Enemmän duoo ku sooloo

Kesä alkaa olla ohi. Kun pohdin kulunutta kesää, huomaan, että se on ollut minulle monella tapaa merkityksellinen. Yksi tärkeimmistä asioista on, että olen saanut kuluneen kesän aikana viettää enemmän aikaa kahdestaan siskoni kanssa, kun vanhempamme ovat olleet matkoilla ja mökillä. Tämä aika on tehnyt minulle sekä varmasti myös vanhemmilleni hyvää. Olen kokenut siskoni kanssa monia onnellisia hetkiä ja saanut jälleen puhtia taisteluuni sairauttani vastaan. Seuraavassa kerron siskoni kanssa vietetyn ajan merkityksestä ja tuona aikana tekemistäni oivalluksista paranemistani ajatellen.

Ensinnäkin ero vanhemmista on ollut minulle jo iso askel sinänsä, sillä koska tarvitsen vielä runsaasti tukea ruokailuihini enkä tämän vuoksi selviä niistä yksin, olen ollut riippuvainen vanhemmistani ja heidän seurastaan. Toisaalta minulla on ollut sairastamiseni aikana myös kausia, jolloin olen halunnut kokonaan pärjätä yksin enkä ole pitänyt vanhempiini juurikaan yhteyttä. Syömishäiriöön kuuluu usein ajatus, että muiden tukea ei saisi ottaa vastaan ja kaikesta pitäisi pärjätä yksin. Todellisuudessa sairastunut tarvitsee usein silti paljon läheisten ihmistensä tukea sairautensa keskellä. Tämä aiheuttaa ristiriidan, joka tuo mukanaan sairastavalle monenlaisia vaikeita tunteita, kuten syyllisyyttä. Näin on käynyt myös minulle. Vasta viimeisien vuosien aikana olen pikkuhiljaa oppinut hyväksymään, että tarvitsen vielä tässä vaiheessa apua ja tukea vanhemmiltani kyetäkseni taistelemaan sairauttani vastaan ja pysyäkseni kiinni elämässä. Muutaman päivien erossa oleminen on opettanut minulle kuitenkin tervettä hetkittäistä etäisyyttä. Tämä on tärkeää, jotta normaali nuoruuteen ja aikuistumiseen kuuluva itsenäistyminen olisi mahdollista sairaudesta huolimatta. Myös vanhempani saivat varmasti reissujensa aikana kaipaamaansa lomaa ja etäisyyttä sairauteeni.

Toisaalta etäisyys vanhemmistani myös auttoi minua opettelemaan sisäistämään vanhemmiltani saadun tuen ja turvan, toisin sanoen kuvittelemaan mielessäni vanhempieni tuen, vaikka he eivät fyysisesti olisikaan läsnä. Tämä on käsittääkseni tärkeää, jotta ulkoisen tuen, esimerkiksi osastolla olevien hoitajien tai minun tapauksessa vanhempieni tuen voi sisäistää, jolloin oppii ottamaan itse vastuuta omasta hyvinvoinnistaan. Itse esimerkiksi olen kyennyt paremmin ottamaan kaiken ateriasuunnitelmaani kuuluvan ruoan vähäisemmästä valvonnasta huolimatta, kun olen ajatellut mielessäni, kuinka ylpeä isäni minusta olisi ja kuinka hän tukee minua siinä asiassa, vaikka ei olisikaan fyysisesti läsnä.

Vanhempieni loma merkitsikin minulle siis myös oman vastuunottamisen harjoittelua ja kokeilua. Vaikka en onnistunutkaan täydellisesti ruokailuissa, sain kokea monta onnistumista. Tämä osoitti jälleen minulle, että olen monellakin tapaa sairautta vahvempi, mikä tietysti kohottaa itseluottamusta. Kaikille sairastaville haluankin taas muistuttaa, että todellisia itsetuntoa parantavia onnistumisenkokemuksia saa vain kun uskaltaa taistella sairauttaan vastaan ja kokee siinä suhteessa pieniäkin erävoittoja. Sairauden käskyjen noudattamisesta taas tulee lopulta kuitenkin vain syyllinen ja paha olo.

Ensisijaisesti kuitenkin sitä, että kykenin syömään ilman vanhempieni tukea tai pikemminkin fyysistä läsnäoloa ja valvontaa, auttoi ajatus, että syön itseni takia ja paraneminen on minun oma projektini. Syömishäiriöön liittyy valitettavasti usein pyrkimys hoidon vastustamisesta ja jopa pyrkimys sen tuhoamiseen tai epäonnistumiseen. Tämän vuoksi niin kauan kuin hoitoa yritetään pakottaa sairastavalle se ei toimi. Olisikin olennaista, että sairastunut itse olisi sitoutunut hoitoonsa, tapahtuu se sitten missä muodossa hyvänsä. Myös omalla kohdallani minua on yritetty hoitaa väkisin, jolloin sairauteni on loppujen lopuksi pikemminkin vain saanut vahvempaa otetta. Nyt kuitenkin ehkä ensimmäistä kertaa tunnen olevani itse parantamista itseäni.

Toisaalta oman vastuunottamisen kokeileminen onnistumisineen ja epäonnistumisineen näytti minulle realistisesti, missä tilanteessa todellisuudessa tällä hetkellä olen. Sairaus usein hämärtää sairastavan mielessä todellisuudentajun. Usein esimerkiksi sairastumisen alkuvaiheessa kuvittelee, että pystyy lopettamaan laihduttamisen tai muun oireilun milloin vain kunhan vain tarpeeksi haluaa. Myöhemmin sairastavalta katoaa usein myös todellinen käsitys paitsi omista voimavaroista taistella sairauttaan vastaan myös omasta tilanteesta ja voinnista, jolloin sairastava tarvitsee usein läheisten tai hoitohenkilökunnan herättelyä todellisuuteen. Minulle vanhempieni lomat ovat tarjonneet tällaista herättelyä. Vaikka ymmärränkin nyt olevani sairas ja tarvitsevani tukea, ovat myös omat käsitykseni omista kyvyistäni taistella sairautta vastaan yksin olleet välillä silti turhan toiveikkaita.

Vastuunottaminen tarkoitti minulle paitsi enenemissä määrin huolehtimista ruokailuistani myös arjen sujumisesta huolehtimista muuten. Vaikka polttaessani hiukseni grillissä ja wc-pöntön hajotessa turvauduimmekin sisareni kanssa puhelimen välityksellä yhä isääni, sain huomata, kuinka pääsin näistäkin epämiellyttävistä yllätyksistä yli ja kuinka löysimme yhdessä siskoni kanssa ratkaisuja elämän vastoinkäymisiin. Olenkin kirjoittanut jo aikaisemmin siitä, kuinka usein pienetkin pettymykset elämässä kasvavat sairastavan mielessä suuren suuriksi aliravitsemuksen kasvattaessa stressitasoa ja sairauden tehdessä ajatusmaailmasta joustamatonta. Tällöin pienet elämän vastoinkäymiset ja niihin ratkaisujen löytäminen tekevät hyvää. Ja toisaalta on välillä myös hyvä huomata tarvitsevansa tavallisissakin elämän ongelmatilanteissa apua, ja senkin olevan ihan ok.


Vanhempieni poissaolo merkitsi minulle myös ruokailujen lisäksi myös muulla tavalla irtautumista tutusta arjesta. Siskoni kanssa uskaltauduin rikkomaan jonkin verran tuttuja rutiineja, jotka liittyivät esimerkiksi kotona olemiseen. Tuttujen rutiinien rikkomisesta olen kirjoittanut useammissa aikaisemmissanikin teksteissä, ja se on nähdäkseni terveen elämän tavoittelussa olennaista, vaikka edellyttääkin välillä hetkellisesti omalta mukavuusalueeltaan poikkeamista.

Ennen kaikkea vanhempieni lomat ovat kuitenkin olleet minulle tärkeitä, koska sain viettää aikaa rakkaan siskoni kanssa. Olemme olleet lapsesta asti siskoni kanssa läheisiä ja "erottamaton parivaljakko", kuten sisareni kuvaa. Rakkaiden ihmisten seura on toipumisvaiheessa tärkeää, sillä näiden suhteiden avulla on mahdollista kasvattaa tervettä itseluottamusta ja tätä kautta saada voimia taistella sairauttaan vastaan, sekä kokea nautinnollisia ja mukavia hetkiä. Siskoni seurassa tunnen niitä onnellisia hetkiä, kun saan olla ihan vain oma itseni ja kuinka hän rakastaa minua silti. Lisäksi sisareni pystyykin tajoamaan minulle sellaista tukea toipumisprosessiini, jollaista esimerkiksi vanhempani eivät koskaan voi tarjota, vaikka ovatkin yhtä rakkaita ja tärkeitä. Sisareni seurassa minun on mahdollista muistella ja kokea uudestaan hienoja kokemuksia nuoruudestamme ja lapsuudestamme.

Fanny-siskoni on minulle myös terveen nuoren naisen malli monellakin tapaa, ja otan hänestä usein esimerkkiä pyrkiessäni kohti terveen nuoren aikuisen elämää. Ihailen Fannyssa esimerkiksi määrätietoisuutta, jolla hän taisteli itselleen opiskelupaikan tänä keväänä. Lisäksi kunnioitan hänen empatiakykyään läheisiä ihmisiä kohtaan. Näistä ja lukuisista muista siskoni hyvistä puolista toivon tarttuvan myös minun matkaani jotain. Usein pelkkä sairaiden ihmisten seura ei ole toipumisvaiheessa hyväksi, vaikka vertaistukikin on tärkeää. Jokaisella sairastuneella olisikin hyvä olla myös sellaisia kontakteja, jotka eivät liity millään tavalla sairastamiseen. Tällöin on mahdollista rakentaa tervettä persoonallisuutta anoreksian tuhoaman tilalle ja huomata, millaisia asioita todella muissa ihmisissä, ja itsessään, arvostaa.

Sisareni seurassa minun on myös mahdollista harjoitella normaalimpaa sosiaalista kommunikointia ja läheisyyttä, joita sairaus pyrkii usein turmelemaan, koska tässä suhteessa koen olevani tasavertainen puolisko. Suhde omiin vanhempiin on aina joka tapauksessa erilainen. Olisikin tärkeää, että jokaisella sairastavalla olisi terveitä ja tasapuolisia suhteita, jotta ei eristäytyisi yksin sairautensa kanssa. Usein sairaus pyrkii eristämään sairastavan näistä muista kontakteista ja sairastava saattaa tuntea itsensä jopa sosiaalisesti kyvyttömäksi. Tällöin olisi hyvä pitää yhteyttä edes sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa juttelu ei tunnu ylivoimaisen jännittävältä, kuten minun tapauksessa esimerkiksi siskoni kanssa, ja laajentaa myöhemmin sitten elämänpiiriään myös sosiaalisten suhteiden osalta.

Sisareni kanssa aikaa viettäessäni saan aina myös maistaa palan normaalimpaa elämää, jollaista elämäni voisi olla, jos olisin terve. Vietämme siskoni kanssa yhdessä normaalien nuorten naisten elämää esimerkiksi katsomalla elokuvia, ulkoilemalla yhdessä, vierailemalla museoissa, syömällä ulkona ja shoppaillessamme kaupungilla ja kirpputorilla. Olisi tärkeää, että jokaisella sairaalla olisi kontakteja, jotka näyttäisivät hänelle todellista elämää sairauden ulkopuolella. Voin nimittäin kokemuksesta vakuuttaa, että se synnyttää aitoa elämän nälkää: tätä haluan lisää!

Olen mahdottoman kiitollinen sisarelleni hänen hyvästä ja tervehdyttävästä seurastaan, tuestaan ja esimerkistään, joista oli minulle taas valtavasti apua vanhempieni poissaollessa. Toivon ja uskon, että joskus roolimme ovat myös elämän tuodessa tullessaan omia yllätyksiään toisinpäin, ja minä pystyn tajoamaan Fanny-siskolleni näitä edellä mainitsemiani hyvää seuraa, tukea ja esimerkkiä. Olenkin luvannut sisarelleni, että hän saa vielä isosiskonsa takaisin. Siitä lupauksesta aion pitää kiinni, ja jälleen huomaan olevani yhden askeleen lähempänä tuota tavoitetta.

Lopuksi vielä meidän biisi:

Kiitos Fanny-rakas!
<3: Ida