Matka vapauteen

Perjantain ja lauantain välisenä yönä minua taas jännitti niin, että nukkumaan mennessä vatsan pohjassa lenteli perhosia ja varovainen hymy levisi unissanikin kasvoille. Edessä oli nimittäin pitkään odottamani yhteinen Tallinnan-matka parhaan ystäväni, tätini ja äitini kanssa. Tarkoituksena oli juhlistaa viikon takaisia syntymäpäiviäni. Nyt päätin jakaa teidän, rakkaat lukijani, kanssa reissun kohokohtia ja parhaita hetkiä, jotka olivat jälleen samalla myös tärkeitä askeleita tielläni kohti anoreksian kahleista vapautumista.

Ensinnäkin matkan aikataulut edellyttivät jälleen pienten kävelylenkkien poisjättämistä ja näin ollen jälleen tuttujen liikkumisrutiinieni rikkomista. Muistan, kuinka ensimmäistä kertaa tämän tekeminen heinäkuisen matkamme aikana tuntui haastavalta, mutta kuinka kuitenkin selvisin haasteesta. Tämän muiston siivittämänä uskalsin tehdä saman uudestaan. Ja sainkin onnekseni huomata, että syyllisyys ja riittävästä liikunnasta stressaaminen olivat jo lähes kokonaan poissa. Tämä antoi minulle toivoa: ehkä sairaista rutiineista luopuminen ja niiden rikkominen todella helpottaa ajan kanssa. Ehkä ensimmäisen ratkaisevan askeleen ottaminen todella on se kaikista suurin haasteen paikka, ja siitä yli päästyä seuraavat kerrat ovatkin jo helpompia, kunnes sairaat rutiinit pikkuhiljaa pystyy vaihtamaan uusiin, terveisiin rutiineihin ja vapauttavampaan elämään.

Aamuni aloitin kaunistautumisella ja pienellä ulkoisen habitukseni ehostuksella. Meikkaaminen ja vaatteiden tarkempi miettiminen sekä hiuksien laittaminen ovatkin jo tulleet minulle tavaksi silloin, kun olen lähdössä johonkin ihmisten ilmoille. Kynsien hoitamisesta ja lakkaamisesta taas on tullut jo suorastaan harrastus. Nytkin olin tehnyt keltaisella, sävy sävyyn laukkuni kanssa olleen ranskalaisen manikyyrin jo edellispäivänä. Kaunistautumisesta ja sen merkityksestä osana toipumisprosessia olenkin kirjoittanut jo aiemminkin.

Nyt kuitenkin ensi kertaa huomasin, että kaunistautumisesta ja itseni huolehtimisesta on tullut minulle jo itsestäänselvyys, osa arkeani. Oivalsin myös, että haluan nyt korostaa nimenomaan parhaita puoliani ja naisellisuuttani, en enää sairasta olemustani ja riutunutta kehoani. Enkä suostu enää häpeämään itseäni ja piiloutumaan mustiin ja muodottomiin vaatteisiin. Usein anoreksiaan kuuluu se, että on myös tärkeää näyttää mahdollisimman sairaalta, sillä sairastava ajattelee saavansa tällöin paremmin huomiota ja oikeutusta omalle pahalle ololleen. Tämä aiheuttaa myös kilpailua sairastavien kesken. Toisaalta sairauteen kuuluu myös itsensä ja erityisesti vartalonsa häpeäminen, mikä saattaa johtaa säkkimäisiin vaatteisin pukeutumiseen ja muuhun oman vartalonsa "piilottamiseen". Onneksi minä olen päässyt näistä ajatuksista ja häpeän tunteista jo yli.

Häpeää en suostunut tuntemaan myöhemminkään laivalla. Olimme nimittäin jo etukäteen päättäneet  ystäväni kanssa, että menomatkalla Tallinnaan laulaisimme karaokea laivan baarissa. Tämä herätti minussa paljon hyviä muistoja. Ollessani terveempi ja paremmassa kunnossa täysi-ikäistymiseni kynnyksellä meillä oli nimittäin silloin tällöin tapana viettää iltaa samaisen ystäväni kanssa yöklubeissa karaokea laulaen, huolimatta siitä, että kumpaakaan meistä ei ole siunattu siskoni tavoin kauniilla lauluäänellä sävelkorvasta puhumattakaan. Lisäksi loistin koulussa näytelmien päärooleissa ja nautin aidosti esiintymisestä. Joskus haaveilin jopa teatterikorkeakouluun pyrkimisestä.

Sairauteni on kuitenkin erkaannuttanut minut Helsingin (yö)elämästä ja illanistumiset karaokeineen on saanut jäädä. Lisäksi sairaus on tehnyt minusta muutenkin aremman ja pidättyväisemmän. Anoreksia saa sairastavan usein häpeämään itseään siten, että sairastava haluaisi muuttua jopa näkymättömäksi. Lisäksi kaikki spontaanius ja heittäytyminen ilman sairauteen kuuluvaa jatkuvaa varmistelua katoaa. Kun tähän lisätään vielä anoreksiasta kärsivän heikko itsetunto, on esillä oleminen todella haastavaa. Nyt kuitenkin päätin, etten enää suostu häpeämään itseäni ja rohkaistuin ystäväni kanssa lavalle. Ja sain tuntea jälleen sen tutun, ihanan hehkun poskillani ja hymyn silmiäni myöten saadessani jälleen esiintyä.

Häpeän unohtamisesta kertoi myös valitsemamme kappale, nimittäin Kaija Koon Vapaa. Sanat ovat mielestäni aivan loistavat ja sopivat hyvin kertomaan myös sairaudesta luopumisesta. Niissä tulee ilmi sairauteen kyllästyminen. Paon voi ajatella käsittelevän pakoa elämästä, jota anoreksia on. Sairastumiseen liittyvä valinnan vapauden puuttuminen toistuu esimerkiksi sanoissa "mä valitsin juosta, koska luulin, etten osaisi muuta".  Kappale kertoo myös siitä, kuinka anoreksia valtaa sairastuneen ja tämän mielen kokonaan: "suurempi vuoria merta, se sellaiseksi kasvoi mun päässä". Kertosäkeen sanat"en mä rohkea oo, enkä kuolematon" kuvastavat taas osuvasti oman heikkouden ymmärtämistä, joka liittyy olennaisesti sekin sairaudesta luopumiseen ja on usein se ratkaiseva ensimmäinen askel toipumista ajatellen. Toisaalta kappale antaa myös toivoa: "mä luulen että ihminen on sitä vahvempi".  Samalla se kuitenkin osuvasti muistuttaa siitä, kuinka yllätyksen tai ihmeen odottelu ei auta, vaan teot ratkaiseva ja sairaus on nujerrettava itse. Minulle tämän kappaleen kuuntelemninen onkin antanut valtavasti voimia ja suosittelen kaikille sen kuuntelemista.

Laivalla aloitimme myös jo päivän shoppailukierroksen Tax Freessa. Sieltä matkaani tarttui jälleen uusi, ihana Guessin laukku. Shoppailun vaikeudesta anoreksiaa sairastavalle olenkin kirjoittanut jo aikaisemmin. Usein sairastava ajattelee, ettei ansaitse itselleen mitään ja yrittää pärjätä mahdollisimman vähällä. Myös minä pohdin pitkään, tarvitsenko todella uutta laukkua, mutta matkaseurani rohkaisemana uskalsin ostaa laukun ihan pelkästää sen suoman mielihyvän vuoksi. Shoppailukierroksemme jatkui vielä tallinnassa, ja tarttuihan sieltäkin jotain matkaan.

Laukun ostamista empiessäni tuli mieleeni myös ajatus: olenko ansainnut sen? Anoreksiaan liittyy ajatus, että kaikki pitää ansaita. Tämä kärjistyy erityisesti ruokaan ja lepäämiseen, mutta myös esimerkiksi ostosten tai mielihyvän suomiseen itselleen. Hyvän suomiseen itselleen sairaus liittää aina erilaisia ehtoja eikä sairastava ole koskaan riittävä itselleen. Samalla mieleeni muistuivat kuitenkin minua eniten tällä hetkellä tukevan ihmisen, eli isäni, sanat: olen ansainnut nauttia reissustani ja elämästä ylipäätään, joka tapauksessa. Jokainen meistä ansaitsee nauttia elämästä, vaikka olisikin epäonnistunut. Tämä on hyvä jokaisen sairastavan, mutta ihan kaikkien muidenkin, pitää mielessä. Hyvää oloa ei tarvitse mitenkään ansaita.

Shoppailun lomassa tehtäväni oli hoitaa Tallinnassa myös lounas parhaan ystäväni seurassa eväillä, jotka olin varannut mukaani. Tarvitsen vielä valtavasti tukea ruokailuihini, ja syön kaikki ateriani valvotusti vanhempieni tai jonkun muun seurassa. Ennen reissuamme olen pystynyt väliaikaisesti siirtämään vastuuta ruokailuistani esimerkiksi tädilleni ja siskolleni. Nyt kuitenkin vastuu eväiden syömisestä oli itselläni, vaikka kaverini syöminen tukikin omaa päätöstäni hoitaa sovittu lounas. Äitini ja tätini siis kiersivät Tallinnassa omia reittejään. Oman vastuunottaminen ruokailusta sujui kuitenkin hyvin. Minulla oli tunne, että tein oikein, vaikka sairaus yrittikin syyllistää tapansa mukaan. Tärkeimpänä näissä tilanteissa näen, että ei lähde liikaa neuvottelemaan sairauden kanssa, sillä niissä neuvotteluissa ei ole usein kuin hävittävää. Jälkeenpäin tunne onnistuneen lounaan suorittamisen jälkeen oli onnellinen ja tunsin ylpeyttä itsestäni: olin tehnyt niin kuin kuuluukin. Samalla tapahtunut oli osoitus siitä, että vaikka tarvitsenkin ruokailuihin tukea, syön jo ennen kaikkea itseni takia, en vanhempieni tai kenenkään ulkopuolisen henkilön valvonnan vuoksi. Tämä omasta hyvinvoinnistaan huolehtiminen ja sen tekeminen nimenomaan itsensä vuoksi on nähdäkseni tärkeä askel parantumista ajatellen.

Lounaan syömisessä tsemppaaminen ei johtanut kompensointiin seuraavilla aterioilla, vaan pikemminkin päinvastoin: sain siitä voimia suorittaa hyvin myös päivällisen laivan seisovassa pöydässä. Söin itseni vähintäänkin kylläiseksi asti ja poimin tarjolla olevista ruoista minulle mieluisampia. Enkä antanut viereeni istumaan tulleiden ihmisten häiritä ruokailuani. En hävennyt täyttää lautastani ääriään myöten täyteen, enkä arkaillut hakea lisää. Tunsin vapauttavan tunteen, kun uskalsin tehdä toisin kuin sairaus määräsi. Tilanne huipentui aterian päätteeksi, kun hain jälkiruokapöydästä jäätelön ja hedelmäsalaatin lisäksi vieläpä pienen leivoksen, ihan suunnittelematta. Tein tämän spontaanisti, ihan vain koska teki mieli ja koska leivos näytti hyvältä. Ja siltä se maistuikin, herkulliselta, kuten sairaudesta vapaan elämän maistaminenkin.

Vaikka olenkin ylpeä saavutuksistani ruokailujen osalta, kaikkein parasta reissusani oli kuitenkin yhdessä vietetty aika minulle tärkeiden ihmisten ja erityisesti parhaan ystäväni kanssa ja aidon nautinnon kokeminen. Nautin todella olostani, ostosten tekemisestä, vanhan kaupungin ihmettelemisestä auringon paisteesta ja herkullisesta leivoksesta, sanalla sanoen ainakin lähes sairaudesta vapaasta elämästä. Hetken kaikki tuntui olevan kuin ennen, ja aamun hymy vaihtui matkalla avoimeksi häpeilemättömäksi nauruksi. Hetken tunsin olevani vain Ida, joka nauttii elämästä. Hetken tunsin olevani VAPAA.

<3: Ida