Lupa syödä

Flunssaisena kotona levätessäni tein yhden tärkeän oivalluksen toipumistani ajatellen. Tai oikeastaan oivallukseni oli lähinnä asian varmistumista, olinhan tavallaan tiennyt sen jo aikaisemminkin. Ymmärsin nimittäin, että vaikka olen jo edennyt toipumisessani ja tottunut syömään säännöllisesti, haen touhuamisellani yhä itselleni lupaa syödä. Kun sitten flunssa pysäytti minut paikalleen, jouduin pohtimaan tätä oikeutustani ja tekemään valinnan. Valitsin syödä kaikesta huolimatta, vaikka se tuntuikin vaikealta. Seuraavassa kerron hieman lisää siitä, miksi anoreksiaa sairastavan on niin vaikeaa antaa itselleen lupaa syödä ja mitkä tekijät ovat helpottaneet minua tuon luvan suomiseen itselleni.

Ensinnäkin on selvää, että anoreksiaa  sairastavan on vaikeaa antaa itselleen lupaa syödä, sillä hän pelkää sairaanloisesti lihomista tai painonsa nousua. Muuten fiksusti ajatteleva henkilö saattaa pahimmillaan ajatella niinkin suoraviivaisesti, että jos nyt syön jotain, painoni lähtee välittömästi raketinomaiseen nousuun. Syömishäiriöitä sairastava liittää usein myös tietyt itselleen vaikeaksi kokemat ruoka-aineet erityisesti tähän pelkoon. Esimerkiksi itselläni erityisesti rasva aiheuttaa vieläkin ahdistusta ja liitän sen lihomiseen, vaikka ymmärränkin ihmisen tarvitsevan sitä, ja etteivät rasvasta saadut kalorit ole yhtään sen vaarallisempia kuin muutkaan. Jollakin toisella tämä pelko saattaa kohdistua esimerkiksi sokeriin tai hiilihydraatteihin.

Vaikeus antaa itselleen lupaa syödä liittyy myös sairastavan alhaiseen itsetuntoon. Anoreksiaa sairastava saattaa ajatella, ettei ole tarpeeksi arvokas, laiha, hyvä tai jotain muuta, jotta olisi ansainnut luvan syödä. Tällöin hän pyrkii hakemaan syömättömyydestä ja painon laskusta itselleen oikeutusta ja jää odottamaan hetkeä, jolloin olisi riittävä ansaitakseen ruoan. Alhaisen itsetunnon takia anoreksiaa sairastava ei halua suoda itselleen nautintoa, jonka ruoka tai kylläinen olo hänelle aiheuttaisi. Tämän vuoksi erityisesi ennen herkuiksi koetut ruoat usein päätyvät ensimmäisenä kiellettyjen ruokien listalle.

Toisaalta sairastava saa taas hyvää oloa nälästä ja laihtumisesta. Kun elimistö on riittävän pitkään liian vähällä energiatasolla, se menee ketoosiin, jolloin henkilölle tulee energinen olo ja jopa kaikkivoipaisuuskuvitelmia. Tällöin sairastava tuntee olevansa vahva. Samalla sairastava pyrkii korottamaan alhaista itsetuntoaan saamalla onnistumisia nälän tunteesta ja siitä, että pystyy vastustamaan kiusausta syödä.

Syömättömyys kertoo aina myös vaikeudesta huolehtia itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan. Tämä kertoo paitsi alhaisesta itsetunnosta myös vaikeudesta kuunnella omaa kehoaan ja sen viestejä ja toimia niiden mukaan. Valitettavasti kehon viestit nimittäin menevät sekaisin, kun ne tarpeeksi usein kieltää itseltään. Tämä tarkoittaa sitä, että kun sairastava esimerkiksi sivuuttaa liian usein nälän tunteen, se lakkaa tulematta tai sitä ei enää ainakaan tunnista samalla tapaa kuin ennen. Tällöin syömishäiriöön sairastunut kuvittelee, että hän syö liikaa ja pyrkii vähentämään syömistään tai pitkittämään ruokaväliään entisestään, kun oikea ratkaisu tilanteeseen olisi täsmäsyöminen.

On myös syytä muistaa, että anoreksian taustalla saattaa olla paljon vaikeita asioita, jotka sairastava on yrittänyt piilottaa laihduttamisensa ja syömättömyytensä taakse. Syömättömyys saattaa olla myös keino piilottaa tunteensa, joita ei ole osannut käsitellä. Syöminen sitten saattaa nostaa nämä tunteet jälleen pintaan, mikä aiheuttaa sairastavassa pelkoa, jonka sairastava liittää syömiseen. Tällöin syöminen tuntuu ahdistavalta, mikä on varmasti tuttua jokaiselle syömishäiriöön sairastuneelle.

Tätä pelkoa ja ahdistusta omista tunteistaan lisää myös se, että syöminen edellyttää myös aina anoreksian käskyjen vastustamista.  Ainakin itse pelkään sairauttani niin paljon, että sitä vastoin sotiminen omin voimin ei vielä onnistuisi. Tämä on kästtääkseni varsin yleistä, ja kutsuuhan siksi moni sairauttaan esimerkiksi möröksi tai peikoksi. Syödessä sairaus siis syyllistää syömishäiriötä sairastavaa, ja omantunnon tuskat saattavat tuntua niin kovilta, ettei sairastava uskalla niitä kohdata eli antaa itselleen lupaa syömiseen.

Vaikka syömiseen luvan antaminen onkin muun muassa edellä mainitsemistani seikoista johtuen syömishäiriötä sairastavalle vaikeaa, on ruokahaluttomuus mielestäni väärä termi kuvaamaan anoreksiaa. Usein anoreksiaa sairastava haluaa kovasti syödä enemmän, mutta ei silti siihen nimenomaan pysty antamaan siihen lupaa itselleen. Tämän vuoksi anoreksiaa sairastava pyrkiikin toiminnallaan hakemaan jatkuvasti tätä lupaa. Seuraavassa kerron näistä keinoista hieman lisää.

Ensinnäkin on selvää, että anoreksiaa sairastava pyrkii nimenomaan hakemaan lupaa syödä liikkumalla. Näin  hän pykii kuluttamaan energiaa pystyäkseen tämän jälkeen turvallisemmilla mielin myös syömään. Nimenomaan syömistä edeltävä liikkuminen toisin kuin syömisen jälkeisen ahdistuksen purkamiseen tarkoitettu liikunta tähtää mielestäni nimenomaan tämän luvan saamiseen itseltään. Tällöin sairastava pitkittää ruokailua kauemmas ja kauemmas tulevaisuuteen ja tekee itselleen sääntöjä liikuntasuoritukseen liittyen, esimerkiksi että kun on kävellyt tietyn minuuttimäärän, saa syödä lounasta. Näin sairastava pyrkii samalla jo myös ennakoimaan syömisen aiheuttamaa ahdistusta ja torjumaan sitä varmistamalla, että syödyt kalorit on kulutettu ja ettei varmasti liho siitä.

Usein vaa'an numerot ovatkin syömsihäiriötä sairastavan mielessä keskeisessä roolissa hakiessaan itselle syömisen lupaa.Tämä saattaa johtaa esimerkiksi itsensä punnitsemiseen useasti päivässä, kun sairastava pyrkii vakuuttamaan itselleen, ettei liho. Sairastava saattaa myös ajatella, että sitten kun painaa tietyn verran, hän voi syödä mitä haluaa. Todellisuudessa syöminen muuttuu vaa'an lukujen pienetessä yhä vain vaikeammaksi ja ahdistavammaksi ja tavoitepainoa hilaa yhä vain alemmaksi. Tällaista lupaa ei siis koskaan tule.

Jo erityisesti hieman pidemmällä toipumisen vaiheessa olevalla tai henkilöllä, jolla pakkoliikkuminen ei oireena ole yhtä vahvoilla, saattaa tuon syömiseen luvan saamiseen auttaa myös kaikenlainen muu "hyödyllinen" tekeminen. Tämä liittyy nimenomaan siihen, että anoreksiaa sairastava ei tunne ansaitsevansa ruokaa. Tällöin vasta oltuaan hyödyksi hän kokee olevansa riittävän hyvä kyetäkseen antamaan itselleen luvan syödä. Itse olen esimerkiksi tekemällä kotitöitä hakenut näin tätä lupaa.

Lupa syömiseen on myös helpompi antaa itselleen, kun siihen saa muiden ihmisten tukea. Monelle sairastavalle, kuten itselleni "pakko" ulkopuolelta auttaa tämän luvan luomiseen. Tämän vuoksi moni sairastava saattaakin kyetä syömään hämmentävän normaalisti esimerkiksi osasto-olosuhteissa tai muiden seurassa. Itselläni vanhempieni tuki ruokailuissa on vielä tällä hetkellä syömiseni edellytys. Vaikka parasta olisi tietysti, että lupa syömiseen olisi itsestä lähtevää, voikin sen ulkoistaminen joskus olla perusteltua, kun omat voimat sairautta vastaan taistelemaan eivät vielä ole riittäviä ja syöminen yksin kovin vaikeaa. Tällöin tahtoisin sairastavien muistavan, että kyseessä on sairaus, ja sairaana on täysi oikeus pyytää ja ottaa vastaan tukea ja apua.

Luvan saamiseen itseltään syömiseen voi pyrkiä vaikuttamaan myös pyrkimällä muuttamaan omia ajatuksiaan. Jokaisella, oli sitten kuinka sairas tahansa on myös terve puoli ja terveitä ajatuksia. Kun sairaus yrittää syyllistää syömisestä, on ensisijaisen tärkeää muistaa että jokaisella on oikeus syödä. Tämä oikeus on ihmisellä jo syntyessään eikä sitä tarvitse mitenkään ansaita.

Tätä oikeuden sisäistämistä voi helpottaa esimerkiksi yrittämällä ulkoistaa asiaa. Kun ajattelee asiaa muiden kautta, esimerkiksi onko maailmassa muita ihmisiä joilla ei olisi oikeutta syödä. Kukaan ei ole tehnyt mitään niin pahaa, ettei ansaitsisi edes ruokaa. Eikä kenenkään muun ole tarvinnut olla ensin hyödyksi, painaa tiettyä kilomäärää tai tehdä ylipäänsä mitään ansaitakseen luvan syödä. Miksi minulla ei sitten olisi samanlaista oikeutta syödä kuin kellä tahansa muulla?

Jos kuitenkin tätä oikeutta syödä on itselleen vielä liian vaikeaa suoda, voi syömistä ajatella hetkellisesti myös velvolllisuutena. Itseäni on auttanut ainakin ajatus ruoasta lääkkeenä. Syömishäiriön ja aliravitsemuksen tuomiin oireisiin kun se todellakin on lääkettä. Jos sairastaisin vaikkapa Angiinaa, ottaisin varmasti lääkärin määräämät antibiootit kyseenalaistamatta oikeutustani tai lupaani siihen.

Ruoan mieltäminen lääkkeeksi edesauttaa myös ajatusta, että syöminen on keino johonkin tavoitteeseen, eli tervehtymiseen. Kun ruoka ja syöminen aiheuttavat ahdistusta, pyrinkin pitämään mielessä miksi syön. Tällöin nousee taas oman motivaation löytäminen toipumisen ensisijaiseksi. Kun pitää tavoitteensa, jonka tulisi tietysti olla paraneminen, kirkkaasti mielessä, ja näkee ruoan tankkaamisen välivaiheena siihen, tuntuu myös ahdistus siedettävämmältä. Toisaalta "paraneminen" saattaa toipumisen alkumetreillä olla vielä liian abstrakti ja kaukainen tavoite, jolloin on hyvä ottaa välitavoitteita ja konkretisoida asiaa esimerkiksi mieluisaksi liikuntaharrastukseen palaamiseksi, opiskelujen jatkamiseksi tai lomamatkaksi.

En kuitenkaan aio väittää, että kun syömiseen luvan antamisesta selviäisi ilman ahdistusta. Kun ymmärtää, miksi luvan syödä suominen anoreksiaa sairastavalle on niin vaikeaa, on itsestään selvää, että tuon luvan antaminen ei ole helppoa, vaikka pitäisikin kuinka tavoitteensa mielessä ja saisi ulkopuolista apua. Tällöin on hyvä muistaa, että ahdistus on vain väliaikaista. Se menee ohi. Olen huomannut, että kun täsmäsyömistä toistaa riittävän monta kertaa, siitö alkaa tulla jo rutiinia, ja luvan suomisesta syömiseen itselleen voi pikkuhiljaa muodostua itsestäänselvyys.

Ja sitähän syömisen nimenomaan tulisikin olla. Ei enempää eikä vähempää kuin itsestäänselvyys. Sairastavan mielen on sekoittanut erilaiset säännöt, jotka määrittelevät lupaa syödä. Samaa aiheuttavat erilaiset laihdutushöpinät naistenlehdissä joka kuukausi myös terveille ihmisille, vaikkakin huomattavasti pienemmässä mittakaavassa. Ennen oli varmasti selvää, että syöminen on yksinkertaisesti välttämättömyys jotta pysyy ylipäätään hengissä. Tahtoisinkin muistuttaa, että jo pelkkiin elintoimintojen ylläpitämiseen ja perusaineenvaihduntaan kuluu suurinosa ihmisen energiasta, ja esimerkiksi liikunnalla on vain pieni osuus energian kulutusta ajatellen.

Kun ajattelee syömistä elämän perusedellytyksenä onkin hyvä yrittää olla kyseenalaistamatta lupaansa syödä liikaa. Ainakin olen itse kokenut parhaaksi tavaksi vielä toistaiseksi olla neuvottelematta liikaa sairauteni kanssa. Siinä neuvottelemassa nimittäin usein vielä häviäisin. Tällöin lupaa syömiseen voi edesauttaa esimerkiksi ravitsemusterapeutin tekemä ravitsemussuunnitelma, jota noudattaa aluksi mekaanisesti. Toistojen kautta siitä on jälleen mahdollista muodostaa tuttua rutiinia.

Itselleni sairaana levätessäni luvan antaminen syömiseen ei vielä ollut itsestäänselvyys. Silti tunnen tehneeni oikean valinnan. Pysähtyminen auttoi minua ymmärtämään, että minulla, kuten kaikilla muillakin on lupa syödä aina ja jokatapauksessa.

<3: Ida