Aurinkokeittoa ja värikästä pitsaa kasviksista

Joululahjaksi sain Ihanan vaaleanpunaisen bamixin, ja kevät onkin sitten soseutettu ja surauteltu ainakin viikottain jotakin! Tämä kasvissoseitto on löytänyt tiensä minun lemppareideni joukkoon. Kasvisaterialle keiton kaveriksi sopii värikäs pitsa.

Paras kasvissosekeitto

Pienehköön kattilalliseen

noin puolikiloa kukkakaalia (pakaste käy hyvin)

vähän vähemmän porkkanoita

litran verran vettä

noin desi kookoskermaa (jos et tykkää kookoksesta, myös ruokakerma tai sulatejuusto sopii)

ripaus suolaa ja sokeria, hippusellinen pippuria, tarvittaessa varovasti yrttejä.

Keitä kasvikset pehmeiksi. Kaada keitinvesi talteen, soseuta vihannekset. Mausta ja lisää kerma ja tarvittaessa keitinlientä. 
 
Tarjoiluun keitettyjä kananmunia, turkkilaista jogurttia tai raejuustoa.

Värikäs kasvispitsa (pellillinen)

Pohja: 

yksinkertaisimmillaan (eli itse käytin): 

n. 6 dl myllyn paras pizzajauhoja

vajaa 1/2 pakettia tuorehiivaa

pari dl vettä

 Voit korvata jauhot myös: 4 dl vehnäjauhoja, 2 dl durumjauhoja. Lisää tällöin ripasu sokeria ja pari rkl öljyä

Lämmitä vesi kädenlämpöiseksi (lisää sokeri), sekoita joukkoon hiiva.

Alusta joukkoon jauhot ja suola (ja öljy) vähitellen. Vaivaa taikinaa, kunnes se irtoaa reunoista.

Anna kohota liinan alla kaksinkertaiseksi (n 30-40 min). Valmistele sillä välin täytteet.

täytteet:

Tomaattimurskaa

tomaattia

punasipuli

mustia oliiveja

herkkusieniä (tölkki käy tähän)

juustoraastetta

oreganoa, vähän suolaa ja pippuria

Viipaloi tomaatit ja punasipuli, raasta juusto.

Kun taikina on kohonnut, kauli se uunipellille. Anna kohtoa liinan alla vielä hetken.

Levitä pohjalle täytteet. Ensin tomaattimurska ja viimeisenä juusto ja mausteet.

 Paista 225-250 :ssa noin vartti, kunnes pohja on kypsää ja juusto sulanut. Ripottele paistuneen pitsan päälle halutessasi vielä hieman oreganoa.

Nautinnollista viikonlopun jatkoa,

<3: Ida

Lontoo, part3

Meidän vikaksi päiväksi Lontoosta haluttiin vähän rennompi lomailupäivä, jotta aikaa jäisi kaiken nähdyn ja koetun sulatteluun ja voimien keräämiseen edessä olevaa työpäivää varten. Niin, ja niiden rakkulaisten ja kymmenistä kilometreistä väsyneiden jalkojenkin takia...

Aamuksi olimme ostaneet liput Lontoon kuuluisaan Tussaud-vahakabinettiin. Se oli oikeasti hieno elämys. Jos käyt elämässäsi kerran katsomassa melkein eläviä nukkeja, niin suosittelen tekemään sen Lontoon-reissulla. Nuket olivat todella laadukkaita, ja reitti oli rakennettu ja suunniteltu hienosti. Erityisesti mieleeni jäi  lopun vaunuajaelu, joka oli kuin hieno kummitusjuna. Aika monta kuvaa sain tallennettua julkkisten kainalossa.

Loppupäivä olikin sitten varattu shoppailulle. Ensimäiseksi piipahdimme Selfridgen tavarataloon, mutta sen muotiluomukset olivat hieman turhan hienoja ja hintavia, joten jatkoimme matkaamme kuuluisalle Oxford streetille. Myös hotellimme oli sen vieressä, mutta jo tuo katu on useamman kilometrin pitkä -ja vaatekauppoja on aivan vierivieressä. Aikamoinen shoppailijan unelma siis.

Minä halusin ehdottomasti käydä forever21-vaateliikkeestä, josta löysin ihanan piristäviä uusia treenikuteita ja muutaman kivan työvaatteen. Kaikesta parhaimmat löydöt tein kuitenkin Primarkilla, jossa muutamalla punnalla pystyi uusimaan vaatekaappinsa. Olisin voinut ensin ostaa sieltä vaikka mitä, ja pieni tsekkaus perässä vedettävien ostoskärryjen sisältöön ennen kassoja tuli tarpeeseen. Onneksi huomasimme vasta ostoskassit kädessä ja isän kiskoessa meitä ulos, että tavaratalossa oli myös kolmas kerros...

Meillä oli vielä perinteiset fish and chipsit reissulla syömättä, joten pitihän se käydä viimeisen päivän kunniaksi testaamassa. Eli siis lounaamme oli ranskalaisia ja friteerattua kalaa (plus hampurilaisia ja muita härpäkkeitä joita tähän turistiannokseen tuli mukana) perinteisessä Lontoolaisessa pubissa. Iltapäiväkahvit joimme Starbucksissa, vaikka isä ei ihan tajunnut, miksi sitä varten piti Lontooseen asti lähteä...

Illalla lähdimme syömään Chinatowniin, joka Lontoossa on nykyään ainoastaan sitä tarkoitusta varten olemassa. Se on kiva illanvietto paikka, joissa kiinalaisia ravintoloita on vierivieressä, ja kaduilla soi musiikki. Illalliseen kuului friteerattuja rapuja alkuruoaksi ja pääruoksi valikoima niitä kana-, prosas-, ja kasvishapanimeläkastikkeita ja riisiä. Joksikin väliruoaksi saimme lisäksi myös nyhtöankkaa, joka minulle ainakin oli uudempi tuttavuus, ihan maistuva sellainen. En ole ikinä oikein tajunnut niitä friteerattuja kinuskibanaaneja, mutta sen kerran, kun kiinalaisessa kävin niin pakkohan sellaista oli jätskin kansa jälkkäriksi nautiskella.

Matkalla hotellille pudotin perinteiseen punaiseen laatikkoon postikortin omaan lapsiryhmääni. Mietin, kuinka kiva on palata taas töihin, kun vastaanotto olisi monta halausta, riemunkiljahdusta ja ehkäpä muutama tanssiliikekin. Mitäköhän kaikkea tärkeää muruilla olisi päivistään minulle kerrottavana? Ainakin minulla olisi heidän kanssaan jaettavaksi yksi elämäni Upeimmista kokemuksista.

Painaessani pääni vielä kerran hotellin tyynyyn, muistin taskussani olevan onnenkeksin. Murskasin sen sormieni väliin:

"Fortune and fame will soon be yours".

<3: Ida

Sairaskertomus osa 10: Eteen ja ylös

Ja sitten, vihdoinkin se tapahtui. Kotiuduin hengenvaarallisissa lukemissa huhtikuussa 2012. Se oli kevään ensimmäisiä aurinkoisia päivä. Vain mieleni oli vähän myrskyinen. Heittelin vimmatusti tavaroitani kassiin ja jännitin tulevaa hoitokokousta. En nähnyt desimittoja tai tuttuja lenkkipolkuja, mielessäni oli vain oma sänky ja kotiterassi.

Kaikki ympärilläni tuntuivat olevan epävarmoja. Ylilääkäri antoi minulle luvan kotiutua, mutta ilmassa leijui edelleen kysymys siitä, miten minulle kävisi. Muistan kuinka osaston hoitajat ja potilaat yksi toisensa jälkeen tulivat koputtamaan lähtöpäivänä huoneeni ovelle. Omahoitajallani oli kyyneleet silmissään, kun hän rutisti minut halaukseen ja toivotti onnea matkaan. Uskon, että useampikin oveenkoputtajista mietti jo sitä, koska seuraavaksi joutuisin osastolle, ja ehkä sitäkin, jaksaisinko siihen asti. Olisi valetta, jos väittäisin, ettei tuo sama epävarmuus olisi pyörinyt myös omassa pääkopassani. Kyllä minä tiesin, että olin uhkarohkea, että päätökseni olisi todennäköisesti väärä ja tyhmäkin, mutta eihän minulla ollut parempiakaan vaihtoehtoja.

Isäni haki minut autolla kotiin, ja menimme lounastamaan McDonaldsiin. Kassissani pyörivät ateriasuunnitelmat ja keskenjääneet palapelit. Ehkä isänikin oli epävarma, ja aivan varmasti hänkin pelkäsi terveyteni puolesta ja oli kauhuissaan edessä olevasta työmäärästä. Siis emmehän me voineet edes aavistaa, miten paljon sitä työtä olisi edessä! Mutta sillä ei oikeastaan ollut merkitystä. Siitä alkoi yhteinen pitkä matkamme.

Jossakin kohtaa sen on tultava. Käännekohta. Ei sellainen, jonka kohdalla tervehdytään, tai jonka jälkeen toipuminen vain etenee. Kyllähän toipuminen oli minullakin oli edennyt jo monta vuotta, välillä isoin ja välillä pienin askelin. Mutta yhtäkaikki, olin kuitenkin samassa tilanteessa vielä vuosien päästä, tai sitten vielä huonommassa. Se oli taistelua anoreksiaa vastaan, eikä turhaa ollenkaan. Se kaikki antoi minulle luottamusta siihen, että minä kyllä jaksaisin taistelun, ja jotenkin selvisin.

Myös minun toipumiseni alkoi selviytymisestä. Halusin selvitä, etten joutuisi osastolle. Halusin jaksaa ja halusin olla Sankari. Jossakin kohtaa nuo ajatukset jäivät taka-alalle, ja tarvitsin niitä vain lohduttamaan huonoina aikoina. Jatkoin selviytymisestä pidemmälle. Aloin parantamaan itseäni ja pala palalta rakentamaan omaa tarinaani. Ja selviytymiseni muuttui toipumiseksi. 

Etenin omaan tahtiini itseäni kuunnellen ja kunnioittaen, mutta aina oikeaan suuntaan. Edistysaskeleeni olivat hyvin, hyvin pieniä. Se, että minä olen nyt tässä, johtuu siitä, että yhden askeleen jälkeen otin aina seuraavan.  Vaikka kyllä, edelleen jouduin välillä ottamaan pieniä takapakkeja. Se hidasti matkaani: sitten piti ensin ottaa se askel uudestaan -ja sen jälkeen jatkaa eteenpäin.

Aloitin tämän blogini kirjoittamisen toipumiseni ollessa alussa, ja kirjoituksistani saitte lukea edistysaskelistani. Tie painonnostamisen ja toipumisen suhteen oli paljon pidempi ja kivikkoisempi kuin tuona huhtikuisena päivänä olisin voinut aavistaa. Tärkeimpänä voimavaranani oli monien rakkaiden läheisteni arvokas tuki. Isäni kulki koko matkan kanssani, käsikädessä ja välillä reppuselässä minua kantaen.

Mummoni oli Suurimpia tukijoitani toipumisessani, vaikkakin oli paljon muutakin koko yhteisen 25 vuotemme ajan. Keväällä 2014 Rakas mummoni menehtyi, ja päätin omistaa lopun toipumistarinani hänelle.  Vuosia ennen sairastumistani mummoni sanoi minulle, että puolustan vahvasti kaikkeni antaen sitä,  minkä näen oikeaksi. Vielä useammin sain kyllä kuulla, kuinka olen huono häviäjä. 

No, näinhän tässä sitten kävi. Nyt blogini kertoo siitä, mitä on tullut selviytymisen ja taistelujen tilalle. Toipuminen on muuttunut Elämäksi. Tänäkin äitienpäivänä olet ajatuksissani Rakas Maikki-mummo. Ja ennen kaikkea: Hyvää äitienpäivää oma Rakas äitini!

<3: Ida