Rohkeudesta

Toipuminen vaatii syömishäiriöön sairastuneelta paljon. Se on kovaa henkistä työstä, ja vaatii siksi valtavasti henkisiä voimavaroja. Näistä psyykisistä voimavaroista eräänä tärkeimpänä näen rohkeuden, joka on tullut kovasti esille myös teidän lukijoideni kommenteissa. Ja niinhän se on, että sitä se toipuminen ennen kaikkea vaatii. Siis rohkeutta, monestakin eri näkökulmasta katsottuna. Tässä tekstissäni tarkastelen sitä, mitä rohkeus nähdäkseni syömishäiriöstä toipumisen yhteydessä tarkoittaa, mitä kaikkia erilaisia rohkeuden muotoja sairastavan on löydettävä itsestään puskeakseen itsensä läpi pitkän ja vaikean toipumisprosessin kohti terveyttä.

Ihan ensimmäiseksi toipuminen vaatii rehellisyyttä, rehellisyyttä läheisiään kohtaan, rehellisyyttä heitä kohtaan, jotka yrittävät auttaa, mutta ennen kaikkea rehellisyyttä itseään kohtaan. Tämä rehellisyys edellyttää vaikeiden tosiasioiden kohtaamista ja tunnustamista, mikä vaatii ihmiseltä vaikeassa tilanteessa aina myös rohkeutta. Saadakseen toipumisen käyntiin täytyy kuitenkin kohdata ja myöntää oma heikkoutensa sairauden edessä, se, että omat (tai mörön) sairaat valinnat eivät ole olleet oikeita, ja että tarvitsee apua.

Apua hakiessa tarvitseekin sairastava taas uudenlaista rohkeutta. Silloin pitää nimittäin Mörön väitteistä huolimatta oppia luottamaan ihmisiin ja suhtautumana heihin ja heidän tahtoonsa ja pyrkimyksiinsä auttaa positiivisesti. Tämä ei usein anoreksiaa sairastavalle ole helppoa, sillä Mörkö yleensä pyrkii syöttämään epäluuloa muita kohtaan, jotta sairastava luottaisi vain siihen, eikä ottaisi apua vastaan. Tätä ajatusta vastaan toimiminen vaatii paitsi omaa sinnikkyyttä, myös jälleen aimo annoksen rohkeutta.

Kun sitten on toipumisen polulle lähtenyt, vaatii se aina rohkeita tekoja. Anoreksiaan sairastuvalle omien sääntöjen ja rutiinien rikkominen, kuten esimerkiksi uusien ruokalajien kokeileminen ja syöminen, mutta ennen kaikkea painonnostaminen vaativat valtavasti rohkeutta, sillä se on aina sairastavan oman tutun ja turvalliselta tuntuvan kehän rikkomista. Tässä sairaassa kehässä pysyminen olisi sairastavalle siis helpompi vaihtoehto, mutta silti toipuminen edellyttää pelkonsa kohtaamista ja tämän tutun kehän rikkomista terveyttä tukevien tekojen avulla, eli ennen kaikkea syömistä, syömistä ja syömistä. Rohkeus ei olekaan vain sankarillisia sanoja tai lupauksia tai hienoja ajatuksia, vaan myös ennen kaikkea juuri niitä rohkeita tekoja, joissa se sisäinen rohkeus todella punnitaan.

Näiden parantumista tukevien tekojen ja valintojen tekeminen onkin anoreksiaa sairastavalle kaikkea muuta kuin niin sanotusti menemistä sieltä, mistä aita on matalin. Moni ihminen lopulta haluaa tehdä asiat niin kuin olisi helpointa, ja tehdessään asian vaikeimman kautta hän tuntee itsensä vähintäänkin sankariksi. Anoreksiaan sairastuneen pitää tehdä vaikeita asioita monta kertaa päivässä ja haastaa äin ollen itsensä jatkuvasti.

Kun sitten lähtee rikkomaan näitä tuttuja ja turvalliselta tuntuvia kuvioita, joutuu sairastava kohtaamaan monia pahimpia pelkojaan. Hän tuntee ahdistusta painon noustessa ja kauhua luopuessaan tutuista kuvioista. Sanonkin aina, että esimerkiksi hissikammoinen voi vältellä hissejä lähes koko elämänsä, kohtaamatta siis koskaan pelkoaan, mutta syömishäiriöinen joutuu toipuessaan kohtaamaan pahimmat pelkonsa monta kertaa päivässä, vaikkapa jo syödessään viisi kertaa päivässä. Ja tämä omien pelkojensa kohtaaminen ja niitä päin meneminen jos mikä vaatii rohkeutta.

Yksi suurimmista näistä peloista on pelko kontrollin menettämistä. Vaikka pelko painon hallitsemattomasta tai loputtomasta noususta onkin sairauden syöttämä valhe, on se syömishäiriötä sairastavalle totta, ja syömishäiriöstä toipuminen onkin aina tietyllä tapaa myös sairaasta kontrollista luopumista. Anoreksiaan sairastuneella on usein vahva tarve kontrolloida itseään ja elämäänsä, ja joskus sairaus ja syömisten ja painon kontrollointi ovat saattaneet tuntua vastaukselta tähän tarpeeseen. Toipuminen kuitenkin edellyttää tästä sairaasta kontrollista luopumista, rohkeutta kohdata tämä pelko ja antaa elämälle mahdollisuus, ikään kuin heittäytymistä sen elämänvirran armoille. Aluksi tästä kontrollista luopuminen tai pienikin poikkeaminen aiheuttaakin valtavasti pelkoa, kun oikeastaan koko elämä tuntuu olevan kaaoksessa, ja vaatii valtavasti rohkeutta, että ei sillä ahdistuksen hetkellä anna periksi.

Edellä kuvaamiani rohkeita tekoja tehdessä syömishäiriötä sairastavan pitää kaivaa itsestään vielä toisenlaista rohkeutta, nimittäin rohkeutta mennä omien valintojensa mukaan. Hänen täytyy luottaa omaan tekemiseensä, omaan juttuunsa, ja houkutuksista huolimatta tehdä terveyttä tukevia valintoja. Rohkeuden taustalla tulisikin olla voimakas usko siihen, että toimii oikein, siis voimakas usko omaan itseensä ja siihen, mitä on tekemässä. Olen saanut henkilökohtaisestikin huomata, kuinka toipuvan täytyisi löytää itsestään niin paljon rohkeutta, että uskaltaisi uskoa itseensä myös silloin, kun muut eivät usko. Tämän oman uskon ylläpitäminen muiden epäilysten edessä vaatii rohkeutta.

Erityisesti tämä oman pään pitäminen näkyy kuitenkin taisteluissa Mörköä vastaan. Ihmisellä on kai jonkinlainen vietti tai tarve turvautua johonkin vahvempaan ainakin hädän hetkellä, ja monet ihmisethän elelevät päivästä toiseen toisten tahtoa noudattaen, ja ovat näin toisten viestien ja mielipiteiden vietävissä. Syömishäiriöitä sairastavalle tämä voima on ollut Mörkö. Syömishäiriötä toipuessa pitää kuitenkin luottaa itseensä, ja tehdä omaa juttuaan paitsi muiden uskon puutteen ja toisten sairauden puheista huolimatta, ennen kaikkea Mörön kuiskuttelusta huolimatta.

Kun pyrkii eroon syömishäiriöstä, on aina tehtävä myös päätös, että täytyy yrittää parhaansa, ja uskaltaa katsoa mihin se riittää. Mielestäni tämä, kuten yleensäkin elämässä kaikkien omien voimavarojen käyttöön ottaminen, vaatii valtavasti rohkeutta. Tällöin nimittäin täytyy olla valmis kohtaamaan omat voimavaransa, mutta myös samalla myöntämään oma rajallisuutensa ja heikkoutensa. Ja nähdäkseni tämän rajallisuutensa kohtaamisen pelossa kaikki ihmiset eivät koskaan uskalla antaa itsestään niin sanotusti kaikkea.

Toipumisen edetessä toipuvalta edellytetään myös kykyä kohdata paitsi pahimmat pelkonsa, myös vaikeat tunteensa ja vaikeat ajatuksensa. Anoreksiamörkö syöttää vielä pitkään sairastavan mieleen syllisyyttä ja sairaita ajatuksia, joita täytyy rohkeasti vastustaa. Lisäksi kunnon kohentuessa ja ajatusten selkiytyessä sekä Mörköä vastaan taistellessa, ahdistus kasvaa vielä moninkertaiseksi verrattuna siihen, mitä se sairastaessakaan on ollut. Suurin osa ihmisisistä ei välttämättä koskaan uskalla kohdata kaikkia ajatuksiaan ja tunteitaan rehellisesti. Se on kuitenkin syömishäiriöstä toipumisen edellytys.

Kun sitten pääsee selville omien ajatustensa ja tunteidensa kanssa, ollaan jälleen uudenlaisen hasteen edessä: tarvitaan uskallusta olla oma itsensä. Syömishäiriöön sairastuneen sairaus on saatttanut lähteä häpeästä omaan itseen tai tarpeesta piilottaa itsensä, ja vaaditaan valtavasti rohkeutta kohdata oma itsensä ilman Mörköä. Möröstä on nimittäin muodostunut ikään kuin osa sairastavan identiteettiä, ja tällöin ajatus parantumisesta herättääkin usein kysymyksiä: millainen minä olen ilman ilman sairauttani, kuka minä oikeasti olen, mitä minä todella tahdon. Näihin kysymyksiin ei välttämättä löydy täydellistä vastausta koskaan, mutta jo kysymysten kohtaaminen ja vastausten selvittämisen aloittaminen vaatii valtavasti henkisiä voimavaroja.

Itseensä tutustuminen onkin jo sinällään rohkeutta vaativa prosessi, joka sisältää kaikkea edellä mainitsemiani rohkeuden muotoja; ennen kaikkea rohkeutta kohdata omat tunteet ja ajatukset, ja rohkeutta tehdä omaa juttuaan, kun ei voi enää kätkeytyä "anorektikko-leiman" ja Mörön taakse. Itseensä tutustuminen onkin syömishäiriöön sairastuneille usein pitkä ja vaikea prosessi, kuten yleensäkin ihmisille. Joillakin tämä prosessi kestää läpi elämän, syömishäiriöstä sairastunut käy sen yleensä läpi pikakelauksella toipuessaan.

Itseensä tutustuessa saattaa sitten huomata olevansakin erilainen, kuin on kuvitellut, ehkäpä jopa erilainen kuin haluaisi olla, mutta ennen kaikkea aina jollakin tavalla erilainen kuin muut. Todellinen itsensä hyväksyminen, minkä näen lopullisen paranemisen edellytyksenä, onkin myös aina erilaisuuden hyväksymistä itsessään, mikä on usein ihmisille pelkoa aiheuttavaa, ja edellyttää näin ollen rohkeutta. Suuri osa ihmisistä kun haluaa kuulua niin sanotusti muottiin, ja toipuvan koko sairaus on saattanut lähteä tavoitteesta mahtua tällaiseen itse itselleen tai yhteiskunnan asettamaan muottiin. Syömishäiriöstä parantuessa täytyy kuitenkin opetella hyväksymään itsensä kokonaisuudessaan, kaikkine puutteineen, heikkouksineen ja kummallisuuksineen.

Itseensä tutustumisen lisäksi syömishäiriöön sairastuneen pitää pikkuhiljaa tutustua myös elämään, kaikkine elämänkirjoon kuuluvine tunteineen ja tapahtumineen. Syömishäiriöön sairastuneen pitää ikään kuin aloittaa alusta, ja opetella uusiksi monia elämän perusasioita, opetella uudelleen elämään. Ja pikkuhiljaa siihen elämään, jota on paennut, pitäisi vielä oppia luottamaan.

Tällöin, elämään heittäytyessä, pitää olla myös sitä ehkä kaikista rohkeuden laaduista haastavinta: nimittäin rohkeutta kohdata tuntematon. Tämä vaatii valtavasti rohkeutta, onhan monen mielestä juuri epätietoisuus se peloista kaikista suurin, ja on ainakin yleisesti tunnettu tosiasia, että kaikki tuntematon pelottaa. Syömishäiriöstä toipuminen kuitenkin edellyttää tietyllä tavalla rohkeutta hypätä tuntemattomaan, ikään kuin mustaan aukkoon.

On myös hyväksyttävä, että koskaan ei voi tarkkaan tietää, mitä tuolla hypyllä saavuttaa ja mihin se johtaa. Ja kuitenkin täytyy uskaltaa luottaa siihen, että jalat tavoittavat pohjan, tai siivet kantavat. Sillä kuten tapaamani psykologi osuvasti tiivisti: "Pelkoa saa tuntea, mutta se, ettei välttele sitä, vaan menee sitä kohti, on rohkeutta." Ja juuri tästä on kyse syömishäiriöstä toipumisessa.

"pelon toisella puolella on vapaus"

<3: Ida

Mitkä asiat ovat minua motivoineet kohti oikeaa Elämää?

Koska näen motivaation kaikessa laajuudessa niin keskeisenä tekijänä toipumisessa, en voi mielestäni liikaa korostaakaan sitä tai liian paljon kirjoittaa aiheesta. Siksi ajattelinkin vielä jakaa teidän kanssanne niitä asioita, jotka minua motivoivat tervehtymisessä, kuten omaa motivaatioitani koskevassa tekstissäni lupailinkin. Tässä tekstissäni kerron siis niistä asioista, jotka minua  minua houkuttelevat eniten siinä oikeassa Elämässä ja auttavat jaksamaan arjen aallokossa sairauden keskellä.

Kuten olen kertonut, oli alkusysäys motivaatiolleni niinkin arkinen kuin halu pärjätä kotona. Ikävät muistot osastosta, vapauden, itsenäisyyden ja kontrollin tunteen menettämisestä saivat minut taistelemaan toipumiseni puolesta jo silloin, kun en osannut vielä oikeasti haaveilla oikeasta elämästä. Kun sitten oikea Elämä ja sen hienous alkoivat avautua minulle, alkoi halu sen saavuttamisesta kasvaa, ja siinä olevat tekijät alkoivat motivoida minua yhä enemmän ja enemmän. Seuraavassa olen listannut näitä asioita.

Ensinnäkin niinkin yksinkertainen asia kuin fyysinen hyvinvointi on auttanut minua huolehtimaan riittävästä syömisestä ja sen suhteuttamisessa kohtuulliseen liikuntaan. Olen elänyt elämässäni vaiheen, jossa en pystynyt enää kävelemään muuta kuin toista jalkaani perässäni laahaten, olin sekaisin paitsi aliravitsemustilani vuoksi myös siksi, etten ollut nukkunut uuvuttavasta väsymyksestäni huolimatta viikkoihin vaan värisin kauttaaltani raajat sinisenä lämpöhuovan alla pitkät yöt ja jo pelkkä suihkussa käyminen oli minulle lähes ylitsepääsemätön ponnistus. Tiedän, etten koskaan enää halua joutua tähän tilanteeseen uudestaan. Haluan saavuttaa aidosti sen tunteen, että jaksan tehdä mitä minua huvittaa ilman, että jaksamattomuuteni, voimien puuttuminen tai nälkä ovat esteenä sille. Haluan yksinkertaisesti tuntea voivani hyvin, niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Vaikka somaattisen puolen kohentumista ajattelenkin ensisijaisesti siis jaksamiseni ja hyvinvointii kannalta, myönnän, etteivät ulkonäkökysymyksetkään ole minulle täysin yhden tekeviä, olenhan nuorin nainen ja kaiken lisäksi ihminen. Haluan tuntea itseni kauniiksi, niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Haluan hymyillä peilikuvalleni tyytyväisenä ja tuntea itseni varmaksi sen jokaisesta kohdasta. Ja ei, minun käsitykseni kauneudesta ei todellakaan vastaa ritunuttta, luista, kalpeaa ja väsynyttä olentoa, jonka silmistä kuvastuu syvä epätoivo, ja toisaalta taas pelkkä tyhjyys. Se on kaikkea muuta. Minun silmissäni kauneus on terveyttä, hyvinvointia ja itsensä hyväksymisestä kertovaa itsevarmuutta sekä hymyilevistä kasvoista loistavaa onnea. Haluan nauttia naisen kehostani, sen muodoista, ja tuntea sen vihdoin omakseni.

Tämä edellä kuvailemani vaihe, jolloin olin fyysisesti siis tekemässsä lähestulkoon kuolemaa, oli rankka paitsi minulle, myös läheisilleni. Olin täysin riippuvainen joko vanhempieni tai hoitohenkilökunnan avusta, ja he antoivat minulle, kuten olen aikaisemminkin kuvannut, eräänlaista tekohengitystä. Näin, kuinka vanhempani ja siskoni kärsivät tilanteestani vielä minuakin enemmän mikäli mahdollista. He uhrasivat vuokseni elämänsä saaden kiitokseksi vain osaltani sairauden tiuskimista ja pelon siitä, kuinka menettäisivät minut pian kokonaan. Rakkauteni läheisiä ihmisiä kohtaan on kuitenkin ollut aina niin syvää, että yksi suurimmista minua motivoivista tekijöistä onkin ollut se, että olen halunut tuoda läheisilleni takaisin sen oikean Idan, jonka anoreksian panssarikuori aikoinaan kätki täysin sisäänsä. Olen halunnut olla vanhempieni suoman tuen ja luottamuksen arvoinen, ja osoittaa heille, kuinka kaikki heidän apunsa palkitaan. Olen halunnut tuoda rakkaalle pikkusiskolleni takaisin sen huolehtivan, lämpimän isosiskonsa, jota hän on vuosi kaivannut rinnalleen.

Toisaalta eräs minua motivoiva asia on ollut myös vanhemmistani irtaantuminen. Tällä en kuitenkaan tarkoita sairauteen eristäytymistä tai hylkäämistä puolin tai toisin vaan nimenomaan sitä tervettä itsenäistymistä, uudenlaisen aikuisen suhteen luomista vanhempiini. Olen aina ollut luonteeltani vastuuntuntoinen, itsenäinen ja kantanut huolta niin itsestäni kuin muista ihmisistä. Kun taas on kovin sairas, tekee se ihmisestä hyvin riippuvaisen muista ihmisistä. Toipumiseni myötä toivon taas tavoittavani tilanteen, jossa pärjäisin pääsääntöisesti itsenäisesti, pystyisin omiin ratkaisuihin ja itse huolehtimaan omasta hyvinvoinnistani ja esimerkiksi asumaan itsenäisesti.

Suhteeni vanhempien lisäksi ovat myös muut minulle tärkeät ihmissuhteet toimineet minua kannattelevana voimana. Näihin kuuluvat muun muassa siskoni, ystäväni ja isovanhempani. Se ilo, jonka olen nähnyt heidän kasvoillaan voidessani paremmin ja heidän pystyessään keskustelemaan sen aidon Idan kanssa, on ollut minulle korvaamattoman arvokasta. Ne hetket, jotka olen saanut viettää siskoni kanssa elokuvaa katsoen, parhaan ystäväni kanssa kaupungilla tai isovanhemmilla korttia pelaten, ovat muistuttaneet minua siitä, mikä tässä elämässä oikeasti on arvokasta. Olen oppinut nauttimaan noista hetkistä ja keräämään niistä voimaa myös niiden yksinäisten, epätoivoisilta tuntuvien hetkien varalle.

Nautinnon kokeminen onkin yksi tärkeimmistä asioista, joita toivon voivani toipumisen myötä saavuttaa, ja jonka olen ilokseni osittain myös saavuttanut. Sairauden maailmassa kun kaikki on synkkää pakkoa, riutumista ja itsensä kiduttamista. Syvällä sairauden syövereissä lähes unohdinkin sen, miltä tuntuu nauttia auringon lämmöstä, iloita uudesta kirpparilöydöstä tai nauraa hassunkurisille eläimille. Kun sitten olen saanut taas tätä elämäniloa maistaa, en halua luopua siitä mistään hinnasta, vaan janoa sitä yhä vain lisää ja lisää. Sillä nimenomaan nämä pienet nautinnolliset hetket tekevät minut onnelliseksi.

Ulkoisten ihmissuhteiden lisäksi haluan tutustua paremmin myös sihen elämäni kaikkein tärkeimpään ihmiseen eli itseeni. Tällä en nyt tarkoita sitä sairauteen kuuluva itsekeskeisyyttä, jossa syvällä ongelmien verkossa ei näe muuta kuin itsensä, oman pahan olonsa ja sairautensa, mutta jossa samalla tuntee syvää vihaa, alemmuudentunnetta ja mitättömyyttä. Päin vastoin: olen toipumiseni edetessä oppinut terveellä tavalla rakastamaan itseäni ja alkanut tuntea, että kyllä, kyllä siihen oikeaan, aitoon Idaankin kannattaa tutustua. En siis halua vain saada sitä Idaa esille pelkästään läheisteni vuoksi, vaan myös yhä enemmän ja enemmän oman itseni vuoksi, sillä se Ida ansaitsee tulla esiin.

Kun sitten näitä aitoja hetkiä aidon Idan kanssa on tullut enemmän, olen ystävieni ja siskoni kanssa saanut myös kokea ja nähdä kaikenlaista. Mennyt kesä oli elämänmakuisempi kuin koskaan, ja sain kokea monta unohtumatonta elämystä. Nämä hyvät hetket läheisteni kanssa, jolloin nautin oikeasti kirpparilla kiertelystä tai risteilyn buffet-pöydän antimista ovat saaneet minussa elämänhaluni kasvamaan. Sairaus supistaa piirejä, sen rutiinit, säännöt ja kiellot sulkevat pikkuhiljaa ihmisen kokonaan Elämältä. Minä haluan elämässäni nähdä, tehdä ja kokea, oppia uutta. Tai kuten isoäitini niin osuvasti ilmaisisi: Elää Elämääni.

Tällä elämisellä en nyt välttämättä tarkoita mitään benji-hyppyjä, maailmanympärysmatkoja tai muistinmenetykseen johtavaa bilettämistä. Kaikkein eniten haaveilenkin siitä ihan tavallisesta arjesta, toimivasta sellaisesta. Siitä normaalielämästä, josta olen ollut liian kauan poissa, ollessani aina henkisesti ainakin jossakin avaruuden toisella laidalla. Haaveilen siitä, että voisin viettää päiväni juuri niin kuin haluan, että saisin tavata vapaasti ystäviäni, että voisin opiskella tai työskennellä kokopäiväisesti, ja siinä sivussa arkeani maustaisivat pienet arjen luksukset, kuten taidenäyttelyssä käynnit ja kirpparikierrokset, siis sellaiset asiat joista minä nautin.

Kaikkein eniten haluankin päästä pois pakkojen, rituaalien, sääntöjen ja kieltojen vankilasta, ja tuntea vapauden. Haluan käpertyä viltin alle lämpimään, kun minua väsyttää. Haluan lähteä ravintolaan syömään, kun mieleni kaipaa vaihtelua. Haluan lähteä kaupungille ilman, että pakot sanelevat ohjelmaani tai minun tarvitsee jännittää jaksamistani tai mahdollista voimieni uupumista. Haluan tuntea olevani itse oman elämäni Herra (tai rouva) siten, että päätän itse omasta elämästäni, omaa tahtoani kuunnellen.

Tämän toimivan nykyhetkessä elämisen ja hetkestä nauttimisen lisäksi haluan kyetä haaveilemaan tulevasta. Olen aina ollut kovin pohdiskelevaa, jopa hieman maailmaa parantavaa tyyppiä. Sairaus sulki elämästäni kuitenkin kaiken tulevaisuuden, enkä nähnyt siinä enää mitään tavoittelemisen arvoista, itse asiassa pahimmillaan tunsin sitä kohtaan vain jatkuvaa pelkoa. Haluan taas kyetä suunnittelemaan uraani maailmanluokan näyttelijänä, kolmostyttöjen äitinä ja jääkiekkoilijan vaimona. Ja sitten toisaalta, haluan vain nähdä itseni tulevaisuudessa ostavan jäätelökioskilta jäätelön, ottavan aurinkoa rannalla ja saavan opiskeluni päätökseen. Väliä ei ole sillä, saavutanko koskaan tulevaisuuteni sellaisena kuin sen olen kuvitellut, vaan sillä, että pystyn taas siitä unelmoimaan.

Yksittäisistä haaveistani tai tulevaisuuden suunnitelmistani tällä hetkellä minua eniten motivoivin on kuitenkin haluni päästä tekemään työtä, jota rakastan, eli työskentelemään lastentarhanopettajana. Työni on kuitenkin paitsi fyysisesti ennen kaikkea henkisesti todella raskasta ja kuormittavaa, joten siksi minun täytyy olla sitä tehdäkseni hyvässä kunnossa niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Töissä jaksaminen onkin minulle yksi tärkeistä tavoitteistani, sillä raskaudestaan huolimatta, tai ehkä juuri siksi, tämä työ antaa minulle valtavan paljon. Se tuntuu minusta paitsi äärettömän tärkeältä, juuri siltä minulle kaikkein omimmalta. Sillä lasten kanssa työskennellesänsi tunnen löytäneeni paikkani. Ja jos matkalla huomaankin, että se paikkani löytyykin joskus jostakin muusta ura- tai elämänvalinnasta, haluan myös siihen mahdollisuuteen tarttua.

Tässä oli siis niitä tekijöitä, jotka minua motivoivat tervehtymisessä. Motivaatio on tietenkin niin subjektiivininen käsite, etteivät kaikki samat asiat terveessä elämässä ole kaikille tärkeitä, ja tämän vuoksi tärkeää onkin löytää ne juuri itselle kaikista houkuttelevimmat. Nämä olivat kuitenkin niitä asioita, joiden kautta minä olen löytänyt voimaa jatkaa eteenpäin.

Kun elämä siis näyttää nurjan puolensa, ja usko ja halu paranemiseen tuntuu olevan hukassa, muistelen minä näitä asioita. Minä olen siis löytänyt omat juttuni, ne asiat, joiden puolesta minä haluan taistella. Ja koko ajan, joka päivä avautuessani elämälle näitä asioita tulee minulle lisää.

Mitkä asiat Sinua motivoivat tervehtymisessä tai mitä asioita Sinä arvostat Elämässä?


<3: Ida

Kuva: http://www.carldavidweb.com/wp-content/uploads/2013/05/love.jpg

Jälki polihoitajani sydämessä

Viimeisin tapaamiseni polihoitajani kanssa jäi mieleeni merkityksellisenä. Hän nimittäin antoi minulle tunustusta saavutuksestani tai edistymisestäni. Tässä tekstissäni haluan jakaa hänen sanojaan kanssanne ja ajatuksiani niihin littyen, koska uskon, että niissä on sellaista viisautta, josta myös te lukijat voitte saada jotakin itsellenne. Minulle hänen sanansa loivat valtavasti uskoa itseeni ja toivoa tulevasta, toivottavasti ne toimivat samalla tapaa myös teille.

Polihoitajani nimittäin sanoi minulle, että hänellä ei ole enää pienintäkään epäilystä siitä, ettenkö minä selviytyisi. Ja lisäsi tähän keskustelumme lomassa vielä, että koska hän ei ole (vuosikymmenien kokemuksestaan huolimatta) koskaan työskennellyt kenenkään kanssa yhtä pitkään, jolla toipuminen olisi ollut näin pitkä prosessi kuin minulla, olen jättänyt jälkeni hänen sydämeensä, muistona siitä, kuinka aina on toivoa eikä koskaan kannata luovuttaa.

Näiden sanojen merkityksen ymmärtäminen edellyttää ehkä pientä katsausta historiaani. En haluaisi arvottaa sairauksien vakavuutta, koska se on jokaisen henkilökohtainen kokemus, mutta olen lähes jokaisesta näkökulmasta katsottuna ollut varmasti vaikeimpia tapauksia, joita tuolla syömishäiriöyksikössä on hoidettu. Olen ollut niin syvästi sairas, että jopa hoitotahon on tarvinnut nostaa kätensä pystyyn kanssani ja ohjata minut toiselle osastolle hoitoon, kun, kuten lääkärini minulle totesi, "heidän osastonsa keinot eivät ole kanssani riitäneet". Monista on varmasti pieni ihme, että olen ylipäätään hengissä, siitä nyt puhumattakaan, että kukaan olisi uskonut enää toipumiseeni.

Tämän (liian) pitkän pakkohoitoni jälkeenkin olen palannut osastolle hoitajien säälivien katseiden alle hengenvaarallisen huonossa kunnossa kerta toisensa jälkeen kykenemättä noudattamaan hoito-ohjelmaa, joka muille osaston potilaille on sopinut, kykenemättä edes esimerkiksi ruokailemaan yhdessä muiden kanssa. Osastohoitojeni välissä vanhempani ovat kotona antaneet minulle "tekohengitystä", kunnes uusi osastoreissu on taas ollut edessäni. Olen siis tarvinnut aivan erityisen paljon ja tiivistä hoitoa, on se sitten toteutettu osastolla tai kotona, ja siitäkin huolimatta olen pudonnut pohjalle kerta toisensa jälkeen.

Polikliinisessa hoidossa tämä uskon puute toipumiseni mahdollisuuksien suhteen on näkynyt myös muun muassa siten, että sitä ollaan oltu monen monta kertaa jo lopettamassa kesken "tuloksettomana". Tiedänkin, kuinka viime vuosina, vielä alle vuosi sitten, ei edes hoitotaho minun tilanteessani juuri toivoa nähnyt. Hoitajanikin on ollut useasti heittämässä hanskat tiskiin kanssani. Usko minun toipumiseeni on ollut siis kateissa ei vain minulta itseltäni, vaan myös hoitotaholtani. Ja juuri siksi merkitsivät nuo sanat minulle todella paljon.

Tätä toivon näkemistä tilanteessani on vaikeuttanut tietysti sairauteni vakavuuden lisäksi se, että myös toipumiseni on siis ollut pitkän pitkä ja vielä sitäkin monimutkaisempi prosessi, joka jatkuu edelleen. Minä en nimittäin ole mahtunut mihinkään valmiiseen muottiin, toipumisessanikaan. Hoitoani on pitänyt monesti soveltaa tai kehittää kohdallani, ja silti sinnikyys on meinannut loppua kesken meistä ihan jokaiselta. Olen tarvinut paljon erilaisia tukitoimia, kärsivällisyyttä, aikaa ja uhrauksia niin itseltäni, hoitotaholta kuin ennen kaikkea lähimmäisiltäni.

Vaikka en siis ole toipunut minkään hoito-ohjelman tai mallin mukaisesti, mikä tärkeintä, olen kuitenkin löytänyt oman tapani päästä eteenpäin, oman tapani rakentaa elämääni. Ja epäilyksistä huolimatta se tuottaa tuloksia. Olen pikkuhiljaa saanut korjattua epätoivoiseltakin näyttävää tilannettani, taistellut itseäni irti sairauden kahleista ja avautunut elämälle. Minä toivun siis, omassa tahdissani, omalla tavallani, mutta toivun. Ja se on pääasia.

Ja nyt vihdoin kaikki epäilykset toipumiseni suhteen tuntuvat siis kadonneen myös hoitotaholta. Vihdoin tieni päässä oleva määränpää alkaa pikkuhiljaa hahmottua niin minulle kuin ympräillänikin oleville ihmisille, ja sen saavuttaminen omalla tavallani pienin askelin alkaa näyttää mahdolliselta. Hoitajani totesikin, että "heidän on myönnettävä, että isäni on koko ajan ollut oikeassa siinä, että Ida toipuu, kun hänen annetaan tehdä se rauhassa omassa tahdissaan".

Ja juuri tämä onkin ollut toipumiseni kannalta tärkeää, siis se, että kaikista epäilyksistä huolimatta, kuten hoitajanikin minulle sanoi, minulla on kuitenkin onneksi aina ollut yksi ihminen, joka on aina jaksanut uskoa toipumiseeni, ja toiminut sillä tavoin pelastavana enkelinäni. Ja tuo henkilö on minulla ollut isäni. Hoitajani kanssa yhdessä muistelimme sitä, kuinka isäni sanoi eräässä hoitokokouksessamme, johon jälleen menin epätoivoiselta näyttävältä tilanteessa, että hän uskoo Idaan ja pysyy rinnallani, tapahtui sitten mitä hyvänsä. Ja sen lupauksensa hän on pitänyt. Ja kuten hotitajani osuvasti sanoi "sille miehelle täytyy nostaa hattua".

Erityisesti minun tapaukseni onkin hoitajani sanojen mukaan hänelle ollut opetus siitä, kuinka tärkeää perheen ja läheisten tuki on toipumisessa. En olisi nyt tässä ilman isäni sinnikkyyttä, äitini kannustusta ja siskoni näyttämiä elämänpilkahduksia, ja myös isovanhempieni ja ystävieni tuki on ollut minulle korvaamattoman arvokasta.

Tässä hoitajani kanssa käydyssä keskustelussa läheisten merkityksestä, omasta tavastani toipua ja toivosta kiteytyi pääpiirteittäin samalla se kaikista tärkein sanoma, jonka haluan tällä blogillani välittää. Tahdonkin kaikkien teidän, olette sitten hoitohenkilökuntaa, läheisiä tai syömishäiriötä sairastavia tai ihan vain omien elämän tuomien vaikeuksienne kanssa kamppailevia, tietävän, että ei ole väliä kauan tai kuinka syvästi olet sairastanut. Jokaisen polku on erilainen, jokaisen tarina on omanlaisensa. Ei ole yhtä oikeaa tapaa parantua, ja pääasia on, että löydät oman tapasi. Yksi ohje kuitenkin pätee jokaiseen tarinaan: ikinä kinä ei kannata antaa periksi ja luovuttaa. Sillä toivoa on aina.

Ja minun tarinani olkoon esimerkki siitä, että ei ole niin suurta kuoppaa, ettei sieltä voisi nousta. Olen nimittäin nousemassa syvältä, syvältä suosta. Ja vielä olen selviytyjä, vaikka siihen ei ole aina uskottu. Kuten pappi aikoinaan joulukirkossa totesi, "ei ole niin suurta pimeää, jota pieni kynttilän liekki ei valaisisi".

"Keskeltä vaikeuksia löytyy mahdollisuus." -Albert Einstein

<3: Ida

Minun motivaationi

Lupasin motivaatiota ja sen ylläpitämistä koskevassa tekstissäni palailla vielä asiaan hieman henkilökohtaisemmasta näkökulmasta käsin. Minun motivaationi rakentuminen on ollut pitkä prosessi, jossa varsinainen käänne tapahtui viimeisen osastojaksoni jälkeen, kuten toipumisessanikin, vaikka asian kypsyttelyä oli mielessäni tapahtunut jo pidemmän aikaa. Tässä tekstissäni kerron oman motivaationi rakentumisesta pala palalta, sekä siitä, mitkä tekijät ovat minua polkuni varrella auttaneet jaksamaan taistelussani.

Kuten edellisessä aihetta koskevassa tekstissäni kirjoitin, kannattaa motivaatiota tavoitellessa tarttua kiinni jokaiseen pieneen motivaationhippuseen, eikä jäädä odottelemaan yleviä tavoitteita. Itsestä lähtevä, arkiseltakin tuntuva tavoite tai haave on usein hienoja korulauseita toimivampi. Itsellänikään motivaationi rakentuminen ei lähtenyt ylevistä periaatteista tai kaukaisista hienoista terveistä mielikuvista ja vuosien päässä odottavasta Elämästä. Se lähti niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin halusta pärjätä kotona. Kotiutuessani osastolta (liian) varhaisessa vaiheessa, oli somaattinen vointini vielä sellaisissa kantimissa, että alussa pelko osastolle joutumisesta romahduksen edessä oli koko ajan läsnä. Tuo pelko yhdistettynä ikäviin osastomuistoihini auttoi minua sinnittelemään läpi ensimmäisten vaikeiden vaiheiden.

Kun sitten huomasin pärjääväni kotona, kasvoi minun sisälläni halu onnistua. Halusin näyttää muille pärjääväni, halusin olla minulle suodun luottamuksen arvoinen, jonka hoitotiimini ja ennen kaikkea vanhempani olivat mielestäni minulle suoneet päästäessään minut kotiin. Olen aina ollut kovin kunnianhimoinen ja määrätietoinen, ja myös huono häviämään. Jossakin vaiheessa onnistuin kääntämään nämä piirteeni vahvuudekseni taisteluuni syömishäiriötä vastaan. Vielä tässäkään vaiheessa en kuitenkaan nähnyt koko kuvaa, enkä osannut tavoitella niin sanotusti tervettä elämää.

Myöhemmin, kun kuntoni alkoi hieman kohentua, eivätkä sairaat ajatukset enää vieneet kaikkea aikaani, mahdollisti se hetket ilman Mörköä, ja yhä enevissä määrin sen Oikean Elämän. Aloin olla läsnä ystävieni seurassa, ja huomasin kuinka todella aloin jopa nauttia elämästä. Aloin huomata elämän pienet ilot, kuten auringon paisteen sateen jälkeen, ystävällisen hymyn naapurintädin kasvoilla ja sen, kuinka pystyin rentoutumaan sohvan nurkassa televisiota katsellen tai kirjaa lukien. Aloin päästä ystävieni ja siskoni tapaamisten sekä harrastuksieni myötä yhä enemmän kiinni siihen oikeaan Elämään, ja se alkoi vetää minua puoleensa. Aloin nähdä omaa Mörkökeskeistä elämääni laajemmin, ja aloin pikkuhiljaa avautua elämälle. Ja silloin huomasin: Elämä todella on elämisen arvoista.

Samalla kun koin vapauteni lisääntyvän ja opin iloitsemaan ja nauttimaan elämästä, tunsin jotain hämmentävää, jotain mikä oli puuttunut elämästäni pitkään: tunsin itseni onnelliseksi. Tartuin tähän onnentunteeseen kiinni tiukemmin kuin mihinkään, ja samalla alkoi elämästä löytyä jälleen uusia pieniä suuria ilonaiheita, ja samalla aloin nähdä myös itsesäni hyviä puoli. Aloin arvostaa, jopa rakastaa, niin elämää kuin itseäni. Varmuuteni siitä, että olin saavuttamassa jotain hyvää, jotain tavoittelemisen, ja taistelemisenkin arvoista, kasvoi.  Aloin hymyillä, kuulin itseni jopa nauravan.

Lopulta onnellisuuteni ja elämänmyönteisyyteni myötä tuli sitten se vaihe, että aloin nähdä hieman kaukaisempiakin tavoitteita ja rakentaa jopa haaveita tulevaisuudesta. Aloin pikkuhiljaa ajatella seuraavaa ateriaa, seuraavaa päivää, seuraavaa viikkoakin pidemmälle. Aloin tuntea, että elämäni jatkuisi, eikä sen kuuluisi olla aina vain hetkestä toiseen sinnittelyä. Aloin unelmoida opiskeluihin paluusta, ja palasin päättötyöni kimppuun, aloin suunnitella omaan asuntooni muuttoa, ja aloin itsenäistyä pienin askeli, aloin haaveilla kumppanista rinnalleni ja aloin katsoa miehiä toisella tapaa.

Kun siitä terveen elämän tavoittelusta sitten tuli oma juttuni, oma haaveeni, aloin ottaa itse vastuuta omasta paranemisestani. Aloin haastaa itseäni pienin askelin yhä enemmän, ja aloin saada itse onnistumisia taistelussani Mörköä vastaan. Huomasin todella tekeväni työtä haaveideni eteen, ja jopa onnistuvani siinä. Oma käsitys pärjäämisestäni ja pystymisestäni lisääntyi, enkä tuntenut enää itseni niin heikoksi Mörön edessä. Aloin uskoa omiin voimiini.Opettelin käsittelemään asioitani, pitämään puoleni, niin muita ihmisiä, kuin erityisesti Mörköäkin vastaan.

Itseluottamukseni siis kasvoi valtavasti näiden onnistumisten kautta, ja samalla uskoni näiden edellä mainitsemieni tulevaisuuden haaveiden saavuttamisen suhteen kasvoi myös. Aloin jopa nähdä noiden haaveiden toteutumisen mahdollisuuden. Tunsin tekeväni töitä haaveideni eteen, ja pikkuhiljaa olevani lähempänä ja lähempänä niiden saavuttamista. Se ylpeys, jota tunsin saavani erävoitoista Mörköä vastaan, ruokki uusia onnistumisia, ja positiivinen pyörä käynnistyi. Silloin minussa heräsi todellinen toivo. Kun ymmärsin, että en pelkästään haaveillut, vaan tavoittelin unelmiani, oli vaikeuksista huolimatta motivaationi vahvoilla kantimilla.

Olen käynyt sisälläni siis melkoisen prosessin, mutta se ei olisi kuitenkaan mitenkään mahdollista ilman tukea. Sillä mikä tärkeintä, koko toipumisprosessini ajan on sitä uskoa toipumiseeni luoneet minulle ennen kaikkea läheiseni. Hoitajani on keskusteluillamme vahvistanut terveitä ajatuksiani ja kokemuksellaan valanut minuun toivoa. Mutta kaikkein tärkeintä minulle on kuitenkin ollut perheeni tuki, isäni vankkumaton usko parempaan ja minuun, on valanut minuun paitsi sitä kapaamaani itseluottamusta, joka on auttanut minua paitsi uskomaan itseeni, myös luottamusta siihen sairauden ulkopuoliseen elämään, myös siihen, että joku ottaa kopin, kun päätän hypätä. Ja joka päivä olen sitä lopullista benji-hyppyä lähempänä.

Toki yhä, vaikka olen motivoituneempi kuin koskaan, minullekin tulee vaikeita hetkiä ja vaikeita päiviä. Kuten edellisessä motivaatiota koskevassa tekstissäni kirjoitin, motivaatio ei suinkaan ole stabiili tila, vaan alati liikkeessä ja muutoksessa oleva. Ja niin se on ollut myös omalla kohdallani. Välillä olen niin syvällä sairauden syövereissäni, että usko itseeni on meinannut loppua. Välillä Mörkö kuiskuttelee niin paljon korvaani, tai ei kuiskuttele, vaan suorastaan huutaa, että uskon sen väitteet totuuksina. Välillä taipaleeni on näyttänyt niin synkältä, ettei toivoa ole näkynyt. Ja välillä minun onkin täytynyt ottaa yksi askel taakse, että olen taas jaksanut jatkaa eteenpäin.

Vaikeuksilta en ole siis välttynyt minäkään, mutta, mikä tärkeintä, muutos onkin ollut se, että nyt motivaationi turvin olen aina sieltä kuopasta noussut. Synkän hetken jälkeen olen suoristanut selkäni, kaivanut valonsäteen myrskyn silmästä ja jatkanut eteenpäin, koko ajan varmempana ja varmempana sekä itsestäni että siitä, että olen oikealla tiellä.

<3: Ida

Ps. Tähän tekstiin jatkona ajattelin vielä erillisessä tekstissäni kertoa niistä yksittäisistä tekijöistä, jotka minua kannustavat eteenpäin, niistä asioista, jotka minua terveessä Elämässä eniten houkuttelevat, ja motivoivat, mikäli siis kiinnostusta aiheeseen vielä löytyy.

Paluu koulunpenkille

Viime viikolla palasin taas koulunpenkille ensimmäistä kertaa vuosien tauon jälkeen. Tunnille lähtiessäni mielessäni risteili monenlaisia ajatuksia, vatsassa pörräili perhosia ja koululaukkukin oli valmiiksi pakattu uusilla koulutarvikkeilla  jo viikko etukäteen, aivan kuin pienellä ekaluokkalaisella konsanaan. Lyhyesti sanottuna voisi siis todeta, että odotin opiskeluiden pariin palaamista innostunein mielin!

Jännityksestä huolimatta ensimmäiset tuntini valitsemallani ranskankurssilla sujuivat hyvin. Mörkö ei häirinnyt keskittymistäni, kun aamupuuro lämmitti vielä mukavasti mahassa eikä pakkoajatuksille riittänyt pääkopassa enää tilaa, vaan sen syrjäyttivät uuden oppimisen riemu ja muistot kauniista kielestä. Huomasin keskustelevani muiden kurssilaisten kanssa, kiinnostuvani heidän tarinoistaan ja, mikä tärkeintä, kuuluvani joukkoon, opiskelijana opiskelijoiden joukossa. Ranskankielikin taipui vielä suussa jotenkin monen vuoden tauon jälkeen.

Jo ensimmäisillä tunneilla tämä kaikki hyvä, siis se innostus, jolla otin vastaan uudenlaisen elämäni, jossa sairauden ympärille mudostuneet rutiinit vaihtuvat pikkuhiljaa normaalimpaan arkeen, hyvä olo ryhmään kuulumisesta, opiskeluista sinänsä sekä siitä, kuinka sain olla muiden seurassa ihan vain Ida, en Anorektikko Ida, sai minut tuntemaan paitsi onnea, samalla myös ylpeyttä itsestäni. Yliopiston porteista sisään astuessani tiesin: olin päässyt pitkälle, ja olin saanut paljon.

Opiskeluihin paluu oli minulle nimittäin jälleen yksi konkreettinen ja selkeä merkki siitä, kuinka olen päässyt toipumisessani eteenpäin. Olen nyt niin psyykkisesti kuin fyyisestikin saavuttanut sellaisen kunnon, jossa minulla on voimia opiskella. Tämän edellytys on ollut paitsi yleisen jaksamiseni lisääntymien somaattisen kunnon vahvistumisen myötä, myös se, että toipuminen ja sairaus eivät vie enää kaikkea aikaani ja energiaani. Vielä vaikkapa vuosi sitten opiskeluihin paluu ei olisikaan ollut mahdollista, sillä vielä tuolloin sairaat rutiinini täyttivät ja aikatauluttivat liikaa päivääni eikä psyykeeni saati sitten somaattinen kuntoni olisi jaksanut yhtään ylimääräistä stressitekijää elämääni. Nyt kuitenkin olen vahvistunut kaikella tapaa ja sairaus alkaa selvästi pikkuhiljaa siis väistyä elämästäni, joka alkaa täyttyä sillä Oikealla Elämällä.

Paitsi ajatellen sitä, millainen saavutus opiskeluihin paluu minulle oli, opiskeluihin paluu olikin minulle tärkeää myös siksi, että se oli jälleen askel kohti sitä nuoren, terveen naisen elämää, elämää, jota eivät rajoittaisi sairauden säännöt, kiellot ja rajoitukset, elämää johon kuuluisi kaikki se tavallinen. Tavallisella elämällä tarkoitan tässä tapauksessa sellaista, johon kuuluvat muun muassa opiskelut, ihmissuhteet ja tuleva työ lasten parissa, siis normaali arki kaikkine askareineen. Opiskeluihin paluu antoikin minulle valtavasti toivoa siitä, että joku päivä elämäni olisi sitä ihan tavallista, ihan kokonaan. Sillä, kuten hoitajalleni viime tapaamisessani kuvailin, en enää ainakaan tällä hetkellä kaipaa elämääni suuria kokemuksia tai euforian tunnetta, olen käynyt ihan tarpeeksi läpi ääripään kokemuksia sairauden aikana. Kaikkein eniten minä sen sijaan unelmoin siitä ihan tavallisesta arjesta, jossa en ole oikeasti ollut kiinni vuosiin ja jota olen vihdoin tavoittamassa.

Ja se, että tämä tavallisen arjen rakentaminen on muun muassa opiskeluihin paluuni myötä alkanut, antaa minulle valtavasti toivoa myös toipumiseni suhteen, sellaista toivoa, joka mielessäni alkaa syrjäyttää myös toipumiseen liittyviä pelkojani. Kuten edellä kuvasin, antaa se ensinnäkin toivoa siitä, että vielä saavutan sen tavallisen arjen ihan kokonaan ja pystyn siinä ohella luopumaan sairaudestani. Mutta lisäksi se valaa minuun uskoa ja toivoa sen suhteen, että KUN luovun anoreksiasta, osaan kyllä täyttää sen tuoman tyhjyyden jollakin, nimittäin Elämällä. Koulun penkillä ranskaa tavaillessani tunsin nimittäin itseni onnelliseksi ja helpottuneeksi siitä, että minulla oli koulunpenkki, johon palata. Tunsin, että minulla oli paikka tässä maailmassa. Ja tunnin jälkeen olin entistä varmempi siitä, että vielä minä sen paikan täyttäisin, ihan kokonaan.

Kaikesta innostuksestani huolimatta olen kuitenkin tietoinen myös opiskeluihin paluun mukanaan tuomista riskeistä, ja pidän ne mielessäni. Olen nimittäin luonteeltani melko vaativa itseäni kohtaan, jopa perfektionistinen. Ja tämän piirteeni vuoksi olen joskus ylisuorittamisella ajanut itseni lähes loppuun saakka. Lisäksi nimenomaan stressi on sellainen asia, joka on saanut minut aiemminkin turvautumaan oireiluun.

Toipumiseni etenemisen myötä olen käynyt läpi kuitenkin valtavan itsetutkiskeluprosessin sisälläni, ja oppinut sen myötä tuntemaan itseni paremmin. Ja edellä kuvaamani riskit tiedostaen ja itseni tuntien aloitinkin opiskelut varovasti ja maltilla. Päätyöni on edelleen toipuminen, ja kaikki muu tulee sen ohella. Tämän vuoksi aion huolehtia siitä, että tämä opiskeluihin paluu ja muu elämä vetävät minua kohti sitä tavallista, oikeaa elämää, eivätkä liialla kuormittavuudellaan vedä minua vain yhä syvemmälle sairauden syövereihin. Aionkin myös tässä asiassa noudattaa periaatettani edeten pienin askelin, omaan tahtiini, ja ottamalla uusia haasteita sitä mukaa kun tunnen olevani valmis. Luottoni itseeni ja tämän periaatteeni toteutumiseen ovatkin melko korkealla juuri siksi, että olen oppinut yhä paremmin kuuntelemaan itseäni, omaa jaksamistani ulkopuolelta tai sisältäni tulevien velvoitteiden tai pakkojen sijaan Ja tätä uutta taitoani aion käyttää hyväkseni, niin nyt kuin elämässäni tulevaisuudessa, sillä niin kiitollinen olen tästä taidostani.

Koska luotto itseeni ja omiin voimiini on siis riskeistä huolimatta melko korkealla, aionkin kääntää opiskeluihin paluun vahvuudekseni mahdollisen takapakin pelkäämisen sijaan. Aion imeä jokaisesta niistä edellä kuvailemistani onnen ja ylpeyden tunteista, jokaisesta toivonhippusesta voimaa ja tsemppiä taisteluuni, siis sitä kuuluisaa, kovasti peräänkuulumaani motivaatiota. Sillä jo ensimmäisellä tunnilla tiesin: tämä on sitä, mitä minä haluan elämältäni.

Vaikka tiesin siis opiskeluihin paluun olleen riski, oli se minulle rohkea, tärkeä ja Iso askel kohti sitä tavallista, normaalia elämää. Ja vaikka matkani on vielä kesken, hetken tunsin, kuinka koulunpenkillä istui yhä se sama vanha Ida, joka olin vuosia sitten, ilman Mörköä rinnallaan. Tai ei sittenkään, siellä istui itseään entistä enemmän kunnioittava, kovan elämänkoulun käynyt Ida, joka nautti jokaisella solullaan Elämästä, hyvinkin tavallisesta sellaisesta.

<3: Ida

Kuva: http://3.bp.blogspot.com/-m2TiHK3BnKk/UCp8XRpSu1I/AAAAAAAAAe8/LGxDGEeTt8g/s1600/koulu.jpg

Kesän muistelua

Illat ovat selvästi alkaneet pikkuhiljaa hämärtyä,  ja aamulenkillä kirpeä syysilma alkaa puskea nenään. Omenat ovat kypsyneet jo hyvää vauhtia puissa ja opiskelukausikin on taas alkanut. Lämmin viltti sohvan nurkassa teekupponen kädessä houkuttelee päivä päivältä enemmän. Aurinkoisesta säästä huolimatta syksy alkaa siis selvästi olla jo täällä. Ennen syksyn vastaanottamista ajattelin kuitenkin muistella hieman mennyttä kesääni ja sen kohokohtia. Samalla mietin, mitä mennyt kesä antoi minulle ja millaisia edistysaskelia taas olen toipumiseni polulla menneinä kuukausina ottanut.

Menneenä kesänä olen nimittäin tehnyt ja kokenut paljon sellaisia asioita, joista useita en ole tehnyt vuosiin. Olen esimerkiksi viettänyt juhannuksen mökillä, käynyt Tukholman-risteilyllä, viettänyt tavallista arkea ihan itsekseni, tehnyt pieniä retkiä ja päiväreisssuja Suomen sisällä yhdessä ystävieni ja perheeni kanssa, käynyt isovanhempiani tervehtimässä pariinkin otteeseen, osallistunut juhliin, lukenut romaaneja, syönyt ravintolassa, käynyt elokuvissa sekä aloittanut varovasti opiskeluihini paluun. Kaikki tämä on avannut minua yhä enemmän ja enemmän Elämälle, ja muistuttanut minua siitä, miksi se kaikki todella on tavoittelemisen, ja taistelemisenkin, arvoista.

Lista kokemistani asioista kesän aikana on lähes loputon, mutta yksi asia niitä nimittäin yhdistää. Ja se on Eläminen. Olen avautunut kesän aikana elämälle, tarttunut sen tuomiin mahdollisuuksiin, saanut kokea monta unohtumatonta elämystä, jollaisista olen joskus aikaisemmin vain osannut uneksua. Kaikki tämä on johtanut rakastumiseen. Olen palavasti rakastunut elämään, ja vaikka yhä sairaus houkuttaakin minua tuttuuden ja turvallisuuden tunteellaan, olen yhä lähempänä ja lähempänä sitä lopullista hyppäämistä syvään tuntemattomaan. Aivan kuin ensirakkauden hurmostilassa, koko ajan yhä lisää ja lisää janoten.

Tämä elämälle avautuminen ja ympyröiden laajentaminen on yksi merkki siitä, kuinka olen myös ottanut aimo harppauksia toipumiseni polulla kesän aikana. Ilman sairaudesta ja sen säännöistä, rajoituksista ja rutiineista irtaantumista tämä kaikki ei nimittäin olisi ollut mahdollista. Toinen selkeä merkki edistymisestäni, tämän elämälle ja ihmisille avautumisen ja somaattisen vointini kohenemisen lisäksi, on ollut oman vastuuni ja sitä kautta itsenäistymiseni lisääntyminen, mistä olen kirjoittanut erillisissäkin teksteissä jo aiemmin. Lyhyesti kuvattuna olen alkanut ottaa itse vastuuta en vain syömisistäni, vaan itsestäni ja toipumisestani. Olen viimeinkin alkanut parantaa itse itseäni.

Lisäksi sosiaalisten ympyröiden laajentumisen rinnalla on laajentunut myös ruokavalioni, mikä on tuonut mieluisaa vaihtelua ja tarvittavaa joustavuutta syömisiini. Olen kiinnostunut uusista mauista, nauttinut suklaasuukoista ja lihapullista ja kokeillut ennakkoluulottomasti ulkona syödessä myös muiden valmistamaa ruokaa.

Syömisten lisäksi olen tullut myös huiman matkan eteenpäin pakkoliikkumiseni voittamisessa. Olen rauhoittunut, oppinut rentoutumaan ja löytänyt taas sauvakävelyjen myötä uudestaan liikunnan riemun, joka niin pitkään oli minulta kateissa. Ja mikä tärkeintä, kuten kirjoitin, kun sairaus ei vie enää kaikkea aikaa ja tilaa pääni sisältä, olen siis vapautunut sen verran jo pakkoajatuksistani, että olen kyennyt joustamaan tutuista sairaista rutiineistani, mikä on mahdollistanut edellä kuvailemani ohjelman kesän aikana. Kaiken kaikkiaan olen siis edistynyt toipumiseni polulla kesän aikana huimasti, ihan vaikka peilaten niihin tavoitteisiin, joita minulla oli kesän alussa, vaikka työtä riittääkin myös tästä eteenpäin.

Kaikki tämä toipuminen on tuonut elämääni niin paljon hyviä asioita, että voin sanoa jopa tuntevani itseni vihdoin onnelliseksi. Tätä ei ole mahdollistanut kuitenkaan suuret elämänkokemukset tai tapahtumat elämässäni, vaan ennen kaikkea se, että yksinkertaisesti olen oppinut nauttimaan elämän pienistä onnenaiheista, joita en syvällä sairauteni syövereissä edes huomannut. Esimerkiksi sauvakävelyllä pystyn pysähtymään ihailemaan ohi virtaavaa jokea ja sen sorsia, jotka odottavat kärsimättömänä pullanmuruja, hymyilemään auringolle, ja kotiin palattuani kääriytymään sohvan nurkkaan rentoutumaan hyvän kirjan kanssa. Kun retkeni eivät enää ole vain pakkoliikuntaa, ja tekemiseni on suhteutettu voimiini ja riiittävään energiansaantiin, olen onnistunut tekemään upeita kirpparilöytöjä, nauramaan aidosti hullunkurisille eläimille eläintarhassa ja ennen kaikkea nauttimaan hyvästä jutteluseurasta. Keskittymiskykyni parannuttua olen pystynyt kirjoittamaan päättötyötäni ja lukemaan romaaneja alusta loppuun siten, että oikeasti pysyn juonessa mukana.

Kun sairaus ei siis ole enää koko ajan niin läsnä elämässäni ja olemuksessani, ovat myös läheiseni päässeet nauttimaan aidon Idan seurasta, ja samalla minukin yksinäisyyden tunteeni on kaikonnut. Olen oppinut imemään itseeni valtavasti voimaa ihmisten tapaamisesta, nauttimaan kuulumisten vaihdosta ja löytänyt jopa pari uutta ystävääkin, sekä herätellyt jälleen henkiin sen kaikkein tärkeimmän ystävyyssuhteeni.

Kaikki tämä edistyminen on tehnyt minulle enemmän kuin hyvää. Se on kasvattanut itseluottamustani, uskoa itseeni ja omiin voimiini. Siinä sivussa myös omanarvontunteeni on kasvanut. Olen oppinut arvostamaan itseäni, kuuntelemaan omia tarpeitani ja omaa tahtoani, ja jopa kehumaan itseäni silloin, kun tiedän toimineeni oikein. En suostu enää uskomaan väitteitä omasta mitättömyydestäni, enkä anna sairauden enää latistaa minua tai polkea maanrakoon.

Oman vastuuni kasvaessa on paitsi itseluottamukseni, myös itsenäistymiseni edennyt. Kesän aikana olen pystnyt viettämään päiviä itsekseni huolehtien omasta syömisestäni itse. Olen pystynyt ottamaan etäisyyttä vanhempiini ja heidän tarjoamassaan pelastusrenkaassa roikkumisen sijaan viimein opetellut uimaan itse. Ja pikkuhiljaa olen taas saanut tuntea olevani aikuinen, omista asioistaan päättävä ja huolehtiva nuori nainen, tai ainakin tunnen olevani kovasti matkalla kohti sitä. Kuten hoitajani viime tapaamisessamme totesi, olen kokenut oikean "kasvupyrähdyksen". Ja kun jokin aikaa sitten vietin 25-vuotispäiviäni tunsin vuosien jälkeen taas olevani juuri oikean ikäinen.

Kaikkein tärkeintä kuitenkin on, että tämän kaiken edistymiseni ja elämään kiinni pääsemisen myötä olen alkanut taas nähdä toivoa. Olen nähnyt kuluneen kesän aikana elämänsäteiden pilkahduksia, valoa synkkien pilvien takaa. Olen pienin paloin kokenut ja maistanut todellista elämää, ja sitä kautta oppinut millaista elämäni voisi olla. Ja kaiken onnistumiseni ja omien voimien ja itseluottamukseni karttumisen myötä olen vihdoin alkanut uskoa siihen, että jokin kaunis päivä se tavoittelemani Elämä on minulle vielä täysin mahdollista, tai jos se Elämä ei tulekaan ihan sellaisena kuin olen kuvitellut, olen valmis ottamaan sen vastaan joka tapauksessa.

Kaiken kaikkiaan kesä on siis ollut paras vuosiin. Olen päässyt eteenpäin huimasti, vaikka toki toipumiseni on ollut kesäkuukausia pidempi prosessi, joka jatkuu edelleen. Olen kuitenkin kesän aikana nauttinut, saanut paljon uusia kokemuksia ja jälleen olen yhden harppauksen lähempänä tavoitettani. Tästä on hyvä toivottaa tervetulleeksi elämän kirjon värittämä, uusia tuulia mukanaan tuova syksy. Ja kuitenkin myös se tuttu viltti ja teekupponen siinä rinnalla.

<3: Ida

Kuvat:

http://www.lasiliiri.fi/wp-content/uploads/2012/06/Mansikka_Small-500x332.jpg

http://www.satokangas.fi/blogi/wp-content/uploads/2009/06/nimpparikukat.jpg

https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjp-rLOP7XD42JQimf7ghSyOqSRhr6cp3lM8aeakFQCcCowAZoqN2K4yxjCRfLu0i35qXhUdeJWx387ZiD_6j_CgU4r-4fkANqKrxMu-uoX8iY0sBRRQKjAvTsPtZ8_cUV20EPjqhVFJSz5/s400/hein%C3%A4.jpg

http://stuffpoint.com/ice-cream/image/19447-ice-cream-ice-cream.jpg

http://www.scarymommy.com/wp-content/uploads/2013/06/summer1.jpg

Miten pitää yllä motivaatiota?

Lupailin motivaatiota koskevassa tekstissäni palaillaan vielä niihin keinoihin, joilla voi helpottaa motivaationsa ylläpitämistä, ja kenties jopa herätellä sitä (uudestaan) henkiin. Tämä on tärkeää, sillä kuten tekstissäni kirjoitin, ei motivaatio suinkaan ole stabiili tila, vaan alati muuttuva, vahvistuva ja heikkenevä, mutta silti aivan olennainen syömishäiriöstä paranemista ajatellen. Tässä tekstissäni esittelen siis niitä keinoja, jotka ovat auttaneet minua motivaation ylläpitämisessä.

Miten motivaatiotaan sitten voi herätellä tai ylläpitää? Ihan ensiksi on tärkeää miettiä, miksi juuri SINÄ haluat parantua. Kehotan tarttumaan alussa vaikka ihan pieneenkin tahdonmuruseen, joka syntyy itsestä. Se voi olla esimerkiksi se, että pystyisi taas kahvittelemaan kavereiden kanssa tai pystyisi jatkamaan jotakin harrastusta. Pääasia on, että tämä motivaationlähde on omasi, etkä vain toistele ulkopuolelta, esimerkiksi hoitotaholta tulevia asioita. Itselläni oli aluksi tärkeänä tekijänä niinkin yksinkertainen asia, etten halunnut joutua osastolle enää takaisin. Myöhemmin elämää koskevat asiat, kuten vapautuminen sairauden luomista rutiineista ja se, että halusin jaksaa tavata ystäviäni ja opiskella, nousivat vahvemmin pintaan.

Tämä, että motivaationlähteen halu tulisi lähteä itsetä ei kuitenkaan suinkaan tarkoita sitä, etteikö myös motivaatiolleen saisi pyytää ja ottaa vastaan tukea. Minä olen monesti itkenyt isälleni heikkoutta, hakenut poliklinikkani hoitajalta vahvistusta terveille ajatuksille, ja ikään kuin hakenut samalla oikeutusta, jonkinlaista lupaa ajatella ja toimia terveellä tavalla. Lähimmiltään voi saada myös toista näkökulmaa siihen, millaisia hyviä asioita elämään voisi mahdollisesti toipumisen myötä saada silloin, kun Mörkö vakuuttelee vain sairauden "hyvistä" puolista.

Tällainen terveen ja sairaan puolen vuorottelu tulisi kuitenkin kaikesta sen aiheuttamasta kärsimyksestään hvyäksyä. Niin kauan kuin ihminen on sairas, ja vaikka toipuminen olisikin jo pitkällä, tulee päähän paljon sairaita ajatuksia eikä kaikkia toimintatapojaan voi korjata kerralla. Tärkeää oikean motivaation ylläpitämisessä on se, että erottaa nämä sairaat ajatukset terveistä, yrittää parhaansa mukaan tarttua niihin terveisiin ajatuksiin, ja pyrkii toimimaan niiden mukaan. Eikä anna periksi, vaikka tämä ei onnistuisikaan. Sillä tällä tavalla se aito motivaatio, siis oikeanlainen tahtotila ja usko omaan pystymiseen pysyy yllä.

Paitsi näihin terveisiin ajatuksiin tarttumisen, ja oikeiden motivaation lähteiden löytymisen kannalta aito motivaatio edellyttää myös aina todellista rehellisyyttä, ennen kaikkea itseään kohtaan. Älä siis yritä valehdella itsellesi, että motivaatiosi on vain sitä positiivista, terveyteen vetävää laatuaan, sillä todennäköisesti näet asiassa vielä toisenkin puolen, olethan yhä sairas. Pohdi siis rehellisesti, miksi olet sairastunut tai mikä pitää kiinni sairaudessa. Älä sulje silmiäsi tosiasioilta. Minä esimerkiksi tiedän, että tarvitsen myös vielä sitä tietynlaista turvaa, jota sairauden rutiinit minulle aiheuttavat ja sitä kontrollin tunnetta, joka minut painoni pitämisestä alhaisena syntyy. Koska tiedostan nämä tosiasiat, voin työskennellä niiden korjaamiseksi, mitä päivittäin teenkin.

Kun sitten on tässä motivaation ristitulessa, eli halu parantua on löytynyt, mutta Mörkö kuiskii korvaan muuta, voi lähteä ihan yksinkertaisesti puntaroimaan näitä vaihtoehtoja. Mieti, mitä hävittävää Sinulla on toipumisessa, Möröstä luopumisessa, sillä kuten edellä kuvasin, aivan varmasti näitäkin asioita on. Ja sitten: mieti mitä voitettavaa Sinulla on, jos lähdet tavoittelemaan tervettä elämää. Minua esimerkiksi on motivoinut parempi jaksaminen, fyysisen vointini koheneminen, itsenäistyminen ja opiskeluihin paluu. Ja joka kertaa tarttuessani elämän tuomiin tilaisuuksiin, vaikkapa kaupunkireissulla ystäväni tai siskoni kanssa, huomaan yhä selkeämmin, mitä kaikkea voin toipumisellani saavuttaa.

Kun ottaa huomioon, että motivaatio on yleensä aina sairastavalla ristiriitainen, ja myös sairaudessa on vielä pitkään houkuttavia asioita, on sairaudesta luopuminen, kuten olen kirjoittanut, aina myös luopumista, ja surutyötä. Tässä ristitulessa jaksaakseen joutuu usein miettimään paitsi tavoitteitaan, myös sitä, mitä on valmis kestämään, mitä on valmis tekemään saavuttaakseen nämä tavoitteensa. Silloin tällöin onkin hyvä jopa kirjata tai ainakin miettiä, mitä on valmis tekemään paranemisen eteen, ja tällöin rehellisyys nousee jälleen esiin. Minä elin pitkään vaiheessa, jossa halusin kyllä parantua, mutta en ollut kuitenkaan valmis nostamaan painoa tai luopumaan joistakin sairaista rutiineistani, ja vasta nyt olen saavuttamassa tilannetta, jossa alan olla motivaationi osalta, en suinkaan valmis, mutta ainakin valmiimpi tekemään töitä myös näiden asioiden osalta.

Koska motivaatio on kuitenkin luonteeltaan, kuten olen kuvannut, usein syömishäiriötä sairastavalla ristiriitainen ja jatkuvassa muutoksessa oleva, ei lopullista sataprosenttista motivaatiota kannatakaan jäädä odottelemaan, sillä vaikka sitä yrittäisi kaikin keinoin vahvistaa, ei tällaista täyttä motivaation tilaa välttämättä saavuta koskaan. Eteenpäin voi silti päästä tarttumalla edes yhteen pieneen motivaation muruseen. Sen avulla pääset jo alkuun. Ja matkalla, kun elämä alkaa voittaa, syntyy näitä murusia lisää ja ne kasvavat muodostaen lopulta yhä selkeämmän ja selkeämmän kuvan siitä, mitä elämältään haluaa. Älä siis arkaile lähteä toipumisen polulle vaikka sairauskin yhä houkuttelisin, sillä voin kokemuksesta kertoa, että kyllä siihen elämän imuun pääsee kiinni.

Kuten kirjoitin, erityisesti motivaation ristitulessa taistellessa ei sairaudesta kokonaisuudessaan kuitenkaan pysty luopumaan kerralla, on hyvä paitsi miettiä, mitä on valmis tekemään toipumisensa eteen, myös sitä, miten tämän tavoitteensa saavuttaa, siis niitä pieniä askeleita, joiden avulla lähestyy ja lähestyy tavoitettaan. Minä olen esimerkiksi ottanut askeleita ensin luottamuksen rakentamisen hoidon suhteen, tämän jälkeen painoni normalisoimisen suhteen pikkuhiljaa, ja seuraavaksi tulikin "Oman vastuun kasvattamis" -projekti, ja nyt sitten olen maistamassa hieman normaalimpaa elämää opiskeluihin paluun myötä. Näiden pienten askelten suunnittelun myötä suunnittelet siis samalla sitä, miten saavutat päämäärääsi, ja rakennat omaa paranemispolkuasi, omaa sankaritarinaasi. Kun näkee tien, miten määränpäänsä saavuttaa, on helpompi sitä lähteä tavoittelemaan ja uskoa sen saavuttamisen onnistumiseen.

Näiden pienten askelten avulla on myös mahdollista kerätä onnistumisia matkalta kohti lopullista voittoa. Syömishäiriöstä toipuminen on pitkä ja raskas prosessi, ja jos vain koko ajan odottaa sitä lopullisen määränpäänsä saavuttamista, käy matka todella raskaaksi. Jaksaakseen jatkaa eteenpäin kannattaakin oppia onnittelemaan itseään myös siitä, mitä on jo saavuttanut. Sillä onnistumiset ruokkivat onnistumisia nimenomaan sen motivaation kautta. Ainakin itselläni onnistuminen lisää sekä sitä tahtoa että myös pystyyden tunnetta jatkaa onnistumisen tiellä.

Tämä onnistumisten kerääminen ja niiden huomaaminen ei kuitenkaan aina ole anoreksiaan sairastuneelle helppoa, sillä sairastava on luonteeltaan usein kovin vaativa itseään kohtaan ja lisäksi anoreksia on sairautena niin negatiivinen, että se pyrkii mitätöimään jokaisen mahdollisen onnistumisen kokemuksen, ja saa sairastavan tuntemaan itsensä kyvyttömäksi oikeastaan ihan kaikkeen syöden elämästä samalla kaiken toivon. Tällainen negatiivinen kierre ja käsitys itsestä ei kuitenkaan lainkaan edesauta motivaation ylläpitämistä ja uusien onnistumisten kokemusten syntymistä, vaan päinvastoin. Joskus onkin siis hyvä, sen sijaan, että jatkuvasti keskittyy siihen, mitä on vielä saavuttamatta kiinnittämään katseensa siihen, mitä on jo saavuttanut. Minulla tämä blogini on toiminut sellaisena positiivisena paikkana, jonne olen opetellut kirjoittamaan onnistumisistani ja iloitsemaan niistä. Ja voi kyllä, se on auttanut minua jaksamaan eteenpäin hurjasti, vaikka myös niitä epäonnistumisiakin on matkalle sattunut. Pikkuhiljaa olen kuitenkin opetellut armeliaisuutta itseäni kohtaan, ja antamaan myös nämä epäonnistumiset itselleni anteeksi.

Virheistään soimaamisen sijaan olenkin opetellut kehumaan ja onnittelemaan itseäni. Jokaisen yksin syödyn aterian jälkeen annan siitä mielessäni tunnustusta itselleni, ja jokaisen erityisen edistysaskeleen jälkeen sanon sen jopa itselleni ääneen. Samalla olen rakentanut uudenlaista, positiivisempaa tapaa puhua itselle. Tartu siis näihin onnistumisen kokemuksiin, ja opettele nauttimaan niistä. Usein onnistumisen tunne onkin jo itsessään niin palkitseva, ettei mitään erillisiä palkintoja enää tarvita, ja siihen tunteeseen on hyvä palata vaikeana hetkenä, kun puntaroi siinä motivaation ristitulen välissä. Silti itsensä kehuminen, itselle kauniisti puhuminen on avaintekijöitä positiivisen motivaation ylläpitämisessä.

Itsensä kehumisen lisäksi myös itsensä palkitseminen on oiva keino motivaation ylläpitämisessä. Tai itseasiassa tahtoisin palkitsemisen sijaan käyttää mieluummin termiä itsensä hyvänä pitäminen. Sillä siihenhän ei tarvita mitää erityistä syytä tehdä asioita, että kohtelee itseään hyvin. Tee siis asioita, joista pidät, jopa nautit, asioita, jotka saavat Sinut hyvälle mielelle. Itselleni tällaisia ovat esimerkiksi ystävieni tapaamisen lisäksi hyvän romaanin lukeminen ja kirjoittaminen. Elämän pienien ilojen löytäminen houkuttelevat, eli motivoivat kohti tervettä elämää. Samalla itsensä hyvänä pitäminen lisää itsearvostusta, mikä auttaa taas omalta osaltaan motivaation herättelyssä ja sairaudesta irtipyristelyssä.

Tiivisteettynä siis positiivisuus on avain sana motivaation herättelyssä ja ylläpitämisessä. Se pitää sisällään niin positiivisia ajatuksia elämästä ja tavoitteista, itseensä myönteisesti suhtautumista ja kivojen juttujen tekemistä. Samalla kun onnen tunne rinnassa lisääntyy, vahvistuu myös tunne siitä, että elämä on todella elämisen arvoista, ja myös itseluottamus kasvaa.

<3: Ida

Ps. Motivaatio syömishäiriön yhteydessä on siis laaja ja monitahoinen asia, josta riittää kirjoitettavaa. Tässä oli nyt joitakin yleisiä keinoja motivaation ylläpitämiseen. Jottei tekstini taas venyisi kilometrin pituiseksi, ajattelin vielä jakaa erilliseksi tekstiksi oman motivaationi rakentumisen ja ne yksittäiset asiat, jotka ovat minua motivoineet toipumiseni polulla. Mutta näistä kirjoitan siis vielä lisää uudemmassa tekstissäni, mikäli kiinnostusta vielä aiheeseen riittää! :)

Aktiivinen viikko takana

Tänään sunnuntaina vietin hyvin ansaittua lepopäivää. Viikkoni oli nimittäin ollut erittäinkin hektinen erilaisine menoineen, tapaamisineen ja ohjelmineen. Maanantaina kävin isovanhempiani tapaamassa. Tiistaina olin lääkärikäynnillä, keskiviikkona tutkimuksissa. Torstaipäivän vietin vuorostaan siskoni kanssa kaupungilla uutta syysvaatetta shoppaillen, ja perjantaina kävin huollattamassa ripseni kauneussalongissa. Lauantaina taas olin Parhaan Ystäväni kanssa Linnanmäellä, jossa uskaltauduin tasan siihen yhteen lasten laitteeseen, ja sealifessa ihmettelemässä rauskuja ja ihastelemassa merihevosia. Kaiken kaikkiaan viikon jokaiselle päivälle tuota sunnuntaita lukuun ottamatta oli siis jonkinlaista menemistä ja ohjelmaa. Tällainen viikko oli minulle melko epätavallinen, olenhan tähän asti tottunut pyörittelemään pääsääntöisesti arkea kotona, ja kodinulkopuolinen elämä ja tekeminen on ennemminkin ollut sitä harvinaista herkkua.

Aikaisemmin, vaikka suurin osa viikon tapaamisista olivatkin minulle mieluisia, olisinkin tällaisen näin kiireisen viikon jälkeen tuntenut itseni varmasti lopen uupuneeksi. Jos siis ylipäätään olisin viikosta jotenkin selvinnyt, sillä jo etukäteistressi aikautauluineen kaikkineen olisi todennäköisesti aiheuttanut minulle sellaisia paineita, että olisin joutunut perumaan puolet tapaamisistani tai vaihtoehtoisessti repimään itseni kappaleiksi.

Todennäköisesti Mörkö olisi vielä jokin aikaa sitten myös päässyt vahvemmille tällaisen viikon uusien haasteiden kanssa, ja yrittänyt käyttää hyväksi tilaisuuksia liikkua enemmän, tai vahvistanut otettaan minussa stressin alla, mikä olisi näkynyt ahdistuneisuutena ja huonompana syömisenä. Tämäkin tietysti sillä edellytyksellä, että Mörkö olisi ylipäätään päästänyt minut joustamaan tutuista rutiineistani, mikä mahdollisti tällaisen viikon viettämisen.

Shoppailun saldoa

Nyt kuitenkin, kun energiasaantini ja vointini oli taspainossa menemisteni kanssa, ja mieleni  hieman rauhoittunut pakoista, ei tällainen ohjelmoidumpi viikkokaan suinkaan imenyt minusta mehuja. Asia olikin itse asiassa aivan päinvastoin: tunsin saavani ihmiskontakteista voimaa. Siskoni ja ystäväni tapaaminen piristivät minua, tuntui ihanalta nähdä taas pirteitä isovanhempiani ja jopa lääkärin tapaaminen auttoi minua omalta osaltaan eteenpäin tuoden minulle hyvää mieltä hyvien testitulosten myötä. Kun sairaimpina aikoina siis kaikki sosiaalinen kanssakäyminen tuntui raskaalta, suorastaan työltä, oli se nyt keinoni saada voimaa ja energiaa.

Tämän sosiaalisen puolen lisäksi kaiken ohjelman keskellä stressistä vapaan viikon minulle takasi se, etten suunnitellut pilkun tarkasti tai murehtinut liikaa tapaamisiani päiviä eteenpäin, vaan osasin ottaa jokaisen päivän omanaan. Anoreksiaan liittyy usein kova tarve aikatauluttaa, suunnitella ja tarkasti sitä kautta kontrolloida elämäänsä. Kun kuitenkin joskus uskaltaa höllentää otetta, tarttua hetkeen, ja ottaa elämän sellaisena, kuin se eteen tarjoutuu, voi huomata, että se saattaa ainaisen puurtamisen sijaan olla ihan mukavaakin.

Mutta kaiken ihmisten tapaamisten keskellä kaipasin kyllä yhä myös sitä omaa rauhaa, tilaa ja aikaa. Ja tämä tarve tulee varmasti olemaan minulla aina. Nyt kuitenkin osasin ottaa pieniä arjen rentoutumishetkiä kaiken kiireen keskellä, kun viikon ohjelman suunnittelu ja sairaus ei vienyt kaikkea aikaani. Ja siitä juuri huomasinkin, että olin osannut kuunnella itseäni; voimien keräämiseen uuteen päivään minulle riitti esimerkiksi muutama hetki kirjan kanssa, enkä tarvinnut enää päiviä palautuakseni.

Tietysti kaiken jaksamiseni edellytys oli kuitenkin pohjimmiltaan se, että ravinnonsaantini oli kunnossa ja olin levännyt riittävästi. Taatakseni jaksamiseni erilaisen ohjelman keskellä olen huolehtinut myös tarvittavista välipaloista ja vähentänyt lenkkeilyäni sekä nukkunut niitä kymmenen tunnin kauneusuniani. Oli ihana tuntea, kuinka minun ei tarvinnut jännittää kauungilla sitä, kuinka jaksan, vaan pystyin oikeasti nauttimaan siskoni seurasta ja pitämään hauskaa. Aikaisemmin en ollut suostunut uskomaan, että somaattisen voinnin korjaantuminen todella voisi parantaa jaksamistani ja stressinsietokykyä, vaikka sitä olinkin uskaltanut varovasti toivoa. Nyt voin kuitenkin kokemuksesta kertoa, että näin todella näyttää tapahtuneen. Sillä vaikka matkaa on vielä jonkin verran, niin voin jo nyt todeta, että kyllä, kyllä ne voimat alkavat palautua, kun somaattinen puolikin korjaantuu.

Toisaalta vaikka jaksoinkin viikon ongelmitta, tiedän myös sen, että jokaisen viikon ei tarvitse, eivätkä ne saakaan, olla yhtä kiireistä. Tulevana syksynä aion lähinnä keskittyä toipumistyön ohella opiskeluun, eikä kaikelle muulle jää yhtä paljon aikaa eikä energiaa. En toki aio kuitenkaan unohtaa ystävieni tapaamisia tai harrastuksiani, mutta olen yhä toipilas, ja on siksi tärkeää huolehtia myös siitä, että saan tarpeeksi levättyä. Tämän kaiken muun elämän tulee tukea toipumistani houkuttelemalla minua takaisin siihen Oikeaan Elämään ja tarjota mukavaa vastapainoa opiskelulle, ja jos se sitä vastoin aiheuttaa stressiä tai uuvuttaa minua, on aika himmailla tahtia. Ja tässä nouseekin esille taas se itsensä kuuntelu ja rehellisyys itseään kohtaan; tiedän nimittäin, että vaikka yksi tällainen aktiivisempi viikko irtiottoineen teki oikeastaan pelkästään hyvää, en sitä vielä jaksaisin jatkuvasti.

Kaiken kaikkiaan viikosta jäi kuitenkin levollinen, hyvä mieli. Samalla se antoi minulle toivoa uuden kiireisemmän arjen rakentamisesssa ja siinä jaksamiseen. Ensi viikolla aloitan opiskelut, mikä asettaa minut uudenlaisen haasteen eteen ajatellen omaa stressinsietokykyäni ja jaksamistani. Viime viikko antoi kuitenkin minulle jälleen uudenlaista uskoa omiin voimiini, luottamusta itseeni sen suhteen, että olen oppinut kuuntelemaan itseäni, omia rajojani ja jaksamistani, sekä siihen, että kyllä se toipuminen ja sen edistyminen mahdollistaa sen Elämän ihan uudella tapaa. Ja näiden aatosten kera on hyvä jatkaa kohti syksyä ja sen haasteita.

<3: Ida