Onko fitness uusi syömishäiriön muoto ja salilla treenaaminen sairastuttavaa? Kun aloitetaan treenaaminen syömishäiriöstä toipumisen jälkeen vaihdetaan näännyttäminen vain lihasten kasvatukseen -sama tyytymättömyys ja pakonomainen kehon muokkaus jatkuu.
Nämä kommmentit ovat joidenkin kohdalla varmasti totta, mutta harva asia on niin mustavalkoista, että samat ohjeet pätisivät kaikille. Itse vierasta sitä, että tuomitaan jokin asia toisen puolesta huonoksi ratkaisuksi sen enempää tilannetta selvittämättä. Mullakaan ei ole oikeita vastauksia, mutta olen sairastanut vakavan anoreksian ja treenaan nyt aktiivisesti ja tavoitteelliseksi. Tällä kokemuksella kerron nyt oman näkökulmani.
Onko treenaaminen sairasta ja sairastuttavaa?
Mun mielessä treenaaminen ja syömishäiriö ei sinällään liity mitenkään toisiinsa. Mutta jos anoreksia on vielä vahvana, niin kyllä se on mukana siellä salillakin. Eli jos salilla käy pakonomaisesti ja joustamattomasti kuluttamassa kaloreita tai muokkaamassa kroppaa, niin kyllä se on jo aika sairasta. Silloin mielessä on jo jotain häikkää. Ehkä on aloittanut treenaamisen vähän liian aikaisin, kun mieli ei ole vielä valmis.
Mutta itse treeniä siitä ei kannata syyttää. Näin voi käydä myös esimerkiksi siivoamisen, koiran ulkoilutuksen tai kaupassa käymisen osalta (nimimerkillä kokemusta on). Nämä kaikki on kuitenkin ihan hyviä juttuja sinänsä, ja kun on toipunut, niin kyllä niitä voi ihan normaalisti harrastaa.
Kaupassa käyminen ei sinänsä yleensä ole fyysisesti kovin vaarallista, vaikka sitä sairailla maneereilla ja ajattelukuvioilla tekisikin, treenaaminen taas voi todellakin olla. Kauhuissani katson, kun näen, että ilman lihaksia huhkitaan väärällä tekniikalla nivelten varassa. Jos ei vielä pysty itse kontrolloimaan treenaamistaan tai realistisesti hahmottamaan oman kehonsa viestejä ja mitä kroppa ja lihakset jaksaa, jos kunto huononee tai ei pysty syömään riittävästi (yli kulutuksen), niin ei kannata treenata. Ei sen takia, että treenaaminen sairastuttaisi, vaan sen takia, että on vielä liian sairas henkisesti treenaamaan.
Toki terveellekin ihmiselle melkein mikä tahansa asia on liiallisuuksiin vietynä vaarallista, esimerkiksi auringonottaminen tai työnteko burnoutin partaalle. Bikinifitness on ammattiurheilua, ja en
suosittelisi tällaiselle perusliikkujalle missään tapauksessa kenenkään
huippu-urheilijan elämäntavan matkimista. Vaikka aloitat uimisen, niin
ei kannata heti kopioida treenimääriä tai alkaa kilpailla matkoissa
kilpauimarin kanssa.
Mutta jos mennään siihen kilpailutason fitnekseen (jota en suosittele), niin käsittääkseni sen koko pointti on siinä, että tiedetään tosi tarkasti, mitä tehdään ja pystytään toimimaan kontrolloidusti ja suunnitelmallisesti. Kilpailutasolla fitnekseen kuuluu erilaisia vaiheita alkaen massan rakennuksesta ja juuri ennen kisoja poistetaan lähes kaikki neste ja rasva kehosta. Sillä tavoitellaan yhdeksi päiväksi
kisakuntoa, jolla lavalla lihakset erottuvat. Sen jälkeen kroppaa
palautellaan ja jatketaan taas rakentamista. Tämähän on juuri se kohta,
jossa anoreksiassa "epäonnistutaan" ja luisutaan sairauden puolelle: ei
osatakaan lopettaa ajoissa, eikä päästäkään enää takaisin. Jos ei sinne
kisalavalle ole nousemassa, ei tietenkään kannata kisakuntoa tavoitella
ollenkaan.
Kun on henkisesti terve ja treenaa oman kuntonsa mukaan ja kehonsa ehdoilla, niin kyllä treenaaminen on terveyttä tukeva juttu. Hengenvaarallisessa terveyden tilassa ei tietenkään saa treenata, mutta
missään tapauksessa musta ei pidä olla huippukunnossa fyysisesti
treenaamisen aloittamiseen. Ei niillä mummoilla ja papoillakaan siellä
salilla aina kovinkaan isoja lihaksia ole eikä tule, mutta kun he
liikkuvat itseään kuunnellen, niin kyllä se vaan hyvää usein tekee.
Tuntuu välillä, että lihaskunnon vahvistamisen vaikutus henkiseen ja fyysiseen terveyteen unohtuu, kun puhutaan vain isommista pakaroista ja pyöreämmistä olkapäistä ja toisaalla taas kommentoidaan treenaamisen pinnallisuutta ja vaaroja.
Treeniruokavalio
Treenaaminen liitetään usein kauheaan
kurinalaisuuteen. Milloin sellaisesta, josta nauttii ja tulee hyvä olo
tuli itsensä kiduttamista? Mulle treenaaminen antaa ihan hurjasti
positiivista energiaa ja on tärkeä stressinpurkukeino. Mulla on siellä
salilla kivaa.
Salilla treenaaminenhan ei sinällään edellytä yhtään minkäänlaista paitsi riittävää ruokavaliota, mutta kyllähän hyvä ruokavalio siinä kehittymistä tukee. Perustreenaajan (ja suurimman osan aikaa myös kisaavan) ruokavalio on hyvin perusterveellinen, eikä se ole mitään kituuttamista. Yhtäkkiä siitä, että puhutaan hiilareista (peruna, makaroni, leipä jne) ja proteiineista (kala, kana, liha jne) on tullut jotain tosi fitness, vaikka ainahan siitä lautasmallista on puhuttu, vähän tylsemmässä ja epämuodikkaammassa yhteydessä vain.
Mulle ravinnon miettiminen on tullut kuvioon lähinnä siinä, että kun treenaa kovaakin, niin ravinnon merkitys konkretisoituu omassa voimassa ja jaksamisessa. Silloin siitä huolehtiminen motivoi enemmän kuin ravitsemusterapeutin saarnat osastolla tai rauhallisessa kotielämässä, kun sitä jauhelihapastan vaihtamisen vaikutuksia rasvattomaan jogurttiin ja omenaan tai suklaaseen ei oikeasti niin huomannut.
Mun mielestä se, että syö paljon, paljon terveellistä kotiruokaa ja (kiisteltyjä) maitotuotteita kuten rahkaa ja raejuustoa on parempi vaihtoehto kuin näiden toimistonaisten kaalikeittodieetit tai karppaus. Itse mä yritän huolehtia, että syön protskua, hyviä rasvoja ja
pitkäaikaisia (ja myös niitä nopeita) hiilareita riittävästi ja
järkevästi treenin kannalta, mutta kyllä mä voin syödä (ja syön) lisäks
ihan oikeita herkkujakin enkä mitään terveysversioita tai pelkkiä
protskuleivonnaisia. Se on sitä myös hirmutärkeää mielenhyvinvointia,
jota ilman ei jaksa treenata eikä muutakaan...
Ja hei, mihin katosi se ajatus, että kun liikkuu paljon, voi myös syödä huolettomammin? ;) Niitä herkkujakin voi huolettomammin syödä, kun kroppa saa siitä sokerista energiaa treeneihin ja palauttelee lihaksia.
Kropan muokkausta
Musta on tosi surullista, kun lähdetään treenaamaan sen takia, että vihataan omaa kroppaa ja halutaan lähteä sitä väkisin muokkaamaan. Ihan samoin kuin tulee paha mieli, kun näen nuoria, jotka peittää kauhealla meikkikerroksella omaa epävarmuuttaan tai keski-ikäiset jotka käy leikkauksissa toisensa perään pelätessään ikääntymistä.
Mä arvostan itseäni niin paljon, että haluan voida hyvin ja viihtyä omassa kropassani, siksi pidän siitä huolta. Mä rakastan treenaamista ja rakastan itseni hemmottelua kampaajalla ja vaatteiden shoppailua. Ottaisin heti ripsenpidennykset ja geelikynnet, jos mun palkka olis vähän isompi. Mutta nää kaikki sen takia, että ne tuo mulle hyvää oloa ja mä rakastan itseäni. Jokainen nainen haluaa tuntea olevansa kaunis.
Treenaamisessa lihaksikkaamman kropan tavoittelu on tavallaan osa sitä kehitystä siinä lajissa kehittymistä kuten se, että pääsee kasvattamaan painojakin voiman kasvaessa. Se ei tarkoita, että mä vihaisin mun kroppaa nyt, päinvastoin. Ihan
hirveä ajatus, että itsensäkehittäminen tarkoittaisi sitä, että vihaa
itseään. Ihan tervettä on huomata itsessään myös ne epäkohdat,
niin fyysisesti kuin luonteessakin.Kehittäminen lähtee siitä, että
hyväksyy sen, millainen on nyt. Siinä on kehittämisen lähtökohta.
Mieluummin sitä kuitenkin kehittää itseään siinä, mistä nauttii ja missä kokee olevansa hyvä. Ja edistyminen lajissa kuin lajissa tukee itsetuntoa. Yleensä ihminen joka tykkää maalaamisesta ja on siinä hyvä,tekee sitä
enemmän kuin tyyppi jolla ei pysy sivellin kädessä. Mä varmasti oon
niin innostunut treenistä siksi, että koen saaneeni siinä onnistumisia.
Ulkoisen kehityksenkin osalta motivoidun niistä positiivisista jutuista:
siitä, kun pyrstö alkaa pyöristyä, lihakset erottua ja ryhti parantua.
Se on tavallaan yks tulos siitä treenistä, ja kun hyviä tuloksia huomaa,
niin sitä haluaa jatkaa eteenpäin. Ihan sama ihminen mä kuitenkin olen hauiksen koosta tai hiusten väristä riippumatta.
Treeni vai elämä?
Kaikkein eniten mua ihmetyttää tietty vastakkainasettelu mitä
treenaamiseen liittyy, ja vahvat tunteet sen ympärillä. Musta on myös
hassua, että ajatellaan, että jos treenaa, niin elämässä ei sitten muuta
olekaan ja kaikki pyörii sen ympärillä. Joo, ehkä joillakin se on niin,
ja jotkut maalaa niin kovasti tauluja ettei kodistaan poistu. Mutta jos
mä vietän salilla tai kuvataidekerhossa muutaman tunnin viikossa, niin
kyllä siinä jää aika monta tuntia tehdä kaikkea muuta ;) Oma treeni vain
on sen verran joustavaa, että sitä pystyy helposti siirtämään tai
skippaamaan, jos tuleekin yllättäen kutsu johonkin kivaan
kaveritapaamiseen.
Syöminen nyt kuuluu meistä vähän jokaiselle, ja usein
se, että syö treenien kannalta järkevästi auttaa myös jaksamaan töissä
ja pysymään muutenkin skarppina. Ja ei, treenaaminen ei estä mua
ottamassa kahvihuoneessa kakkupalaa tai pakota mua kulkemaan pelkissä
urheiluvaatteissa vapaa-ajalla tai keskustelemaan pelkistä
maastavetoennätyksistä :D
Mä vierastan yhä enemmän ja enemmän sitä, että elämä kaventuu vain yhden
asian ympärille, ja siks pyrin välttämään sitä myös omassa elämässä.
Toivon, että tästä asiasta
loppuisi se järjetön lautaus ja toisten valintojen arvostelu ja
tuomitseminen. Mä en koe, että mulla on tarvetta tai oikeutta kritisoida niitä,
jotka haluaa viettää vapaa-aikansa kissanäyttelyissä tai sohvalla
telkkaria katsoen tai kieltäytyä lihansyönnistä. En missään tapauksessa sanoisi, että kaikkien kannattaisi aloittaa treenaaminen. En mä ole mikään superihminen, joka tietää mikä on
toiselle parasta, ja vaikka olisinkin, ei mun tehtävä ole siihen muita
opastaa "oikealle tielle". Treenaaminen on ollut mun valinta, ja mulle
se on tuonut paljon hyvää. Mun lähipiiristä juuri kukaan ei ole
kiinnostunut treenaamisesta, ja se on mulle ihan ok. Mä annan heidän tehdä
omat elämänvalintansa, ja he ovat antaneet mun, kiitos :) En todellakaan koe olevani yhtään parempi ihminen kuin ne, jotka eivät treenaa.
Kyllä
mäkin voisin hyvin olla treenaamattakin, ei se ole mulle mitään pakkoa.
Kyllä on aika monia pidempiä taukoja tullutkin, ja ne ovat tehneet vain
hyvää. Kyllä mä voisin
viettää vuoden erakkonakin, mutta en ymmärrä, miksi viettäisin, kun
mulla on niin paljon ihania läheisiä, joiden tapaamisesta nautin niin
paljon. Samoin en ainakaan tällä hetkellä halua olla pidemmän päälle treenamatta. Miksi mun pitäisi vapaaehtoisesti luopua sellaisesta josta ei ole mulle tai muille haittaa nyt kun se vihdoin tuo mulle hyvää?
Peace and love,
Ida
PS. Tekstille tulossa jatkoa otsikolla
Pelastiko treenaaminen syömishäiriöstä? Siinä kerron enemmän siitä, miten treenaamisen aloittaminen syömishäiriön jälkeen vaikutti mun paranemiseen ja on fyysistä kuntoa muokannut.