Serkuksien kesken

Eilen näin pitkästä aikaa siskoni kanssa serkkujamme. Emme olleet nähneet vuosiin ja tuo tapaaminen oli minulle tärkeä. Nyt haluan jakaa teidän kanssanne tuon kokemuksen, sillä se kuuluu niihin pieniin onnellisiin hetkiin, joista olen oppinut nauttimaan toipumiseni edetessä ja joita ei (ainakaan sairastavilla) ole koskaan liikaa.

Tapaaminen jännitti minua etukäteen melko paljon, enhän ollut tavannut serkkujani pitkään aikaan ja lisäksi kaikki tutuista arkirutiineistani poikkeavat päivät ja uudet sosiaaliset tilanteet aiheuttavat minulle yhä perhosia vatsan pohjalle. Käsittääkseni jännitykseni oli tällä kertaa kuitenkin lähempänä normaalia ja asiaankuuluvaa. Sairaimpina aikoina vastaava tilanne olisi saanut minut pahasti ahdistumaan ja stressaantumaan. Nyt minä olin se henkilö, joka kaikista aktiivisimmin yritti järjestää tapaamistamme. Sairauden kanssa kamppaileville tahdonkin sanoa, että usein mitä enemmän jokin tapahtuma saa stressaantumaan, sitä vahvempaa taistelet sairauttasi vastaan. Esimerkiksi minulle serkkujeni tapaaminen oli jännittävää, koska sosiaaliset tilanteet ja arkirutiineista poikkeaminen on sairaudesta johtuen yhä vaikeaa. Jälkeenpäin tunteeni tapaamisesta oli kuitenkin hyvä. Kaikkein arvokkaimpia ovatkin nimenomaan ne esimerkiksi ihmisten tapaamiset, jotka lähtevät sairastavasta itsestä käsin. Tietysti on muistettava, että jos jokin asia ahdistaa liikaa, siihen ei ehkä ole vielä valmis ja itsen turha painostaminen saattaa vain saada terveen puolen perääntymään.

Mitä päivääni sitten sisältyi? Tapasimme Fannyn kanssa serkkumme kunnon turistien tapaan Stockmannin kellon alla. Siitä suuntasimme ensin Kamppiin keilailemaan kuulumisia vaihdellen. Tämän jälkeen ehdimme vielä pyöriä hieman Aleksanterin kadun kaupoissa. Kun oli jo aika sanoa hyvästit serkuillemme jälleen ensi kesään saakkaa, suuntasimme Fannyn kanssa vielä Esplanadin kahvilaan lounaalle ja lopuksi lähdimme, kuinkas muutenkaan, karkkikaupan kautta kotiin. Kuten huomaatte, ei päivämme sisältänyt mitään maata mullistavaa ohjelmaa, mutta oli minulle silti tutuista arkirutiineista poikkeava ja voin todella sanoa nauttineeni olostani.

Päivä olikin minulle tärkeä juuri siksi, että sain eilen viettää mielestäni tavallisen päivän kaupungilla. Sain taas maistaa palan sitä todellista elämää, elämää ilman sairaita rutiineja ja sairauden ja siihen liittyvän heikon kunnon sanelemia ehtoja. Kesäni aikana olen saanut nauttia pala palalta yhä enemmän tällaisista hetkistä, jolloin elän kuin kuka tahansa nuori nainen. Ja voin vakuuttaa, että se on tuntunut vapauttavalta. Kun uskaltaa poiketa sairauden sanelemista säännöistä ja uskaltaa ihmisten ilmoille, huomaa, miten paljon parempaa elämä voisi olla. Pystyin unohtamaan hetkeksi olevani sairas, ja olemaan pelkkä Ida ilman anoreksiaa.

Voinkin sanoa todella nauttineeni olostani kaupungilla. Nautinnon ja hyvän olon kokeminen on nähdäkseni syömishäiriöstä toipumisessa oleellista, sillä yleensä sairaus pyrkii tekemään elämästä mahdollisimman tuskallista. Usein sairastuneen on myös vaikea sallia itselleen hyvää mieltä tuottavia asioita heikon itsetunnon vuoksi. Toipumiseni edetessä olenkin huomannut nauttivani elämästä ihan eri tavalla kuin ennen. Kun on kovin heikossa kunnossa ja kovin sairas, ei pysty oikein keskittymään mihinkään ja ajatukset pyörivät koko ajan samaa rataa. Kun sitten keho ja mieli alkavat pikkuhiljaa vapautua, jää muullekin elämälle yhä enemmän tilaa ja ulkopuolinen maailma alkaa kiinnostaa pikkuhiljaa.

Tavatessani serkkujani huomasinkin jälleen olevani aidosti kiinnostunut heidän kuulumisistaan. Sairainpina aikoina en ole jaksanut kiinnostua muiden tekemisistä tai ajatuksista, kun omat ajatukset ovat pyörineet vain omassa ahdistuksessa tai lyöneet tyhjää energian puutteesta johtuen. Usein sairaus myös eristää sairastavan omaan maailmaansa, ja kontaktit muihin ihmisiin rajoittuvat minimiin. Myös minulle kontaktit kodin ulkopuolella ovat viime aikoina olleet vähäisiä ja tapaaminen olikin minulle hyvää sosiaalisten tilanteiden harjoitusta.

Tapaaminen oli minulle erityisen tärkeä myös siksi, että en ollut nähnyt pitkään aikaan serkujani. Kun olin terve, kuuluivat yhteiset serkusten kesken vietetyt hetket erottamattomana osana onnistuneeseen kesälomaan. Tämän vuoksi se toi minulle mieleen paljon rakkaita muistoja. Sairastuessa ja etenkin sairauden jatkuessa pitkään sairastava usein unohtaa, millaista elämä oli terveenä ja irtaantuu niin paljon todellisesta elämästä, ettei pysty enää kuvittelemaan elämää ilman sairauttaan. Tällöin on hyvä, jos on lähellä ihmisiä, jotka voivat muistuttaa noista ajoista ennen sairastumista. Sairastavia tahdonkin kehottaa pitämään yhteyttä myös sellaisiin ihmisiin, jotka muistavat sairastavan ennen sairastumista. Läheisille puolestaan voin vakuuttaa, että pelkästään läsnäolonne on sairastavalle tärkeää.

Tapaamisessa kaikkein parasta olikin ehkä se, että sain huomata vuosien, ja puolin ja toisin monien koettelemusten jälkee,n välini serkkuihini olevan ennallaan. Sain tuntea olevani jälleen osa sitä "ryhmää", jonka minä yhdessä Fannyn ja serkkujemme kanssa muodostimme aikoinaan. Usein tällaiset yhteisöön kuulumisen kokemukset ovat sairastavalle tärkeää, sillä sairaus saa sairastavan tuntemaan itsensä usein erilaiseksi ja muusta maailmasta ja muista ihmisistä ulkopuoliseksi. Nähdäkseni tämä ihmiseen luontaisesti kuuluva liittymisen tarve purkautuu haitallisimpana muotonaan juuri esimerkiksi sairastavien pro ana (eli anoreksiaan myönteisesti suhtautuvina) yhteisöinä, kun terveiden ihmisten elämä tuntuu vieraalta, erilaiselta ja kaukaiselta omasta. Toipuessa olisikin tärkeä saada tilalle terveitä yhteisöjä, joissa voi olla oma itsensä, ei anorektikko. Minä koin eilen, että olin serkuilleni ihan vain Ida.

Ihanaa oli myös huomata, että serkkuni olivat pysyneet suunnilleen ennallaan. Eniten heissä ihailen ehkä heidän positiivista suhtautumistaan elämään. Heti tavatessamme kummankin serkkujeni kasvoilla oli leveä hymy ja he ottivat minut lämpimään halaukseensa. Tällaisesta asenteesta minullakin olisi paljon opittavaa. Onneksi sain kuitenkin huomata sen olevan myös tarttuvaa. Usein sairaus tekee sairastavan maailmasta kovin synkkää ja yleinen shtautuminen elämään ja ennen kaikkea itseen muuttuu negatiivisemmaksi. Tällöin on hyvä olla sellaisia ihmisiä ympärillä, jotka jaksavat olla myönteisiä. Nyt huomaan jo varovasti uskaltavani itsekin hiukan hymyillä.

Toinen asia, josta haluaisin ottaa oppia serkuiltani on heidän tietyllä tapaa huoleton suhtaumisensa elämää kohtaan. En tarkoita tällä sitä, etteivät he ottaisi vakavasti asioita, joihin kuuluukin suhtautua vakavasti. Elämän kolhuja kokeneena serkkuni eivät kuitenkaan jaksa stressaantua ja murehtia jokaista pientä vastoinkäymistä elämässä. Anoreksia tekee elämästä yleensä kuoleman vakavaa, ja jokainen pienikin murhe nousee  aliravitussa mielessä suuren suureksi. Lisäksi aliravittuna kaikki pienetkin asiat tuntuvat kovin stressaavilta ja jokainen asia pitää suunnitella tarkasti etukäteen, jolloin hetkeen tarttuminen ja elämään heittäytyminen muuttuvat ylivoimaisen vaikeiksi. Onneksi olen viime aikoina myös saanut itse nauttia yhä enemmän spontaanista hetkistä, ajatuksista, tunteista ja teoista.

Tästä elämän pieniin vastoinkäymiseen huolettomasti suhtautumisessa sain onneksi huomata eilen jo hieman edistyneeni. Olen ylpeä siitä, että vaatekaupassa sovittaessani mekon tuntuessa tiukalta, en ahdistunut asiasta sen kummemmin, vaan kykenin jättämään rauhallisin mielin mekon minikokoisten ja muodottomien epäihmisten sovitettavaksi. Sairauden aikanaan romuttama itsetuntoni ja kuva itsestäni on siis jo niin vahva, etten anna tämän tyylisten asioiden enää vaikuttaa siihen.

Toinen edistysaskel, jonka huomasin ottaneeni päivän aikana oli ruokaillessani Fannyn kanssa. Kun ennen ruokailutilanteet olivat minulle maagisia toimituksia, joissa olin hyvin ahdistunut ja ajatukset pyörivät vain lautasella ja ruoan ympärillä, huomasin jo nyt pystyväni aitoon keskusteluun syödessäni. Olen jo jonkin aikaan kyennyt kevyeen small talk -tyyliseen jutusteluun, johon ei todella ole tarvinnut erityisemmin keskittyä vaan olen pystynyt paneutumaan ruokarituaalejeni noudattamiseen, mutta nyt kykeni jo oikeasti kuuntelemaan toiseen murheita ja jopa tukemaan toista oman tsempaamiseni lisäksi.

Kaikin puolin eilinen päivä oli siis todella nautinnollinen ja tuki minua myös toipumisprosessissani saadessani maistaa jälleen palan normaalimpaa elämää. Serkuiltani minulla on vielä paljon opittavaa, mutta onneksi huomaan edistyneeni oman elämänasenteeni ja samalla toipumiseni kanssa jo aikamoisen harppauksen. Mukava päivä hyvässä seurassa herättää elämän nälkää: tätä haluan lisää!

Kiitos Martta ja Sylvi sekä tietysti rakas Fanny!
<3: Ida