Täällä kirjoittelee pitkästä aikaa taas
Idan sisko. Kirjoittelinkin teille tässä tekstissä tuntemuksistani, joita Idan
anoreksia on itsessäni vuosien varrella herättänyt. Nyt on mielestäni aika
aloittaa puhtaalta arkilta ja kirjoittaa uudestaan. Niin paljon on muuttunut tässä
vajaassa vuodessa. Tässä tekstissä kerron nykyisestä tilanteesta ja siitä mitä
ajatuksia se minussa herättää. Toivon taas samalla antavani sekä syömishäiriöön
sairastuneille että sairastuneiden läheisille jonkinlaista tukea.
Muistan hokeneeni otsikon lausetta niin
monia kertoja mielessäni uudestaan ja uudestaan. Täytyy olla muutakin, Täytyy
olla edessä parempaa. En väitä, etteikö usko Idan paranemisesta olisi meinannut
itselläni toisinaan horjua. Niin monta vuotta olemme perheeni kanssa matkanneet
tässä oravan pyörässä. Viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen ja taas vuodesta
toiseen. Joka ilta rukoilin parempaa. Riipuin toivon rippeissä aina puolen
vuoden sykleissä. Kesäisin ajattelin aina: ”Ensi jouluna, ensi jouluna kaikki
on varmasti paljon paremmin. Silloin Ida on jo toipumassa, eikä tarvitse enää
pidätellä hengitystä, pelätä koko ajan. Jos kestän vielä puoli vuotta, niin
ensi jouluna kaikki on varmasti paremmin.” Kun talvi ja joulu sitten koitti,
eikä tilanne näyttänyt juuri lohduttavammalta aloin lievittää rinnassa puristaa
ahdistusta, omaa pahaa oloa sekä pelkoa idan kohtalosta taas toivosta
paremmasta kesästä ”Ensi kesänä kaikki on paremmin,” Hokemani kuului
vuorostaan. Näin jatkui vuosia.
Muistan vieläkin sen kahden vuoden
takaisen Linnanmäki reissumme, kun Peilikäytävässä Ida purskahti yhtäkkiä
spontaaniin, raikuvaan nauruun. Hämmennyn aluksi, sillä tajusin, etten ollut
kuullut Idalta kunnon, aitoa naurua vuosiin. Alkuhämmennyksen jälkeen liityin
itsekin iloiseen naurunremakkaan. Kuinka ihanalta ja toisaalta niin normaalilta
se tuntui, nauraa Linnanmäellä siskon kanssa. Tuon hetken jälkeen olemme
nauraneet Idan kanssa niin monet kerrat yhdessä. En usko, että enää
tapaammekaan Idan kanssa ilman. että nauramme lähes vedet silmissä.
Jokainen Idan blogia seurannut onkin
varmasti saanut huomata, kuinka paljon Ida on edistynyt anoreksia rintamalla.
Vihdoin ne kyyneleet ja hiet ovat muuttuneet tuloksiksi, kauniit sanat teoiksi
ja ahdistus pikkuhiljaa elämästä nauttimiseksi. Surulta ja elämän esteiltä
emme ole silti saaneet välttyä. Rakkaan mummomme kuolema on tuonut suunnatonta
ikävää perheeseemme. Miten kiitollinen olenkaan isovanhemmilleni siitä suuresta
tuesta minkä he ovat Idalle antaneet. Mummoni uskoi aina Idan parantumiseen ja
antoi Idalle turvaa ja rohkeutta taistella anoreksiaa vastaan. Uskon, että
pitkälti myös isovanhempieni ansiosta Ida on tänä päivänä tässä pisteestä,
paranemisen vakaalla polulla. Vaikka mummoni poismeno tuo perheeseemme
mittaamattoman määrän surua, muistoja ei onneksi kukaan voi koskaan viedä pois.
Muistelenkin usein mummoani itku silmässä, mutta silti hymyssä suin, sillä
hänestä on täysin rehellisesti sanottuna vain hyviä muistoja.
Myös Idan terveydellisistä ongelmista
tekin lukijat kuulitte Idan eräässä viime tekstissä. Olen tietysti niistä hyvin
surullinen, mutta yritän keskittyä tässä tekstissä lähinnä positiivisiin
asioihin. Niin paljon hyvääkin on kuitenkin kaikesta huolimatta tapahtunut.
Tuntuu, kuin olisin vihdoin saanut isosiskoni takaisin. Niin kuin Ida minulle
aikoinaan lupasi. Idaan on palannut se sama lämpö ja empaattisuus, joka joskus
pikkuhiljaa hiipui anoreksian alle ja lopulta sammui lähes kokonaan. Ida
innostuu taas asioista ja jaksaa nähdä eteenpäin elämässä.
Aikoinaan minua suoraan sanottuna
toisinaan ja useinkin ahdisti Idan seura suunnattomasti. Oli vaikeaa katsella
toista, rakasta ihmistä niin huonokuntoisena. Oli ahdistavaa huolehtia ja
pohtia jatkuvasti mihin Idan voimat riittäisivät ja millä lailla Idan sairauden
tahdon saisi edes joltain osin pidettyä kurissa. Oli rankkaa yrittää pitää
yksin edes jonkinlaista tunnelmaa ja keskustelua yllä. Ida oli niin voimaton,
rasittunut ja poissaoleva. Nykyään Idan seurassa on niin mukavaa ja lähes
poikkeuksetta hauskaa. Kuten aiemmin mainitsinkin, naurua riittää. En tietenkään
tarkoita, että aina pitäisi olla hauskaa, haluan toki kuunnella ja olla Idan
rinnalla myös elämän ikävämmissäkin asioissa. Olemmekin lähentyneet Idan
sairauden myötä todella paljon, enkä usko, että on asiaa, josta emme voisi
puhua tai yhdessä selviäisi.
Ihanaa, kun voi vuosien jälkeen vihdoin
keskittyä myös omiin asioihin eikä ikään kuin elää Idan sairauden mukaan ja
ehdoilla. Voi taas hengittää vapaasti. Keskittyä itselle tärkeisiin elämän
osa-alueisiin: ystäviin, perheeseen, sukulaisiin, avomieheen, opiskeluihin ja
itsensä jatkuvaan kehittämiseen, Elämiseen. Osaan nykyään myös hallita
paniikkihäiriötäni huomattavasti paremmin kuin ennen. Ennen tälläinen eläminen
tuntui vain haaveelta. Taakka on pudonnut harteiltani, vaikka toki Idan matka
on vielä kesken ja paljon on vielä voitettavaa ja tehtävää. Uskon kuitenkin
Idan paranemisen olevan nyt tukevalla maaperällä.
Tahdonkin lähettää kaikille syömishäiriöön
sairastuneille ja heidän läheisilleen hurjasti voimia ja ennen kaikkea toivoa.
Aina on toivoa. Oli sitten sairastanut kuinka kauan tai oli kuinka
pohjalla tahansa. Minä olen nähnyt kuinka pohjalta Ida on ponnistanut. Se on
mahdollista. Teissä kaikissa on se voima, jolla tämä sairaus selätetään.
Muistakaa läheiset pitää myös itsestänne huolta. Olette kaikki arvokkaita ja
kelpaatte juuri sellaisena kuin olette.
Lainaan tähän myös Cheekiä, sillä juuri
nämä sanat tahdon sanoa juuri nyt:
Kun
Idan syömishäiriö tuli esiin, se sai minut tuntemaan pelkoa, ahdistusta ja
toivottomuutta. Olin hukassa niin monella tapaa. Silloin olisin kaivannut sitä,
että joku todella ymmärtäisi mitä kaikkea käyn läpi. Hain epätoivoisesti
syömishäiriö -blogeista siskon tai läheisen näkökulmia, mutten niitä koskaan
löytänyt. Tahdon kirjoittaa tämän tekstin, jotta syömishäiriöön sairastuneiden
läheiset voisivat mahdollisesti saada tästä jonkinlaista vertaistukea. Itselle
ehkä ne lohduttavimmat sanat ovat olleet ne, että riittää kun olen läsnä ja
lähellä, mukana Idan elämässä. Se auttaa jo paljon. Pikkuhiljaa olen alkanut
sen myös uskoa ja todella sisäistää. Kaikilla tietenkin on oma tarinansa. Tämä
on minun tarinani siitä, millaista on olla syömishäiriöön sairastuneen sisko.
Suhteeni
Idaan on ollut hyvin monimutkainen. Olen tuntenut Idaa kohtaan vihaa,
katkeruutta ja pelkoakin. Mutta silti aina enemmän rakkautta.
Pienenä
olimme vahva kaksikko. Teimme lähes kaiken yhdessä. Olimme erottomattomat, ja
tuntui, että Ida oli vahva osa minua. Toivoin enemmän, että Ida menestyisi
erilaisissa asioissa kuin minä itse ja koin kaikki häneen liittyvät kommentit
hyvinkin henkilökohtaisesti. Jostain syystä kuitenkin koin itseni oikeutetuksi
arvostelemaan Idaa ja puhumaan hänelle rumasti, vaikka jos joku muu niin teki,
sai se minut hulluksi raivosta. Koin ja koen edelleenkin suurta syyllisyyttä
ilkeistä sanoistani. Moni ihminen on kuitenkin minulle vakuuttanut niiden
olevan luonnollisia sisarusten välisissä suhteissa ja pikkuhiljaa olen alkanut
uskoa siihen ja olen antamassa itselleni anteeksi.
Ida
oli jo hyvin nuorena erityisen empaattinen. Hän oli jo pienestä yksinäisten ja
heikompien puolustaja, erilaisten hyväksyjä ja suvaitsevaisuuden puolesta
puhuja. Ida oli myös hyvin huolehtivainen, minut hän huolehti (ja toisinaan
myös kaverini) aina bussilla kotiin, etsi minut ties mistä ojasta leikkimästä
milloinkin ja pihisti näkkileipää koulunruokalasta, jos arveli, ettei
kouluruoka ollut minulle maittanut. Itse olin melko huoleton, hetkessä eläjä ja
mielikuvituksen mukana liitäjä.
Ida
osoitti jo nuorena myös suurta aikuismaista vastuuta. Hän on fiksu, järkevä ja
rauhallinen, eikä tahtonut olla liikaa vaivaksi kenellekään. Milloin Ida
"perusti koulun" tai jonkin lukuisista kerhoistaan ja toimi aina itse
opettajana: tarkkana, huolehtivana ja erittäin idea rikkaana. Pidimme aina
toistemme puolia.
Milloin
sitten kaikki muuttui, sitä on vaikea asanoa. Kasvoin yläaste-ikäiseksi
nuoreksi ja kavereiden merkitys nousi valtavaksi. Perhe oli yhä minulle tärkeä,
mutta aloin kaivata tilaaa myös itsenäistymiselle. Aloimme Idankin kanssa
alussa ehkä tiedostomattomasti hakea pientä väliä toisiimme, sillä ennen olimme
olleet yhtä "Ida ja Fanny." Nyt täytyi löytää oma itsensä.
En
kuitenkaan usko, että tiemme olisivat koskaan vieneet niin kauas toisistamme,
jos ei Idan sairaus olisi tullut sotkemaan elämäämme. Ida muutti osittain
sattumusten seurauksena jo hyvin nuorena pois kotoota. Tämän piti ensin olla
vain väliaikaista, mutta lopulta Ida vaatimalla vaati, että saisi jäädä omaan
asuntoonsa. Minä ihmettelin jo tuolloin tätä hyvinkin tiukkaa vaatimusta, mutta
ajattelin sen johtuvan nuoren naisen halusta itsenäistyä. Jos olisin tiennyt
miten yksin, peloissaan ja pahassa terveydellisessä tilassa Ida jo tuolloin
oli, en tiedä mitä olisin tehnyt.
Itse
kuitenkin tietämättömänä elin melko normaalia nuoren, yläaste-ikäisen elämää
tuolloin: näin kavereita, kiukuttelin vanhemmille, ihastuin poikiin ja
kehittelin tyhjästä draamaa ympärilleni. Nauroin paljon ja elin mahdollisimman
huolettomasti.
Aloin
nähdä vaaranmerkkejää pikkuhiljaa. Eräänä iltapäivänä näin, kun Idaa
talutettiin terveydenhoitajan huoneeseen. Terveydenhoitoja kertoi, että Ida oli
pyörtynyt, mutta ei saisi kertoa enempää niin minulle kuin vanhemmillekaan,
sillä Ida oli kieltänyt ja oli "jo" 18-vuotias, joten hänelle tuli
vaitiolovelvollisuus vastaan. Terveydenhoitaja kertoi kuitenkin olevansa hyvin
huolissaan Idasta, sillä ei saanut häntä edes lääkäriin. Paniikki paistoi hänen
kasvoiltaan. Itse murruin täysin. Sinä päivänä vaaleanpunainen pumpulilinnani
sortui. Olin aina ajatellut, ettei meidän perheessä tapahdu kamalia asioita,
olin nuori ja naivi. Keskustelin tapahtuneen jälkeen Idan kanssa ja itkin
hänelle, että hänen täytyisi mennä lääkäriin. Ida väitti, että terveydenhoitaja
liioitteli ja suostuisi menemään lääkäriin, jos en kertoisi vanhemmilleni
tapahtuneesta. En kertonut
Vaaranmerkkejä
alkoi ilmetä yhä useammin ja huoleni kasvoi. Pelkäsin, mutta olin niin nuori,
etten uskaltanut tuoda pelkojani esille. Meillä ei kotona juurikaan siihen
aikaan puhuttu vaikeista asioista, enkä uskaltanut sanoa pelkoani ääneen edes
ystävilleni. Silloin siitä tulisi totta. Aloin saada pieniä paniikkikohtauksia
iltaisin ja rukoilin Idan puolesta joka ilta.
Idalla
oli aina selitys kaikkeen, hänestä tuli taitava valehtelija. "Housut on
löystyneet käytössä", "Itken, koska koulu menee hieman huonosti"
ja tietenkin legendaarinen "Olen juuri syönyt." Kysyin muutaman
kerran Idalta suoraankin, onko hänellä syömishäiriö, kun hän on joka kerta vaan
laihempi ja laihempi. Mutta siihenkin löytyi jokin näppärä selitys ja minä
uskoin ja pidin silmät kiinni. Olin niin peloissani ja kykenemätön kohtaamaan
kamalia asioita. Yritin elää, kuin kaikki olisi tavallisesti.
Näin
jatkui vuosia. Idan luonne alkoi pikkuhiljaa muuttua. Hänestä tuli kärsimätön
ja tiuskiva. Hän ei kestänyt pienintäkään epäonnistumista tai esteitä. Aloin
olla hyvin ahdistunut ja kannoin harteillani suurta taakkaa. Ida ei käynyt enää
kotona eikä häntä näkynyt enää missään muuallakaan aina hänellä oli muka liian
kiire tavata, paitsi joskus koulussa. Hän eristäytyi täysin yksiöönsä.
Eräänä
syystalvena, kun menimme konserttiin Idan kanssa ja näin häntä todella pitkästä
aikaa, järkytyin. Romahdin. Ida oli enää pelkkä luuranko, muisto entisestä.
Hänellä oli vain luut ja pää, josta ennen niin paksuista hiuksista ei ollut
enää puoliakaan jäljellä, kasvot oli vitivalkoiset, posket lommoilla, silmät
syvissä kuopissaan ja katse harhaileva.Olemus oli täysin riutunut ja
poissaoleva. Eloton.Missä oli se eloisa, innostuva, oma rakas Idani?
Valitettavasti sellaisena luurankona jouduin Idaa katselemaan hyvin kauan.
Vanhempani
kertoivat minulle, että Ida sairastaa anoreksiaa. He olivat tienneet jo jonkin
aikaa. Olin järkyttyny, vaikka sen tiesinkin. Suunnaton suru ja huoli Idasta
oli tukahduttaa minut. Ida muutti takaisin kotiin. Emme saaneet häntä
suostumaan hoitoon emmekä syömään kunnolla pitkään aikaan, kunnes lopulta Ida
meni osastolle. Pitkistä ja lukuisista osastojaksoista en aio kirjoittaa tähän
sen enempää. Ne ovat mielestäni Idan henkilökohtaisia asioista, enkä voi
kertoa, miltä ne Idasta tuntui, vaikka tietysti näin, että ainakin hyvin
ahdistavbilta. Itselleni ne osastoajat olivat hyvin ahdistavia myös. Jouduin joka
kerta ennen osastovierailua kasaamaan itseni ja hokemaan "älä murru, älä
murru", sillä Ida ei olisi sitä kestänyt. Mutta se osastoajoista, vaikka
se onkin pitkä aika, se ei kuulu nyt tähän tarinaan.
Pelkäsin
koko ajan. Pelkäsin, että Ida kuolee. Pelkäsin jopa ajoittain Idaa, sillä hän
oli niin erilainen. Hänestä oli kadonnut kaikki lämpö, empaattisuus,
ihmisyys.Ja tämä oli minulle ehdottomasti yksi vaikeimmista asioista.
Ida
ei myöskään ollut enää koskaan läsnä, paitsi toisinaan korkeintaan vihan
tuntein kun kyse oli syömisestä tai ruoasta. Silloin hänen silmät leimahti ja
niihin syttyi epäilys ja raivo.
Ennen
osastojaksoja ja niiden aikana aloin saada yhä vain pahempia
ahdistuskohtauksia. Haukoin, sydän löi liian kovaa. Tuntui, että siinä hetkessä
ja siinä tilassa oli yksinkertaisesti mahdoton olla, kuin päätä olisi työnnetty
veden alle. Minua helpotti kuitenkin aina ajatus ja tieto siitä, että kyse
olisi vain ohimenevästä paniikkihäiriöstä, enkä kuolisin siihen, vaikka siltä
tuntuikin juuri silloin.
Olin
täysin hukassa itseni kanssa. Jos ennen olin ystävistäni se hauska, huoleton ja
nauravainen, en ollut se enää. Aloin tuntea itseni ulkopuoliseksi ystävieni
seurassa, sillä en enää välittänyt samoista asioista kuin he. Arvoni menivät
täysin uuusiksi ja toisaalta en enää tiennyt minkä pitäisi olla minulle
merkityksellistä tai mikä minua kiinnosti. Ystäväni olivat kyllä ihania,
kuuntelivat, jos puhuin murheistani ja joskus jopa onnistuin hetkeksi unohtamaan
elävän painajaiseni ja elämään vain siinä hetkessä. Silti tunsin itseni
erilaiseksi. Muut stressasivat ylioppilaskirjoituksista, minä pelkäsin siskoni
hengen puolesta. Ja esimerkiksi ylioppilasjuhlani muodostuivat painajaiseksi
pääni sisällä Idan sairauden vuoksi.
Kamalaa
oli myös katsoa vanhempieni surua. He näyttivät yhtäkkiä niin vanhoilta ja
väsyneiltä, että ihan pelästyin. Huolesta harmaat kasvot, ilottomat ilmeet,
tukahdetut huudot. He tekivät kaikkensa ja enemmänkin, mutta mikään ei riittänyt.
Vanhempani tekivät enemmän, kuin olisin kenenkään koskaan edes kuvitellut
pystyvän tekemään, mutta se on heidän tarinansa, enkä aio siitä kirjoittaa sen
tarkemmin.
Niin
se sairaus vain vei meitä kaikkia kuin pässiä narussa vuodesta toiseen. Vaikka
aina uudelleen ja uudelleen päätin, että nyt olen vahva enkä sorru sairauden
alla, siinä se minua taas tuijotti, silmästä silmään, säälimättömänä ja
valtavana. Ja niin minä kerta toisensa jälkeen murruin sen edessä pieneksi ja
voimattomaksi.
Vaikka
Idan sairaus on yrittänyt kaikin keinoin työntää minua pois, tehnyt Idasta
mahdollisimman ei-rakastettavan ja repinyt meitä erillemme, ei se ole
siinä onnistunut. Tässä yhä seistään YHDESSÄ Idan kanssa ehkä vahvimpina ja
varmasti läheisimpinä kuin koskaan. Ehkä nyt onkin vihdoin tullut minun aikani
katsoa sairautta silmiin ja alentaa se hiirulaisen kokoiseksi. Et onnistunut
meitä erottomaan, etkä tule koskaan onnistumaankaan. Vaikka toivon, rukoilen ja
anelen, että pahin on jo takana päin, niin jos ei näin olekaan, olen valmis
uuteen kierrokseen Idan rinnalla.
Pyrin
aina etsimään kaikesta vaikka väkisin jotakin hyvää. Sillä aina on jotain.
Vaikka antaisin mitä tahansa, ettei perheeni joutuisi tällälailla kärsimään, on
Idan sairaudesta syntynyt jotain hyvääkin, ihan selkeästi. Olemme perheenä
lähentyneet valtavasti, ei vain Idan kanssa vaan myös vanhempieni kanssa.
Pystymme puhumaan suoraan vaikeista asioista toisillemme. Pidämme vahvasti
yhtä, tämä on verkko, joka kestää. Olen myös oppinut arvostamaan pitkälti Idan
opettamana niitä elämän pieniä iloja yhä enemmän.
Vaikka
siis suhteeni Idaan on hyvin monimutkainen, on selvää, että se on sisältänyt
aina suurta rakkautta. Tähän sairauteen liittyy niin monta asiaa ja se on niin
monitahoinen, että vain pieni osa siitä mahtui tähän Tarinaan.Avasin kuitenkin
teille sydäntäni.
Nykyään
Idalla menee paremmin, josta olen enemmän kuin helpottunut. Hän on eloisampi,
läsnäolevampi, empaattisempi, iloisempi ja hyvin parantumismyönteinen.
Painoakin on jonkin verran saatu korjattua. Olen silti edelleen joka ikinen
päivä huolissani Idasta. Hän on edelleen hyvin sairas.
Idan
syömishäiriön aikana minua on auttanut vanhempani, ystäväni ja isovanhempani.
Minua auttoi, kun muutin omaan asuntooni. Sain hieman etäisyyttä asioista ja tilaa
hengittää. Myös työ lasten parissa auttoi minua löytämään itseni uudelleen.
Nykyään opiskelen ylpeänä ja onnellisena Helsingin Yliopistossa
lastentarhanopettajaksi. Koen sen olevan maailman tärkeimpiä töitä mitä voi
tehdä. Elämääni kuuluu nykyään myös avomies, joka rakastaa minua juuri
sellaisena kuin olen.
Vanhemmilleni
voisin kirjoittaa tuhat sivuisen oodin. Kiitos, kun ette koskaan menetä
toivoanne, Kiitos, kun jaksatte aina ymmärtää ja välittää, Kiitos kun
rakastatte meitä ehdoitta ja Kiitos, kun teillä riitti aikaa myös minulle
kaiken sen keskeltä. Sanat ei riitä.
Kaikille
syömishäiriöön sairastuneiden läheisille tahdon sanoa, että koittakaa
jotenkuten kaiken sen kaaoksen ja surun keskellä elää myös omaa elämäämme. Se
on loppuen lopuksi kaikkien etu. Olette ihania ja vahvoja, kun jaksatte seistä
vierellä tukemassa. Mutta ei teidänkään tarvitse aina olla vahvoja.
Syömishäiriöön
sairastuneille tahdon sanoa, että älkää koskaan menettäkö toivoanne. Lähetän
teille voimaannuttavia halauksia. Olette arvokkaita ja kelpaatte juuri
sellaisena kuin olette. Suuri kiitos kaikille vertaistuesta Idalle, erityisesti
blogin vakkarikommentoijille, joiden kommentteja luen aina tippa linssissä,
tunnistatte varmasti itsenne tästä ;).
Ja
Ida, olet maailman rakkain.
Sisko, älä luovuta vielä
me ollaan vihdoin oikeella tiellä
matka on pitkä ja kivinen
mutta älä pelkää
mä otan sut vaikka reppuselkään
ja puolet sun huolistasi kannan
säkin tekisit mulle niin
älä luovuta vielä
älä anna uskoasi ihmisiin
vielä tulee muutokset murheisiin
- Fanny
P.S.
Sovimme yhteistuumin Idan kanssa siitä, että minä vastaan tämän tekstin
kommentteihin :)
