Voiko anoreksiasta parantua kokonaan?

Olen pohtinut ajoittain kovastikin sitä, voiko anoreksiasta parantua kokonaan. Hoidossakin mua on kehotettu tunnistamaan vaaranmerkkejä ja laukaisevia tekijöitä. Ne auttavat hallitsemaan sairautta ja pitämään huolta itsestäni. Mutta mä olen halunnut enemmän; mä olen halunnut elämän, jota saan jatkaa kokonaan ilman sairautta. Muttta onko se oikeasti mahdollista ja mitä se todellinen parantuminen tarkoittaa?

Toipuminen lähtee selviytymisestä. Siitä, että nostaa painon terveellisiin lukemiin ja opettelee syömään normaalisti, henkisellä puolella oppii pärjäämään itse ja pystyy hallitsemaan pakkojaan. Mäkin ajattelin, että olen terve, kun pystyn vastustamaan niitä sairauden rajoituksia, käskyjä ja kuiskutuksia. Ja sillä päänsisäisellä taistelulla mä selvisin vaarasta. Se on tosi hieno saavutus, mutta paranemisessa se on vasta alku. Terveen ja hyvinvoivan ihmisen elämän ei kuulu olla jatkuvaa taistelua, vaan sitä, että vain on ja elää.

Koska selviytyminen vei multa paljon ja annoin sille kaikkeni, elin sairauskuplasta päästyäni tietynlaisessa toipumiskuplassa. Katsoin tilanteita sen läpi, mitä se tarkoitti toipumiseni kannalta, esimerkiksi: hienoa, että makasin tänään vain sohvalla sen sijaan, että olisin vain rentoutunut sohvalla ja nauttinut kirjasta.

Kaikessa itsekeskeisyydessäni vielä kuvittelin, että muut ajattelivat samalla tavalla ja keskittyivät minuun. Että muita kiinnosti, olenko laihtunut vai lihonut kaksi kiloa. Vaikka todellisuudessa terveet ihmiset suhtautuivat varmaan asiaan niin kuin minä nyt muiden sairastavien kohdalla: kyllästyttää se, että tilanne on vielä niin hutera, että joudutaan pohtimaan sitä kahta kiloa ja sillä kahdella kilolla on oikeasti merkitystä.

Se kupla oli mulle suoja, jossa mä pystyin toipumaan ja keskittymään siihen kun en ihan vielä ollut kyllin vahva tähän maailmaan ja elämään, joka mua parantuneena odotti. Olihan sellainen toipumistsemppaus-elämä tietyllä tavalla yksinkertaista; sai iloita jokaisesta grammasta, suklaapalasta, sohvalla vietetystä minuutista ja uudesta ruokalajista. Mutta ihan niin yksinkertainen elämä ei toivuttuani täyteen kapasiteettiini mulle riittänyt, mä en jaksanutkaan ihan niin "pientä" elämää ja aatemaailmaa.

Elämä ei ole sitä  että viettää aikaa peilin edessä, ja yrittää hyväksyä normaalipainoista kehoaan, tai että pystyy noudattamaan ateriasuunnitelmaa tai tsemppaamaan itsensä syömään riittävästi. Elämä ei ole sitä, että pystyy vastustamaan sairautta, kun paino alkaa laskea. Että jakaa ystäviensä kanssa sitä, kuinka pystyi herkuttelemaan jouluna tai kuvaa pakastepizzaa facebookiin. Niitä asioita jaetaan terapiassa tai hoidossa, mutta se on vain välivaihe toipumisessa, ei elämä tapahdu terapiassa. Jos elämä pyörii vielä näiden asioiden ympärillä, niin on voitolla, mutta käy vielä taistelua.

Kun toipuu, ei tarvitse enää nähdä työtä toipumisen eteen, ei tarvitse etsiä vaaran merkkejä, vastustaa, varoa tai tsempata itseään. Ja sitten, käy niin kuin mulle on käynyt, katsoo taaksepäin ja huomaa, että ainiin, nää asiat ei aina olekaan olleet itsestäänselvyyksiä, joskus se, että mä söin maksalaatikkoa päivälliseksi tai croissantin kahvilassa oli hienoa, ja mä pohdin sitä, lähteäkö vai eikö lähteä lenkille. Enää mun päänsisällä ei ole taistelua, joka mun pitäisi voittaa tai hävitä. Nyt mä syön ja lähden tai en lähde, eikä niillä asioilla ole sen syvällisempiä merkityksiä.

Mutta ei mun ole toipumisen myötä tarvinnut niistä pienistä ilonaiheista luopua, päivänvastoin. Mut oikeastaan tietyllä tavalla yllätti, että elämä tarjoaa nautintoja ja kokemuksia itsessään, ilman että niitä pitää teennäisesti luoda tsemppaamalla. Kun mä nyt olin laivan buffetissa, en miettinyt sitä saavutuksena, vaan nautin ruoasta ja seurasta sen itsensä vuoksi ja keskustelen siinä samalla vähän tärkeämmistä asioista.

 Ja mitä niihin elämän vastoinkäymisiin sitten taas tulee, niin kuulostaa tosi naiivilta, mutta jossakin vaiheessa mä jollakin tavalla kuvittelin, että kun selviän anoreksiasta, musta tulee Superihminen, joka selviää elämässä kaikesta, ja että elämän pieneet murheen aiheet kuten myöhästyminen bussista tai kolmas kevätflunssa ei enää harmita. Ajattelin, että voisin jakaa Selvitytyjä-elämänviisautta ja tukea muita. Aika ylimielistä oikeastaan. Nyt mä huomaan, että mä olenkin ihan tavalinen ihminen, ehkä astetta vahvempi ja positiivisempi, mutta kyllä mua edelleen märät sukat ja juoruilu ärsyttää. Mutta koska mä olen sinut itseni kanssa, niin se on mulle ihan ok. Oikeastaan mä pidän itsestäni aika paljon just näin, vähän epätäydellisenä.

Anoreksiasta irtautuminen ei koskaan tarkoita, että musta tai mun elämästä tulisi samanlaista kuin ennen sairastumista. Se ei ole mahdollista, ja vanhaan ei ole paluuta. En ole se sama Ida, joka olin kymmenen vuotta sitten. Kyllä sieltä on jotakin säilynyt, kuten meillä kaikilla. Mutta sen päälle on rakentunut paljon, sairauden, vuosien ja elämän myötä. Olen tavannut paljon minuun vaikuttaneita ihmisiä, saanut hienoja kokemuksia ja vaikeita kokemuksia. Sairastin vakavasti monta vuotta, ja se toi tullessaan kokemuksia, jotka muiden elämänkokemusten rinnalla ovat muovanneet minusta sen ihmisen, joka tänä päivänä olen.

Jotkin noista kokemuksista jätti kipeät muistot. Mutta nyt ne ovat muistoja, en elä niissä enää.
Ei minun tarvitse enää koko ajan pohtia, miksi mä sairastuin tai mitä mulla on nuoruudessa jäänyt kokematta. Mä hankin mieluummin niitä toisenlaisia kokemuksia lisää nyt. Kyllä mä joskus mietin sairauteenkin liityviä asioita, kuinka helpottunut olen siitä, että mä selvisin, kuinka mä sain huono hoitoa ja miten julmasti mä kohtelin mun läheisiä. Mutta ei mun elämä enää pyöri sen ympärillä.

Mä en enää aikoihin ole mieltänyt itseäni Ida -anorektikoksi. Mutta en mä oikeasti ole enää "Ida, Sankari, joka selvisi anoreksiasta".  Se "parantuja-Ida" oli mulle hyvä identiteetti vähäksi aikaa. Mutta nyt mä olen jättänyt senkin taakse. Kyllä, mä olen ollut anorektikko. Olen myös ollut koulukiusattu. Luokan nopein juoksija. Kympintyttö äikässä. Kaveripiirin ainoa jolla on silmälasit. Näyttelijälahjakkuus. Ne kaikki ovat muovanneet mun identiteettiä. Mutta nyt mä haluan olla ennen kaikkea sitä, mitä mä olen ja teen tänä päivänä.

Eilen mut kirjattiin ulos hoidosta. Lääkäri totesi mun parantuneen anoreksiasta. Heidän palveluitaan tai muuta hoitoa asian osalta en toivottavasti enää koskaan tarvitse.

On hienoa, että mä olen jättänyt anoreksian taakse, mutta oikeasti mä katson sen menneen sijaan jo eteenpäin. Olen iloinen, että olen parantunut anoreksiasta, mutta vielä iloisempi olen siitä, että voin nyt hyvin ja olen terve. Mitähän kokemuksia minulla on vielä edessä?

Lopullinen parantuminen onnistuu vain niin, että sairaus jää taakse ja jatkaa elämää. Ei ole enää mitään mitä pitäisi tsempata, varoa tai taistella. Kyllä, kyllä anoreksiasta voi parantua kokonaan. Kyllä mä olen toipunut siitä ihan täysin.

<3: Ida

Sairaskertomus osa 10: Eteen ja ylös

Ja sitten, vihdoinkin se tapahtui. Kotiuduin hengenvaarallisissa lukemissa huhtikuussa 2012. Se oli kevään ensimmäisiä aurinkoisia päivä. Vain mieleni oli vähän myrskyinen. Heittelin vimmatusti tavaroitani kassiin ja jännitin tulevaa hoitokokousta. En nähnyt desimittoja tai tuttuja lenkkipolkuja, mielessäni oli vain oma sänky ja kotiterassi.

Kaikki ympärilläni tuntuivat olevan epävarmoja. Ylilääkäri antoi minulle luvan kotiutua, mutta ilmassa leijui edelleen kysymys siitä, miten minulle kävisi. Muistan kuinka osaston hoitajat ja potilaat yksi toisensa jälkeen tulivat koputtamaan lähtöpäivänä huoneeni ovelle. Omahoitajallani oli kyyneleet silmissään, kun hän rutisti minut halaukseen ja toivotti onnea matkaan. Uskon, että useampikin oveenkoputtajista mietti jo sitä, koska seuraavaksi joutuisin osastolle, ja ehkä sitäkin, jaksaisinko siihen asti. Olisi valetta, jos väittäisin, ettei tuo sama epävarmuus olisi pyörinyt myös omassa pääkopassani. Kyllä minä tiesin, että olin uhkarohkea, että päätökseni olisi todennäköisesti väärä ja tyhmäkin, mutta eihän minulla ollut parempiakaan vaihtoehtoja.

Isäni haki minut autolla kotiin, ja menimme lounastamaan McDonaldsiin. Kassissani pyörivät ateriasuunnitelmat ja keskenjääneet palapelit. Ehkä isänikin oli epävarma, ja aivan varmasti hänkin pelkäsi terveyteni puolesta ja oli kauhuissaan edessä olevasta työmäärästä. Siis emmehän me voineet edes aavistaa, miten paljon sitä työtä olisi edessä! Mutta sillä ei oikeastaan ollut merkitystä. Siitä alkoi yhteinen pitkä matkamme.

Jossakin kohtaa sen on tultava. Käännekohta. Ei sellainen, jonka kohdalla tervehdytään, tai jonka jälkeen toipuminen vain etenee. Kyllähän toipuminen oli minullakin oli edennyt jo monta vuotta, välillä isoin ja välillä pienin askelin. Mutta yhtäkaikki, olin kuitenkin samassa tilanteessa vielä vuosien päästä, tai sitten vielä huonommassa. Se oli taistelua anoreksiaa vastaan, eikä turhaa ollenkaan. Se kaikki antoi minulle luottamusta siihen, että minä kyllä jaksaisin taistelun, ja jotenkin selvisin.

Myös minun toipumiseni alkoi selviytymisestä. Halusin selvitä, etten joutuisi osastolle. Halusin jaksaa ja halusin olla Sankari. Jossakin kohtaa nuo ajatukset jäivät taka-alalle, ja tarvitsin niitä vain lohduttamaan huonoina aikoina. Jatkoin selviytymisestä pidemmälle. Aloin parantamaan itseäni ja pala palalta rakentamaan omaa tarinaani. Ja selviytymiseni muuttui toipumiseksi. 

Etenin omaan tahtiini itseäni kuunnellen ja kunnioittaen, mutta aina oikeaan suuntaan. Edistysaskeleeni olivat hyvin, hyvin pieniä. Se, että minä olen nyt tässä, johtuu siitä, että yhden askeleen jälkeen otin aina seuraavan.  Vaikka kyllä, edelleen jouduin välillä ottamaan pieniä takapakkeja. Se hidasti matkaani: sitten piti ensin ottaa se askel uudestaan -ja sen jälkeen jatkaa eteenpäin.

Aloitin tämän blogini kirjoittamisen toipumiseni ollessa alussa, ja kirjoituksistani saitte lukea edistysaskelistani. Tie painonnostamisen ja toipumisen suhteen oli paljon pidempi ja kivikkoisempi kuin tuona huhtikuisena päivänä olisin voinut aavistaa. Tärkeimpänä voimavaranani oli monien rakkaiden läheisteni arvokas tuki. Isäni kulki koko matkan kanssani, käsikädessä ja välillä reppuselässä minua kantaen.

Mummoni oli Suurimpia tukijoitani toipumisessani, vaikkakin oli paljon muutakin koko yhteisen 25 vuotemme ajan. Keväällä 2014 Rakas mummoni menehtyi, ja päätin omistaa lopun toipumistarinani hänelle.  Vuosia ennen sairastumistani mummoni sanoi minulle, että puolustan vahvasti kaikkeni antaen sitä,  minkä näen oikeaksi. Vielä useammin sain kyllä kuulla, kuinka olen huono häviäjä. 

No, näinhän tässä sitten kävi. Nyt blogini kertoo siitä, mitä on tullut selviytymisen ja taistelujen tilalle. Toipuminen on muuttunut Elämäksi. Tänäkin äitienpäivänä olet ajatuksissani Rakas Maikki-mummo. Ja ennen kaikkea: Hyvää äitienpäivää oma Rakas äitini!

<3: Ida

Sairaskertomus osa 9: irti kierteestä

Pakkohoitoni jälkeen toteutui pahin pelkoni: ajauduin vuosiksi sairaalakierteeseen, jota en pystynyt katkaisemaan. Sairaalassa ollessani ajatus siitä, miten pääsisin osastolta mahdollisimman nopeasti pois ja pelot pakkohoidosta seurasivat minua läpi hoitoni. Hoitoni oli nyt syömishäiriöyksikön osastolla, jossa hoito oli suljettua osastoa paljon osaavampaa ja inhimillisempää. Silti ahdistuin muiden sairastavien seurasta ja koin osastoelämän sääntöineen alistavana.

On selvää, että kun ajatukseni sairaalahoidossa pyörivät vain kotiinpääsemisen ympärillä ja näin hoidon itselleni haitallisena, en ollut kovin vastaanottavainen saamaani hoitoa kohtaan. Avohoitojaksojeni aikana hoitohenkilökuntakin yritti motivoida minua hoidon välttämisellä. Hoitokokouksessa minulle asetettiin aina vain uusia ja samalla vanhoja tavoitteita siitä, kuinka minun olisi edettävä, miten painon olisi noustava seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana, jotta saisin pysyä kotona. Osastojaksojeni välissä elin isääni lainataksen"hokohelvvetissä". Selviydyin hoitokokouksesta toiseen, peläten edellisen loputtua jo seuraavaa.

Pelko tai hoidon vastustaminen eivät kuitenkaan saaneet minua parantumaan, vaikka uhkailu ajoikin minut ajoittain sinnittelemään, enimmäkseen se sai minut välttelemään hoitoa. Mutta minä ymmärsin, että jos en parantuisi osaston ja syömishäiriöyksikön ammattilaisten avulla, minun olisi tehtävä se ilman heitä. 

Hoidon vastustaminen ei ollut enää sitä, että ajaisin itseni siihen pisteeseen, että tämä vastustamani hoito olisi ainoa vaihtoehtoni. Tai vielä pahempaa: että todistaisin epäluulot oikeiksi, ja saisin niin itseni kuin muut luovuttamaan. Nyt taisteluni olisi sitä, että osoittaisin hoitoa paremman tien paranemiseen. Ja se, se sai minut paranemaan.

En siis enää nähnyt osastojaksojeni ja hoitokokouksieni välisiä ajanjaksoja sairastamisaikana, aikana tuhota itseäni, kuten aiemmin. Nyt näin ne aikana toipumiselleni, ja aloitin taistelun aikaa vastaan yhdessä isäni kanssa. Hoitokokouksen jälkeen tai sairaalasta päästyäni koitti meillä rauha, rauha jatkaa taas vähän eteenpäin.

Jokaisen osastohoidon välissä minä sain erävoiton jollakin alueella ja kerrytin onnistumisia. Ihan ensiksi lopetin sairauden huijailun ja salailun ja rakensin luottamuksen isääni, itseeni ja elämään. Aloin aktiivisesti hakea ihmissuhteiden ja uusien harrastusten, myöhemmin myös opiskelujen, myötä sisältöä elämääni sairauden rutiinien ja pakkoliikkumisen tilalle. Ja niin, minä opin taas hymyilemään ja kasvoin itsenäiseks, itsestään huolehtivaksi aikuiseksi.

Matkani toipumiseen oli siis hieman nurinkurinen. Se oli nurinkurinen myös sen osalta, että painoni toipui viimeisenä. Tiesin, että minun oli tehtävä tämä tässä järjestyksessä, mutta tiesin myös, että edistymiseni henkisellä puolella olisi täysin turhaa, jos en saisi myös fysiikkaani pelastettua.

Ja ehkä arvaatkin, että sitäkään minä en tehnyt lopulta osastolla. Mutta kyllä minun sekin oli tehtävä. Viimeisen osastojaksoni jälkeen olin valmis, ja nostin painoni hengenvaarallisista lukemista kotona. Painon nostaminen toi mukanaan ja rinnalleen vielä useita mäkiä ja kukkuloita ylitettäviksi ja mahdollisuuksia kohdattavaksin. Niihin ja niistä voimistuminen mahdollistivat sen, että lopulta tästäkin tarinasta rakentui kuin rakentuikin ihan kokonainen selviytymistarina.

Ymmärrän kuitenkin, että tarinani olisi voinut päättyä myös toisella tapaa. Tarinani ei ole esimerkillinen selviytymistarinani, ja oli uhkarohkeaa "hoitaa asia" tässä järjestyksessä. Osasto-olosuhteissa toipumiseni matka olisi varmasti ollut toinen, Mutta kun vaihtoehtoja on vain kaksi: epätoivoinen yritys tai luovuttaminen, minä valitsen ensimmäisen. Aina.

<3: Ida

Ps. Sairaskertomukseni päättää seuraava, 10.osa.

Sairaskertomus osa 8: pakkohoidon tuhoisat jäljet

Jokaikinen päivä pakkohoitoni ajan, toivoin ja rukoilin, että se olisi ohi. Elämäni tuntui pysähtyneen. Pysähtyneen kärsimykseen ja odotukseen. Lopulta minä lakkasin odottamasta, lakkasin toivomasta, ja melkein lakkasin rukoilemastakin.

Vihdoin, pitkään sen jälkeen kun olin jo lakannut toivomasta, kuitenkin koitti se päivä, että pakkohoitoni päättyi. Siirryin lyhyen avo-osastojakson kautta kotiin, puuskahdin täyteen energiaa, Suuria haaveita ja suunnitelmia. -Ja ihan pikkuisen hämmennystäkin. Kaivoin esiin haavekirjani, jota olin pitänyt yli puolivuotta suljettujen ovien sisällä tätä hetkeä varten, kutsuin siskoni kaupugille shoppailemaan ja soitin minua osastojaksoni ajan tukeneille isovanhemmilleni pitkän puhelun ja lähdin heitä katsomaan. Tutkin netistä uusia harrastusmahdollisuuksia ja mietin varovasti, koska pystyisin taas jatkamaan opiskelua unelma-alallani. Ensi kertaa pitkiin, pitkiin aikoihin katsoin valoisasti kohti tulevaisuutta. Ehkä minulla olisi vielä jotakin hyvää edessäni?

Mutta pakkohodon aikana kokemani yksinäisyys, nöyryytys, pelko ja suoranainen viha olivat jättäneet minuun haavat. Vaikka kipeät kokemukseni sen osalta olivat ohitse, sisälläni ne elivät yhä. Pelkoni elämäni hallitsemattomuudesta ja ylivoimaisuudesta minulle eivät olleet poistuneet suljetulla osastolla, enkä ollut saanut niiden käsittelyyn lisää keinoja. Ne olivat käyneet toteen. Yritin tuhota sisältäni niiden aiheuttamaa pahaa oloa ainoalla osaamallani keinolla. Mutta samalla ajoin itseäni uudestaan sen partaalle.

Kuvittelin olevani nyt vahva, mutta todellisuudessa olin tuon kaiken katkeruuden kuorman alla hauraampi kuin koskaan. Ja niin, totuus iski taas pian päin kasvojani, jäätävällä otteella, säälimättä ja kovaa. En saanutkaan mahdollisuutta käyttää energiaani haaveiden toteuttamiseen - se kaikki kanavoitui tuskani tuhoamiseen pakkoliikkumisella ja hiipui pikkuhiljaa syömiseni hiipumiseni myötä. Ennen kuin olin ehtinyt käsittää sitä edes itse, olin vajonnut taas pohjalle.

Kieltäytyessäni syömishäiröosaston hoidosta, puhe tuli jälleen pakkohoidosta. Vaikka ymmärsin perustelut sille, minusta se tuntui rangaistukselta. Rangaistukselta sille, etten ollut riittävän hyvä potilas enkä sopinut muottiin. Minun oli vaikea nähdä, mitä apua se olisi minulle voinut tuoda, kun samanaikaisesti haavani edellisestä kerrasta vielä näin tuskaisesti minua tuhosivat. Miten minua voitaisiin enää polkea maahan lisää, kun en ollut vielä selvinnyt edellisestä kerrasta? Auttakaa minut ennemmin ylös täältä!

Onneksemme olimme saaneet kaksi loistavaa perheterapeuttia syömishäriöyksiköstä, jotka koituivat koko perheemme siunaukseksi. He valitsivat auttaa torjumisen sijaan. He ymmärsivät, kuinka samaa virhettä ei kannattanut toistaa uudestaan, vaan silloin on keskittävä jotakin uutta. Ennen kaikkea he uskoivat. Uskoivat minuun ja uskoivat rakkauden ja yhdessä selviämisen voimaan. Uskoivat, vaikka minä en ihan vielä uskonutkaan. Heiltä vanhempani saivat jälleen voimia ja rohkeutta lähteä uudelleen taistoon. Kotona otimme käyttöön ateriasuunnitelman, jossa yhdessä sovimme isäni kanssa, ja jota noudatin valvottuna.

Läheiset ihmiset tekivät kaikkensa ympärilläni, ja varmasti itsekin tein sen, minkä sillä hetkellä pystyin. Sairauden ote oli kuitenkin vielä liian vahva.  Vaikka se sillä hetkellä tuntui valtavalta pettymykseltä ja tappiolta, ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin hakea voimia vapaaehtoisesti osastolta -taistelua varten, jonka ymmärsin nyt käyväni itse läheisteni tuella.

<3: Ida 

Ps. Sairaskertomukseni edelliset osat (1-7) löytyvät sairaskertomus-tunnisteen alta.

Sairaskertomus osa 7: pakkohoito

Saavuttuani suljetulle osastolle yhdessä ilmeettömän mieshoitajan ja isäni kanssa, minut vietiin pieneen kiviseen eristyshuoneeseen, ja hoitaja alkoi penkoa kassiani. Hänen heitellessä tavaroitani ympäriinsä, minä katsoin sellini ainoaa huonekalua: lattiaan kiinniruuvattua metalista sänkyä ja sen ympärillä lojuvia lepositeitä. Ikkunaa koristivat metalliset kalterit. Katon rajassa pyöri kamera, jonka avulla hoitajat kansliassa tarkkailivat, mitä huoneessani tapahtui.

Tarrauduin pelonsekaisin tuntein isääni hiasta: en tulisi selviämään täällä tarkkailun kolmea päivää mitenkään. Tuota lausetta hoin seuraavat päivät vanhemmilleni.

Ensimmäisenä minulle tuotiin ruokaa, jonka söin huoneeseeni väliaikaisesti tuodulla pienellä pöydällä hoitajan istuessa ovella valvomassa. Ruokailuja seurasi tunnin lepo, mikä tarkoitti paikallaan makaamista tietyssä asennossa peiton alla sängyllä. Jos syöminen pitkittyi jostakin syystä yli sovitun ajan, seurasi sitä uusi lepo. Lehtien tai kirjojen lukeminen, musiikin kuuntelu, jopa puhuminen olivat kiellettyjä.

Ruokailu- ja lepotilanteet olivat minulle suunattoman ahdistavia, ja  yritin epätoivoisesti hakea tukea hoitajalta, jotta olisin saanut ajatuksia muualle. Turhaan. Ei ollut hyväksi, että hoitajat keskustelevat potilaiden kanssa. Jäin siis täysin yksin ruokailun tuomien ajatusten, ahdistuksen tunteiden ja yksinäisyyden kanssa.

Osastolla ajateltiin, että koska sairauteni on kova, sitä vastaan täytyy taistella kovin ottein. Käytännössä tämä tarkoitti uhkailua ja pelottelua. Pelkäsin jatkuvasti tekeväni jotakin väärin, kuten istuvani väärässä asennossa. Minua arvosteltiin niin suihkussa käymisestäni kuin perheestäni. Tiuskinnan keskellä yritin pidätellä kyyneliä, sillä ne olivat hoitajille merkki heikkoudestani, ja kyyneleitä seurasivat entisä ilkeämmät kommentit.

Kaikki, mistä hain lohtua osastolla hitaasti kuluvien pitkien tuntejen, päivien ja kuukausien aikana, kiellettiin minulta välittömästi. Minulta vietiin käsityöt, tietokone, musiikki. Minulta vietiin hymy vastassa olevan ihmisen kasvoilta, ja lopulta omiltanikin. Näin minulle tehtiin selväksi, että minulla ei ollut omaa päätäntävaltaa tai vapautta. Samalla minulta riistettin ihmisarvoni ja itsetuntoni rippeet.

Osastolla kaikki sairautta vastaan tarkoitettu julmuus kohdistui minuun. Minulta yritettiin väkivalloin riistää sairaus, mutta samalla minulta riistettiin kaikki muukin.

Ja niin, täysin latistettuna ja maahan poljettuna sairaus vain voimistui, kunnes Mörkö sai minusta täydellisen vallan. Käytin kaiken mahdollisen ajan oireiluuun. Lopulta jouduin nenä-mahaletkuun ja vierihoitoon.

Ainoa asia, jonka vuoksi jaksoin aamulla herätä taas uuteen päivään olivat isovanhempieni tekstiviestit ja siskoni ja äitini lähettämät kortit. Sekä ennen kaikkea illan vierailutunti. Se oli ainoa yhteyteni ulkomaailmaan, sillä ikkunasta en nähnyt ulos ja pihalla en saanut käydä pitkiin aikoihin. Toki myös isäni vierailua osastolla arvosteltiin, mutta sitä en suostunut kuuntelemaan, eikä suostuut onneksi isänikään.

Isäni kävi osastolla minua katsomassa jokaikinen päivä. Vierailu oli se ainoa hetki, jolloin minua kuunneltiin ja  jolloin uskalsin näyttää tunteeni. Silloin sain olla minä ja tuntea, että minusta välitetään. Olin arvokas ja rakastettu. Ja tuon tunteen voimalla minä jaksoin elämäni kahdeksan pisintä kuukautta. Selvisin maanpäälisestä helvetistä, en ehkä hyvin, mutta jotenkin.
 
Isäni vierailut osastolla ovat olleet Suurin rakkauden osoitus, jonka olen kokenut. Ja niin, samalla kun minut lyötiin säpäleiksi, minulle näytettiin keino, jolla vielä kokoaisin itseni ja elämäni taas kasaan.

<3: Ida, kokoonkasattu

Ps. Sairaskertomuksestani tulossa vielä ainakin muutama osa lisää.

Sairaskertomus osa 6: vaikea päätös ja vielä vaikeampi syöminen

Edellisessä sairaskertomustani käsittelevässä tekstissä kerroin kuntoni romahtamisesta. Nyt on tullut aika kertoa siitä, kuinka päädyin suljetulle osastolle. Tämän tekstin tapahtumat sijoittuvat vain muutamaan päivään, muutammaan päivään, joiden tuska on kuitenkin piirtynyt muistoihini  erityisen voimakkaana.

Menen sinne vain vähäksi aikaa, vanhempieni mielenrauhan takia, ja sitten kaikki on taas hyvin. Näin muistan ajatelleeni suostuessani vihdoin osastohoitoon. Päätös tuntui tuolloin elämäni vaikeimmalta, vaikka todellisuudesa vaikeudet olivat vasta edessä.

Aloittaessani kiireellisesti syöishäiriöyksikön osastolla oli syömiseni ja somaattinen kuntoni jo niin hälyttävä, että kaikki ympärilläni olivat suunniltaan kauhusta. Itse en osannut juurikaan tilannettani pelätä, vaan olin enemmän huolissani ulkoiluluvastani ja omahoitajani valinnasta kuin terveydestäni.

Astuessani ensimmäsien kerran osastolla vaa'allle, oli lukema vielä paljon alhaisempi, kuin ne päivällä paksujen vaatekerroksien kanssa mitatut tulokset, joita olin ennen nähnyt. Vointini oli jo niin heikko, että painolukeman vahtiminen ja siitä stressaaminen olivat jääneet jo aikoja sitten. Kaikki energiani meni hengissäselviämiseen. Kun nyt näin nuo vaan punaiset lukemat, joita en ollut tuijottanut sitten ensimmäisten kouluvuosieni jälkeen, oli se ensimmäinen kerta, jolloin pelko hetken aikaa läikähti rintalastassani; Missä minä olen, mitä minulle on tapahtunut? En tiedä, uskoinko lukemia edes todesta, ehtivätkö ne piirtyä tajuntaani, ennen kuin suljin ne jo mielestäni.

En miettinyt vaa'an lukemia saati kuntoani enää hetken kuluttua, sillä en pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin seuraavasta ruokailusta selviämiseen -siis siihen, etten siitä mitenkään tulisi selviämään. En ollut käytännöllisesti katsoen syönyt juuri mitään pitkiin aikoihin, ja perunat ja broilerikastike olivat minulle ylivoimainen tehtävä. Ruokailutilanteessa minusta tuntui, kuin minulta olisi vaadittu jotakin sellaista, mihin en pystynyt. Hoitajan epätoivoiset yritykset syöttää minua pienellä lusikalla kastiketta saivat minut hätääntymään. Yhtä hyvin lusikassa olisi mielestäni olla tappavaa myrkkyä.

Osastolle saapuessani kävi siis hyvin pain selväksi, etten kykenisi syömään yhdessä toisten kanssa. Itse asiassa en kyennyt syömään juuri ollenkaan. En halunnut huijata, en halunnut olla hankala eikä minulla ollut tarvetta osoittaa mieltäni. En vain pystynyt siihen, mihin minun olisi pitänyt pystyä. Olin ruokailutilanteissa sellaisen lähestulkoon psykoottisen pakokauhun vallassa, joka sai minut välttelemään syömistä kaikin tavoin. En itsekään aina ymmärtänyt, miten kaikki tapahtui, mutta yhtä kaikki, ruokailuyritykseni jälkeen ruokaa oli siis kaikkialla paitsi siellä, missä sitä olisi pitänyt olla. Vaatteeni olivat täynnä rasvatahroja, hihansuut kastikkeessa ja taskut täynnä sattumia, ruoan paloja löytyi joka puolelta ympäriltäni.

Muistan sen kerran, kun hoitaja sitten huomautti käytöksekstäni ja painosti minua syömään välipalani. Sitä seurasi elämäni suurin ahdistuskohtaus  Kadotin itseni jonnekin syvälle ahdistuksen, eptäoivon ja paniikin syövereihin, enkä nähnyt tilanteeseen mitään ulospääsyä. Silloin romahti se hauras maailmani, jonka kulisseja olin yrittänyt pitää yllä epätoivoisesti omassa päässäni.  Kiljuin niin, että pelästytin varmasti kaikki potilastoverinikin, itkin hysteerisesti siten, etten saanut enää henkeä ja hakkasin päätäni kiviseinään. Ja soitin isäleni hädissäni kuin loukkuun jäänyt eläin. tule hakemaan minut pois.

Seuraavana aamuna minut kutsuttiin ylimääräiseen hoitokokoukseen -painoni ei ollut noussut osastolla hälyttävistä lukemista, ja syömiseni määrä oli pelkkien arvailujen varassa. Lääkäri kertoi minulle pelkäävänsä henkeni puolesta. Heidän keinonsa eivät enää riittäisi. Sain tarkkailulähetteen suljetulle osastolle vietettyäni vain kolme päivää syömishäiriöosastolla.

Itkun, suuren hämmennyksen vallassa ja pelosta täristen minut sitten saatettiin suljetulle osastolle. Kun hoitaja raahasi minua hissiin en ymmärtänyt, minne olisin menossa, mitä siellä tapahtuisi ja kuinka kauan joutuisin siellä olemaan. Ja se taisikin olla ainoa pelastukseni siinä tilanteessa. Sillä seuraavat kuukaudet olivat elämäni tähän asti rankimmat.

<3: Ida

Sairaskertomus osa 5: siellä missä ei ole valoa

Varoitan, että tämä tekstini käsittelee aikaa, jolloin voin kaikista huonoiten, eikä sen lukeminen välttämättä sovi kaikille. Esimerkiksi painomääriä ei mainita, mutta tekstini käsittelee heikkoa kuntoani ja ahdistustani. Kehoitan jokaista arvioimaan itse, saattaako tekstini vaikuttaa omaan vointiin haitallisesti, ja tarvittaessa jättää sen lukematta.

Muistan yhä elävästi sen joulun. Sen joulun, jota oli edeltänyt niin psyykkinen kuin fyysinen romahtamiseni. Jouluksi olin saanut vielä flunssan, joka vei heikosta kehostani sen viimeisetkin voimat.  En jaksanut enää nousta sängystäni, vaan huusin, tai pikemminkin hennolla äänellä kuiskasin isäni aamulla kantamaan minut olohuoneen sohvalle toiten joukkoon. Jouluaattomi kului siinä maaten, Nalle Puhia seuraten yhdessä isäni kanssa puoliunessa.

Jostakin, ehkä joulun ihmeestä, sain kerättyä voimia joulupöytään, ja samalla rohkeutta myös syödä vähän. Muistan laskeneeni katakarapuja ja näykkineeni uunijuureksia, jopa maistaneeni siskolta Marianne-karkkia, mistä tunsin ylpeyttä, ja mikä sai myös vanhempieni ja siskoni kasvoille varovaisen, huojentuneen hymyn.

Tuo joulu oli kuitenkin viimeinen hyvä hetkeni pitkiin aikoihin, sillä sen jälkeen sairaus sai minusta aivan täydellisen vallan. Jouluun asti olin syönyt vielä hyvin pienen, mutta pienen ateriasuunnitelman mukaan kuitenkin. Joulun vapaamman syömisen jälkeen ruokavalioon palaminen kuitenkin tuntui mahdottamalta, ja niin minä käytännöllisesti katsoen lopetin syömisen.

Samalla loppuivat myös vähäisetkin uneni. Aliravitsemustilani oli pahentunut niin paljon, ettei kehoni enää osannut, tai uskaltanut, levätä eikä uni tullut enää ollenkaan. Heikon fyysisen kuntoni vuoksi kukaan lääkäri ei kuitenkaan uskaltanut määrätä minulle unilääkkeitä.

Makasin yöt sängyssä sähköisen lämpöhuovan alla jokainen jäseneni jääkylmänä ja sinertävänä ja sydäntäni myöten jäässä. En jaksanut istua, saati kävellä olohuoneeseen. Yön pimeydessä minä vain valvoin ja rukoilin, rukoilin, että joku tai jokin minut tästä pelastaisi, että seuraavana päivänä pystyisin syömään. Ja jokainen aamu oli minulle yhtä karvas pettymys.

Unettomuus yhdistettynä syömättömyyteen vei täysin voimani Muistan, kuinka minun piti suunnitella jokainen vessareissunikin erikseen, sillä en jaksanut kävellä vastapäiseen kylpyhuoneeseen samalla kertaa kuin esimerkiksi kävin juomassa keittiössä. Suihkussa oli käytävä heti aamulla, sillä silloin minulla oli eniten voimia, ja senkin ajan isutuin enimmäkseen kylpyhuoneen kaakelilattialla. Väkisin halusin kuitenkin kiertää joka päivä koirani kanssa korttelin. Kesti puoli tuntia, ennen kuin sain puettua vaatteet ylleni, sillä istuin sängylläni ja vedin sukan kerrallaan jalkaani, niin paljon se olemattomia voimiani vei.

Ennen kaikka syömättömyyteni ja unettomuuteni kuitenkin saivat pääni sekaisin. Olin täysin apaattinen, jokainen ääni tuntui satuttavan minua, ja perheeni tuli kommunikoida kuiskaten. Vielä hetki sitten olin suorittanut yliopistolla kursseja erinomaisin arvosanoin ja ennätystahdissa, ja nyt ainoa älyllinen toiminta, johon kykenin, oli lasten värityskirjojen värittäminen ja piirrettyjen katsominen televisiosta. Loppuaikoina en kuitenkaan pystynyt edes menemään olohuoneeseen, sillä myös liian avarat, jollakin tavalla julkiset paikat saivat minut pelkäämään ja ahdistumaan.

Tunteistani en muista juuri mitään. Ne kai kuolivat tai jäivät jonnekin matkalle. Minusta tuli, kuten siskoni on kuvannut, täysin kylmä ja tunteeton. Sisälläni oli pelkkää mustaa, elämäni muuttui eloonjäämistaisteluksi seuraavasta hetkestä. Silloin tällöin sain kuitenkin silmittömiä raivokohtauksia ahdistuessani esimerkiksi rasvattoman jogurtin vuoksi. Silloin silmäni leiskuivat, eivätkä edes oma perheeni minua tunnistanut. Näin olen kuullut, itse en muista näistä tilanteista mitään.

Olin lipunut johonkin hyvin, hyvin kauas Elämästä ja itsestäni. Sinne, missä ei ollut enää mitään. Epätoivoisista rukouksistani, omista avunhuudoistani huolimatta en uskonut, että koskaan enää näkisin valoa. Ja värityskirjani ja piirrustukseni täyttyiväät ristinmerkeistä ja mustasta tuherruksesta.

<3: Ida

Sairaskertomus osa 4: kun oli aika luovuttaa

Edellisestä sairaskertomusteksistäni onkin jälleen vierähtänyt aikaa, ja tätä seuraavaa osaa onkin jo kyselty. Tässä kertomuksessa lähestymme pohjakosketustani, jonka koin vuonna 2010. Tässä siis toivottu neljäsosa sairaskertomustani, olkaapas hyvät!

Hyvin pian kotiuduttuani osastolta tuli selväksi, ettei osastohoito ollut saanut tarvittavaa muutosta aikaan. Kituuttelin jonkin aikaa poliklinikkahoidossa, jolloin uusi keskustelu tiiviimmästä tuesta alkoi. Niinpä minut ohjattiin jälleen päiväosastolle. Pärjäsin tällä kertaa hieman paremmin, mutta kaipuuni normalliin elämään oli Suuri. Kaipasin opiskelukavereitani, tenttikirjojani ja omaa kotiani, joista enää pystyin vain rajoitetutsti nauttimaan osastolta käsin.

Tunsin olevani päiväosastolla vain päivät säilössä -aivan kuin pahimmillaan lapsi päivähoidossa, enkä tuntenut saavani siitä apua tai hyötyä. Niinpä lääkärini ja terapeuttini vastusteluista huolimatta lopetin päiväosastojaksoni jälleen viikon jälkeen, jolloin hoitoni siirtyi ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiölle, pois syömishäiriöyksiköstä. 

Siirtyessäni Yths:lle hoitoon, oli alamäkeni jo alkanut. Siellä tapaamani lääkäri oli täysin avuton kanssani. Hän ei osannut muuta kuin kauhistella tilannettani, jakaa minulle internetistä tulostamiaan esitteitä anoreksiasta ja sairaalahoidosta, ja yrittää suostutella minua takaisin syömishäiriöyksikköön ja osastolle.

Kävin myös terapiassa yksityisessäsyömishäiriökeskuksessa. Syömishäiriöyksikön ollessa pois pelistä, yritimme epätoivoisesti etsiä vanhempieni kanssa minulle hoitoa muualta. Siellä terapeuttini piirteli minulle palleroita paperille osoittaakseen, kuinka olin niin sairauden vallassa, että terapia olisi täysin turhaa. Ravitsemusterapeutti totesi, että hänen on turha enää tässä vaiheessa antaa minulle mitään valmiita ateriasuunnitelmia, sillä olin niistä vajonnut liian kauas. Keskustelimme siis jogurttiannokseni vaihtamisesta ja kirsikkatomaattien määrästä.

Itsepintaisesti kuitenkin ukottelin ja vakuuttelin kerta toisensa jälkeen, kuinka saisin tilanteen omin avuin käänettyä ja painoni kotona nousuun. Ainoa, joka taisi siihen uskoa, olin minä itse. Uskottelin yhä itselleni, että pystyisin aloittamaan taas syömisen kun vain niin haluaisin. Joka ilta tein lupauksen seuraavasta päivästä, ja joka aamu itkin epäonnistumistani.

Lääkärini syömishäiriökeskuksessa ei kuitenkaan halunnut pakottaa minua hoitoon. Hän uskoi omaan motivaatioon ja hoitoon sitoutumiseen. Muistan yhä elävästi, kuinka hän totesi minulle, että jos lähtee anoreksian kanssa kilpajuoksuun, häviää aina. 

Onneksi vanhempani olivat kuitenkin päättäneet valita toisin. Kun edelleen itsepintaisesti kieltäydyin osastohoidosta, tekivät he rohkean, rakkaudentäytteisen päätöksen: he päättivät hoitaa minua kotona. Niin äitini jäi töistä kotiin kanssani. Siitä alkoi yhteinen maratonjuoksumme anoreksiaa vastaan, johon kuului monta mutkaa ja kuoppaa matkan varrella.

Täydellinen, armoton alamäkeni oli kuitenkin alkanut, eikä sitä pystynyt mikään mahti enää pysäyttämään, ei edes se kaikista suurin: Rakkaus. Ja niin minä vajosin. Vajosin johonkin niin syvälle, mihin en tiennyt ihmisen pystyvän edes vajoamaan. Ja vaikka muistoni noista ajoista ovatkin hataria, kerron, minkä tuosta ajasta muistan, seuraaavassa sairaskertomusta käsittelevässä teksitssäni.

<3: Ida

Sairaskertomus osa 3: Elämässä kiinni?

Muistan yhä kuin eilispäivän sen romahduksen sohvan nurkassa. Olin vihdoin uskaltanut ottaa yhteyttä vanhempini, ja olin mennyt heille syömään. Olin käynyt tapani mukaan moneen kertaan koko suunnitelman ja tilanteen läpi päässäni, miten toimisin ja mitä sanoisin. Kun tilanne sitten koitti, en pystynytkään sanomaan mitään. Voimattomana hautauduin sohvan nurkkaan itkua tihrustamaan.

Muistan vanhempieni pelokkaat ilmeet ja hätääntyneet kysymykset siitä, mitä on tapahtunut. Heidän huolensa oli kerta kaikkiaan käsin kosketeltavaa. Kun sitten sain vihdoin ne sanat ulos suustani: "Mulla on syömishäiriö", äitini pruskahti välittömän ja rakastavan äidin huolestuneeseen itkuun.

Kaikkein parhaiten muistan kuitenkin sen, kuinka isäni halasi minua, ja sanoi, ettei tule koskaan antamaan tälle sairaudelle periksi. Minulla ei tuolloin ollut vielä pienintä aavistustakaan siitä, mitä koko perheemme joutuisi vielä kestämään, mutta jo tuolloin syntyi minussa varmuus siitä, että yhdessä siitä selviäisimme.

Kielsin kuitenkin vanhempiani ehdottomasti kertomasta tilanteestani siskolleni Fannylle, sillä halusin epätoivoisesti suojella rakasta pikkuistani siltä syvältä huolelta, jota olin kaikissa ympärilläni herättänyt. Lisäksi minulla oli tälle myös itsekkäät perustelut: halusin, että elämässäni olisi ainakin yksi ihminen, jonka kanssa saisin tuntea, että kaikki olisi hyvin edes hetken, ihan kuin ennen. Yhden ihmisen, jonka kanssa saisin pitää hauskaa ilman huolen varjoa, ja jonka kanssa saisin tuntea olevani vain minä.

Tuohon aikaan, kun kerroin vanhemmilleni tilanteestani, olin käynyt jo poliklinisessa hoidossa lasten puolella tapaamassa hoitajaa ja lääkäriä, sekä tiheästi laboratoriokokeissa ja silloin tällöin ravitsemusterapoeuttia tapaamassa. Tilanteeni oli kuitenkin edennyt jo sen verran pitkälle, painoni oli alkanut laskea, olin väsynyt ja pyörtyillyt koulussa, että myös kysymys osastohoidon tarpeellisuudesta oli noussut aiheelliseksi.

Siirtyessäni sitten täysi-ikäistyttyäni aikuisten puolelle HUSin syömishäriiöyksikköön, siirrettiin minut melkein heti ensimmäsieksi tiivimpään tukeen päiväosastolle. Tilanteeni oli kuitenkin jo edennyt niin pitkälle, että se tuki, jota päiväosastolla minulle pystyttiin antamaan, oli jo riittämätöntä tilanteeseeni nähden. Tämä näkyi syömisen pitkittymisenä ja suurena vaikeutena syödä normaaleja annoksia, joita osastolla tarjottiin. Kotona olevat ateriat eivät onnistuneet sitäkään vähään, mikä myös näkyi painon kehityksessä. Niinpä sain lähetteen vuodeosastolle vain yhden viikon päviäosastokokeilun jälkeen.

Kokovuorokausiosastolle mennessäni tunsin olevani kauhuissani, ymmälläni ja epätietoinen. Olin tuolloin vielä melko kokematon niin hoitokuvioiden kuin muiden anoreksiaa sairastavienkin suhteen, ja minusta tuntui kuin minut olisi yhtäkkiä heitetty aivan tuntemattomaan maailmaan. Tämän vuoksi minusta tuntui tärkeältä myös pitää oikeasta elämästäni kiinni, en halunnut täyttää koko elämääni tällä sairaudella ja hoidolla. Niinpä väsymyksestäni huolimatta jatkoin osastolta käsin opiskelujani parhaani mukaan, vaikka hoitohenkilökunta ei sitä hyvällä katsonutkaan. Muiden kootessa sairaalassa palapelejä ja selaillessa lehtiä minä hautauduin omaan huoneeseeni lähes tuhatsivuisen opukseni ja läppärini kera.

Yksi syy siihen, että itsepintaisesti pidin kiinni sairaalan ulkopuolisesta elämästäni oli se, että minun oli vieläkin vaikeaa hyväksyä sitä, että olin sairas ja tarvitsin muiden apua. Lisäksi muiden sairastavien seura tuntui minusta hyvin ahdistavalta. Tunsin pohjatonta huonommuuden tunnetta siitä, että olin useita potilastovereitani paremmassa kunnossa somaattisesti. Sillon päätin, että jos vielä joutuisin osastolle, olisin minä se "kaikista huonokuntoisin" potilas. Voi, kunpa olisinkaan tuolloin ymmärtänyt, kuinka tuo päätös oli kuin itseään toteuttava ennuste, ja äärimmäisen vaarallinen ja tuhoava sellainen. Kunpa olisin ymmärtänyt, miten tulisin tuota päätöstä vielä katumaan.

Potilastovereiden paha olo sai minut voimaan pahoin, ja yritin tarjota auttavaa kättäni joka puolelle -samalla kun itse imin sairaita vaikutteita ja maneereja ympäristöstäni. Sairaalassa kuitenkin myös onnistuin ystävystymyään muutaman potilaskaverini kanssa, joista toinen oli huonekaverini. Teimme yhteisiä kävelylenkkjejä, juttelimme ja maalailimem, rakentelimme palapelejä yhdessä. Tästä tärkeästä vertaistuesta huolimatta oli osastohoito jättänyt minuun myös sairaan jäljen, ja aloin pikkuhiljaa ymmärtää sitä, miksi sitä kutsuttiin "anoreksian korkeakouluksi".

Kun sitten kotiuduin kolmen kuukauden jälkeen ensimmäiseltä osastojaksoltani, olimme hoitohenkilökunnan kanssa yhtä mieltä siitä, että huolimatta saavuttamistani kiloista ja rauhoittumisestani pakkoliikkumisen suhteen, olivat jotkin oireeni yhä tiukasti kiinni minussa. Jotkin oireeni olivat jopa vahvistuneet osastohoidon aikana.

Itse en näistä merkeistä kuitenkaan ollut kovinkaan huolissani. Sairaudentuntoni ollessa edelleen heikko, yhä itsepintaisesti uskoin, että pystyisin irroittamaan otteeni sairaudesta koska vain haluaisin ja että kontrolli tilanteesta oli minulla itselläni.

Syöksyin siis sairaalasta suoraan suurella ja naiivilla innolla opiskelukavereideni kanssa viettämään vappua. Nauroin ja juhlin. Ensimmäistä kertaa kuukausiin olin onnellinen ja murheeni tuntuivat kaikonneen. Silloin vilpittömästi kuvittelin, että kaikki paha olisi jo ohitse ja taaksejäänyttä.

Voi kun olisin silloin ymmärtänyt, kuinka väärässä olinkaan! Tai ehkä parempi niin, etten silloin tiennyt.  Onneksi sittenkin sain hetken nauttia, sillä en olisi varmasti jaksanut, jos olisin tiennyt. Jos olisin tiennyt, että todellisuudessa kaikki oli vielä edessä. Mutta siihen palaan seuraavassa sairaskertomus-tekstissäni.

<3: Ida

Sairaskertomus osa 2: mistä kaikki sai alkunsa

Tämä tekstini on jatkoa aloittamalleni sairaskertomukselleni, jonka kirjoittamisen aloitin kesällä. Monen monta tekstiä onkin mahtunut tähän väliin -kaikenlaista kun on ehtinyt elämääni mahtua. Mutta tässä nyt olisi vihdoin teille, jotka jäitte ensimmäisen osan jälkeen odottamaan jatkoa, siis toinen osa sairaskertomuksestani, olkaapat hyvät!

Edellisessä sairaskertomusta koskevassa tekstissäni kirjoittelin niistä tekijöistä, jotka altistivat minut sairastumiselle. Vaikka juuret ovat pitkät, syömisellä oireilu alkoi minulla varsinaisesti vasta lukiossa. Mitään tarkkaa ajankohtaa tai päivää en osaa sille sanoa, sillä sairaus, se saapui elämääni kavalasti ja vaivihkaa. Vähitellen, mutta sittenkin niin kovin varmasti se valtasi minut syleilyynsä ja puhalsi voimat pois minusta. Pikkuhiljaa, mutta sittenkin liian myöhään, heräsin huomaamaan, kuinka oma tahtoni ja oma korntollini olikin siirtynyt pois minulta sairauden käsiin.

Ensimmäisenä sairaus näkyi kohdallani pitkinä suunnitelmina, erilaisina ruokailuun ja liikkumiseen liittyvinä listoina ja kieltoina, jotka valtasivat ajatukseni ja päiväkirjamerkintäni. Hain epötoivoisesti kotnrollia sisälläni vallitsevaan pelkoon ja kaaoksen tunteeseen kehittelemällä itselleni sääntöjä, joiden avulla hallita syömistäni -ja sitä kautta elämääni.

Tämän valheellisen kontrollin tunteen kautta tavoittelin myös valtaa omaan kehooni. Pelkäsin myös siinä havaitsemiani muutoksia kohti naisellisempia muotoja. Olin aina ollut hoikka, jopa omasta mielestäni liiankin laiha, ja vaikka kauneusihanteeni oli omaa vartaloani huomattavasti naisellisempi, aiheuttivat siinä tapahtuvat muutokset minussa hämmennnystä, olinhan tottunut liittämään kehooni vain kommentteja laihuudestani. Päätin itsepintaisesti pysäyttää tuon kehoni kehittymisen kohti jotakin, jonka koin vieraaksi, joka ei tuntunut omaltani. Muistan ajatelleeni, että ainakin yksi asia saisi pysyä, yhden asian elämässäni olisi kaikessa muutoksen ristitulessa lähestyvän aikuistumisen kynnyksellä säilyttävä muuttumattomana, ja se olisi oma kehoni. Se olisi minun, ja sille minä saisin tehdä mitä vain. Sen minä pitäisin mieleni tasolla, sillä minä erottuisin muista.

Ulkopuolisille ensimmäisiä merkkejä syömsihäiriöstäni olivat varmasti kyvyttömyyteni lounastaa koulun ruokalassa. Kun ennen raikui iloinen nauruni läpi koulun ruokalan varmasti aina käytäville saakka, eristäydyin minä nyt läksykirjojeni kanssa koulun kirjastoon tai käytäville ystävieni siirtyessä syömään koulun ruokalaan. Hiljaa ja yksin, lopen väsyneenä, voimattomana ja nälkäisenä. Näinä hetkinä saapui elämääni myös toinen kutsumaton vieras: yksinäisyys. Tunsin olevani pohjattoman yksin, sillä tunsin, että minulta oli kielletty jotakin, joka yhdisti muun ystäväpiirini -siitäkin huolimatta, että todellinen erottaja olinkin minä itse ja sairauteni.

Alkuvaiheessa sairauteeni liittyi kuitenkin hyvin voimakkaasti oiredeni salailu ja piilottelu. Koin sairauteni häpeälliseksi, ja toisaalta sellaiseksi, jonka halusin pitää vain itselläni, sillä niin paljon kuin kaikkkea sen tuomaa vihasinkin, pelkäsin myös samaan aikaan sitä, että se vietäisiin minulta pois. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, minä tarvitsin tuota kontrollikeinoani, minä tarvitsin oman syömishäiriömaailmani, enkä ollut valmis siitä luopumaan.

Pitääkseni sairauteni siis piilossa muilta, kävin joskus jopa näön vuoksi syömässä koulun ruokalassa, vain osoittaakseni muille, ja ehkä kuitenkin ennen kaikkea itselleni, siihen pystyväni ja kuuluvani joukkoon. Koulun lihapullien ja perunoiden jälkeen vietin vieläkin yksinäisempiä hetkiä koulun vessassa oksentaen epätoivoisesti ulos kauhuani. Pukeuduin myös säkkimäisiin vaatteisiin, joihin kätkin kehoni, ja jotka samalla kuvastivat suurta alakuloani ja pohjatonta yksinäisyyden tunnettani.

Kaiken salailun keskellä yritin pitää minulle tärkeästä ystäväpiiristäni kiinni kynsin ja hampain, mutta sairaus vei minua koko ajan kauemmaksi heistä. Perheelleni en puhunut ongelmistani mitään, ja kehityin taitavaksi valehtelijaksi ja manipuloijaksi.

Lopulta tarve sairastaa omassa rauhassani nousikin kaiken yläpuolelle. Tartuin mahdollisuuteen muuttaa omilleni, ja vaikka syynä olivat tietysti myös jokaisen nuoren halu ja tarve itsenäistyä, oli päätöstäni sanelemassa sairauteni.

Tuo omilleni muutto olikin kaikkea muuta kuin oma päätös ja ajankohdaltaan pahin mahdollinen. Samaan aikaan, kun pelkäsin aikuistumista ja itsenäistymistä, halusin salailla sairauteni. Koin myös niin voimakasta pelkoa yksin jäämisestä ja perheestäni irtautumisesta, että en nähnyt muuta vaihtoehtoa, kuin riuhtaista itseni sitä päin kerralla, mennä pelkoani kohti. Nyt tai ei koskaan, muistan ajatelleeni, ja syöksyin päin liekkejä, toivoen sillä tavalla pitäväni jollain tavalla pakenevan kontrollin itselläni.

Omassa asunnossani oireiluni sai minusta täysin vallan. Päällimmäisenä muistan omassa asunnossani elelemisestä syvän häpeän, itseinhon ja pohjattoman väsymyksen, sekä tietysti jo tutuksi tulleen vieralaiseni yksinäisyyden. Ajatukseni täyttyivät ainaisista lupauksista -lupauksista, joita saneli vuoroin sairaus ja sen vaatimukset otteen tiukentamiseen entisestään, vuoroin se järjen ääni, joka epätoivoisesti yritti pysäyttää pysäyttämättömän.  Juoksin ulkona tunteja yksin, kituuttelin pitkiä aikoja syömättä, ja elin ruokakaupan ja kotini välillä. Tuolloin sairauteeni liittyi myös ahmiminen ja oksentaminen, joka ei missään muussa vaiheessa ole kuulunut sairauteni kuvaan. Purin tuohon posliinijumalaani pohjatonta tyhjyyttäni, tarvettani rangaista itseäni ja tietysti huutavaa nälkääni.

Eristäydyin siis omaan asuntooni sairastamaan. Yksin, niin tavattoman yksin. Lukuisista vanhempieni yhteydenottoyrityksistäni huolimatta, en vuoden aikana tavannut juurikaan edes perhettäni. Pelkäsin suunnattomasti, että paljastuisin, ja pelkäsin, että ikäväni kotiin, ikäväni turvaan ja Elämään kasvaisi noiden tapaamisten myötä liian suureksi.

Kävin siis koulussa, tunnollisesti yhä heikkenevistä henkisistä voimavaroistani huolimatta, ja sen ulopuolella tapasin vain oikeastaan Parasta Ystävääni. Ja hyvä, että tapasinkin, sillä tuo Ystäväni, jota yhä Parhaaksi sellaisekseni kutsun, hän piti minut kiinni elämässä.Teimme kahdestaan pitkiä kävelylenkkejä yhdessä, ja puimme yhdessä niin ongelmiani kuin kaikkea maailman ja taivaan väliltä. Olen ikuisesti kiitollinen parhaalle Ystävälleni, joka jaksoi Suurilla korvillaan kuunnella minua, tukea minua sitäkin Suuremmalla sydämellään, ja samalla antoi minulle kuin henkistä tekohengitystä.

Olimme kuitenkin vielä nuoria, ikämme puolesta ehkä aikuistumisen kynnyksellä, mutta todellisuudessa vielä lapsia kumpainenkin. Oli selvää, ettei toinen jaksanut minua kannatella loputtomiin, vaan tarvitsin, tai itse asiassa tarvitsimme kai molemmat, aikuisen tukea ja apua. Niinpä, kun itsepintaisesti yhä kieltäydyin kertomasta mitään omille vanhemmilleni, johtuen suunnattoman tarpeesta suojella Rakkaimpiani, päätyi Ystäväni kertomaan tilanteestani läheiselle opettajallamme.

Tuo opettaja otti ensi kertaa aikuisena vastuun tilanteestani, ja vaikka tilanne ahdisti häntäkin varmasti paljon, hän paitsi ohjasi minut osaavimpiin käsiin hoitoon, myös auttoi minua henkilökohtaisesti aivan valtavasti. Käytimme tunteja ja tunteja jutellen yhdessä hyppytunneilla, vaihtelimme kirjeitä ja sähköposteja. Silloin ensi kertaa pitkiin aikoihin tunsin, että minusta todella välitetään ja pidetään huolta, minulla oli elämässäni aikuinen johon tukeutua. Tuo opettaja herätti siis taas henkiin sen turvan tunteen, joka minulla oli aina lapsuudessani ja nuoruudessa omilta vanhemmiltani ollut, mutta jonka sairauden yksinäisyys, eristäytyminen ja pelko olivat kätkeneet alleen. Ja olenkin varma, että tämä tunne esti lopullisen romahdukseni vielä tuossa vaiheessa.

Lienee kuitenkin selvää, ettei aineenopettaja voinut määrättömästi minua henkilökohtaisesti tukea, eikä koskaan korvata täysin elämäni tärkeimpiä aikuisia: omia vanhempiani. Kun sitten hoitokuvioni monimutkastuivat edelleen, ja yhteisten keskustelujemme kautta aloin itsekin ymmärtää olevani sairas, päädyin monen mutkan kautta avautumaan asiasta vanhemmilleni. Mutta siitä sekä ensimmäisistä hoitokokemuksistani kerron seuraavassa sairaskertomukseni osassa.

<3: Ida

Sairaskertomukseni osa 1: Vain itselleni en kelvannut

Tämä teksti aloittaa näillä näkyminn kymmenen osaisen sarjan: sairaskertomukseni, jonka päätin nyt teidänkin mielipidettä kysyttyäni kirjoittaa ja julkaista aina muiden tekstien välissä pikkuhiljaa. Itselläni näiden menneiden aikojen muistelu toi pintaan vahvimmin ajatuksen siitä, kuinka en missään tapauksessa enää vanhaan halua palata. Sairauden romantisointia tai toisaalta esimerkiksi tarkkoja painolukemia ei ole siis luvassa. Jos kuitenkin koet, että sairastamisesta lukeminen ahdistaa Sinua, tai voi olla Sinulle haitallinen, suosittelen ohittamaan nämä tekstit. Muuten toivon tekstieni tuovan esille sen tärkeimmän: kuinka todella syvästä suostakin voi nousta. Tässä minun tarinani, olkaa hyvät!

Minun on vaikea, jollei mahdotonta määritellä tarkasti sairauteni syitä. Uskon, että se omalla kohdallani, kuten nähdäskeni yleenäkin, on ollut useiden tekijöiden summa. Tässä tekstissäni käsittelen niitä tekijöitä, jotka näin jälkikäteen ajatellen saattoivat ajaa minut sairauden partaalle.

Ihan ensiksi haluan kuitenkin tehdä selväksi, että olen aina ollut aivan erityisen rakastettu lapsi. Olen saanut aina tuntea olevani vanhemmilleni tärkeä jollakin tavalla erityinen, suorastaan ainutlaatuinen. Perheemme on ollut tiivis ja vanhempieni rakkaus ja kasvatus ovat luoneet hyvän pohjan terveelle itsetunnolle ja tasapainosielle kehityksilleni.Olen elänyt turvallisen, hyvän lapsuuden, johon kuului paljon yhteistä aikaa vanhempieni ja siskoni kanssa, ja mikä tärkeintä aina tunne, että olen rakastettu ja minusta pidetään huolta. Juuri luin opiskeluihin liittyvästä kirjasta, kuinka erään teoreetikon mukaan jokaisella lapsella pitäisi olla yksi aikuinen, joka on hulluna häneen. Minulla niitä on aina ollut kaksi.

Minussa on kuitenkin ollut monia tyypillisiä piirteitä, jotka varmasti edesauttoivat sairastumistani. Olen aina ollut hyvin vaativa itseäni kohtaan. En ole koskaan niin sanotusti päästänyt iteäni siitä, mistä aita on matalin. Jokainen koe, harrastus, jopa jokainen ala-asteen koulun kirjoitelma tai tarina, oli minulle mahdollisuus haastaa itseni. Yrittää vielä kerran päästä edes himpun verran korkeammalle. Osoittaa itselleni olevani edes jossakin hyvä, itselleni riittävä.

Tämä korkealle kurottaminen yhdistettynä kovaan määrätietoisuuteen ja päättäväisyyteen, suoranaiseen lujuuteen itseäni kohtaan, sai minut usein menestymään esimerkiksi koulussa. Olen aina tiennyt, että kun vain päätän onnistua jossakin, minä myös onnistun. Joskus kuitenkin kadehdin ystäviäni, jotka aloittivat kokeisiin lukemisen vasta edellisenä päivänä jos silloinkaan, kun minä olin tehnyt minuuttiaikataulun valmiiksi itselleni jo viikkoja aikaisemmin, tai siskolleni, joka lähti kavereiden kanssa leikkimään sen sijaan, että olisi tehnyt kotona läksyjä.

Olen myös aina halunnut pitää langat käissäni, että ainakin tuntisin kontrolloivani omaa elämääni, ja nauttinut rutiineista, aikataulutuksista, ja arjesta, joka rullaa tuttuja latujaan. Ne ovat jo ennen sairauttani luoneet minulle turvaa, tuoneet tunnetta siitä, että olen oman Elämäni rouva. Yhdistettynä päättäväisyyteni on tämä piirre tuonut myös minulle  monia onnistumisen kokemuksia, jotka olen saanut tuntea olevan oman työni saavutuksia, ja olen saanut tuntea olevani ylpeä itsestäni, siit, mitä minä itse olen tehnyt. Kuitenkin pikkuhiljaa huomasin, että ailoin rakentaa omaa itsetuntoani näiden suoritusten ja saavutusten varaan. Olin hyvä vain menestyessäni, olin vain riittävä, jos sain kokeesta hyvän numeron tai sain parhaimman tuloksen koulun pitkänmatkan juoksussa.

Ja kovasta yrittämisestäni ja intohimostani huolimatta elämä kuitenkin tarjosi niin minulle kuin meille kaikille myös epäonnistumisia, jotka minä koin kovina kolauksina itsetunnolleni. En koskaan halunnut näyttää tunteitani, mutta alhainen numero todistuksessa englannista, mitätön sivurooli koulun näytelmässä ja kokemani alemmuuden tunne pianonsoittotaidoissani verrattuna musikaalisiin luokkatovereihini olivat minulle suuria pettymyksiä. Pettymyksiä itseeni. Suorastaan osoituksia siitä, kuinka olin paitsi huonompi kuin muut, myös tuottanut pettymyksen niin vanhemmilleni kuin ennen kaikkea itselleni.

Suurin todistus siitä, kuinka olin omissa silmissäni selvästi muita alempiarvoinen ihminen, oli kiusaaminen, jota koin koulussa. Nimittelynä ja haukkumisena alkanut ja lopulta ryhmän ulkopuolelle jääminen ja sen myötä kokemani syvä yksinäisyyden kokemus jättivät minuun syvät haavat. Käänsin kaiken itseeni, ja padoin kaiken minuun kohdistetun epäreilun kohtelun itseeni osoituksena omasta huonommuudestani ja kelvottomuudestani.

Sillä vaikka en koskaan juuri mitään sanonut, vaikka en edes omille vanhemmilleni halunnut kyyneleitäni näyttää, vaan pidin yllä vahvaa, kovaa kuortani, olin syvällä sisimmässäni hyvin herkkä ihminen. Lukuisat illat itkin pehmonalleani vasten suljettujen ovien takana toivoen, että olisin toisenlainen. Itseäni syyllistäen ja haukkuen. Toivoen, että olisin joku muu. Ja pikkuhiljaa tuo kuoreni uhkasi murtua.

Lopullinen isku yksinäisyyden ja torjutuksi tulemiselleni oli kuitenkin Parhaan Ystäväni muutto pois Suomesta. Olimme koko ala-asteen olleet kuin "paita ja peppu". Olimme aina kahdestaan, jaoimme aina kaiken, ja elimme toisiamme varten. Edes koulukiusaaminen ei tuntunut pahalta, en välittänyt suurista kaveriporukoista, sillä minulla oli jotakin paljon arvokkaampaa: Aito Paras Ystävä rinnalla, Ystävä, jonka kanssa olimme kaikki kaikessa toisillemme. Kun minun ollessani ikäni ja kehitysvaiheeni puolesta ehkä kaikkein herkimmässä vaiheessa, jäinkin yhtäkkiä ihan yksin. Minulla ei ollut enää ketään, jolle purkaa sydäntäni ketään jonka kanssa jakaa salaisuuteni. Ei ketään, jonka kanssa olisi tuntenut olevani täysin hyväsytty ja pidetty vain siksi, että olin minä.

Menetettyäni usean vuoden ajaksi Parhaan, ja samalla lähes ainoan oikean Ystäväni, muodostui perheestäni minulle yhä tärkeämpi. Olimme perheeni kanssa olleet aina läheisiä ja tiivis yhteisö. Teimme paljon yhdessä koko lapsuuteni ajan: niin matkoja kuin yhteistiä harrastuksia ja ennen kaikkea niitä tärkeitä koti-iltojakin, ja tunsin aina olevani rakastettu. Siskoni olikin koko lapsuuteni ajan parhaita leikkikavereitani. Yhtäkkiä siskollani alkoi kuitenkin olla, kuten normaalilla nuorella, myös muita kavereita, joiden kanssa hän mieluummin vietti aikaa. Yhtäkkiä vuosien kuluessa Parhaan Ystäväni ja minun lähennyttyäni huomasin etääntyneeni vanhemmistani. Vanhemmillanikin oli omat, uudetkin, kuviot, ja he olettivat minun viettävän mieluummin aikaa ikätovereideni kanssa. Yhtäkkiä huomasin, että minun ei ollutkaan enää niin helppo purkaa sydäntäni vanhemmilleni, kun sitä olisin tarvinnut. Aina minulla oli tunne, että siihen minulla olisi ollut täysi lupa, mutta jokin oli kuitenkin muuttunut. Olin etääntynyt heistäkin, ja minusta tuntui, ettei. minulla ollut enää ketään. Olin täysin itseni, oman päättäväisyyteni, ja omien tekojeni varassa.

Koin jävänäni yhä enemmän yksin. Koin, että minun seuraani, eikä minua, ei enää aivannut kukaan. Koin erkanevani omasta perheestäni, joka oli minulle olllut aina kaikki kaikessa. Tunsin olevani todella ysksin. Ja tuon syvän yksinäisyyden minä liitin aikuistumiseen. Koin sen tarkoittavan, että minun tulisi selvitä ja pärjätä yksin, ja pelkäsin, miten ihmeessä tuosta haasteesta selviäisin. Olin yksin aikuistumisen paineiden edessä, paineiden, jotka koin liian rakskaiksi yksin kanttaa.

Kun siis sitten lukio alkoi, ja paras Ystäväni palasi Suomeen, oli minulla ulkoisesti kaikki hyvin, kaikki, mistä oli koskaan haaveillut. Unelmieni opiskelupaikka, Paras Ystävä rinnalla, rakastava perhe ja niin monta kivaa harrastusta kuin jopa oma asunto odottamassa minua, olin itseni kanssa enemmän hukassa kuin koskaan aikaisemmin. Vuosien kuluessa sisälle rakentamani yskinäisyys, tunteiden sekamelska, itseeni kohdistamat paineet ja häpeä itsestäni alkoivat pikkuhiljaa purkautua syömishäiriöoireiluna. Nämä sairauden ensioireet ja kertomus sairauteni ensivaiheista jatkuvat seuravassa sairaskertomustekstissäni.

<3: Ida