Jo perinteinen kesäretki Porvooseen

Olenkin kirjoittanut aikaisemmin täällä blogissani kesäretkestämme Porvooseen, joka on ollut minun ja äitini  yhteinen perinne jo vuosien ajan. Sopivaa hetkeä ja ilmaa odottelimmekin jälleen koko kesäkuun äitini kanssa tuolle retkelle, ja kun vihdoin heinäkuussa aurinko ja helteet saapuivat ja meillä oli molemmilla vapaapäivä, päätimme tuon ihanan perinteen jälleen toteuttaa. Tällä kertaa myös isäni pääsi mukaan tuosta reissusta nauttimaan.

Porvooseen saavuttuamme isämme vielä etsiessä parkkipaikkaa teimme kuitenkin ensin äitini kanssa pienen salaretken syntymäpäivälahjaostoksille. Kun sitten isäni liittyi seuraamme, päätimme mennä yhdessä Porvoon torille sen Ihanaa tunnelmaa aistimaan. Pian mansikkakojujen ja kukkia myyvien mummojen seasta löysimme rivin viehättäviä peiniä torikahvioita, joista yhden peöydän ääreen istahdimme hetkeksi nauttimaan auringosta ja pienistä tarjottavista.

Torikahviosta suunnistimme yhetistuumin mukulakiviä pitkin kohti aina yhtä viehättävää vanhaa kaupunkia ja sen toinen toistaan suloisempia pieniä putiikkeja ja kahviloita. Isällä taisi olla hieman tylsää, mutta äitini kanssa olimme aivan innoissamme pienistä sisustus- ja vaateliikkeistä sekä käsitöistä.

Ihan ensimmäisessä liikkeessä sain leikkiä hetken aikaa prinsessaa kokeillessani toinen toistaan umpeampia vaaleanpunaisia juhlamekkoja. Mekot jäivät kauppaan kirpaisevan hinnan ja sen vuoksi, ettei tuollaiselle mekolle oikeasti ollut tarvetta, mutta hetkeni prinsessana, ja sen, kuinka kauniilta noissa tylliunelmissa ja satiinimekoissa näytin, säilytän varmasti mielessäni pitkään.

Sen sijaan onnekseni suureen tarpeeseen tulleen hellehatun löysin pieneltä vanhankaupungin kojulta, joka tuntui sopivan yhdessä siskoltani saamien aurinkolaisien kanssa. Lisäksi mukaan tarttuivat kauniit silkkiset vaaleanpunaiset tulppaanit omaan asuntooni viemisiksi. Löysin myös oman nimikkokauppani; pienen Ida -nimisen käsityökaupan, jossa  oli tietysti pakko vierailla. Koko perheemme naisväki olikin hyvin edustettuna, kun löysimme vielä Tuula-mimisen lastenvaateliikkeen sekä Fanny ja Helmi-kahviotkin.

Aikamme vanhan kaupungn katuja kierrellessämme alkoikin jo nälkä kurnia. Lounaspaikaksi valitsemamme pieni ravintola tarjosi hyvää ja maukasta kotiruokaa, ja ennen kaikea mukavan varjoisen terassin. Äitini kanssa päädyimme lopulta molemmat kuuman päivän vuoksi raikkaisiin katkarapusalaatteihin.

Ravintola olikin sopivasti aivan Brunbergin tehtaanmyymälän vieresssä, jonne vielä pistäydyimme tulaisosotksille sekä ostamassa riisisuklaaherkkua kotiin viemisiksi. Ja niiden kaveriksi löysin Ihnasta pienestä teekaupasta Ystäväni suosittelemaa shampanjateetä! Herkkuja ei suinkaan kuitenkaan tarvinnut odottaa kotiin astii, sillä koska päivä oli niin lämmin ja aurinko paistoi siniseltä taivaalta, pysähdyimme vielä jäätelökioskille nautiskelemaan ätiini kanssa herkulliset jäätelöpallot.

Päivä oli kaiken kaikkiaan todella mukava. Enkä voinut olla huomaamatta, kuinka kahvioissa ja terasseilla istuskelu, herkuttelu ja ennen kaikea itseni kauniina  Prinsessana näkeminen olivat nyt niin luonteva osa retkeämme. Paljon oli siis edistymistä tapahtunutniin monella sektorilla viimekertaiseen retkeemmekin verrattuna.

Nautinkin päivästä todella, ja päätin hymyssä suin, että tässä on ehdottomasti perinne, jonka haluan säilyttää!

<3: Ida

Pieni hemmottelupäivä

Ihanaa krippispäivää siskoni kanssa seurasi monta muutakin kivaa kesäpäivää. Eräs niistä sattui piristävästi keskelle viikkoa. Tuolle aurinkoiselle keskiviikkopäivälle olin varannut jo hyvissä ajoin kampaajan. Kampaajareissun jälkeen olin vähän äitini kanssa vielä kiertelemässä alennusmyyntejä, ne kun olivat vielä osaltani tältä kesältä kokematta.

Kampaajalla hiuksiani hoiti taas Ihana, jo parin kerran jälkeen ehdottomaksi luottokampaajakseni muodostunut pirteä ja ystävällinen ja sitäkin taidokkaampi nuori nainen. Tällä kertaa hiuksilleni tehtiin vain glossy-käsittely, joka sisälsi sekä hoidon että värin sävytyksen. Tämä käsittely ei kuivattanut hiuksia yhtä paljon kuin kunnon värjäys, vaan teki niistä ihanan pehmeät ja kiiltävät. Käsittely oli myös kukkarolle huomattavasti ystävällisempi vaihtoehto kuin raidoitus tai värjäys.

Tunsin kampaamotuolissa istuessani vajoavani jälleen lähes transsinomaiseen tilaan. Hetkeksi unohdin huolet ja murheet, ja vain nautin hólostani prinsessana. Juuri tällaista hemmottelua olin kivuliaiden kokemuksieni jälkeen kaivannutkin!

Kampaamon jalkeen iltapäivällä tapasin äitini ihanasta kantispaikastani punnitse ja säästä-liikkeestä, josta matkaan tarttui jälleen niin teetä kuin makukahviakin sekä tietysti niin makealla suklaalla ja kookoksella kuin suolaisilla mausteilla piristettyjä pähkinöitä ja manteleita.

Kärrättyäni herkkupussukkani autoon olikin sitten vuorossa paras osuus: nimitätin kunnon tyttöjen vaateshoppailuhetki. Ja kuinka ollakaan, jälleen varsinaisen shoppailun ammattilaisen eli äitini kanssa mukaan tarttui jos minkälaista vaatetta, ja huikeilla alennuksilla vieläpä! Löysin niin syksyksi lämmintä puettavaa uuden syystakin ja pehmoisten college-paitojen mudossa kuin aina minulle niin mieluisia mekkojakin.

Shoppailun lomaan mahtui myös rentouttava kahvitteluhetki viihtyisässä pienessä ranskalaisessa kahviossa, jossa limpaareiden ja kahvien lomassa maistelimme myös tuoretta ja lähes kotitekoisen veroista vaniljapullaa.

Kerta  kaikkiaan Ihana päivä ja aina yhtä tärkeää laatuaikaa maailman Parhaan äidin kanssa takana siis! Ja kyllä nautin taas täysin siemauksin tästä Elämsästä, johon olen oppinut tutustumaan. Tähän Elämiseenhän Isolla E:llähän voisi vaikka tottua! :)

<3: Ida

Ps. Kuvituksena jälleen shoppailureissun saldoa! :)

Pps. Jos et ole käynyt vielä kommentoimassa ideaani sairauskertomuskeni jakamisesta, voit halutessasi yhä tehdä sen täällä! Kiitos!!

Mitä blogista odotettavissa ja kysymys lukijoille!

Blogini historian aikana olen kokenut valtavan muutoksen. Sitä alkoi kirjoitella vasta toipumisensa alkutaipaleella oleva, hieman jopa epävarmana tulevaan katsova nuori naisen alku, joka toivoi bloginsa avulla pystyvänsä käsittelemään sairauttaan, ymmärtämään paremmin itseään ja nauttimaan ja jakamaan onnistumisiaan pitkässä ja uuvuttavassa taistelussaan.

Kun noista blogini alkuajoista nyt on kulunut pari vuotta, on moni asia elämässäni muuttunut. Yksi niistä tärkeimmistä on se, että sairaus on jäänyt taka-alalle, ja Elämä on oikeasti saanut tilaa. Olen kyennyt taas aloittamaan opiskelut, saavuttanut niin fyyissen kuin henkisenkin terveyden osalta paljon, ottanut vastuun itsestäni, ja samalla kasvanut aikuiseksi, suunnannut katseeni tulevaan ja oppinut nauttimaan Elämästä, ilman anoreksian luomia pakkoja ja rajoituksia.

Kuten jotkut teistä lukijoistani ovat varmasti huomanneet, on tämä näkynyt myös blogissani. Kun sairaus on alkanut työntyä syrjemmälle, ja Elämä on vallannut alaa, ovat myös teksitini muuttuneet. Sairaudella oireilun kuvauksien ja vaikeuksien tilalle on tullut yhä enemmän ja enemmän arkisesta ja sittenkin niin juhlalliselta tuntuvia tekstejä Elämän pienistä ilon aiheista ja hymyn hetkistä. Ennen jakamistani pienistä elämänapalasista ja Suurista onnistumisen kokemuksistani, pienistä askelistani elämään, on tullut luonnollinen osa arkeani. Sairaus ei ole enää elämäni keskipiste, vaan anoreksia on monilta osin osa taaksejäänyttä elämää, ja se näkyy myös blogissani.

Tästä lähin blogini keskittyykin varmasti yhä enemmän muuhun elämääni kuin sairauteen: niihin löytämiini elämän valonsäteisiin ja kovin muuttuneeseen, elämäntäytteiseen arkeeni. Esimerkiksi lähitulevaisuuden teksitini todennäöisesti käsittelevät kesän kuulumisiani ja kokemuksiani -yhä lisääntyneen valokuvausinnostukseni turvin myös yhä enemmän myös kuvien sävyttämänä. Ne kertovat kesän retkistä ja reissuista, tapahtumista, löytämistäni uusista makumaailmoista, pienistä hymyn hetkistä ja ihanista kohtaamisista. Niin paljon onkin kesässäni jo tapahtunut sellaista, minkä haluan ajan kanssa kanssanne jakaa ja jonka haluan muistoiksi tänne blogiini taltioida, ja koko ajan näyttää tulevan lisää. Toivon, että myös te lukijat olette kiinnostuneet myös kuulumisistani ja minusta, myös sairauden ulkopuolella.

Vaikka kuinka haluan suunnata siis katseeni jo tulevaan ja siitä nauttimiseen, edellyttää kuitenkin eteenpäin pääseminen myös menneestä irroittautumista. Ja joskus tuo irroittautuminen edellyttää menneen läpikäymistä, ja sitä kautta sen hyväksymistä, ennen kuin sen voi kokonaa jättää taakse. Nyt olenkin nähdäkseni tekemässä lopullista irroittautumista sairaudestani ksäittelemällä menneisyyttäni, ja samalla sitä miten minusta on tullut minä, ja mikä on siinä ollut menneiden, myös syömishäriöön liityvien kokemusten rooli.

Minulta onkin kysytty täällä blogini puolella sairaushistoriastani, ja nyt minulla olisi kysymys teille, rakkaat lukijat: haluaisitteko lukea minun tarinaani täältä blogistani? Shokeeraavia kuvia heikosta kunnostani, tarkkoja painolukemia tai muuta vastaavaa on turha odottaa tältä blogilta, mutta mikäli kiinnostusta löytyy, voisin kertoa tänne tarinani: aina siitä miten kaikki sai alkunsa, kuinka vajosin pohjalle, siihen, kuinka vihdoin tapahtui Ihme. Siis minun tarinani siitä, minkälaisen matkan olen kulkenut tähän, missä nyt olen. Sillä nyt tunnen ainakin itse olevani valmis tuon matkan kanssanne jakamaan.

Ajattelen, että paitsi, että asian käsittely kirjoittamalla voisi auttaa minua itseäni, voisi se auttaa ehkä joitakin lukijoitani paremmin ymmärtämään, millainen muutos minussa todella on tapahtunut, ja antaa sitä kautta uskoa siihen, että muutos, jopa todellinen Ihme todella on mahdollista, ihan kenen tahansa kohdalla.

Koska sairauskertomukseni on pitkä, ajattelin kertoa sen pienissä paloissa, jakaen sen useammaksi eri tekstiksi edeten suunnilleen kronologisesti alkuajoista tähän päivään. Ei kuitenkaan hätää, koko blogini ei ole muuttumassa sairauskertomukseksi, vaan väliin mahtuisi ehdottamasti myös nimenomaan ennen kaikkea tämän hetken kuulumisiani, mainitsemiani parhaita kesämuistojani ja ehkä hieman syvällisempiäkin pohdintoja ja oivalluksiani. Ja myös esimerkiksi suosittu siskon näkökulma saa jatkoa ainakin tekstillä terveestä kehokuvasta.

Nyt siis Sinä, jonka silmät selailevat tätä tekstiä, ole hyvä ja kirjoita kommenttisi tähän tekstiini, mitä mieltä olet ideastani jakaa sairauskertomukseni. Aivan kuten tähänkina asti, minä itse lopulta päätän, mitä asioita jaan blogissani, mutta kaikki asialliset kommentit varmasti luetaan ja otetaan huomioon. Ja toki saa esittää myös muita toiveita liittyen tuleviin teksteihini. Mielipiteitä siis, KIITOS!

Toivottavasti mahdollisimman moni Teistä jaksaa jatkaa matkaani tästä eteenpäinkin: tervetuloa kurkistus- ja muistojen matkalle Minun Elämääni!

<3: Ida

Tiedän olevan hyvää ja kaunista, enemmän kuin vain unelma onnesta

Täällä kirjoittelee pitkästä aikaa taas Idan sisko. Kirjoittelinkin teille tässä tekstissä tuntemuksistani, joita Idan anoreksia on itsessäni vuosien varrella herättänyt. Nyt on mielestäni aika aloittaa puhtaalta arkilta ja kirjoittaa uudestaan. Niin paljon on muuttunut tässä vajaassa vuodessa. Tässä tekstissä kerron nykyisestä tilanteesta ja siitä mitä ajatuksia se minussa herättää. Toivon taas samalla antavani sekä syömishäiriöön sairastuneille että sairastuneiden läheisille jonkinlaista tukea. 

Muistan hokeneeni otsikon lausetta niin monia kertoja mielessäni uudestaan ja uudestaan. Täytyy olla muutakin, Täytyy olla edessä parempaa. En väitä, etteikö usko Idan paranemisesta olisi meinannut itselläni toisinaan horjua. Niin monta vuotta olemme perheeni kanssa matkanneet tässä oravan pyörässä. Viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen ja taas vuodesta toiseen. Joka ilta rukoilin parempaa. Riipuin toivon rippeissä aina puolen vuoden sykleissä. Kesäisin ajattelin aina: ”Ensi jouluna, ensi jouluna kaikki on varmasti paljon paremmin. Silloin Ida on jo toipumassa, eikä tarvitse enää pidätellä hengitystä, pelätä koko ajan. Jos kestän vielä puoli vuotta, niin ensi jouluna kaikki on varmasti paremmin.” Kun talvi ja joulu sitten koitti, eikä tilanne näyttänyt juuri lohduttavammalta aloin lievittää rinnassa puristaa ahdistusta, omaa pahaa oloa sekä pelkoa idan kohtalosta taas toivosta paremmasta kesästä ”Ensi kesänä kaikki on paremmin,” Hokemani kuului vuorostaan. Näin jatkui vuosia.

Muistan vieläkin sen kahden vuoden takaisen Linnanmäki reissumme, kun Peilikäytävässä Ida purskahti yhtäkkiä spontaaniin, raikuvaan nauruun. Hämmennyn aluksi, sillä tajusin, etten ollut kuullut Idalta kunnon, aitoa naurua vuosiin. Alkuhämmennyksen jälkeen liityin itsekin iloiseen naurunremakkaan. Kuinka ihanalta ja toisaalta niin normaalilta se tuntui, nauraa Linnanmäellä siskon kanssa. Tuon hetken jälkeen olemme nauraneet Idan kanssa niin monet kerrat yhdessä. En usko, että enää tapaammekaan Idan kanssa ilman. että nauramme lähes vedet silmissä.

Jokainen Idan blogia seurannut onkin varmasti saanut huomata, kuinka paljon Ida on edistynyt anoreksia rintamalla. Vihdoin ne kyyneleet ja hiet ovat muuttuneet tuloksiksi, kauniit sanat teoiksi ja ahdistus pikkuhiljaa elämästä nauttimiseksi.  Surulta ja elämän esteiltä emme ole silti saaneet välttyä. Rakkaan mummomme kuolema on tuonut suunnatonta ikävää perheeseemme. Miten kiitollinen olenkaan isovanhemmilleni siitä suuresta tuesta minkä he ovat Idalle antaneet. Mummoni uskoi aina Idan parantumiseen ja antoi Idalle turvaa ja rohkeutta taistella anoreksiaa vastaan. Uskon, että pitkälti myös isovanhempieni ansiosta Ida on tänä päivänä tässä pisteestä, paranemisen vakaalla polulla. Vaikka mummoni poismeno tuo perheeseemme mittaamattoman määrän surua, muistoja ei onneksi kukaan voi koskaan viedä pois. Muistelenkin usein mummoani itku silmässä, mutta silti hymyssä suin, sillä hänestä on täysin rehellisesti sanottuna vain hyviä muistoja.

Myös Idan terveydellisistä ongelmista tekin lukijat kuulitte Idan eräässä viime tekstissä. Olen tietysti niistä hyvin surullinen, mutta yritän keskittyä tässä tekstissä lähinnä positiivisiin asioihin. Niin paljon hyvääkin on kuitenkin kaikesta huolimatta tapahtunut. Tuntuu, kuin olisin vihdoin saanut isosiskoni takaisin. Niin kuin Ida minulle aikoinaan lupasi. Idaan on palannut se sama lämpö ja empaattisuus, joka joskus pikkuhiljaa hiipui anoreksian alle ja lopulta sammui lähes kokonaan. Ida innostuu taas asioista ja jaksaa nähdä eteenpäin elämässä.

Aikoinaan minua suoraan sanottuna toisinaan ja useinkin ahdisti Idan seura suunnattomasti. Oli vaikeaa katsella toista, rakasta ihmistä niin huonokuntoisena. Oli ahdistavaa huolehtia ja pohtia jatkuvasti mihin Idan voimat riittäisivät ja millä lailla Idan sairauden tahdon saisi edes joltain osin pidettyä kurissa. Oli rankkaa yrittää pitää yksin edes jonkinlaista tunnelmaa ja keskustelua yllä. Ida oli niin voimaton, rasittunut ja poissaoleva. Nykyään Idan seurassa on niin mukavaa ja lähes poikkeuksetta hauskaa. Kuten aiemmin mainitsinkin, naurua riittää. En tietenkään tarkoita, että aina pitäisi olla hauskaa, haluan toki kuunnella ja olla Idan rinnalla myös elämän ikävämmissäkin asioissa. Olemmekin lähentyneet Idan sairauden myötä todella paljon, enkä usko, että on asiaa, josta emme voisi puhua tai yhdessä selviäisi.

Ihanaa, kun voi vuosien jälkeen vihdoin keskittyä myös omiin asioihin eikä ikään kuin elää Idan sairauden mukaan ja ehdoilla. Voi taas hengittää vapaasti. Keskittyä itselle tärkeisiin elämän osa-alueisiin: ystäviin, perheeseen, sukulaisiin, avomieheen, opiskeluihin ja itsensä jatkuvaan kehittämiseen, Elämiseen. Osaan nykyään myös hallita paniikkihäiriötäni huomattavasti paremmin kuin ennen. Ennen tälläinen eläminen tuntui vain haaveelta. Taakka on pudonnut harteiltani, vaikka toki Idan matka on vielä kesken ja paljon on vielä voitettavaa ja tehtävää. Uskon kuitenkin Idan paranemisen olevan nyt tukevalla maaperällä.

Tahdonkin lähettää kaikille syömishäiriöön sairastuneille ja heidän läheisilleen hurjasti voimia ja ennen kaikkea toivoa.  Aina on toivoa. Oli sitten sairastanut kuinka kauan tai oli kuinka pohjalla tahansa. Minä olen nähnyt kuinka pohjalta Ida on ponnistanut. Se on mahdollista. Teissä kaikissa on se voima, jolla tämä sairaus selätetään. Muistakaa läheiset pitää myös itsestänne huolta. Olette kaikki arvokkaita ja kelpaatte juuri sellaisena kuin olette.

Lainaan tähän myös Cheekiä, sillä juuri nämä sanat tahdon sanoa juuri nyt:

”Kiitollinen, siunattu, onnellinen.

Matkannut tänne ohi ongelmien.

Mietin miten ansaitsen tän kaiken,

mitä ikinä uskalsin toivoa, mä sain sen.”

<3: Fanny

Ihan paras päivä!

Kun olin viikon leikkaukssta toipunut, teki mieleni ymmmärrettävästi jo ihmisten ilmoille. Toki pienempiä vierailuja esimerkiksi isovanhemmilleni ja urheiluvälineliikkeeseen sekä ravintolaan olin tehnyt, mutta silti olin odottanu yhteistä kaupunkireissua Rakkaan Fanny-siskoni kanssa kuin kuuta nousevaa.

Alkuperäisenä suunnitelmanamme oli mennä kiertämään alennusmyynnit, mutta auringon porottaessa täydeltä taivaalta, päätimmekin vaihtaa kaupoissa kiertelyn kirpparikierrokseen, ja suuntasimme kohti Hietalahden toria. Torilla väkeä riitti, ja tavara oli laadukasta.

Hietsusta jatkoimme vielä itsepalvelukirpputori Kaivarin Kanuunaan, jossa oli käynyt Ystävieni kanssa, ja jonka nyt innoissani halusin ehdottomasi esitellä myös Fannylle. Kirppari löytyi kai ensimmäistä kertaa ilman eksymisiä, eikä sen tarjonta pettänyt tälläkään kertaa!

Kirpparikierroksellamme teimmekin taas loistavia löytöjä. Mikä siinä onkin, että aina kun kotiuttaa jotakin kaupasta, sitä tuntee jonkinlaista morkkista, mutta kirppiksillä tekee vain löytöjä ylpeänä itestään? Tällä kerrtaa mukaani tarttui vähän vaatteita, sekä pieni eiffeltorni, jollaisesta olen unelmoinut jo pitkään, sekä tietysti aivan lositavaa materiaalia tulevia töitä varten satukirjojen ja pelien mudossa hellyyttävillä kvuituksilla.

Kaivarin Kanuunan ympärillä nautimme vielä rannassa ihanasta auringosta ja vihdoin saapuneesta kesästä veneiden, uivien koirien ja iloisien, jäätelöä nuoleskelevien ihmisten seassa. Istahdimme hetkeksi ja nautimme coca colaa pienellä terassilla istukellen.

Kirpputorikierroksen uuvuttamana  suuntasimme jo vatsa kurien kohti yhteistä kantislounaspaikkaamme kahvila Teatteria. Nautimme tuoreet, raikkaat ja täyttävät salaatit, ja juttelimme taas kaikesta maan ja taivaan välillä. Omaan salaattiiini valikoitui perinteisten mutta aina niin herkullisten katkarapujen lisäksi tällä  kertaa myös mehukasta paistettua kanaa ja aterian kruunasi iso lohko raikasta vesimelonia. Mikä olisikaan parempaa hellepäivän kesäruokaa!

Ruokailun jälkeen pistäydyimme vielä H&M:n sisustusosastolla, josta onnistuin löytämään pienellä hinnalla alennusmyynneistä omaan kotiini tarvitsemani keittiöpyyhkeet.Sitten olikin aika suunnata hymyssä suin kotiin jälleen onnellisena kaikesta nähdystä ja koetusta.

Kaikkein parasta Fannyn suerassa oli se, että tunsin, että pystyin olemaan jälleen täysin oma itseni. Olimme taas ne läheiset, kaiken jakavat, toisistamme yli kaiken välittävät sisarukset. Minä olin saanut elämäniloni takasin, ja me molemmat olimme saaneet sisarussuhteemme takaisin. Sisaruussuheen, jota mikään mahti tämän maan päällä ei kyennyt irti repimään. Nyt todella tunsin sen: olin lunastanut lupaukseni. Fanny oli saanut isosiskonsa takaisin. Ja yhteinen naurumme varmasti raikui aina seuraavaan kortteliin saakka.

Kun illlalla sitten sain kiitosviestin Fannylta, jossa hän kutsui päivää "ihan parhaaksi", en voinut muuta kuin hymyillä ja olla täysin samaa mieltä. Päivä ei ollut vain täyttänyt odotuksiani laatuajasta siskoni kanssa, se oli jälleen ylittänyt ne kertaheitolla. Kiitos Fanny-rakas!

<3: Ida

Kotona

Kuten mainitsinkin, pari viikkoa sitten olin ensi kertaa omassa asunnossani yökylässä. Tuo pari päivää omassa asunnossani kuluin niin nopeasti, ja synnytti minussa niin paljon musitoja, kuin suunnitelmia tulevankin varalle. Pitkässä taistelussani oli tämä minulle tärkeä etappi. Eräänlainen päätepiste. Olin saavuttanut yhden tärekimmsitä tavoittteistani, ja Unelmani toteutui.

Kun isä maanataiaamuna kyyditsi minut omaan asuntooni, olin kieltämättä pienen jännityksen vallassa. Enhän ollut muuta kuin käynyt asunnnossani vuosiin silloin tällöin piipahtamassa, ja viimeksi siellä asuessani oli sairaus tiukentanut minusta otettaan. Olin joutunut lähtemään pelastuakseni vanhemmilleni, ja tuo silloin väliaikaiseksi turvaksi tarkoitettu vanhempieni koti oli myös mudostunut omaksi asuinpaikaksekseni useaksi vuodekseni.

Vuosia vei siis se, että kykenin edes alkaa keskustella saati harjoitella itsenäistä asumista, tarvitsinhan niin pitkään niin paljon tukea vanhemmiltani, kaikkeen olemiseen ja tunteiden käsittelyyn, sekä ennen kaikkea syömiseen. Välillä en uskonut tämän päivän koskaan koittavan. Sen, että todella tuntisin olevani valmis.  Vuosia ajatus itsenäisestä asumisesta, tai edes ateriasta yksin tuntui minusta jo ajatuksena hirveän pelottavalta, jopa mahdottomalta. Mutta kuitenkin, se päivä koitti, vihdoinkin.

Nyt nimittäin oli oma kykyni katnaa vastuuta itsestäni ja syömisestäni kasvanut kyllin suureksi, että tiesin tämän onnistuvan, ja ollessani paitsi äärettömän ylpeä itsestäni, ja samalla halukkaampi kokeilemaan omia siipiäni kuin koskaan, ehdotin yönyli reissua omaan asuntooni.

Saavuttuani siis samalla jännityksen ja myös innostuksen vallassa asuntooni, aloin ihan ensiksi siivoilemaan asuntoani asumiskelpoiseksi. Siivosin asuntoni nurkkia koko aamupäivän,  ja samalla vanhat päiväkirjat, opiskelulehtiöt, rippikorut ja monet vanhat muistot osuivat silmiini. Ja silloin se ylpeys itsestä, siitä, mitä oli saavuttanut, kasvoi entistä suuremmaksi. Mielihyvin karistin siis menneiden aikojen pölyt asunnostani ja mielestäni, säilyttäen kuitenkin tärkeimmät musiatot ja menneisyyden palaset osoituksena siitä, msitä olen tullut ja mihin päässyt, sekä siitä, kuka minä olen ja tulen aina olemaan.

Eikä tämä ylpeys ollut suinkaan turhaan. Ilman pienintäkään epäilystä, harha-askelta tai edes neuvottelua sairauden kanssa suoriuduin omasta ajastani kunnialla. Syöminen oli niin luonnollista, ruiininomaista ja itsestään selvää, että se oli vain pieni osa sitä kokonaisuutta, jota tuo aika minulle tarjosi. Ja sittenkin sen onnistuminen oli niin tärkeä ja iso asia.

Pikkujhiljaa aloin myös täyttää omaa asuntoani uudella minällä, uusilla tavaroilla, esineillä ja muistoilla. Asetin keittiönpöydälle äidin ulkomaantuliaisena tuomat pöytätabletit, itse valtisemani tyynypäälliset sohvallle ja sängylle ja uuden muumimatttoni sängyn eteen sekä timantein koristellun saippuapullon kylpyhuonettani kimaltamaan. Nyt oli koittanut se hetki, kun kaikki "sitten kun" -ajatuksella hankitut tavarat saivat kodin. 

Illalla pidin pienen hemmotteluhetken itselleni. Herkuttelin pähkinöillä, suklaalla ja rahkalla, katsoin romanttista hömppäleffaa pinkin sohvani nurkassa. Silloin huokaisin syvään ja katselin ympäirlleni. Katselin muumeja, pinkkejä ripustamiani verhoja ja vaaleanpunaisia pehmoleluja, joilla Paras Ystäväni ja Rakas siskoni olivat minua muistaneet, sekä tietysti syntymästäni asti mukanani kulkenutta nalleani, joka oli odottanu sänkyni päädyssä minua vuosia kaverikseen.

Silloin tiesin sen: tämä oli minun. Täällä minun on hyvä olla. Täällä minä saan olla Minä. Olin tullut kotiin. Ja samalla tiesin. Nyt olisin valmis kohtaamaan tämän kodissani kohtaamani itsenäisen Elämän mukanaan tuomat haasteet. Samalla tietäen, että turvasatamani, se on aina olemassa.

<3: Ida

Ainutlaatuinen elämä kasvattaa ainutlaatuisia ihmisiä

Rehellisesti sanottuna elämäni on ollut viime kuukausina aikamoista vuoristorataa. Elämä on tuonut polulleni paitsi niitä ihania pieniä hyviä hetkiä, joista olen kirjoitetllutkin, myös paljon Suuria asioita, elämän kuuluvia kolhuja ja kokemuksia.

Kuten olen kirjoittanutkin, menetin minulle hyvin läheisen ja rakkaan muumoni muutamia kuukausia sitten hänen reilun puolen vuoden sairastamisensa jälkeen. Tämä oli minulle kova isku, todennäköisesti kovin, mitä olen tähän astisen elämäni aikana vielä joutunut kokemaan. Olimme aina olleet mummoni kanssa läheisiä, ja viime vuosina olimme ihan päivittäin yhteydessä, ja hän oli uskomattomalla tavalla tukena toipumisessani. Kun mummoni sitten yllättäen joutui lähtemään, tuntui minusta, kuin pala minusta olisi revitty irti. Juuri kun olin päässyt tilanteeseen, jossa pääsisin jakamaan saavuttamani hyvän läheisieni ja minua tukeneen mummoni kanssa, hän olikin poissa. Mummoni poismenon jälkeen päätinkin omistaa lopun toipumistarinani hänen muitstolleen, sillä vaikka en tuolloin vielä ihan perillä ollutkaan, tiesin aina mummoni jo näkevän sen, että toipuisin.

Ja itse asiassa, vaikka toipumiseni onkin ollut pitkän pitkä prosessi, on viimeisien kuukausien aikana minulle tapahtunut syömishäiriöstä toipumisen suhteen paljon Isoja harppauksia. Monelta osin voinkin jo todeta, että syömishäiriö on minun kohdaltani taakse jäänyttä elämää. Tunnen taas saaneeni elämänhallintani, itseni ja Elämäni takaisin. Syömishäiriöstä toipuminen on rehellisesti sanottuna ollut vaikeinta, mitä olen elämässäni tähän asti kokenut. Se on ollut pitkääkin pidempi ja äärimmäisen uuvuttava prosessi, jossa olen joutunut antamaan ihan kaikkeni, ja joskus enemmänkin. Mutta vihdoin olen saanut hieman huokaista asian osalta.

Mutta valitettavasti tämä helpotuksen tunne saavutamastani terveydestä ei kuitenkaan ole jäänyt pitkäaikaisesti.Tästä Upeasta asiasta huolimatta olen terveyteni osalta valitettavasti joutunut nimittäin kokemaan myös vastoinkäymisiä. Pitkään elin sairauden sumentamassa maailmassa, tuntematta nautintoa tai hyvinvointia, saati onnea. Pitkään jokainen päivä oli minulle vain tuskaista hengissä sinnittelyä. Ja sitten, kun vihdoin, vihdoin monen vuoden piinan, ahdistuksen, pelon ja loputtoman väsymyksen jälkeen sain maistaa palan hyvää oloa, pääsin jopa tereyden syrjään kiinni, iskikin elämä vastaan.

Menemättä tarkemmin sairauskertomukseni yksityiskohtiin, sain muutama kuukausi sitten viattoman antibioottikuuin seurauksena sairauden, joka ei sinänsä ole vaarallinen, mutta joka on tehnyt oloni välillä hyvinkin tuskaiseksi ja kivuliaaksi. Olen kokeillut jos minkälaista lääkettää apteekista niin lääkärin määräämänä, kuin niin apteekin kuin luontaistuotekaupan käsikauppatavaravalikoimastakin -tuloksetta. Viimeisellä käynnilläni lääkärilläni totesi hän, ettei hän voi muuta kuin nostaa kädet pystyyn. Sairauteni ja kipuni on sen luonteinen, ettei siihen peruslääkkeistä tai hoidoista ole apua, ja todennäköisesti sairauteni kestää jos ei loppuelämääni, niin ainakin vuosia. Kiputilani on päivittäitä, kroonista, eivätkä edes kipulääkeet tunnu siihen tehoavan. Välillä itken ja huudan tuskissani, koska en muuhun pysty.

Viime viikolla taas käydessäni tavallisessa silmäläääkärin tutkimuksessa, sain kuulla verkkokalvoni irronneen. Tilanne oli niin paha, että riski näkökykyni menettämisestä kokonaan oli suuri. Pääsin kiireellisellä pävisystysläheteellä leikkaukseen heti seuraavana päivänä. Leikkaus sisälsi suuren riskin epäonnistumisesta, eikä silmieni kohtalo ole vieläkään täysin selvillä, mutta onneksi olin maamme parhaissa käsissä, ja nyt käyn säännöllisesti kontrolleissa tarkastamassa tilannettani ja hoidon tehoa. Jokainen voi varmasti kuvitella, millaista pelkoa huoli näkäkyvynsä menettämisestä aiheuttaa. Elämäni yksi pelottavimmista hetkistä oli varmasti maata avuttomana leikkauspöydällä pää muovipussissa tuntien, kuinka silmääni leikataan, täysin kykenettömänä muuta tekemään kuin rukoilemaan.

Joskus todella mietin, onko siinä mitään rajaa, kuinka paljon yhdelle ihmiselle voidaan antaa kestääkseen. Heti kun tunsin selviäväni vähän selvemmille vesille anoreksiasta iskivät muut sairaudet päälle, vaikka ensimmäisessä ja siitä toipumisessakin olisi ollut mielestäni jo yhdelle ihmiselle riittämiin. Mielessä pyörii kysymyksiä: Olenko todella ansainnut kaiken tämän? Eikö minulla ole oikeutta tuntea terveyttä, ja hyvinvointia? Samalla kuitenkin tiedän, että nämä kysymykset ovat täysin turhia.

Ja toisaalta tiedän, että koetelemukseni ovat myös kasvattaneet ja vahvistaneet minua valtavasti. Se, onko kaikella kokemallani ollut jokin tarkoitus, selviää minulle ehkä joskus myöhemmin, tai sitten ei. Ehkäpä esimerkiksi ymmärrän työssäni vaikeista oloista tulleita ja kovia kokeneita lapsia jollakin tavalla paremmin kuin toinen helpomman tien kulkenut. Tai ehkä en.

Mutta vaikka en uskokaan siihen, että vaikeat koettelemukset jalostaisivat mitenkään ihmistä, ja vaikka antaisin ainakin osan enemmän kuin mielelläni pois, olen alkanut luottaa siihen, ettei täällä kenellekään anneta sittenkään yhtään enempää, kuin minkä pystyy kantamaan. Sillä jos ei muuta, ovat kokemukset ainakin opettaneet minulle yhden asian itsestäni: tuo elämä eteeni mitä hyvänsä, kestän sen kyllä. Olen jo osoittanut olevan paljon rohkeampi ja paljon vahvempi, kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Ja ehkä jopa onkin niin, idolini Cheekin sanoin, että "ainutlaatuinen elämä kasvattaa ainutlaatuisia ihmisiä".

<3: Ida