Katse menneestä edistymisestä valoisampaan tulevaisuuteen

Kirjoitin edellisessä tekstissäni syntymäpäivästäni, joka jäi mieleeni ikimuistoisena päivänä. Syntymäpäivät ovatkin usein vuoden kohtokohtia, mutta samalla ne pistävät pohtimaan ajan kulua ja pohtimaan mennyttä vuotta. Tällöin ne tarjoavat myös mahdollisuuden katsoa koko vuotta taaksepäin ja miettiä, mitkä asiat ovat vuoden aikana muuttuneet. Seuraavassa nostan esille muutamia näistä asioista, jotka näen syömishäiriöstä toipumisessa olennaisina, sillä on välillä hyvä katsoa taaksepäin jo ottamiaan edistysaskelia, jotta jaksaa taas jatkaa eteenpäin.

Ensinnäkin olen kuluneen vuoden aikana joutunut työskentelemään paljon pakkoliikkumiseni kanssa. Onneksi saan myös huomata, että olen päässyt asiassa paljon eteenpäin. Olen saanut vähennettyä liikunnanmäärääni ja saanut rauhoitettua itseäni. Pystyn keskittymään esimerkiksi rauhassa lukemiseen sohvalla, kun ennen pelkkä istuminen aloillaan oli minulle vaikeaa. Aluksi tarvitsin tähän paljon ulkopuolista tukea, mutta vuoden aikana olen oppinut kontrolloimaan liikkumistani yhä enemmän itse ilman ulkoista kontrollia tai tukea.

Rauhoittumistani on auttanut myös se, että olen saanut huomata keskittymiskykyni parantuneen. Pystyn nykyään kirjoittamaan pitkiä tekstejä blogiini, lukemaan ajatuksella siten, että muistan jopa lukemisestani jotain ja keskittymään ylipäätään siihen, mitä kulloinkin olen tekemässä. Tämä on lisännyt huomattavasti kykyäni iloita elämän pienistä hetkistä.

Keskittymiskykyni parantuminen on mahdollistanut minulle myös sen, että olen löytänyt monia minulle mieluisia harrastuksia, jotka eivät liity millään tavalla kaloreiden kuluttamiseen. Viime syksynä aloitin kitaran soiton. Kävin koko syys- että kevätlukukauden työväenopiston kitaratunneilla, ja jatkan niitä nyt syksyllä jatkokurssilla. Nyt kesällä olen löytänyt itselleni toisen mieluisan harrastuksen, nimittäin tämän blogin kirjoittamisen.

Blogin kirjoittamisesta on ollut hyötyä monella muullakin tapaa kuin pelkkänä ajanviettotapana. Tästä olen kirjoittanut enemmän tekstissäni koukussa. Tärkeintä kuitenkin toipumistani ajatellen on, että olen oppinut kirjoittamalla purkamaan tunteitani, käsittelemään asioitani ja analysoimaan tilannettani. Samoin olen edennyt sairauteni käsittelyssä myös toisella rintamalla, eli olen oppinut puhumaan siihen liittyvistä asioista yhä enemmän ja enemmän.

Blogissani olen käsitellyt myös sairauteeni liittyviä pelkoja ja toipumiseni tiellä kohtaamiani haasteita. En ole kuitenkaan vain pelkästään kirjoittanut näistä peloista, vaan olen kohdannut niitä myös aidosti elämässä ja tarttunut useasti härkää sarvista. Olen kohdannut pelkojani ruokailutilanteissa ja ahdistuksesta huolimatta kasvattanut ruokamääriäni. Lisäksi olen kohdannut pelkojani esimerkiksi syömällä rasvaista ruokaa mcdonaldsissa. Rasvakammoni voittamisessa olen edennyt myös muussa arjessani lisäämällä margariinia pikkuhiljaa ruokavaliooni. Lisää rasvan käytöstäni ja peloista siihen liittyen sekä sen voittamisesta voi lukea tästä.

Suurimman pelkoni sairauteeni liittyen olen kuitenkin kohdannut vaa'alla. Olen ensimmäistä kertaa saanut nostettua painoani kotona, ja olen nyt somaattisesti paremmassa kunnossa kuin vuosiin. Olen vihdoin oppinut aidosti hyväksymään painoni nousun, uskallan kohdata siihen liittyvän ahdistuksen ja jopa tavoittelen sitä. Viime vuonna samaan aikaan olin vasta juuri hyväksymässä painoni pitämistä samoissa liian alhaisissa lukemissa, kun sitä ennen oli painoni laskenut rajusti joka osastokierroksen jälkeen.

Painonnostamisen hyväksymisessä minua on auttanut eniten varmasti se tekijä, että olen viimeisen vuoden aikana ottanut parantumiseni todella omaksi projektikseni. Koen nyt ensimmäistä kertaa, että olen aidosti hoitamassa itse itseäni, enkä enää pyri vastustamaan hoitoani. Vaikka olen aina varmasti halunnut parantua, on nyt itseluottamukseni kasvanut niin, että uskallan luottaa myös pystyväni siihen ja alkanut työskentelemään parantumiseni eteen. Olen alkanut siis ottaa vastuuta parantumisestani yhä enemmän itselleni.

Vastuunottaminen toipumisestani on alkanut käytännössä näkyä myös ruokailuissa. En enää pyri huijaamaan vanhempiani ja ennen kaikkea itseäni niissä enää juurikaan pieniä epäonnistumisen hetkiä lukkunottamatta. Vaikka tarvitsenkin vielä paljon tukea ruokailuihin ja toisen henkilön läsnäoloa, koen saamani tuen nykyään lähinnä henkiseksi enkä enää tarvitse samanlaista vahtimista kuin vielä vuosi sitten. Olen myös oppinut siirtämään vastuuta ruokailuistani esimerkiksi siskolleni vanhempieni poissaollessa. Tavoitteenani on tietysti tosin, että pystyisin tulevaisuudessa ottamaan vastuun syömisistäni ateria kerrallaan kokonaan itselleni.

Vastuun siirtäminen on mahdollistanut terveen etäisyyden ottamisen vanhempiini. En ole heistä enää yhtä riippuvainen kuin ennen ja ensikertaa vuosiin vanhempani kykenivät tänä kesänä lähtemään esimerkiksi matkoille kahdestaan. Olen saanut huomata, että etäisyyden ajoittainen ottaminen ei ole erkaannuttanut minua vanhemmistani, kuten olen joskus pelännyt, vaan pikemminkin osoittanut, kuinka rakkaita olemme toisillemme ja kuinka taistelemme sairauttani vastaan yhdessä rintamassa sekä antanut minulle mahdollisuuden itsenäistymisprosessini jatkamiseen ja antanut varmasti vanhemmilleni voimaa tukea minua.

Etäisyyden ottaminen vanhempiini on varmasti auttanut minua myös laajentamaan sosiaalisten kontaktieni piiriä. Tämän blogin kautta olen muodostanut sosiaalisen verkoston ja pidän internetin välityksellä päivittäin yhteyttä muihin ihmisiin. Sosiaalinen heräämiseni näkyy päivittäin myös muussa arjessani. En enää välttele julkisia paikkoja, vaan nautin ihmisvilinässä olemisesta keskellä kaupunkia, juttelen kävelylläni koiranulkoiluttajien kanssa ja tervehdin naapureitamme. Kaikkein tärkeimpinä ihmiskontakteina kuitenkin näen, että olen lähentynyt siskoni kanssa valtavasti sekä herätellyt kesän aikana henkiin suhdetta parhaaseen ystävääni. Nämä molemmat suhteet ovat minulle todella arvokkaita ja siskoni ja parhaan ystäväni tuella olen selättänyt monta vaikealtakin tuntuvaa päivää.

Rakkaiden ihmisten tuella olen myös oppinut vuoden aikana yhä enemmän rakastamaan ja arvostamaan myös itseäni. En enää vähättele omia saavutuksiani, vaan pystyn ylpeänä esimerkiksi kirjoittamaan niistä täällä blogissani. Olen oppinut yhä enemmän huolehtimaan itsestäni, kuten kirjoitin itsensä kaunistautumista koskevassa tekstissäni sekä oppinut nauttimaan saamastani huomiosta kuten esimerkiksi edellisestä syntymäpäivätekstistäni käy ilmi sekä ottamaan positiivista palautetta vastaan vähättelemättä itseäni, mistä olen myös kirjoittanut aikaisemmin.

Edistymiseni ei viimeisen vuodenkaan aikana kuitenkaan ole ollut suoraviivaista, mutta opittuani arvostamaan itseäni olen oppinut sietämään yhä paremmin omaa epäonnistumistani. Pettymyksensietokykyni on kasvanut myös monilla muilla elämän osa-alueilla, ja toimintani pakonomaisuuden vähetessä olen oppinut ottamaan normaaliin elämään kuuluvia riskejä rikkomalla tuttuja rutiineja ja muuttamaan suunitelmiani ja opetellut sitä kautta joustavuutta. Lisää pettymyksien sietämisestä voit lukea tästä ja rutiinien rikkomisesta muun muassa tästä.

Mitä tämä kaikki edistymiseni ja saavutukseni vuoden aikana on vaikuttanut minuun? Sanalla sanoen olen huomannut, että olen oppinut nauttimaan elämästäni yhä enemän ja enemmän. Keskittymiskykyni parannuttua olen oppinut iloitsemaan pienistä asioista ja itsetuntoni parantuessa myös uskaltanut antaa itselleni luvan aidosti nauttia olostani. Kun yleinen ahdistuneisuuteni on vähentynyt ja pakonomaisuuteni sekä suorituskeskeisyys pienentynyt kaikesta tekemisestäni, on oloni helpottunut huomattavasti.

Kaikkein tärkein seuraus kuitenkin on, että uskallan nyt aivan eri tavalla, kuin vaikka vielä vuosi sitten katsoa eteenpäin ja varovaisesti suunnitella tulevaisuuttani. Jaksan miettiä elämääni seuraavaa ruokailua pidemmälle ja välillä rohkaistuin jopa ajattelemaan aikaa syömishäiriön jälkeen. Siksi ksyynkin nyt itseltäni: miten pääsen eteenpäin, jotta toivottu tulevaisuuteni ona mahdollista saavuttaa ja jotta seuraavana syntymäpäivänäni voisin jälleen katsoa taaksepäin ja huomata edistyneeni vielä enemmän kuin nyt?

<3: Ida