Punainen liha ei kuitenkaan ole kuulunut moniin, moniin vuosiin ruokavaliooni. Vaikka sen käytön lopettaminen ei suoranaisesti liitykään sairauteeni, vaan on ennemminkin ollut maku- ja tottumuskysymys, on lihan jättäminen pois ruokavaliostani kaventanut myös omalta osaltaan ruokavaliotani.
Koska haluan taistella mahdollisimman vapaan ja laajan ruokavalion puolesta, tein viime perjantaina jotain rohkeaa: kokeilin syödä lounaaksi tutuksi tulleiden kasvissose- ja kanakeittojen tilalta jauhelihakeittoa. Vaikka kaupan eineskeitto ei lihan runsaudella ehkä pääsekään kehumaan, olin punaisen lihan syömisen kokeileminen jälleen yksi merkittävä askel toipumistani ajatellen.
Ruokavalion mahdollisimman tarkka rajoittaminen ja sääntöjen tiukka noudattaminen luovat anoreksiaa sairastavalle kontrollin tunnetta, josta olen kirjoittanut myös aikaisemmin. Syömishäiriöpeikko yrittää vakuuttaa sairastavaa siitä, että pienikin poikkeaminen johtaa täydelliseen kaaokseen ja hallinnan menettämiseen. Tällöin tuntuu turvallisimmalta pitäytyä tutuissa turvaruoissa.
Tämä itsensä rajoittaminen ja loputon kontrollointi laajenee lopulta koskemaan paitsi ruokavaliota, myös sairastavan kaikkea muuta elämää. Lopulta sairastavan koko elämää säätelevät erilaiset aikataulut, säännöt, kiellot ja rajoitukset, joista muodostuu pakkoa. Tällöin sairastava tuntee olevansa ikään kuin sairautensa luomassa mielen sisäisessä vankilassa. Näin jokaisesta säännön rikkomisesta muodostuu sairastavalle suuri haaste, jollei mahdottomuus. Sääntöjen rikkominen on kuitenkin edellytys paranemiselle.
Pakkojen saneleman elämän vuoksi kaikista muutoksista tulee syömsihäiriötä sairastavalle siis erityisen vaikeita. Jokainen pieni muutos, kuten minun tapauksessani nyt esimerkiksi jauhelihan maistaminen, on kuitenkin merkittävä, sillä sitähän paraneminen vaatii: toisin tekemistä ja muutosta. Sairaus sen sijaan haluaisi pysyä vanhassa, ja tuttuuden luoman harhaisen turvallisuuden tunteen vuoksi sairaudessa pysyminen tuntuukin usein niin houkuttelevalta.
Paraneminen edellyttää paitsi muutosta myös uuden kokeilemista. Elämä ei voi jatkua sairaana, mutta se ei voi koskaan palata täysin siihenkään, mitä se oli ennen sairastumista. Tavallaan parantuminen on siis kokeilemista, hyppy tuntemattomaan. Ja tämä edellyttää uusia pieniä ja isompia kokeilujen myös käytännön elämässä, kuten minun tapauksessani jauhelihakeiton kokeilemista.
Kun uutta sitten uskaltaa kokeilla, saattaa se aluksi aiheuttaa ahdistusta, yrittäähän sairaus syyllistää. Tämän lisäksi se saattaa myös säikäyttää sen vuoksi, että muutos saattaa tuntua yllättävän hyvältä. Keittoa lusikoidessani huomasin nauttivani lihan ja perunan mausteisesta yhdistelmästä. Lupa kokea nautintoa onkin suuri haaste sairastavalle. Ruoka on kuitenkin nautinnon lähde, ja sitä sen kuuluisi olla meille jokaiselle. Ainakin minä haluan saada ruoasta tulevaisuudessa paitsi pakollista polttoainetta eli energiaa, myös hyvää oloa ja nautintoa.
Tämän vuoksi en aiokaan enää rajoittaa itseäni ruokavalion tai muunkaan elämän suhteen suhteen. Aion ennakkoluulottomasti kokeilla paitsi syödä mitä minun tekee mieli myös samalla maistaa kaikkea mitä hyvää elämällä on tarjottavana minulle. Aluksi se saattaa tuntua ahdistavalta, mutta lopulta minulla on vain voitettavaa.
Pahimmat pelkoni hallinan tunteen menettämisestä ja ahdistuksen lisääntymisestä eivät nimittäin toteutuneet kokeillessani uutta keittoa, pikemminkin päinvastoin koin vapautumisen tunteen. Ja mitä sain? Ensinnäkin sain taas uuden mukavan nautinnon kokemuksen ja uuden lounasvaihtoehdon.
Rohkeus tehdä toisin kuin sairaus määrää kasvattaa myös itseluottamusta. Tämän ja siskoltani ja äidiltäni saadun kannustuksen ja päätöksen hetkellä isältä saamani tuen rohkaisemana uskalsin viikonloppuna kokeilla ainaisen kalkkunaleikkeen tilalta meetwurstia leipäni päällä. Kuten olen niin usein ennenkin todennut, jälleen tuli todistetuksi, että onnistuminen kokemus ruokkii onnistumista.
Tämä onnistumisen kokeminen ruokki myös pystyvyyden tunnetta. Vielä muutama viikko sitten en olisi voinut kuvitellakaan syöväni koskaan elämässäni lihaa. Ja kuinkas sitten kävikään? Nyt sain jälleen huomata pystyväni paljon enempään, kuin mitä olen voinut kuvitella. Ja tämän pystyvyyden tunteen voimalla jaksan jatkaa taas eteenpäin.
Ruokavalion muutoksen osalta haluan vielä loppuun todeta, että myöhemmin on aika miettiä muita asioita kuten esimerkiksi ruuan eettisyyttä, kun ravitsemustila ja suhde ruokaan on normalisoitunut. Tämän aika on mielestäni sitten, kun todella tietää, mitä itse ajattelee, mikä on omaa eikä sairauden tahtoa. Syön tulevaisuudessa mitä tahansa, on tavoitteenani, että voisin tehdä sen ahdistumatta ja omasta valinnastani.
Siskoni minulle lähettämien sanojen myötä toivotan kaikille rohkeita uusia kokeiluja sekä ruokien että muunkin elämän suhteen!
<3: Ida