perjantai 31. elokuuta 2012

Enemmän duoo ku sooloo

Kesä alkaa olla ohi. Kun pohdin kulunutta kesää, huomaan, että se on ollut minulle monella tapaa merkityksellinen. Yksi tärkeimmistä asioista on, että olen saanut kuluneen kesän aikana viettää enemmän aikaa kahdestaan siskoni kanssa, kun vanhempamme ovat olleet matkoilla ja mökillä. Tämä aika on tehnyt minulle sekä varmasti myös vanhemmilleni hyvää. Olen kokenut siskoni kanssa monia onnellisia hetkiä ja saanut jälleen puhtia taisteluuni sairauttani vastaan. Seuraavassa kerron siskoni kanssa vietetyn ajan merkityksestä ja tuona aikana tekemistäni oivalluksista paranemistani ajatellen.



Ensinnäkin ero vanhemmista on ollut minulle jo iso askel sinänsä, sillä koska tarvitsen vielä runsaasti tukea ruokailuihini enkä tämän vuoksi selviä niistä yksin, olen ollut riippuvainen vanhemmistani ja heidän seurastaan. Toisaalta minulla on ollut sairastamiseni aikana myös kausia, jolloin olen halunnut kokonaan pärjätä yksin enkä ole pitänyt vanhempiini juurikaan yhteyttä. Syömishäiriöön kuuluu usein ajatus, että muiden tukea ei saisi ottaa vastaan ja kaikesta pitäisi pärjätä yksin. Todellisuudessa sairastunut tarvitsee usein silti paljon läheisten ihmistensä tukea sairautensa keskellä. Tämä aiheuttaa ristiriidan, joka tuo mukanaan sairastavalle monenlaisia vaikeita tunteita, kuten syyllisyyttä. Näin on käynyt myös minulle. Vasta viimeisien vuosien aikana olen pikkuhiljaa oppinut hyväksymään, että tarvitsen vielä tässä vaiheessa apua ja tukea vanhemmiltani kyetäkseni taistelemaan sairauttani vastaan ja pysyäkseni kiinni elämässä. Muutaman päivien erossa oleminen on opettanut minulle kuitenkin tervettä hetkittäistä etäisyyttä. Tämä on tärkeää, jotta normaali nuoruuteen ja aikuistumiseen kuuluva itsenäistyminen olisi mahdollista sairaudesta huolimatta. Myös vanhempani saivat varmasti reissujensa aikana kaipaamaansa lomaa ja etäisyyttä sairauteeni.

Toisaalta etäisyys vanhemmistani myös auttoi minua opettelemaan sisäistämään vanhemmiltani saadun tuen ja turvan, toisin sanoen kuvittelemaan mielessäni vanhempieni tuen, vaikka he eivät fyysisesti olisikaan läsnä. Tämä on käsittääkseni tärkeää, jotta ulkoisen tuen, esimerkiksi osastolla olevien hoitajien tai minun tapauksessa vanhempieni tuen voi sisäistää, jolloin oppii ottamaan itse vastuuta omasta hyvinvoinnistaan. Itse esimerkiksi olen kyennyt paremmin ottamaan kaiken ateriasuunnitelmaani kuuluvan ruoan vähäisemmästä valvonnasta huolimatta, kun olen ajatellut mielessäni, kuinka ylpeä isäni minusta olisi ja kuinka hän tukee minua siinä asiassa, vaikka ei olisikaan fyysisesti läsnä.

Vanhempieni loma merkitsikin minulle siis myös oman vastuunottamisen harjoittelua ja kokeilua. Vaikka en onnistunutkaan täydellisesti ruokailuissa, sain kokea monta onnistumista. Tämä osoitti jälleen minulle, että olen monellakin tapaa sairautta vahvempi, mikä tietysti kohottaa itseluottamusta. Kaikille sairastaville haluankin taas muistuttaa, että todellisia itsetuntoa parantavia onnistumisenkokemuksia saa vain kun uskaltaa taistella sairauttaan vastaan ja kokee siinä suhteessa pieniäkin erävoittoja. Sairauden käskyjen noudattamisesta taas tulee lopulta kuitenkin vain syyllinen ja paha olo.

Ensisijaisesti kuitenkin sitä, että kykenin syömään ilman vanhempieni tukea tai pikemminkin fyysistä läsnäoloa ja valvontaa, auttoi ajatus, että syön itseni takia ja paraneminen on minun oma projektini. Syömishäiriöön liittyy valitettavasti usein pyrkimys hoidon vastustamisesta ja jopa pyrkimys sen tuhoamiseen tai epäonnistumiseen. Tämän vuoksi niin kauan kuin hoitoa yritetään pakottaa sairastavalle se ei toimi. Olisikin olennaista, että sairastunut itse olisi sitoutunut hoitoonsa, tapahtuu se sitten missä muodossa hyvänsä. Myös omalla kohdallani minua on yritetty hoitaa väkisin, jolloin sairauteni on loppujen lopuksi pikemminkin vain saanut vahvempaa otetta. Nyt kuitenkin ehkä ensimmäistä kertaa tunnen olevani itse parantamista itseäni.

Toisaalta oman vastuunottamisen kokeileminen onnistumisineen ja epäonnistumisineen näytti minulle realistisesti, missä tilanteessa todellisuudessa tällä hetkellä olen. Sairaus usein hämärtää sairastavan mielessä todellisuudentajun. Usein esimerkiksi sairastumisen alkuvaiheessa kuvittelee, että pystyy lopettamaan laihduttamisen tai muun oireilun milloin vain kunhan vain tarpeeksi haluaa. Myöhemmin sairastavalta katoaa usein myös todellinen käsitys paitsi omista voimavaroista taistella sairauttaan vastaan myös omasta tilanteesta ja voinnista, jolloin sairastava tarvitsee usein läheisten tai hoitohenkilökunnan herättelyä todellisuuteen. Minulle vanhempieni lomat ovat tarjonneet tällaista herättelyä. Vaikka ymmärränkin nyt olevani sairas ja tarvitsevani tukea, ovat myös omat käsitykseni omista kyvyistäni taistella sairautta vastaan yksin olleet välillä silti turhan toiveikkaita.

Vastuunottaminen tarkoitti minulle paitsi enenemissä määrin huolehtimista ruokailuistani myös arjen sujumisesta huolehtimista muuten. Vaikka polttaessani hiukseni grillissä ja wc-pöntön hajotessa turvauduimmekin sisareni kanssa puhelimen välityksellä yhä isääni, sain huomata, kuinka pääsin näistäkin epämiellyttävistä yllätyksistä yli ja kuinka löysimme yhdessä siskoni kanssa ratkaisuja elämän vastoinkäymisiin. Olenkin kirjoittanut jo aikaisemmin siitä, kuinka usein pienetkin pettymykset elämässä kasvavat sairastavan mielessä suuren suuriksi aliravitsemuksen kasvattaessa stressitasoa ja sairauden tehdessä ajatusmaailmasta joustamatonta. Tällöin pienet elämän vastoinkäymiset ja niihin ratkaisujen löytäminen tekevät hyvää. Ja toisaalta on välillä myös hyvä huomata tarvitsevansa tavallisissakin elämän ongelmatilanteissa apua, ja senkin olevan ihan ok.


Vanhempieni poissaolo merkitsi minulle myös ruokailujen lisäksi myös muulla tavalla irtautumista tutusta arjesta. Siskoni kanssa uskaltauduin rikkomaan jonkin verran tuttuja rutiineja, jotka liittyivät esimerkiksi kotona olemiseen. Tuttujen rutiinien rikkomisesta olen kirjoittanut useammissa aikaisemmissanikin teksteissä, ja se on nähdäkseni terveen elämän tavoittelussa olennaista, vaikka edellyttääkin välillä hetkellisesti omalta mukavuusalueeltaan poikkeamista.

Ennen kaikkea vanhempieni lomat ovat kuitenkin olleet minulle tärkeitä, koska sain viettää aikaa rakkaan siskoni kanssa. Olemme olleet lapsesta asti siskoni kanssa läheisiä ja "erottamaton parivaljakko", kuten sisareni kuvaa. Rakkaiden ihmisten seura on toipumisvaiheessa tärkeää, sillä näiden suhteiden avulla on mahdollista kasvattaa tervettä itseluottamusta ja tätä kautta saada voimia taistella sairauttaan vastaan, sekä kokea nautinnollisia ja mukavia hetkiä. Siskoni seurassa tunnen niitä onnellisia hetkiä, kun saan olla ihan vain oma itseni ja kuinka hän rakastaa minua silti. Lisäksi sisareni pystyykin tajoamaan minulle sellaista tukea toipumisprosessiini, jollaista esimerkiksi vanhempani eivät koskaan voi tarjota, vaikka ovatkin yhtä rakkaita ja tärkeitä. Sisareni seurassa minun on mahdollista muistella ja kokea uudestaan hienoja kokemuksia nuoruudestamme ja lapsuudestamme.

Fanny-siskoni on minulle myös terveen nuoren naisen malli monellakin tapaa, ja otan hänestä usein esimerkkiä pyrkiessäni kohti terveen nuoren aikuisen elämää. Ihailen Fannyssa esimerkiksi määrätietoisuutta, jolla hän taisteli itselleen opiskelupaikan tänä keväänä. Lisäksi kunnioitan hänen empatiakykyään läheisiä ihmisiä kohtaan. Näistä ja lukuisista muista siskoni hyvistä puolista toivon tarttuvan myös minun matkaani jotain. Usein pelkkä sairaiden ihmisten seura ei ole toipumisvaiheessa hyväksi, vaikka vertaistukikin on tärkeää. Jokaisella sairastuneella olisikin hyvä olla myös sellaisia kontakteja, jotka eivät liity millään tavalla sairastamiseen. Tällöin on mahdollista rakentaa tervettä persoonallisuutta anoreksian tuhoaman tilalle ja huomata, millaisia asioita todella muissa ihmisissä, ja itsessään, arvostaa.

Sisareni seurassa minun on myös mahdollista harjoitella normaalimpaa sosiaalista kommunikointia ja läheisyyttä, joita sairaus pyrkii usein turmelemaan, koska tässä suhteessa koen olevani tasavertainen puolisko. Suhde omiin vanhempiin on aina joka tapauksessa erilainen. Olisikin tärkeää, että jokaisella sairastavalla olisi terveitä ja tasapuolisia suhteita, jotta ei eristäytyisi yksin sairautensa kanssa. Usein sairaus pyrkii eristämään sairastavan näistä muista kontakteista ja sairastava saattaa tuntea itsensä jopa sosiaalisesti kyvyttömäksi. Tällöin olisi hyvä pitää yhteyttä edes sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa juttelu ei tunnu ylivoimaisen jännittävältä, kuten minun tapauksessa esimerkiksi siskoni kanssa, ja laajentaa myöhemmin sitten elämänpiiriään myös sosiaalisten suhteiden osalta.

Sisareni kanssa aikaa viettäessäni saan aina myös maistaa palan normaalimpaa elämää, jollaista elämäni voisi olla, jos olisin terve. Vietämme siskoni kanssa yhdessä normaalien nuorten naisten elämää esimerkiksi katsomalla elokuvia, ulkoilemalla yhdessä, vierailemalla museoissa, syömällä ulkona ja shoppaillessamme kaupungilla ja kirpputorilla. Olisi tärkeää, että jokaisella sairaalla olisi kontakteja, jotka näyttäisivät hänelle todellista elämää sairauden ulkopuolella. Voin nimittäin kokemuksesta vakuuttaa, että se synnyttää aitoa elämän nälkää: tätä haluan lisää!

Olen mahdottoman kiitollinen sisarelleni hänen hyvästä ja tervehdyttävästä seurastaan, tuestaan ja esimerkistään, joista oli minulle taas valtavasti apua vanhempieni poissaollessa. Toivon ja uskon, että joskus roolimme ovat myös elämän tuodessa tullessaan omia yllätyksiään toisinpäin, ja minä pystyn tajoamaan Fanny-siskolleni näitä edellä mainitsemiani hyvää seuraa, tukea ja esimerkkiä. Olenkin luvannut sisarelleni, että hän saa vielä isosiskonsa takaisin. Siitä lupauksesta aion pitää kiinni, ja jälleen huomaan olevani yhden askeleen lähempänä tuota tavoitetta.

Lopuksi vielä meidän biisi:



Kiitos Fanny-rakas!
<3: Ida

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Niks ja naks -itsensä hemmottelulla poikki sairauden kahleita

Kävin tänään kampaajalla. Monelle säännölliset kampaamoreissut ovat luonnollinen osa arkea, mutta minulle se tarjosi ainutlaatuisen itseni hemmotteluhetken, jota voi todella kutsua arjen luksukseksi. Seuraavassa kerron hieman lisää siitä, miten tällainen pienikin kokemus voi anoreksiasta toipuvalle olla merkityksellinen.

Ensinnäkin kampaamossa käynti on aina panostus omaan ulkonäköön ja omaan itseensä. Tällöin se on myös omasta hyvinvoinnista huolehtimista. Anoreksiaan liittyy usein ajatus, että itse ei ansaitsisi mitään ja tulisi pärjätä mahdollisimman vähällä. Tällöin myös itseen rahallinen satsaus tuntuu sairauden mielestä väärältä. Tämä johtuu nähdäkseni pohjimmiltaan heikosta itsearvostuksesta. Kampaamoa varatessani en kuitenkaan kuunnellut sairauden perättömiä väitteitä, vaan ajattelin, että olen pienen ehostuksen arvoinen, minuun kannattaa panostaa.

Omaan ulkonäkööni panostaminen viestii myös siitä, että haluan näyttää hyvältä. Anoreksiaan liittyy usein pyrkimys näyttää muille omaa pahaa oloaan oman riutuneen ja kurjan ulkomuotonsa avulla. Nyt kampaajalla, kuten olen aiemmin havainnut jo meikatessani, halusin kuitenkin näyttää
terveeltä, kauniilta nuorelta naiselta, en enää sairaalta lapselta.

Kaikesta ehostuksesta huolimatta anoreksiaa sairastavan on kuitenkin vaikeaa antaa itselleen lupaa tuntea itseään kauniiksi. Sairaus saa sairastavan häpeämään omaa ulkoista olemustaa ja syöttää sairastavan mieleen jatkuvasti väitteitä siitä, kuinka rumalta, lihavalta tai muuten vain epämiellyttävältä tämä näyttää. Tämän vuoksi toipuvalle kokemukset itsensä kauniiksi tuntemisesta ovat arvokkaita. Minusta tuntui ihanalta ihastella omaa peilikuvaani tänään kampaamon peilistä leikkauksen ollessa valmis, ja todeta: näytän ihan hyvältä.

Tyytyväisyyttä omaan ulkonäkööni lisäsi entisestään se, kuinka huomasin hiusteni tuuheentuneen ja saaneen lisää kiiltoa, mistä voin varmasti kiittää parantunutta ravitsemustilaani sekä erityisesti etenemistäni taistelussani riittävän rasvan saannin kanssa. Tällainen oman etenemisen huomaaminen ja oman voinnin koheneminen kannustavat jatkamaan eteenpäin toipumisen tiellä ja lisäävät tyytyväisyyttä itseen.

Tämä tyytyväisyyden tunne kampaamotuolissa ei kuitenkaan tullut anoreksiasta toipuvalle ilman haasteita. Syömishäiriöön liittyy usein nimittäin, että toisen ihmisen kosketus koetaan vaikeana, jopa vastenmielisenä. Kehosta on tullut pyhä taistelutanner, jota häpeää ja johon ei halua päästää muita lähelle. Tarkkaa syytä kosketuksen vaikeuteen en tiedä itsekään, mutta varmasti sekin liittyy alhaiseen itsetuntoon ja häpeään omasta kehostaan. Muistan, kuinka sairaimpina aikoinani toisen ihmisen kosketus, vaikkapa hyvällä tarkoitettu ystävän tai äidin halaus, on saanut minutkin pelästymään ja ahdistumaan. Antaessani kampaajan leikata hiuksiani minun täytyi kuitenkin päästää toinen omalle reviirilleni.

Ja toisin kuin aikaisemmin, tällä kertaa kosketus ei tuntunutkaan enää pahalta. Itse asiassa tunsin rentoutuvani kampaajan tuolissa lehtiä selatessani, kun kampaaja käsitteli hiuksiani. Tälläinen rentoutunut olotila on usein sairastavalle harvinaista, sillä sairaus saa sairastavan olemaan ikään kuin jatkuvasti varuillaan. Lisäksi anoreksia pistää sairastavan tuntemaan huonoa omatuntoa rentoutumisesta väittämällä, että sairastavan tulisi koko ajan olla liikkeessä tai muuten kuluttamassa kaloreita. Lisähaasteensa rentoutumiseen tuovat sairaat ajatukset, jotka eivät jätä rauhaan. Lisää rauhoittumisen haasteesta sairastavalle voi lukea täältä.

Nyt kuitenkin lähes torkahdin kampaamon tuolille.Tälläinen rentoutunut olotila, jonka kampaajalla koin, tuntui todella nautinnolliselta. Nautinnon kokemuksen suominen itselleen ei sekään kuitenkaan ole sairastavalle mikään itsestäänselvyys. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, sairauden tavoitehan on nimenomaan kurjuuden maksimointi. Sairastava myös ajattelee usein, ettei ole ansainnut tuntea hyvää oloa. Kuten edellisessä tekstissäni kuitenkin kirjoitin, on hyvä muistaa, että lupaa nauttia elämästä ei tarvitse mitenkään ansaita. Jokaisella on yhtälainen oikeus nauttia arjen pienistä iloista, kuten minä nautin tänään kampaajalla.

Parikymppiä köyhempänäkin olen siis tyytyväinen kampaamokokemukseeni. Sain kokea  rentouttavan, nautinnollisen hetken sekä lopputuloksena tuntea tyytyväisyyttä itseeni ja omaan ulkonäkööni. Kaiken kaikkiaan tuntuu, ettei kampaamossa saksittukaan pelkästään ylikasvanutta tukkaani, vaan samalla lähti jälleen pieni siivu myös anoreksian kahleita ja niihin kuuluvaa häpeää ja rajoituksia.



<3: Ida

maanantai 27. elokuuta 2012

Matka vapauteen

Perjantain ja lauantain välisenä yönä minua taas jännitti niin, että nukkumaan mennessä vatsan pohjassa lenteli perhosia ja varovainen hymy levisi unissanikin kasvoille. Edessä oli nimittäin pitkään odottamani yhteinen Tallinnan-matka parhaan ystäväni, tätini ja äitini kanssa. Tarkoituksena oli juhlistaa viikon takaisia syntymäpäiviäni. Nyt päätin jakaa teidän, rakkaat lukijani, kanssa reissun kohokohtia ja parhaita hetkiä, jotka olivat jälleen samalla myös tärkeitä askeleita tielläni kohti anoreksian kahleista vapautumista.

Ensinnäkin matkan aikataulut edellyttivät jälleen pienten kävelylenkkien poisjättämistä ja näin ollen jälleen tuttujen liikkumisrutiinieni rikkomista. Muistan, kuinka ensimmäistä kertaa tämän tekeminen heinäkuisen matkamme aikana tuntui haastavalta, mutta kuinka kuitenkin selvisin haasteesta. Tämän muiston siivittämänä uskalsin tehdä saman uudestaan. Ja sainkin onnekseni huomata, että syyllisyys ja riittävästä liikunnasta stressaaminen olivat jo lähes kokonaan poissa. Tämä antoi minulle toivoa: ehkä sairaista rutiineista luopuminen ja niiden rikkominen todella helpottaa ajan kanssa. Ehkä ensimmäisen ratkaisevan askeleen ottaminen todella on se kaikista suurin haasteen paikka, ja siitä yli päästyä seuraavat kerrat ovatkin jo helpompia, kunnes sairaat rutiinit pikkuhiljaa pystyy vaihtamaan uusiin, terveisiin rutiineihin ja vapauttavampaan elämään.



Aamuni aloitin kaunistautumisella ja pienellä ulkoisen habitukseni ehostuksella. Meikkaaminen ja vaatteiden tarkempi miettiminen sekä hiuksien laittaminen ovatkin jo tulleet minulle tavaksi silloin, kun olen lähdössä johonkin ihmisten ilmoille. Kynsien hoitamisesta ja lakkaamisesta taas on tullut jo suorastaan harrastus. Nytkin olin tehnyt keltaisella, sävy sävyyn laukkuni kanssa olleen ranskalaisen manikyyrin jo edellispäivänä. Kaunistautumisesta ja sen merkityksestä osana toipumisprosessia olenkin kirjoittanut jo aiemminkin.

Nyt kuitenkin ensi kertaa huomasin, että kaunistautumisesta ja itseni huolehtimisesta on tullut minulle jo itsestäänselvyys, osa arkeani. Oivalsin myös, että haluan nyt korostaa nimenomaan parhaita puoliani ja naisellisuuttani, en enää sairasta olemustani ja riutunutta kehoani. Enkä suostu enää häpeämään itseäni ja piiloutumaan mustiin ja muodottomiin vaatteisiin. Usein anoreksiaan kuuluu se, että on myös tärkeää näyttää mahdollisimman sairaalta, sillä sairastava ajattelee saavansa tällöin paremmin huomiota ja oikeutusta omalle pahalle ololleen. Tämä aiheuttaa myös kilpailua sairastavien kesken. Toisaalta sairauteen kuuluu myös itsensä ja erityisesti vartalonsa häpeäminen, mikä saattaa johtaa säkkimäisiin vaatteisin pukeutumiseen ja muuhun oman vartalonsa "piilottamiseen". Onneksi minä olen päässyt näistä ajatuksista ja häpeän tunteista jo yli.

Häpeää en suostunut tuntemaan myöhemminkään laivalla. Olimme nimittäin jo etukäteen päättäneet  ystäväni kanssa, että menomatkalla Tallinnaan laulaisimme karaokea laivan baarissa. Tämä herätti minussa paljon hyviä muistoja. Ollessani terveempi ja paremmassa kunnossa täysi-ikäistymiseni kynnyksellä meillä oli nimittäin silloin tällöin tapana viettää iltaa samaisen ystäväni kanssa yöklubeissa karaokea laulaen, huolimatta siitä, että kumpaakaan meistä ei ole siunattu siskoni tavoin kauniilla lauluäänellä sävelkorvasta puhumattakaan. Lisäksi loistin koulussa näytelmien päärooleissa ja nautin aidosti esiintymisestä. Joskus haaveilin jopa teatterikorkeakouluun pyrkimisestä.

Sairauteni on kuitenkin erkaannuttanut minut Helsingin (yö)elämästä ja illanistumiset karaokeineen on saanut jäädä. Lisäksi sairaus on tehnyt minusta muutenkin aremman ja pidättyväisemmän. Anoreksia saa sairastavan usein häpeämään itseään siten, että sairastava haluaisi muuttua jopa näkymättömäksi. Lisäksi kaikki spontaanius ja heittäytyminen ilman sairauteen kuuluvaa jatkuvaa varmistelua katoaa. Kun tähän lisätään vielä anoreksiasta kärsivän heikko itsetunto, on esillä oleminen todella haastavaa. Nyt kuitenkin päätin, etten enää suostu häpeämään itseäni ja rohkaistuin ystäväni kanssa lavalle. Ja sain tuntea jälleen sen tutun, ihanan hehkun poskillani ja hymyn silmiäni myöten saadessani jälleen esiintyä.



Häpeän unohtamisesta kertoi myös valitsemamme kappale, nimittäin Kaija Koon Vapaa. Sanat ovat mielestäni aivan loistavat ja sopivat hyvin kertomaan myös sairaudesta luopumisesta. Niissä tulee ilmi sairauteen kyllästyminen. Paon voi ajatella käsittelevän pakoa elämästä, jota anoreksia on. Sairastumiseen liittyvä valinnan vapauden puuttuminen toistuu esimerkiksi sanoissa "mä valitsin juosta, koska luulin, etten osaisi muuta".  Kappale kertoo myös siitä, kuinka anoreksia valtaa sairastuneen ja tämän mielen kokonaan: "suurempi vuoria merta, se sellaiseksi kasvoi mun päässä". Kertosäkeen sanat"en mä rohkea oo, enkä kuolematon" kuvastavat taas osuvasti oman heikkouden ymmärtämistä, joka liittyy olennaisesti sekin sairaudesta luopumiseen ja on usein se ratkaiseva ensimmäinen askel toipumista ajatellen. Toisaalta kappale antaa myös toivoa: "mä luulen että ihminen on sitä vahvempi".  Samalla se kuitenkin osuvasti muistuttaa siitä, kuinka yllätyksen tai ihmeen odottelu ei auta, vaan teot ratkaiseva ja sairaus on nujerrettava itse. Minulle tämän kappaleen kuuntelemninen onkin antanut valtavasti voimia ja suosittelen kaikille sen kuuntelemista.

Laivalla aloitimme myös jo päivän shoppailukierroksen Tax Freessa. Sieltä matkaani tarttui jälleen uusi, ihana Guessin laukku. Shoppailun vaikeudesta anoreksiaa sairastavalle olenkin kirjoittanut jo aikaisemmin. Usein sairastava ajattelee, ettei ansaitse itselleen mitään ja yrittää pärjätä mahdollisimman vähällä. Myös minä pohdin pitkään, tarvitsenko todella uutta laukkua, mutta matkaseurani rohkaisemana uskalsin ostaa laukun ihan pelkästää sen suoman mielihyvän vuoksi. Shoppailukierroksemme jatkui vielä tallinnassa, ja tarttuihan sieltäkin jotain matkaan.



Laukun ostamista empiessäni tuli mieleeni myös ajatus: olenko ansainnut sen? Anoreksiaan liittyy ajatus, että kaikki pitää ansaita. Tämä kärjistyy erityisesti ruokaan ja lepäämiseen, mutta myös esimerkiksi ostosten tai mielihyvän suomiseen itselleen. Hyvän suomiseen itselleen sairaus liittää aina erilaisia ehtoja eikä sairastava ole koskaan riittävä itselleen. Samalla mieleeni muistuivat kuitenkin minua eniten tällä hetkellä tukevan ihmisen, eli isäni, sanat: olen ansainnut nauttia reissustani ja elämästä ylipäätään, joka tapauksessa. Jokainen meistä ansaitsee nauttia elämästä, vaikka olisikin epäonnistunut. Tämä on hyvä jokaisen sairastavan, mutta ihan kaikkien muidenkin, pitää mielessä. Hyvää oloa ei tarvitse mitenkään ansaita.

Shoppailun lomassa tehtäväni oli hoitaa Tallinnassa myös lounas parhaan ystäväni seurassa eväillä, jotka olin varannut mukaani. Tarvitsen vielä valtavasti tukea ruokailuihini, ja syön kaikki ateriani valvotusti vanhempieni tai jonkun muun seurassa. Ennen reissuamme olen pystynyt väliaikaisesti siirtämään vastuuta ruokailuistani esimerkiksi tädilleni ja siskolleni. Nyt kuitenkin vastuu eväiden syömisestä oli itselläni, vaikka kaverini syöminen tukikin omaa päätöstäni hoitaa sovittu lounas. Äitini ja tätini siis kiersivät Tallinnassa omia reittejään. Oman vastuunottaminen ruokailusta sujui kuitenkin hyvin. Minulla oli tunne, että tein oikein, vaikka sairaus yrittikin syyllistää tapansa mukaan. Tärkeimpänä näissä tilanteissa näen, että ei lähde liikaa neuvottelemaan sairauden kanssa, sillä niissä neuvotteluissa ei ole usein kuin hävittävää. Jälkeenpäin tunne onnistuneen lounaan suorittamisen jälkeen oli onnellinen ja tunsin ylpeyttä itsestäni: olin tehnyt niin kuin kuuluukin. Samalla tapahtunut oli osoitus siitä, että vaikka tarvitsenkin ruokailuihin tukea, syön jo ennen kaikkea itseni takia, en vanhempieni tai kenenkään ulkopuolisen henkilön valvonnan vuoksi. Tämä omasta hyvinvoinnistaan huolehtiminen ja sen tekeminen nimenomaan itsensä vuoksi on nähdäkseni tärkeä askel parantumista ajatellen.

Lounaan syömisessä tsemppaaminen ei johtanut kompensointiin seuraavilla aterioilla, vaan pikemminkin päinvastoin: sain siitä voimia suorittaa hyvin myös päivällisen laivan seisovassa pöydässä. Söin itseni vähintäänkin kylläiseksi asti ja poimin tarjolla olevista ruoista minulle mieluisampia. Enkä antanut viereeni istumaan tulleiden ihmisten häiritä ruokailuani. En hävennyt täyttää lautastani ääriään myöten täyteen, enkä arkaillut hakea lisää. Tunsin vapauttavan tunteen, kun uskalsin tehdä toisin kuin sairaus määräsi. Tilanne huipentui aterian päätteeksi, kun hain jälkiruokapöydästä jäätelön ja hedelmäsalaatin lisäksi vieläpä pienen leivoksen, ihan suunnittelematta. Tein tämän spontaanisti, ihan vain koska teki mieli ja koska leivos näytti hyvältä. Ja siltä se maistuikin, herkulliselta, kuten sairaudesta vapaan elämän maistaminenkin.

Vaikka olenkin ylpeä saavutuksistani ruokailujen osalta, kaikkein parasta reissusani oli kuitenkin yhdessä vietetty aika minulle tärkeiden ihmisten ja erityisesti parhaan ystäväni kanssa ja aidon nautinnon kokeminen. Nautin todella olostani, ostosten tekemisestä, vanhan kaupungin ihmettelemisestä auringon paisteesta ja herkullisesta leivoksesta, sanalla sanoen ainakin lähes sairaudesta vapaasta elämästä. Hetken kaikki tuntui olevan kuin ennen, ja aamun hymy vaihtui matkalla avoimeksi häpeilemättömäksi nauruksi. Hetken tunsin olevani vain Ida, joka nauttii elämästä. Hetken tunsin olevani VAPAA.



<3: Ida

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Katse menneestä edistymisestä valoisampaan tulevaisuuteen

Kirjoitin edellisessä tekstissäni syntymäpäivästäni, joka jäi mieleeni ikimuistoisena päivänä. Syntymäpäivät ovatkin usein vuoden kohtokohtia, mutta samalla ne pistävät pohtimaan ajan kulua ja pohtimaan mennyttä vuotta. Tällöin ne tarjoavat myös mahdollisuuden katsoa koko vuotta taaksepäin ja miettiä, mitkä asiat ovat vuoden aikana muuttuneet. Seuraavassa nostan esille muutamia näistä asioista, jotka näen syömishäiriöstä toipumisessa olennaisina, sillä on välillä hyvä katsoa taaksepäin jo ottamiaan edistysaskelia, jotta jaksaa taas jatkaa eteenpäin.

Ensinnäkin olen kuluneen vuoden aikana joutunut työskentelemään paljon pakkoliikkumiseni kanssa. Onneksi saan myös huomata, että olen päässyt asiassa paljon eteenpäin. Olen saanut vähennettyä liikunnanmäärääni ja saanut rauhoitettua itseäni. Pystyn keskittymään esimerkiksi rauhassa lukemiseen sohvalla, kun ennen pelkkä istuminen aloillaan oli minulle vaikeaa. Aluksi tarvitsin tähän paljon ulkopuolista tukea, mutta vuoden aikana olen oppinut kontrolloimaan liikkumistani yhä enemmän itse ilman ulkoista kontrollia tai tukea.

Rauhoittumistani on auttanut myös se, että olen saanut huomata keskittymiskykyni parantuneen. Pystyn nykyään kirjoittamaan pitkiä tekstejä blogiini, lukemaan ajatuksella siten, että muistan jopa lukemisestani jotain ja keskittymään ylipäätään siihen, mitä kulloinkin olen tekemässä. Tämä on lisännyt huomattavasti kykyäni iloita elämän pienistä hetkistä.

Keskittymiskykyni parantuminen on mahdollistanut minulle myös sen, että olen löytänyt monia minulle mieluisia harrastuksia, jotka eivät liity millään tavalla kaloreiden kuluttamiseen. Viime syksynä aloitin kitaran soiton. Kävin koko syys- että kevätlukukauden työväenopiston kitaratunneilla, ja jatkan niitä nyt syksyllä jatkokurssilla. Nyt kesällä olen löytänyt itselleni toisen mieluisan harrastuksen, nimittäin tämän blogin kirjoittamisen.

Blogin kirjoittamisesta on ollut hyötyä monella muullakin tapaa kuin pelkkänä ajanviettotapana. Tästä olen kirjoittanut enemmän tekstissäni koukussa. Tärkeintä kuitenkin toipumistani ajatellen on, että olen oppinut kirjoittamalla purkamaan tunteitani, käsittelemään asioitani ja analysoimaan tilannettani. Samoin olen edennyt sairauteni käsittelyssä myös toisella rintamalla, eli olen oppinut puhumaan siihen liittyvistä asioista yhä enemmän ja enemmän.

Blogissani olen käsitellyt myös sairauteeni liittyviä pelkoja ja toipumiseni tiellä kohtaamiani haasteita. En ole kuitenkaan vain pelkästään kirjoittanut näistä peloista, vaan olen kohdannut niitä myös aidosti elämässä ja tarttunut useasti härkää sarvista. Olen kohdannut pelkojani ruokailutilanteissa ja ahdistuksesta huolimatta kasvattanut ruokamääriäni. Lisäksi olen kohdannut pelkojani esimerkiksi syömällä rasvaista ruokaa mcdonaldsissa. Rasvakammoni voittamisessa olen edennyt myös muussa arjessani lisäämällä margariinia pikkuhiljaa ruokavaliooni. Lisää rasvan käytöstäni ja peloista siihen liittyen sekä sen voittamisesta voi lukea tästä.

Suurimman pelkoni sairauteeni liittyen olen kuitenkin kohdannut vaa'alla. Olen ensimmäistä kertaa saanut nostettua painoani kotona, ja olen nyt somaattisesti paremmassa kunnossa kuin vuosiin. Olen vihdoin oppinut aidosti hyväksymään painoni nousun, uskallan kohdata siihen liittyvän ahdistuksen ja jopa tavoittelen sitä. Viime vuonna samaan aikaan olin vasta juuri hyväksymässä painoni pitämistä samoissa liian alhaisissa lukemissa, kun sitä ennen oli painoni laskenut rajusti joka osastokierroksen jälkeen.

Painonnostamisen hyväksymisessä minua on auttanut eniten varmasti se tekijä, että olen viimeisen vuoden aikana ottanut parantumiseni todella omaksi projektikseni. Koen nyt ensimmäistä kertaa, että olen aidosti hoitamassa itse itseäni, enkä enää pyri vastustamaan hoitoani. Vaikka olen aina varmasti halunnut parantua, on nyt itseluottamukseni kasvanut niin, että uskallan luottaa myös pystyväni siihen ja alkanut työskentelemään parantumiseni eteen. Olen alkanut siis ottaa vastuuta parantumisestani yhä enemmän itselleni.

Vastuunottaminen toipumisestani on alkanut käytännössä näkyä myös ruokailuissa. En enää pyri huijaamaan vanhempiani ja ennen kaikkea itseäni niissä enää juurikaan pieniä epäonnistumisen hetkiä lukkunottamatta. Vaikka tarvitsenkin vielä paljon tukea ruokailuihin ja toisen henkilön läsnäoloa, koen saamani tuen nykyään lähinnä henkiseksi enkä enää tarvitse samanlaista vahtimista kuin vielä vuosi sitten. Olen myös oppinut siirtämään vastuuta ruokailuistani esimerkiksi siskolleni vanhempieni poissaollessa. Tavoitteenani on tietysti tosin, että pystyisin tulevaisuudessa ottamaan vastuun syömisistäni ateria kerrallaan kokonaan itselleni.

Vastuun siirtäminen on mahdollistanut terveen etäisyyden ottamisen vanhempiini. En ole heistä enää yhtä riippuvainen kuin ennen ja ensikertaa vuosiin vanhempani kykenivät tänä kesänä lähtemään esimerkiksi matkoille kahdestaan. Olen saanut huomata, että etäisyyden ajoittainen ottaminen ei ole erkaannuttanut minua vanhemmistani, kuten olen joskus pelännyt, vaan pikemminkin osoittanut, kuinka rakkaita olemme toisillemme ja kuinka taistelemme sairauttani vastaan yhdessä rintamassa sekä antanut minulle mahdollisuuden itsenäistymisprosessini jatkamiseen ja antanut varmasti vanhemmilleni voimaa tukea minua.

Etäisyyden ottaminen vanhempiini on varmasti auttanut minua myös laajentamaan sosiaalisten kontaktieni piiriä. Tämän blogin kautta olen muodostanut sosiaalisen verkoston ja pidän internetin välityksellä päivittäin yhteyttä muihin ihmisiin. Sosiaalinen heräämiseni näkyy päivittäin myös muussa arjessani. En enää välttele julkisia paikkoja, vaan nautin ihmisvilinässä olemisesta keskellä kaupunkia, juttelen kävelylläni koiranulkoiluttajien kanssa ja tervehdin naapureitamme. Kaikkein tärkeimpinä ihmiskontakteina kuitenkin näen, että olen lähentynyt siskoni kanssa valtavasti sekä herätellyt kesän aikana henkiin suhdetta parhaaseen ystävääni. Nämä molemmat suhteet ovat minulle todella arvokkaita ja siskoni ja parhaan ystäväni tuella olen selättänyt monta vaikealtakin tuntuvaa päivää.

Rakkaiden ihmisten tuella olen myös oppinut vuoden aikana yhä enemmän rakastamaan ja arvostamaan myös itseäni. En enää vähättele omia saavutuksiani, vaan pystyn ylpeänä esimerkiksi kirjoittamaan niistä täällä blogissani. Olen oppinut yhä enemmän huolehtimaan itsestäni, kuten kirjoitin itsensä kaunistautumista koskevassa tekstissäni sekä oppinut nauttimaan saamastani huomiosta kuten esimerkiksi edellisestä syntymäpäivätekstistäni käy ilmi sekä ottamaan positiivista palautetta vastaan vähättelemättä itseäni, mistä olen myös kirjoittanut aikaisemmin.

Edistymiseni ei viimeisen vuodenkaan aikana kuitenkaan ole ollut suoraviivaista, mutta opittuani arvostamaan itseäni olen oppinut sietämään yhä paremmin omaa epäonnistumistani. Pettymyksensietokykyni on kasvanut myös monilla muilla elämän osa-alueilla, ja toimintani pakonomaisuuden vähetessä olen oppinut ottamaan normaaliin elämään kuuluvia riskejä rikkomalla tuttuja rutiineja ja muuttamaan suunitelmiani ja opetellut sitä kautta joustavuutta. Lisää pettymyksien sietämisestä voit lukea tästä ja rutiinien rikkomisesta muun muassa tästä.

Mitä tämä kaikki edistymiseni ja saavutukseni vuoden aikana on vaikuttanut minuun? Sanalla sanoen olen huomannut, että olen oppinut nauttimaan elämästäni yhä enemän ja enemmän. Keskittymiskykyni parannuttua olen oppinut iloitsemaan pienistä asioista ja itsetuntoni parantuessa myös uskaltanut antaa itselleni luvan aidosti nauttia olostani. Kun yleinen ahdistuneisuuteni on vähentynyt ja pakonomaisuuteni sekä suorituskeskeisyys pienentynyt kaikesta tekemisestäni, on oloni helpottunut huomattavasti.

Kaikkein tärkein seuraus kuitenkin on, että uskallan nyt aivan eri tavalla, kuin vaikka vielä vuosi sitten katsoa eteenpäin ja varovaisesti suunnitella tulevaisuuttani. Jaksan miettiä elämääni seuraavaa ruokailua pidemmälle ja välillä rohkaistuin jopa ajattelemaan aikaa syömishäiriön jälkeen. Siksi ksyynkin nyt itseltäni: miten pääsen eteenpäin, jotta toivottu tulevaisuuteni ona mahdollista saavuttaa ja jotta seuraavana syntymäpäivänäni voisin jälleen katsoa taaksepäin ja huomata edistyneeni vielä enemmän kuin nyt?



<3: Ida

tiistai 21. elokuuta 2012

Rakastettava syntymäpäivä

Minulla on ollut elämäni aikana erilaisia syntymäpäiviä. Usein lapsuudessa ja nuoruudessa ennen kuin sairaus vielä oli tullut sekoittamaan kuvioita, ne olivat vuoteni kohokohtia. Valitettavasti muistan kuitenkin myös toisenlaisia synttäreitä. Muutama vuosi sitten vietin osastolle suljettuna syntymäpäiväni ahdistuneena, pakkoliikuntaa harrastaen, ainoana toivottomalta tuntuvana ajatuksena osastolta ulospääseminen. Viime vuotisen syntymäpäivän muistan jo mukavana. Olimme tuolloin siskoni kanssa kahdestaan Linnanmäellä. Lauantaina sain viettää jälleen syntymäpäiviäni, ja tällä kertaa osasin nauttia syntymäpäivästä jo niin kuin kuuluukin, lähes niin kuin ennenkin. Seuraavassa kerron hieman lisää tästä parin päivän takaisesta syntymäpäivästäni, millaisia haasteita koin päivän aikana, miten huomasin jälleen edistyneeni sairaudesta toipumisessa ja kuinka sain jälleen kokea yhden natinnollisimmista päivistä pitkään aikaan.

Päiväni lähti pirteänä käyntiin, sillä nukuin aamulla pitkään ja heräsin vasta nukuttua kunnioitettavasti yli kymmenen tuntia. Tällainen myöhempään nukkuminen viikonloppuna tai lomalla tilaisuuden tunnen on terveille ihmisille varmasti varsin tuttua, mutta ei anoreksiaa sairastavalle valitettavasti sekään itsestäänselvyys. Syömishäiriöstä kärsivän saattaa nimittäin usein olla, kuten on minullekin ollut, vaikea antaa itselleen lupaa levätä riittävästi. Tämä liittyy samaan elimistön tarpeiden laiminlyömiseen kuin jatkuvassa nälässä eläminen ja liian raju pakkoliikunta. Anoreksiaa sairastava pyrkii maksimoimaan valveillaoloaikansa ja kulutuksensa myös minimoimalla nukkumisaikansa. Myös itse olen herännyt puoliunessa aamuyöllä jumppaamaan. Säännöt ja rajoitukset, jotka rajoittavat anoreksiaa sairastavan kaikkea elämää, siis usein laajenevat koskemaan myös nukkumista. Itse aliravitsemuksesta johtuvasta unettomuudesta kärsineenä olen kuitenkin oppinut antamaan itselleni luvan nukkua ja rentoutua yhä enemmän ja enemmän.

Kun nukuin hieman pidempään, venyi aamupalani siis hieman tavallista myöhemmäksi. Vaikka aikaisemmin ruoka-ajoista erityisesti juuri aamiaisen venyttäminen myöhemmäksi riitti aiheuttamaan minulle stressiä, osasin nyt nauttia rauhallisesta aamiaisestani. Tämä kertoo siitä, että olen oppinut joustavuutta ruokailujen suhteen ja pystyn rikkomaan anoreksian sanelemia sääntöjä sen suhteen, että aamiainnen esimerkiksi pitäisi nauttia aina samaan aikaan.

Vaikka minun olisi siis pitäny olla aamupuuroa keittäessäni pirteämpi kuin yleensä, ei tämä näkynyt valitettavasti puuron keitossa. Puuroni nimittäin hieman epäonnistui. Vaikka tapaus ärsyttikin minua, pääsin siitä kuitenkin suhteellisen nopeasti yli ja pystyin syömään hieman tavallista vetisemmän puuroni. Anoreksiaan liittyy usein  ajatus, että kun sallii itselleen lopulta hieman ruokaa, tulisi sen olla täydellistä. Kun tähän lisätään vielä se, että anoreksiaa sairastavan on usein vaikea sietää kaikenlaisia pieniäkään pettymyksiä ja omaa epäonnistumistaan, saattaa jo pelkkä ruoan epäonnistuminen saattaa sairastavan jo lähes hermoromahduksen partaalle, mikä saattaa ulkopuolisista vaikuttaa käsittämättömältä ylireagoinnilta. Onneksi minä olen oppinut jo pikkuhiljaa sietämään myös normaaliin elämään kuuluvia vastoinkäymisiä ja se näkyi syntymäpäiväni aamiaisella.

Aamiaista syödessä luin samalla myös huolissani Helsingin Sanomien sääennustetta. Olimme nimittäin jo pitkään suunnitelleet siskoni kanssa menevämme retkelle korkeasaareen, mutta ennusteessa luvattiin sadekuuroja. Anoreksiaan kuuluu usein tarve kontrollin tunteesta. Tämä liittyy paitsi syömisten kontrolloimiseen myös kaikkeen muuhun elämään. Tämän vuoksi anoreksiaa sairastavan saattaa olla jopa vaikea hyväksyä sitä, että kaikkea, kuten esimerkiksi säätä, ei voikaan kontrolloida. Tilannetta vaikeuttaa entisestään se, että anoreksiaa sairastavan on vaikeaa ottaa minkäänlaisia riskejä. Liiallisesta kontrollista luopuminen ja uskaltautuminen riskinottoon ovat kuitenkin nähdäkseni avainasioita toipumista ajatellen. Paraneminenhan edellyttää nimenomaan elämään heittäytymistä tietämättä mitä on edessä. Siksi riskinsietokykyään on hyvä harjoitella vaikkapa aluksi elämän pienissä asioissa.

Tälläkin kertaa sainkin huomata riskinottamisen kannattaneet. Suunnatessamme kohti Korkeasaarta saimme nimittäin pian huomata, että pelkomme huonosta säästä oli ollut nimittäin turha. Lautalla matkatessamme annoin auringon säteiden helliä kasvojani ja tuulen hiljaa hyväillä hiuksiani ja nautin olostani. Myös Korkeasaaressa saimme kierrellä saarta ja ihmetellä eläimiä ihanteellisessa säässä. Eläinten levollisuudesta kuumalla ilmalla olisi kyllä minulla kuten monilla muillakin syömishäiriöön sairastuneilla varmasti vielä opittavaa! Nehän makoilivat päivät pitkät varjossa vierekkäin makoillen olostaan nauttien.



Onneksi myös minä kuitenkin olen mennyt myös tässä rentoutumisasiassa eteenpäin. Aikamme saaressa kierreltyämme pysähdyimme nimittäin kalliolle nauttimaan eväitämme, jotka olimme retkeämme varten ostaneet. Ruokailu sujui kaikinpuolin hyvin. Pystyin istumaan kalliolla pitkän tovin auringossa nauttien ja syömään ateriani kohtuullisessa ajassa. Ihailen maisemia, otimme vielä muutamia valokuvia ja juttelimme siskoni kanssa kaikesta mahdollisesta ennen kuin suuntasimme kotia kohtia.

Junassa matkalla kotiin mietin retkeämme ja huomasin, että siinä oli monia asioita, jotka tekivät siitä ikimuistoisen. Ensinnäkin oli ihanaa huomata, miten pystyin keskittymään eläinten tutkiskeluun ja ihmettelemiseen. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut saattaa keskittymiskyky olla anoreksiaa sairastavalla huono. Ensinnäkin aliravitsemustila huonontaa jo itsessään sairastavan keskittymiskykyä. Lisäksi ajatukset pyörivät vaikeimmin sairastavilla usein oman ahdistuksen ja sairaiden ajatusten, kuten kaloreiden kuluttamisen ja ruokailujen, ympärillä. Nyt keskittymiskykyni mahdollisti minulle kuitenkin päivästä nauttimisen. Hymyilin ja nauroin aidosti reissullamme ja lähes kadotin ajantajun.

Parasta päivässä oli kuitenkin ehdottomasti se, että sain viettää sen yhdessä minulle rakkaimman ihmisen, eli siskoni kanssa. Kuten olen aikaisemmissanikin teksteissäni painottanut, aidot ihmiskontaktit ovat anoreksiaa sairastavalle tärkeitä, vaikka sairaus pyrkiikin eristämään sairastavan muista ihmisistä. Siskoni kanssa minun oli mahdollista palauttaa mieleeni muistoja lapsuudesta, jutella muistakin kuin sairauteen liittyvistä asioista ja tuntea olevani rakastettu.

Rakastetuksi sain tuntea oloni vielä illalla, kun siskoni lauloi minulle sohvapöytämme täyttävän lahjaröykkiön edessä. Lahjojen teemana tuntui olevan itseni kaunistaminen ja itsestä huolehtiminen, jotka ovat tärkeitä asioita toipumisessa ja tulisivat sopivassa suhteessa kuulua jokaisen nuoren naisen elämään. Sain uuden koristelaatan käsikoruuni, ihanan pehmeän hupparin, kauniit kengät, sekä useita kynsilakkoja, ihana tuoksuista suihkugeeliä ja huulikiiltoa sekä tietysti karkkia. Lisäksi sain uuden mukin rauhallisiin hetkiini hyvän kirjan ja teekupposen kanssa sekä kauniit kehykset kaunista kuvaani varten. Lahjat korostivat minulle naisellisuuttani, joka pyrkii toipumiseni edetessä yhä enemmän esille. Itsensä hemmottelu ja siitä nauttiminen ei syömishäiriötä sairastavalle ole mikään itsestäänselvyys, mutta nyt tunsin olevani valmis saamiini lahjoihin.



Lahjojen ja korttien sekä onnitteluviestien saaminen kertoi minulle myös tärkeää viestiä: minusta välitetään, olen rakastettu. Sellainen tunne on tärkeä jokaisen kokea, mutta syömishäiriötä sairastavalle se on erityisen merkityksellistä. Sairaus kun pyrkii sumentamaan sairastavan käsityksen omasta arvosta. Lahjojen ja positiivisen huomion saaminen saattaakin sairastavasta tuntua jopa vaivaannuttavalta, sillä anoreksia saa sairastavan tuntemaan, ettei ole ansainnut niitä ja niistä nauttiminen on väärin. Nyt otin jokaisen lahjan ja onnentoivotuksen ilolla vastaan, tunsin olevani niiden arvoinen. Suorastaan nautin saamastani huomiosta ja suorastaan tunsin hehkuvani vaadittuani siskoani laulamaan minulle.

Lahjoista kaikkein eniten minut sai kuitenkin tuntemaan rakastetuksi aamulla saamani juliste, jonka sisareni oli tehnyt minulle. Siihen oli koottu kivoja kuvia ja ihania, positiivisia ja kannustavia sanoja ja lauseita minulle. Siitä huomasi, että siskoni oli tehnyt sen huolella ja suoraan sydämestä. Olin todella otettu siitä, että siskoni oli nähnyt sen vaivan minun vuokseni, että oli askarrellut niin hienon julisteen itse minua varten. Anoreksiaa sairastavalle ei ole välttämättä mitenkään selvää, että häntä rakastetaan omana itsenään. Sairaus yrittää syöttää valheita, jotka sanelevat ehtoja itsensä rakastamiselle ja siitä, milloin on riittävän hyvä. Juliste oli kuitenkin minulle hyvä muistutus siitä, että minussa on paljon hyvää, josta kaikkea ei sairaus ole pystynyt tuhoamaan ja kuinka sitä hyvää tulee minusta yhä enemmän esiin toipumiseni edistyessä.




Syntymäpäiväviikonloppuni  kruunasi vielä sunnuntaina parhaan ystäväni kanssa tehty retki kirpputorille. Juttelimme kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä, suunnitelimme yhteistä matkaa ja uskalsin jälleen hemmotella itseäni pienillä ostoksilla. Lahjoissa jatkui tuttu hemmotteluteema ja sain jälleen tuntea olevani arvokas ja nauttivani olostani.

Syntymäpäiväni oli siis nautinnollinen ja sain kokea monta hyvää hetkeä yhdessä minulle tärkeiden ihmisten kanssa. Viikonlopusta jäi elämän reppuuni monta mukavaa muistoa, jotka antavat minulle voimia jälleen taistella eteenpäin kohti oikeaa elämää. Tärkeintä päivässä oli kuitenkin huomata, kuinka rakastettu olen, mikä on tärkeä tunne ihan kaikille. Siksi en nyt kehotakaan pelkästään sairastavien läheisiä musituttamaan sairasta sitä, kuinka häntä rakastetaan ehdoitta omana itsenään, vaan oikeastaan ihan kaikkien meidän tulisi muistuttaa siitä silloin tällöin rakkaimpiamme.



<3: Ida

perjantai 17. elokuuta 2012

Shoppailu: ahdistuksesta ihmisten (ja itsensä!) parissa viihtymiseen

Viime lauantain vietin minulle jo tuttuun tapaan kaupungilla shoppaillessa. Shoppailulla tarkoitan tässä tapauksessa rentoa kaupoissa kiertelyä ja mahdollisesti ostosten tekemistä. Vaikka olinkin yksin, enkä olisi oikeastaan tarvinnut mitään erityistä, jäi tuo kokemus mieleeni positiivisena retkenä ja oli jälleen siten myös yksin naula anoreksiapeikon arkkuun. Olen asiasta kiitollinen, sillä tällainen shoppailusta nauttiminen kun ei minulle, kuten  ei monelle muullekaan anoreksiaa sairastavalle, ole mikään itsestäänselvyys.

Shoppailu on anoreksiaa sairastavalle usein nimittäin vaikeaa. Ensinnäkin ylipäätään kaupungille ihmisten pariin meneminen voi ajoittain tuntua jopa ylivoimaiselta. Kuten olen jo aikaisemminkin kirjoittanut, anoreksia pyrkii nimittäin eristämään sairastavan muista ihmisistä. Sairastava lukkiutuu helposti kotiin toteuttamaan tuttuja sairaita rutiinejaan. Lopulta kunnon yhä heiketessä sosiaaliset tilanteet voivat muodostua jopa oikeiksi painajaisiksi, sillä sairastava saattaa kokea itsensä kyvyttömäksi toimimaan kanssakäymisissä muiden ihmisten kanssa. Lisäksi anoreksiaa sairastava alhaisen itsetuntonsa vuoksi usein häpeää itseään, mikä vaikeuttaa ihmisten keskelle menemistä entisestään.

Kotiin eristäytyminen ei kuitenkaan tue toipumista, omiin murheisiinsa uppoaminen ei kohota itsetuntoa eikä muiden ihmisten välttely edesauta sosiaalisten taitojen kehittymistä. Tämän vuoksi kehotankin jälleen jokaista sairastavaa pois omasta yksinäisyydestään muiden ihmisten pariin. Parhaimmillaan shoppaillessa onkin mahdollista katsella muuta elämää, mikä saattaa auttaa omien murheiden asettamista realistisimpiin mittaushteisiin, ja se tarjoaa luonnollisia kanssakäymisen muotoja, pienissä paloissa, mikä on otollisinta itsensä "sosiaalistamiselle".

Lisäksi shoppailusta nauttimista vaikeuttaa entisestään se, että sairastavan maailma on, kuten olen edellisissä teksteissänikin todennut, hyvin suorituskeskeinen, ja kulutukseen tähtäävä, ja tämän vuoksi saattaa shoppailu pahimmillaan mennä pelkäksi päämäärättömäksi pyöriskelyiksi kaupoissa, jonka tavoitteena on vain kalorien kuluttaminen. Kun vielä on vaikea keskittyä mihinkään, saattaa koko shoppailun idea kadota. Myös itselläni on ollut aikoja, jolloin olen tarvinnut välttämättä jonkun toisen ihmisen seurakseni, jotta kaupungilla oleminen ei olisi mennyt pelkäksi kävelemiseksi ja silti keskittyminen ostosten tekeminen on ollut vaikeaa. Nyt pystyn jo itse keskittymään vaatetankojen ihanuuksien ja korujen sädehtivään vetovoimaan ilman, että minun täytyy itseäni siihen pakottaa.

Alhaisen itsetunnon vuoksi syömsihäiriötä sairastavan on myös vaikeaa suoda itselleen mitään hyvää. Tämä tarkoittaa shoppailun kohdalla paitsi sitä, että hänen on vaikea suoda shoppailun tuottamaa hyvää mieltä, myös saada ostettua itselleen mitään. Sama vaatimattomuus itseään kohtaan tai pikemminkin tunne omasta arvottomuudesta, joka heijastuu kaikkeen anoreksiaa sairastavan elämään, saattaa laajeta koskemaan myös shoppailua. Anoreksiaa sairastava usein nimittäin ajattelee, että kuten ruoankin kanssa, hänen on muutenkin pärjättävä mahdollisimman vähällä. Tällöin anoreksiasta kärsivät ei siis omasta mielestään ansaitse esimerkiksi uusia vaatteita tai tavaroita.

Uusien vaatteiden ostamista itselleen vaikeuttaa entisestään se, että anoreksiaa sairastavan kuva omasta kehosta on usein vääristynyt. Tämä tarkoittaa paitsi ahdistusta sovituskoppien spottivaloissa ja isojen peilejen edessä, myös vaikeutta löytää itselleen sopivia vaatteita. Sairastavan saattaa olla hankalaa itse löytää itselleen oikeaa kokoa. Tällöin sairastava sovittaa usein itselleen aivan liian isoja vaatteita, ja tuskastuu, kun mikään ei istu. Toisaalta kaikkein pahimmaksi ahdistus kasvaa silloin, kun jokin vaate tuntuu kiristävän tai liian pieneltä päällä. Vaikka kyse olisi lastenkokoisista farkuista sairaus uskottelee sairastavalle, että tämä on varma merkki siitä, että sairastava on liian lihava tai muita vastaavia johtopäätelmiä. Kun anoreksiaa sairastavan paino sitten alkaa pikkuhiljaa normalisoitua, on vaateostosten tekeminen yhä vaikeampaa, kun sairastava on tietämätön omasta itselle sopivasta koostaan.

Toisaalta sovituskoppien peileistä, uudessa ympäristössä, sairastava saattaa nähdä vilauksen realistisempaa kuvaa itsestään. Minä ainakin muistan, kuinka heijastus uudesta pinnasta on heikoimmassa kunnossa saanut minut pelästymään omaa kuvajaistani aivan kuten esimerkiksi valokuvatkin. Samoin vaatteiden ei-toivottu roikkuminen päällä on saanut minut tuskastumaan ja ymmärtämään oman olemukseni riutuneisuutta. Vaikka oman tilanteen realisointi on toivottavaa, saattaa tämä ymmärrettävästi aiheuttaa myös ahdistusta ja pahaa oloa.

Siitäkin huolimatta että se saattaakin tuntua aluksi ahdistavalta, kuuluu kuitenkin myös sopivien vaatteiden sovittelu ja ostaminen osaksi toipumista. Sovittelemalla vaatteita on mahdollisuus harjoitella oman kehonsa rajoihin tutustumista. Peilaillessa itseään ja vaatteita sovittaessa on myös mahdollista oppia hyväksymään oma kehonsa. Näin shoppailu voi siis toimia paitsi oman minäkuvan rakentamisen tukena myös tervettä hyvää itsetuntoa tukien. Jos sopivien vaatteiden löytäminen itse tuntuu mahdottomalta, voi aluksi ottaa vaikkapa hyvän ystävän seuraksi ja avuksi.

Itsetunnon kehittymistä shoppailu voi tukea myös muilla tavoin. Sen avulla on nimittäin mahdollista harjoitella hyvän suomista itselleen. Pelkkä pienikin uusi vaatekappale, koru tai tavara voi saada jo hymyn huulille. Itselläni siihen riitti lauantaina, kahdeneuron pinkit korkokengät kirpputorilta. Pääasia on, että haluaa suoda itselleen pienen piristyksen ja rohkaistuu hemmottelemaan itseään anoreksian aiheuttamista syyllisyydentunteista huolimatta.

Toisaalta silloin tällöin hymyn riittää nostamaan huulille jo pelkkä ihmisten sekaan meneminen ja mukavan päivän viettäminen kaupungilla ilman ostoksiakin. Ylipäätään kaikki kontaktit muihin ihmisiin toimivatkin yleensä tervettä itsetuntoa tukevasti ja mielialaa kohottavasti. Ja eihän sitä turhaan ikkunaostoksiakaan kehuta! Pääasia shoppailussa tulisikin olla arjen hetkellinen unohtaminen, jolloin se toimii terveyttä tukevasti. Ylipäätään kaikki tekeminen, josta nauttii ja joka ei ole sairauden sanelemaa pakonomaista suorittamista on hyväksi.

Kuinka sitten oma shoppailureissuni sujui? Onnistuin tekemään ostoksiani rauhallisesti ja keskittyneesti, eli sain pidettyä pakkoliikkumiseni kurissa. Itsekseni kaupungille lähteminen ei siis enää aiheuttanut minulle ongelmia, pikemminkin voin sanoa viihtyneeni itseni kanssa. Aika tuntui päivän aikana kuluvan kuin siivillä ja tunnit vaihtuivat toisiin. Hymyilin ihmisille, nautin olostani ja uskalsin tehdä pari pientä ostostakin. Ja mikä tärkeintä, tunsin vaatteita sovittaessani itseni jopa kauniiksi ja uskalsin hymyillä myös peilikuvalleni.




<3: Ida

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Päin rasvakammoa

Anoreksiaa sairastavalle paitsi että ruoka ja kalorit ylipäätään aiheuttavat päänvaivaa ja ongelmia, saavat tietyt ruoka-aineet usein aikaan erityistä tuskastumista ja anoreksiaa sairastavan päässä jopa maagisia merkityksiä. Itselläni tällaista vaikeutta ja ahdistusta on aiheuttanut, ja aiheuttaa yhä edelleen, rasvan käyttö. Käsittääkseni rasvakammo on varsin yleistä anoreksiaa sairastavilla, ja tämän vuoksi seuraavassa paneudunkin rasvan käytön tärkeyteen ja toisaalta sen haastavuuteen sekä siihen kysymykseen, miten tuo kammo on mahdollista voittaa.

Ihmisen kokonaisenergiamäärästä noin 30 prosenttia tulisi tulla rasvasta eli suositusten mukaan ihmisen tulisi käytännössä syödä rasvaa suunnilleen yksi gramma painokiloa kohti. Mihin elimistö sitten tarvitsee rasvaa? Solukalvot koostuvat 40 prosenttisesti rasvasta. Tämä tarkoittaa sitä, että uusien terveiden solujen muodostamiseen, joka on painoaan nostavalla ja anoreksiasta toipuessa tavoitteena, tarvitaan rasvaa. Lisäksi solut uudistuvat jatkuvasti, mikä edellyttää jälleen solujen muodostumiseen vaadittavaa rasvaa. Rasva toimii lisäksi rasvaliukoisten vitaamiinien lähteenä ja kuljetusaineena. Lisäksi rasva lisää kylläisyyden tunnetta ja antaa makua ruokaan. Kaikkein tärkein tehtävä rasvalla on kuitenkin aivoissa. Aivojen hermosäikeet koostuvat nimittäin rasvasta ja muodostavat rasvasta ympärilleen suojaavan vaipan.



Kun ymmärtää rasvan merkityksen aivojen kannalta, on selvää, että sen puutos vaikuttaa erityisesti ihmisen ajatteluun. Kun ihminen, ja aivot, saa toistuvasti ruoastaan liian vähän rasvaa, ajattelu hidastuu. Lisäksi kyky tehdä loogisia päätelmiä ja ajatella abstraktisti heikkenee. Muistan itsekin, kuinka silloin, kun en saanut käytännössä ollenkaan syömästäni ruoasta rasvaa, ajatus tuntui ikään kuin pysähtyvän tai "kulkevan hitaasti". Lisäksi luovuus ja mielikuvituksen puute ovat varsin yleisiä rasvan puutoksesta kärsivillä, usein syömishäiriöisillä henkilöillä. Myös lähimuistin heikkeneminen on merkki siitä, että aivot eivät saa riittävästi rasvaa.

Kun ajattelukyky rasvan puutteen myötä heikkenee, myös "joko tai" -ajattelu vahvistuu ja ajatuksen pakonomaisuus lisääntyy. Tämä on ymmärrettävää, vaatiihaan tällainen kankea ja suora ajattelu aivoilta huomattavasti vähemmän kuin luovien ratkaisujen keksiminen ongelmiin. Rasvan puutos siis vahvistaa anorektista kankeaa ajattelua ja sairaita ajatuksia, jolloin rasvan käyttö vaikeutuu entisestään, ja noidankehä on valmis. Lisäksi monille anoreksiaa sairastaville syntyy rasvan puutoksesta johtuen erilaisia pakkotoimintoja, esimerkiksi jatkuvaa käsien pesemistä.

Muita rasvan puutoksesta johtuvia oireita ovat esimerkiksi silmien valonarkuus, kuiva iho, hiustenlähtö, lisääntynyt infektioherkkyys ja heikosti toimivat makusilmut. Lisäksi ilman rasvaa elimistö ei kykene yhtä hyvin hyödyntämään ravinnosta saatavia rasvaliukoisia vitamiineja ja esimerkiksi proteiinia, mikä aiheuttaa esimerkiksi vatsan turpoamista ja edelleen uusia ongelmia.

Monia näistä rasvan puutoksesta johtuvia oireita tunnistan valitettavasti myös itsessäni sairauteni aikana, mutta onneksi huomaan jo pienen rasvan käytön lisäämisen vaikuttaneen positiivisesti näiden oireiden katoamiseen. Kun en saanut ravinnostani juurikaan rasvaa, käteni olivat kuivia kuin hiekkapaperi ja iho hilseili ympäriinsä niin pahasti, että rystyseni olivat haavoilla.  Myös hiuksia lähti tupoittain, ja onneksi olen nyt kun olen uskaltautunut lisäämään hieman rasvaa ruokavaliooni saanut onnekseni huomata niiden tuuheutuneen uudelleen. Suolan käyttöni on edelleen runsasta, mikä saattaa viestiä myös heikentyneestä makuaistista ja rasvan puutoksesta.

Olen onnekseni siis onnistunut vakuuttamaan itseni siitä, että tarvitsen rasvaa ja pikkuhiljaa pyrkinyt lisäämään sitä ruokavaliooni. Tänään tein jälleen pienen lisäyksen ateriasuunnitelmaani rasvan osalta ja lisäsin aamulla puurooni kaksinkertaisen annoksen margariinia edelliseen verrattuna. Siitäkin huolimatta rasvan käyttö aiheuttaa minullekin edelleen ahdistusta, rasvainen puuro leviää pitkin lautasen reunoja ja yhä välillä rasva leivän päältä pyyhkiytyy paperiin.

Mikä rasvan käytöstä tekee sitten niin vaikeaa? Valitettavasti en tiedä tähän kysymykseen selventävää vastausta. Rasvan käyttö on varmasti ensisijaisesti vaikeaa sen energiatiheyden kannalta, sisältäähän se määräänsä nähden paljon anoreksiaa sairastavan vihollisia eli kaloreita. Lisäksi rasvan lisääminen ruokaan tai leivän päälle kaikista sen hyödyistä huolimatta tuntuu turhalta, eihän se lisää konkreettisesti syömisen määrää, ainoastaan energiapitoisuutta. Lisäksi anoreksia syöttää ajatuksia rasvan maagisesta vaikutuksesta painoon, kuinka rasva varastoituu ihmisen elimistöön ja lihottaa ihmistä. Todellisuudessahan elimistö käyttää ensin rasvan kuten muutkin ravintoaineet ensin elimistön tarpeisiin ja varastoi vasta ylimääräisen energian, tulee se sitten missä muodossa hyvänsä, elimistön rasvakudokseen. Sairauden aiheuttamista peloista johtuen rasva kuitenkin usein saa anoreksiaa sairastavan luokittelemaan rasvaiset ruoat ensimmäisenä kiellettyjen ruokien listalle, josta niiden poistaminen ja käyttöönottaminen aiheuttaa kaikista suurinta ahdistusta.

Miten rasvan käyttöä sitten voi helpottaa? Itseäni on auttanut ensinnäkin faktatiedon lukeminen ja kuuleminen rasvan tärkeydestä ja sitä kautta anorektisten ajatusten rasvan "vaarallisista" merkityksistä järkeistäminen. Lisäksi itseäni kammoni voittamisessa auttaa tällä hetkellä tiivis muiden ihmisten tuki, eli esimerkiksi se, että isäni auttaa minua rasvan sekoittamisessa puuroon. Kun rasvan käytön positiiviset muutokset sitten alkaa huomata, esimerkiksi kiiltävänä ja paksuna tukkana tai kuultavana ihona sekä ennen kaikkea muistin ja ajatustoiminnan selkiintymisenä, kannustaa se rasvan käyttöön edelleen.

Kun on sitten valmis käyttämään rasvaa, on tärkeää miettiä itselleen helpoimpia muotoja saada rasvaa. Itse olen esimerkiksi levittänyt margariinia paitsi leivän päälle, myös sekoittanut puuron ja perunan sekaan, sekä otan päivittäin lisäksi elintärkeitä omega-rasvahappoja kapselien muodossa. Joillekin rasvan nauttiminen esimerkiksi pähkinöiden muodossa voi olla helpompaa.

Kun uskaltaa kohdata pelkonsa, kuten minä rasvan, yhä uudelleen ja uudelleen, ei se enää tunnu vähän ajan kuluttua ihan yhtä ahdistavalta ja pikkuhiljaa rasvan käytöstä muodostuu tapa. Ennen kaikkea rasvan käyttöä, kuten syömistä ylipäätään, helpottavatkin toistot, toistot ja vielä kerran toistot. Uskon myös, että kun rasvan käyttöä on jatkanut tarpeeksi pitkään, vaikuttaa se tervettä ajattelua vahvistavasti poistamalla anorektisia pakkoajatuksia. Tunnen tapauksen, jossa rasvan käytön aloittaminen toimikin tärkeänä alkuna koko paranemisprosessille.

Myös itselleni rasvan käytön opettelu on ollut tärkeä osa paranemisprosessiani. Vaikka uskonkin, että tekemäni rasvan lisääminen vaikuttaa positiivisesti elimistöni terveyteen, olen ennen kaikkea ylpeä siitä, mitä tällaisen minulle pelottavan asian ottaminen ruokavalioon kertoo toipumisestani. Se on nimittäin taas yksi osoitus siitä, että terve puoli alkaa olla minussa yhä vahvemmilla. Vaikka anoreksia aiheuttikin syyllisyyden tunteita ja ahdistusta lisätessäni rasvaa, pystyn yhä paremmin ja paremmin järkeistämään sairauden tuomia ajatuksia ja pääsen sen tuomista  pelottavista tunteista yli. En siis enää suostu uskomaan anoreksian syöttämiä ajatuksia niitä kyseenalaistamatta.

Rasvan lisääminen ruokavaliooni viestii myös siitä, että osaan pitää yhä paremmin huolta itsestäni. Ja kun ymmärrän rasvan käytön tärkeyden ja haluan huolehtia omasta hyvinvoinnistani, olen valmis tekemään töitä sen eteen. Ja niinhän se valitettavasti on, että työ oman terveytensä eteen vaatii usein ahdistuksen ja pelkojen kohtaamista. Nyt kuitenkin luotan jo itseeni ja omiin kykyihini kohdata tuon tervehtymisen vaatiman ahdistuksen. Itseluottamukseni lisääntymisestä kertoo myös se, että rasvan käytön lisääminen ruokavaliooni oli lopulta lähtöisin nimenomaan itsestäni, eli koin tekeväni sen ilman painostusta. Juuri tällaiset itsestä lähtevät paranemisen eteen tehdyt tervehdyttävät muutokset ovat toipuvalle kaikista arvokkaimpia. Ne viestivät siitä, että motivaatio paranemisen suhteen on kohdillaan ja vahvistavat itsetuntoa entisestään.

Ainakin omalla kohdallani rasvan määrän pienikin lisääminen ruokavaliooni toimi itsetuntoani vahvistavasti. Se oli minulle osoitus siitä, että olen nyt todella valmis kohtaamaan kaiken sen sairauden aiheuttaman pelon. Tavoitteeni on selvä: tahdon parantua, ja olen valmis kohtaamaan myös ahdistusta, mitä toipuminen vaatii. Nyt tiedän olevani siihen tarpeeksi vahva: kohtaan pelkoni ja voitan kammoni rasvagramma kerrallaan.




<3: Ida

Ps. Lähteenä on käytetty Gisela van der Strerin kirjaa Lupa syödä (Edita 2006). Suosittelen opusta kaikille lämpimästi!

maanantai 13. elokuuta 2012

Portti rentoutumiseen, ovi itseen

Flunssani alkaa onneksi olla jo voiton puolella. Kuten edellisissä teksteissäni (teksti1 ja teksti2) olen kirjoittanut, on tämäkin koettelemus ollut minulle kuitenkin myös opettavainen. Flunssaan sairastumisen myötä minun on pitänyt keksiä myös uusia tapoja kuluttaa aikaa, kun olen ollut lukittuna kotiin eikä minulle tuttu puuhailu ole ollut mahdollista. Seuraavassa jaan kanssanne erään tällaisen uudelleenlöytämäni tavan viettää aikaa ja kerron, kuinka se taas sotii anorektista ajattelumallia vastaan.

Mikä tämä uusi ajanviettotapani sitten on? Viime viikon päivät nuhaisena ja kurkku kipeänä vietin paitsi tv:tä katsoen, käsitöitä tehden ja netissä pyörien, ennen kaikkea sohvalla kirjaa lukien. Saatuani Zafonin viimeisen osan luettua, siirryin jo pitkään hyllyssä odottaneeseen vampyyriaiheisen sarjan toiseen Uusikuu-osaan. Tällainen sohvan nurkassa lukeminen on terveelle ihmiselle käsittääkseni varsin tavallinen tapa viettää kotona aikaa. Syömishäiriötä sairastavalle tähän kykeneminen ei kuitenkaan ole mikään itsestäänselvyys.


Lukiessani minun on täytynyt nimittäin olla ihan rauhassa ja antaa itselleni lupa rentoutua. Tämä sotii anorektista ajattelumallia vastaan, sillä anoreksian mukaan tekemisen tulisi olla koko ajan kulutukseen tähtäävää ja rentoutumisen luvan antaminen itselleen on hankalaa. Olen kirjoittanut aikaisemminkin siitä, että anorektikon mielessä pyöriin usein kalorilaskuri, jonka avulla sairastava pyrkii maksimoimaan kulutuksensa. Voin kuitenkin suositella jokaiselle sairastavalle rentoutumisen opettelua, vaikkapa pieni pala kerrallaan, koska nään sen tärkeänä osana itsestä huolehtimista ja itsetunnon parantamista ja näin myös tärkeänä osana parantumista.

Rentoutumista vaikeuttaa entisestään usein se, että anoreksiaa sairastava tuntee itsensä yleensä hyödyttomäksi toimeettomana vaikkapa vain kirjaa lukiessa. Anoreksian mukaan heikon itsetunnon omaavan henkilön pitäisi olla koko ajan nimittäin tekemässä jotain, jonka sairaus mieltää hyödylliseksi tai aikaansaavaksi. Rentoutuneen tilan edellytys kuitenkin on tämän hyödyttömyyden hyväksyminen, ja sen opettelu siksi tärkeää. Tähän lukeminen on hyvä keino, eihän siinä synny mitään tuotosta, vaikka toki sairas mieli saattaa pahimmillaan muuttaa senkin suorittamiseksi.


Harjoittelemalla rentoutumista vähitellen, syömishäiriötä sairastavakin voi pikkuhiljaa myös oppia nauttimaan siitä. Anoreksiaa sairastavan on usein vaikea antaa itselleen tätä lupaa nauttia, onhan sairauden tarkoitus nimenomaan, kuten olen aikaisemminkin todennut, saada sairastava tuntemaan olonsa mahdollisimman kurjaksi. Sairastavan kaikkea tekemistä leimaa usein nimittäin pakonomaisuus. Tämä käsittää ennen kaikkea syömiseen ja liikkumiseen liittyvät rutiinit mutta myös muuhun olemiseen liittyvät aikatauluttaminen ja pakkotoiminnot. Pakonomaisuuden vuoksi kaikesta tekemisestä tulee väkinäistä suorittamisesta, ja ilo elämästä katoaa. Rentoutuessa ideana kuitenkin olisi, että tällainen pakonomainen suorittamiseen tähtäävä toiminta pikkuhiljaa väistyisi omaan hyvinvointiin tähtäävän, mielihyvää tuottavan toiminnan tieltä. Ainakin minä olen saanut lukiessa kokea paitsi hyvää oloa flunssasta huolimatta, myös vointini kohenemista.

Kun uskaltaa nauttia elämän pienistä hetkistä, voi samalla tutustua itseensä paremmin, tai uudelleen. Kun pitkään on kuluttanut aikansa pelkästää sairauden sanelemia pakkotoimintoja noudattaen, hämärtyy käsitys siitä, mikä on omaa ja mikä sairauden tahtoa. Pitkään sairastavan onkin vaikeaa usein enää edes muistaa, millaisista asioista pitää. Tällöin on hyvä kokeilla esimerkiksi erilaisia harrastustoimintoja ja kuulostella itseään. Toipuvan on myös hyväksyttävä se, että omien mielipuuhien löytyminen ei käy välttämättä helposti edellämainitsemistanikin syistä, ja tämän vuoksi siinä tulee olla sinnikäs. Uskon kuitenkin, että elämästä nauttiminen ja itseen tutustuminen ovat sen vaivan arvoisia. Ja sitähän toipuminen on, retki itseen.

Harrastuksena lukeminen on itseentutustumista ajatellen erityisen hyvä, sillä se tarjoaa mahdollisuuden tutustua itseen paitsi etsimällä omia mielikirjojaan myös heijastamalla kirjan henkilöiden kautta omia tunteitaan ja ajatuksiaan. Kirjaa lukiessa on mahdollista kokea aitoja oivalluksia: tuolta minustakin tuntuu, noin minäkin ajattelen! Hyvin kirjoitettu romaani saattaakin tarjota tunteet anoreksian alle tukahdutetuille tunteille. Samalla romaanin henkilöiden avulla on mahdollista harjoittaa empatiakykyään.

Lukiessa on myös hyvä mahdollisuus paitsi tutustua itseensä kirjojen kautta myös opetella olemaan itsensä kanssa. Lukeminenhan yleensä on nimittäin itsensä kanssa olemista. Tämä ei ole mitenkään helppoa henkilölle, jolla on, kuten anoreksiaa sairastavalla yleensä, kovin negatiivinen käsitys itsestä. Itsensä seurassa viihtymistä on kuitenkin tärkeä opetella, sillä se kuuluu toipumiseen. Usein syömisellä oireilu saattaa nimittäin olla pakoa, jolla pyrkii unohtamaan itsensä, omat tunteensa ja omat tarpeensa. Vaikka siis kannustankin jokaista syömishäiriötä sairastavaa muiden ihmisten pariin ja sosiaalisiin kontakteihin, on silloin tällöin hyvä harjoitella ihan vain itsensä kanssa olemista. Itseasiassa uskonkin, että vasta kun on sinut itsensä kanssa, on helppo olla myös muiden seurassa.

Tämä retki itseen on aina myös uuden löytämistä tai ainakin uudelleen löytämistä. Syömishäiriöstä toipuvan onkin hyvä muistaa, että me kaikki kasvamme ja kehitymme ja sitä myötä myös muutumme. Tämän vuoksi samat asiat, jotka ennen sairastumista tuottivat mielihyvää, eivät välttämättä enää ole niitä, joista yhä nauttii. Esimerkiksi minä en lukuisten ystävieni tapaan ole koskaan ahminut pitkiä romaaneja vaan käyttänyt aikani ennemmin askartelemalla, käsitöiden tai musisoinnin parissa. Nyt olen huomannut, kuinka aikuisempi minä pitää lukemisesta. Tämä muuttuneen minän hyväksyminen saattaa sairastavalle olla vaikeaa, sillä sairaus usein pyrkii pysymään nimenomaan vanhassa ja muuttumattomassa. Koko laihduttaminen saatta lähteä liikkeelle halusta palata lapsuuteen tai pelosta, jota naiseksi muuttuva keho aiheuttaa. Myöhemmin sairauden syvetessä pelko painon nousemisesta ja tuttujen turvallisilta tuntuvien rutiinien katkeamisesta aiheuttavat ahdistusta, mikä kertoo muutoksien vaikeudesta. On hyvä kuitenkin muistaa, että sairaudesta toipuminen edellyttää nimenomaan toisintekemistä ja elämän uudelleen järjestämistä. Tässä hyvänä apuna voi olla vaikkapa juuri uuden harrastuksen löytäminen.

Pelkkä luvan antaminen itselleen ei tietysti vielä välttämättä mahdollista nauttimista, jos tekemiseen ei pysty keskittymään. Sairaat ajatukset ja anoreksian syytökset usein piinaavatkin syömishäiriötä sairastavaa etenkin silloin, kun hän yrittää tehdä jotain nautinnollista tai rentouttavaa. Lisäksi keskittymistä vaikeuttaa jo pelkästään se, että aliravitsemus ja nälkä saavat ajatukset keskittymään pelkästää ruokaan. Lisäksi rasvanpuutos aiheuttaa hajamielisyyttä ja vaikuttaa muistiin, mikä vaikeuttaa asiaan paneutumista entisestään. Nämä tekijät huomioonottaen sairastavalle voikin olla aluksi hyvä kokeilla rentoutumista ja uutta ajanvietotapaansa pienissä erissä kerrallaan lisäten tämän jälkeen siihen kulutettua aikaa säännöllisesti. Lopulta saattaa huomata, kuten minulle on käynyt lukemaan uppoutuessani, että ajantaju katoaa ja menettää merkityksensä. Tässä huomaan tulleeni jo pitkän matkan eteenpäin, sillä ennen  pieni hetki aloillaan oloa aiheutti minulle pelkkää huolestumista ja stressiä.

Kun lukemiseen pystyy keskittymään kunnolla, oikein uppoutumaan, se tarjoaa parhaimmillaan  paitsi mahdollisuuden tutustua itseen, myös hetkellisen pakoretken tästä maailmasta. Esimerkiksi jännittävän dekkarin käänteiden pyörteisiin heittäytymällä on mahdollista unohtaa, tai ainakin jättää hetkeksi taka-alalle, omat murheensa. Tällaiset pakomatkat ovat anoreksiaa sairastavalle äärettömän tärkeitä, sillä sairauden ajatukset piinaavat pääsääntöisesti jatkuvasti sairastavan mieltä ja ajatuksissa tuntuu pyörivän vain ruoka ja oma ahdistus. Tällöin on vaikeaa löytää ratkaisujakaan ongelmiinsa tai nähdä ulospääsyä tilanteesta. Toki kaikenlainen tekeminen, on se sitten askartelua tai vaikkapa musiikin kuuntelua, jossa pääsee irroittautumaan hetkeksi omasta ahdistuksestaan on aivan yhtä arvokasta.

Minä olen muutaman kerran jo onnistunut saavuttamaan romaaniin uppoutuessani sen tilan, että pääsen irroittautumaan sairauden piinaamista ajatuksista ja nauttimaan rentoutuneesta olostani. Tämä on hieno kokemus, josta aion pitää kiinni. Vaikka siis en olekaan enää flunssan pakottamana liimattu sohvan nurkkaan kirja kädessä ja teekupponen toisessa, taidan jäädä sinne aina silloin tällöin ihan vapaaehtoisesti!



<3:Ida

perjantai 10. elokuuta 2012

Lupa syödä

Flunssaisena kotona levätessäni tein yhden tärkeän oivalluksen toipumistani ajatellen. Tai oikeastaan oivallukseni oli lähinnä asian varmistumista, olinhan tavallaan tiennyt sen jo aikaisemminkin. Ymmärsin nimittäin, että vaikka olen jo edennyt toipumisessani ja tottunut syömään säännöllisesti, haen touhuamisellani yhä itselleni lupaa syödä. Kun sitten flunssa pysäytti minut paikalleen, jouduin pohtimaan tätä oikeutustani ja tekemään valinnan. Valitsin syödä kaikesta huolimatta, vaikka se tuntuikin vaikealta. Seuraavassa kerron hieman lisää siitä, miksi anoreksiaa sairastavan on niin vaikeaa antaa itselleen lupaa syödä ja mitkä tekijät ovat helpottaneet minua tuon luvan suomiseen itselleni.

Ensinnäkin on selvää, että anoreksiaa  sairastavan on vaikeaa antaa itselleen lupaa syödä, sillä hän pelkää sairaanloisesti lihomista tai painonsa nousua. Muuten fiksusti ajatteleva henkilö saattaa pahimmillaan ajatella niinkin suoraviivaisesti, että jos nyt syön jotain, painoni lähtee välittömästi raketinomaiseen nousuun. Syömishäiriöitä sairastava liittää usein myös tietyt itselleen vaikeaksi kokemat ruoka-aineet erityisesti tähän pelkoon. Esimerkiksi itselläni erityisesti rasva aiheuttaa vieläkin ahdistusta ja liitän sen lihomiseen, vaikka ymmärränkin ihmisen tarvitsevan sitä, ja etteivät rasvasta saadut kalorit ole yhtään sen vaarallisempia kuin muutkaan. Jollakin toisella tämä pelko saattaa kohdistua esimerkiksi sokeriin tai hiilihydraatteihin.

Vaikeus antaa itselleen lupaa syödä liittyy myös sairastavan alhaiseen itsetuntoon. Anoreksiaa sairastava saattaa ajatella, ettei ole tarpeeksi arvokas, laiha, hyvä tai jotain muuta, jotta olisi ansainnut luvan syödä. Tällöin hän pyrkii hakemaan syömättömyydestä ja painon laskusta itselleen oikeutusta ja jää odottamaan hetkeä, jolloin olisi riittävä ansaitakseen ruoan. Alhaisen itsetunnon takia anoreksiaa sairastava ei halua suoda itselleen nautintoa, jonka ruoka tai kylläinen olo hänelle aiheuttaisi. Tämän vuoksi erityisesi ennen herkuiksi koetut ruoat usein päätyvät ensimmäisenä kiellettyjen ruokien listalle.

Toisaalta sairastava saa taas hyvää oloa nälästä ja laihtumisesta. Kun elimistö on riittävän pitkään liian vähällä energiatasolla, se menee ketoosiin, jolloin henkilölle tulee energinen olo ja jopa kaikkivoipaisuuskuvitelmia. Tällöin sairastava tuntee olevansa vahva. Samalla sairastava pyrkii korottamaan alhaista itsetuntoaan saamalla onnistumisia nälän tunteesta ja siitä, että pystyy vastustamaan kiusausta syödä.

Syömättömyys kertoo aina myös vaikeudesta huolehtia itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan. Tämä kertoo paitsi alhaisesta itsetunnosta myös vaikeudesta kuunnella omaa kehoaan ja sen viestejä ja toimia niiden mukaan. Valitettavasti kehon viestit nimittäin menevät sekaisin, kun ne tarpeeksi usein kieltää itseltään. Tämä tarkoittaa sitä, että kun sairastava esimerkiksi sivuuttaa liian usein nälän tunteen, se lakkaa tulematta tai sitä ei enää ainakaan tunnista samalla tapaa kuin ennen. Tällöin syömishäiriöön sairastunut kuvittelee, että hän syö liikaa ja pyrkii vähentämään syömistään tai pitkittämään ruokaväliään entisestään, kun oikea ratkaisu tilanteeseen olisi täsmäsyöminen.

On myös syytä muistaa, että anoreksian taustalla saattaa olla paljon vaikeita asioita, jotka sairastava on yrittänyt piilottaa laihduttamisensa ja syömättömyytensä taakse. Syömättömyys saattaa olla myös keino piilottaa tunteensa, joita ei ole osannut käsitellä. Syöminen sitten saattaa nostaa nämä tunteet jälleen pintaan, mikä aiheuttaa sairastavassa pelkoa, jonka sairastava liittää syömiseen. Tällöin syöminen tuntuu ahdistavalta, mikä on varmasti tuttua jokaiselle syömishäiriöön sairastuneelle.

Tätä pelkoa ja ahdistusta omista tunteistaan lisää myös se, että syöminen edellyttää myös aina anoreksian käskyjen vastustamista.  Ainakin itse pelkään sairauttani niin paljon, että sitä vastoin sotiminen omin voimin ei vielä onnistuisi. Tämä on kästtääkseni varsin yleistä, ja kutsuuhan siksi moni sairauttaan esimerkiksi möröksi tai peikoksi. Syödessä sairaus siis syyllistää syömishäiriötä sairastavaa, ja omantunnon tuskat saattavat tuntua niin kovilta, ettei sairastava uskalla niitä kohdata eli antaa itselleen lupaa syömiseen.

Vaikka syömiseen luvan antaminen onkin muun muassa edellä mainitsemistani seikoista johtuen syömishäiriötä sairastavalle vaikeaa, on ruokahaluttomuus mielestäni väärä termi kuvaamaan anoreksiaa. Usein anoreksiaa sairastava haluaa kovasti syödä enemmän, mutta ei silti siihen nimenomaan pysty antamaan siihen lupaa itselleen. Tämän vuoksi anoreksiaa sairastava pyrkiikin toiminnallaan hakemaan jatkuvasti tätä lupaa. Seuraavassa kerron näistä keinoista hieman lisää.

Ensinnäkin on selvää, että anoreksiaa sairastava pyrkii nimenomaan hakemaan lupaa syödä liikkumalla. Näin  hän pykii kuluttamaan energiaa pystyäkseen tämän jälkeen turvallisemmilla mielin myös syömään. Nimenomaan syömistä edeltävä liikkuminen toisin kuin syömisen jälkeisen ahdistuksen purkamiseen tarkoitettu liikunta tähtää mielestäni nimenomaan tämän luvan saamiseen itseltään. Tällöin sairastava pitkittää ruokailua kauemmas ja kauemmas tulevaisuuteen ja tekee itselleen sääntöjä liikuntasuoritukseen liittyen, esimerkiksi että kun on kävellyt tietyn minuuttimäärän, saa syödä lounasta. Näin sairastava pyrkii samalla jo myös ennakoimaan syömisen aiheuttamaa ahdistusta ja torjumaan sitä varmistamalla, että syödyt kalorit on kulutettu ja ettei varmasti liho siitä.

Usein vaa'an numerot ovatkin syömsihäiriötä sairastavan mielessä keskeisessä roolissa hakiessaan itselle syömisen lupaa.Tämä saattaa johtaa esimerkiksi itsensä punnitsemiseen useasti päivässä, kun sairastava pyrkii vakuuttamaan itselleen, ettei liho. Sairastava saattaa myös ajatella, että sitten kun painaa tietyn verran, hän voi syödä mitä haluaa. Todellisuudessa syöminen muuttuu vaa'an lukujen pienetessä yhä vain vaikeammaksi ja ahdistavammaksi ja tavoitepainoa hilaa yhä vain alemmaksi. Tällaista lupaa ei siis koskaan tule.

Jo erityisesti hieman pidemmällä toipumisen vaiheessa olevalla tai henkilöllä, jolla pakkoliikkuminen ei oireena ole yhtä vahvoilla, saattaa tuon syömiseen luvan saamiseen auttaa myös kaikenlainen muu "hyödyllinen" tekeminen. Tämä liittyy nimenomaan siihen, että anoreksiaa sairastava ei tunne ansaitsevansa ruokaa. Tällöin vasta oltuaan hyödyksi hän kokee olevansa riittävän hyvä kyetäkseen antamaan itselleen luvan syödä. Itse olen esimerkiksi tekemällä kotitöitä hakenut näin tätä lupaa.

Lupa syömiseen on myös helpompi antaa itselleen, kun siihen saa muiden ihmisten tukea. Monelle sairastavalle, kuten itselleni "pakko" ulkopuolelta auttaa tämän luvan luomiseen. Tämän vuoksi moni sairastava saattaakin kyetä syömään hämmentävän normaalisti esimerkiksi osasto-olosuhteissa tai muiden seurassa. Itselläni vanhempieni tuki ruokailuissa on vielä tällä hetkellä syömiseni edellytys. Vaikka parasta olisi tietysti, että lupa syömiseen olisi itsestä lähtevää, voikin sen ulkoistaminen joskus olla perusteltua, kun omat voimat sairautta vastaan taistelemaan eivät vielä ole riittäviä ja syöminen yksin kovin vaikeaa. Tällöin tahtoisin sairastavien muistavan, että kyseessä on sairaus, ja sairaana on täysi oikeus pyytää ja ottaa vastaan tukea ja apua.

Luvan saamiseen itseltään syömiseen voi pyrkiä vaikuttamaan myös pyrkimällä muuttamaan omia ajatuksiaan. Jokaisella, oli sitten kuinka sairas tahansa on myös terve puoli ja terveitä ajatuksia. Kun sairaus yrittää syyllistää syömisestä, on ensisijaisen tärkeää muistaa että jokaisella on oikeus syödä. Tämä oikeus on ihmisellä jo syntyessään eikä sitä tarvitse mitenkään ansaita.

Tätä oikeuden sisäistämistä voi helpottaa esimerkiksi yrittämällä ulkoistaa asiaa. Kun ajattelee asiaa muiden kautta, esimerkiksi onko maailmassa muita ihmisiä joilla ei olisi oikeutta syödä. Kukaan ei ole tehnyt mitään niin pahaa, ettei ansaitsisi edes ruokaa. Eikä kenenkään muun ole tarvinnut olla ensin hyödyksi, painaa tiettyä kilomäärää tai tehdä ylipäänsä mitään ansaitakseen luvan syödä. Miksi minulla ei sitten olisi samanlaista oikeutta syödä kuin kellä tahansa muulla?

Jos kuitenkin tätä oikeutta syödä on itselleen vielä liian vaikeaa suoda, voi syömistä ajatella hetkellisesti myös velvolllisuutena. Itseäni on auttanut ainakin ajatus ruoasta lääkkeenä. Syömishäiriön ja aliravitsemuksen tuomiin oireisiin kun se todellakin on lääkettä. Jos sairastaisin vaikkapa Angiinaa, ottaisin varmasti lääkärin määräämät antibiootit kyseenalaistamatta oikeutustani tai lupaani siihen.

Ruoan mieltäminen lääkkeeksi edesauttaa myös ajatusta, että syöminen on keino johonkin tavoitteeseen, eli tervehtymiseen. Kun ruoka ja syöminen aiheuttavat ahdistusta, pyrinkin pitämään mielessä miksi syön. Tällöin nousee taas oman motivaation löytäminen toipumisen ensisijaiseksi. Kun pitää tavoitteensa, jonka tulisi tietysti olla paraneminen, kirkkaasti mielessä, ja näkee ruoan tankkaamisen välivaiheena siihen, tuntuu myös ahdistus siedettävämmältä. Toisaalta "paraneminen" saattaa toipumisen alkumetreillä olla vielä liian abstrakti ja kaukainen tavoite, jolloin on hyvä ottaa välitavoitteita ja konkretisoida asiaa esimerkiksi mieluisaksi liikuntaharrastukseen palaamiseksi, opiskelujen jatkamiseksi tai lomamatkaksi.

En kuitenkaan aio väittää, että kun syömiseen luvan antamisesta selviäisi ilman ahdistusta. Kun ymmärtää, miksi luvan syödä suominen anoreksiaa sairastavalle on niin vaikeaa, on itsestään selvää, että tuon luvan antaminen ei ole helppoa, vaikka pitäisikin kuinka tavoitteensa mielessä ja saisi ulkopuolista apua. Tällöin on hyvä muistaa, että ahdistus on vain väliaikaista. Se menee ohi. Olen huomannut, että kun täsmäsyömistä toistaa riittävän monta kertaa, siitö alkaa tulla jo rutiinia, ja luvan suomisesta syömiseen itselleen voi pikkuhiljaa muodostua itsestäänselvyys.

Ja sitähän syömisen nimenomaan tulisikin olla. Ei enempää eikä vähempää kuin itsestäänselvyys. Sairastavan mielen on sekoittanut erilaiset säännöt, jotka määrittelevät lupaa syödä. Samaa aiheuttavat erilaiset laihdutushöpinät naistenlehdissä joka kuukausi myös terveille ihmisille, vaikkakin huomattavasti pienemmässä mittakaavassa. Ennen oli varmasti selvää, että syöminen on yksinkertaisesti välttämättömyys jotta pysyy ylipäätään hengissä. Tahtoisinkin muistuttaa, että jo pelkkiin elintoimintojen ylläpitämiseen ja perusaineenvaihduntaan kuluu suurinosa ihmisen energiasta, ja esimerkiksi liikunnalla on vain pieni osuus energian kulutusta ajatellen.

Kun ajattelee syömistä elämän perusedellytyksenä onkin hyvä yrittää olla kyseenalaistamatta lupaansa syödä liikaa. Ainakin olen itse kokenut parhaaksi tavaksi vielä toistaiseksi olla neuvottelematta liikaa sairauteni kanssa. Siinä neuvottelemassa nimittäin usein vielä häviäisin. Tällöin lupaa syömiseen voi edesauttaa esimerkiksi ravitsemusterapeutin tekemä ravitsemussuunnitelma, jota noudattaa aluksi mekaanisesti. Toistojen kautta siitä on jälleen mahdollista muodostaa tuttua rutiinia.

Itselleni sairaana levätessäni luvan antaminen syömiseen ei vielä ollut itsestäänselvyys. Silti tunnen tehneeni oikean valinnan. Pysähtyminen auttoi minua ymmärtämään, että minulla, kuten kaikilla muillakin on lupa syödä aina ja jokatapauksessa.


<3: Ida

tiistai 7. elokuuta 2012

Flunssaisia oivalluksia

Takapakit selvästi koettelevat minua tällä hetkellä. Eilen kirjoitin kohtaamastani pettymyksestä vaa'alla, kun painoni ei ollut noussut. Nyt olen flunssaisena ja kurkku kipeänä kotona. Vaikka sairastuminen ei ole kenestäkään mukavaa ja se tarjoaa minulle yhä enemmän haasteita taisteluuni, on se toiminut minulle myös pysähtymisen paikkana ja saanut minut taas tekemään lisää oivalluksia itseni ja oman sairauteni ja toipumiseni suhteen. Näistä oivalluksista kerron seuraavassa hieman lisää.

Ensinnäkin sairastumisen ja huonovointisuuden myöntäminen itselle ja vanhemmilleni on ollut minulle haaste jo sinänsä. Myöntämällä sen, että sairaus on iskenyt minuun enkä voi hyvin, ikään kuin hyväksyn samalla sen, että myös minulla on oikeus olla heikko ja sairas. Anoreksiaa sairastava rakentaa ympärilleen usein suojamuurin, jonka avulla hän pyrkii viimeiseen asti vakuuttamaan itselleen ja ympäristölleen, että kaikki on hyvin. Omaa heikkouttaan on vaikea hyväksyä ja vielä vaikeampi tunnustaa. Käsittääkseni samasta syystä syömishäiriötä sairastavan on usein myös aluksi vaikea ottaa apua vastaan.

Oman kunnon huononemisen myöntäminen on tietysti vaikeaa syömishäiriötä sairastavalle myös siksi, että sairastavan on vaikea tulkita ja ymmärtää kehonsa viestejä. Anoreksia usein sekoittaa kehon viestit. Anoreksiaa sairastava kieltää itseltään esimerkiksi nälän ja väsymisen tunteet. Kun nämä kehon luonnolliset signaalit tarpeeksi monta kertaa sivuutetaan, ne saattavat jäädä pois. Kehon luonnollisista viesteistä on ikään kuin tullut jotain kiellettyä ja pelottavaa. Nyt huomaan, että olen oppinut kuulostelemaan tuntemuksiani ja omaa kehoani ja huomaan sen, että vointini ei ole normaali.

Huonovointisuuden havaitseminen ja sen myöntäminen itselleen ovat tietysti edellytyksiä, vaikkakaan eivät vielä takeita sille, että pystyy toimimaan tilanteen vaatimalla tavalla. Usein vaikka sairastava oman uupumuksensa tai nälän huomaisikin, siihen ei suhtaudu kuten pitäisi, vaan sairastava pitkittää ruokailuhetkeä entisestään tai jatkaa pakkoliikuntaansa. Itsekin olen usein sysännyt syrjään kehon viestit siitä, että kaikki ei ole kunnossa ja jatkanut sairauden käskyjen noudattamista. Kaikki tietävät, että sairaana tulee levätä, mutta minulle tähän kykeneminen ei ollut mikään itsestään selvyys, ja aiemmin se olisi varmasti viettänyt päiväni silti touhuamalla kaiken näköistä. Nyt pystyn kuitenkin antamaan itselleni luvan levätä.

Se, että pystyn kuulostelemaan kehoni vietejä ja toimimaan niiden mukaan on osoitus siitä, että olen oppint huolehtimaan itseäni. Tämä on syömishäiriötä sairastavalle vaikeaa, pyrkiihän sairaus vetämään juuri päinvastaiseen suuntaan eli johdattamaan itsensä tuhoamiseen. Olen viitannut itsestä huolehtimisen vaikeuteen myös meikkaamista ja itsensä kaunistautumista koskevassa tekstissäni. Sairastavia tahdonkin kehottaa huolehtimaan itsestään tekemällä pieniä hyviä tekoja itselleen joka päivä. Tällaisia voivat olla esimerkiksi ihon rasvaaminen tai saunassa käyminen.

Itsestä huolehtiminen kertoo myös siitä, että arvostaa itseään ja haluaa itselleen hyvää. Koska itsetunto on syömishäiriötä sairastavilla usein heikko, sairastava tietoisesti tai alitajuisesti usein kieltää itseltään oikeuden hyvään oloon. Sairaus saattaakin tuntua ympäröivältä vankiselliltä, jossa vain odottaa jotta olisi tarpeeksi hyvä, tarpeeksi laiha, jotta ansaitsisi luvan nauttia. Voin kuitenkin vakuuttaa, että tällaista lupaa ei sairaus koskaan anna. Pelkän odottamisen suhteen itsensä arvostamista ja kunnioittamista voi rakentaa tekemällä itselle mieluisia asioita, olemalla rakkaiden ihmisten seurassa, opettelemalla puhumaan kauniisti itselle ja ottamaan kehuja vastaan sekä muilla itsetuntoa kohottavilla asioilla.

Se, että olen pystynyt lepäämään ja muuttamaan päiväni suunnitelmia tilanteen vaatimalla tavalla, on ollut minulle myös tärkeä osoitus siitä, että toimintani ei ole enää yhtä pakonomaista kuin joskus ennen. Tarpeen vaatiessa kykenen muuttamaan suunnitelmiani. Tämä on suuri haaste sairastavalla, sillä usein anoreksiaa sairastavan elämää ja kaikkea toimintaa leimaa pakonomaisuus. Tutuista rutiineista poikkeaminen tuntuu ahdistavalta ja suunnitelmien muuttaminen pelottavalta, kuten olen kirjoittanut aikaisemminkin. Ennen myös minulle suunnitelmieni vaihtuminen kotiin rauhoittumiseen olisi ollut mahdotonta. Nyt olen kuitenkin oppinut joustavuutta eikä tekemiseni ole enää selvästikään yhtä pakonomaista kuin joskus aikaisemmin.

Sairastumiseni olikin minulle taas opetus siitä, että vaikka kuinka yrittää kontrolloida kaikkea, elämää ei voi sanella ja suunnitella täysin etukäteen. Kontrollin tunne on syömishäiriötä sairastavalle usein tärkeää. Sairastava pyrkii painoaan ja syömisiään kontrolloimalla kontrolloimaan myös koko elämäänsä. Näin pyritään saamaan hallinnan tunnetta sisäiseen kaaokseen, joka sairastavan mielessä vallitsee. Kuten tästä kuitenkin taas huomasimme, kaikkea ei voi suunnitella etukäteen ja elämää ei voi kontrolloida, sillä se tarjoaa aina myös yllätyksiä, joista suuri osa on onneksi kuitenkin positiivisia. Joka tapauksessa on selvää, että laihdutus on väärä tapa yrittää kontrolloida elämää, vaikka se saattaakin hetkellisen valheellisen hallinnan tunteen tuodakin, lopultahan on kuitenkin niin, että anoreksia rupeaa hallitsemaan sairastavan elämää. Sairaasta kontrollistaan luopumista olisikin hyvä harjoitella ennen kuin tulee eteen pakkotilanne, kuten omalla kohdallani tapahtui.

Toisaalta pakkotilanne sai minut huomaamaan, että olen vahvempi kuin luulen. Alhaisen itsetunnon vuoksi sairastava usein vähättelee omia voimavarojaan ja kykyjään taistella sairauttaan vastaan. Lisäksi sairaus yrittää vakuutella sairastavalle, että tämä ei pysty mihinkään ja sairautta vastaan taistelu on turhaa.  On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että näin ei ole, ja usein ihminen pystyy paljon enempään kuin mitä osaa edes kuvitella. Onhan tästä esimerkkinä vaikkapa se, että osastolla ollessaan anoreksiaa sairastava pystyy usein syömään normaalin kokoisia ruokamääriä, vaikka se kotona saattaakin tuntua mahdottomalta. Minä pystyin tänään myöntämään huonovointisuuteni ja toimimaan tilanteen vaativalla tavalla eli muuttamaan suunnitelmiani ja lepäilemään kotona. Jotta voisi vaikeana hetkenä luottaa omiin kykyihinsä, olisi hyvä, jos tuolloin onnistuisi palauttamaan mieleen menneitä onnistumisia, jolloin niistä on mahdollista saada voimia myös tulevien edistysaskeleiden ottamiseen.

Tarinan opetuksena tahtoisinkin meidän kaikkien ymmärtävän, että todellisuudessa ihminen pystyy paljon enempään kuin miltä etukäteen saattaa tuntua.  Myös itselläni ensimmäinen ajatus tänä aamuna, kun huomasin tilanteeni vaativan lepoa oli "en pysty". Ja kuinkas sitten kävikään, että pystyin siitäkin huolimatta!




<3: Ida

maanantai 6. elokuuta 2012

Mietteet puntarilla



Haluaisin tässä tekstissäni jälleen jakaa onnistumisen kokemuksia ja kertoa edistymisestäni. Valitettavasti en rehellisyyden nimissä nyt niin voi kuitenkaan tehdä. Tämä aamuna astuessani vaa'alle, ei painoni ollut nimittäin noussut. Silti jonkin asian tajusin vaa'alla seistessä olevan erilailla kuin ennen. Seuraavassa kerron tästä lisää. Samalla pyrin selventämään hieman siitä, millaisia ajatuksia punnitseminen anoreksiaa sairastavalla aiheuttaa, millaisia tunteita vaa'alla koin ja minkälaisia oivalluksia kuitenkin onnistuin tekemään.

Anoreksia saa sairastavan suhtautuvan vaakaan maagisena kapistuksena, joka mittaa paitsi painoa myös lukuisia muita asioita, kuten esimerkiksi itseluottamusta ja omaa ihmisarvoa. Lisäksi anoreksia uskottelee sairastavalle, että mitä pienemmät lukemat ovat, sitä parempi on tilanne. Vaikka tietoisesti järjellä ajateltuna tajuaakin, että näin ei ole, tuntuu painon nouseminen ja suurenevat lukemat usein vielä pitkään ahdistavalta. Näin on myös usein edelleen omalla kohdallani.

Nyt olen kuitenkin jo päässyt sen vaiheen yli, että haluaisin painoni laskevan. Silti painon pysyminen samoissa (liian) alhaisissa lukemissa on tuntunut usein turvalliselta, sillä pelko suurempien lukemien näkemisestä on niin suuri. Tällöin sairastava ajautuu kuitenkin noidankehään, sillä yrittäessään vältellä pelkoa, pelko ja ahdistus vain todellisuudessa kasvavat. Mitä useammin lukemat eivät näytä nousseen, sitä suurempana iskee pelko seuraavasta punnituskerrasta: mitä jos painoni nouseekin seuraavalla kerralla, miten saan pidettyä painoni tässä?

Edellä kuvailemani pelon sekoittamana sairastava ajautuu helposti negatiiviseen kehään, jossa hän nipistää ruokavaliotaan tai lisää kulutustaan ikään kuin varmuuden vuoksi, jotta paino ei vain nousisi. Kuten jokainen ymmärtää, tämä ajaa painon putoamiseen ja yhä syvemmälle sairauden syövereihin, jolloin ahdistus ja pelko vain kasvavat edelleen. Näin on käynyt myös itselleni useasti ennenkin. Nyt olen kuitenkin tajunnut, että ainoa keino päästä tästä pelosta eroon on kohdata vaa'an korkeammat lukemat ja niiden tuoma sairauden syöttämä ahdistus. Olen myös opetellut suhtautumaan yhä neutraalimmin vaa'an lukemiin siten, etteivät ne enää määrittelisi koko päiväni tunnelmia. Silti aamulla seistessäni vaa'alla, heräsi minussa monenlaisia tunteita.

Nämä tunteet olivat kuitenkin tällä kertaa kaukana sairauden aiheuttamasta tyytyväisyydestä ja turvallisuuden tunteesta. Rehellisesti sanottuna ensimmäinen tunteeni oli puhdas hämmennys. Olen yrittänyt parhaani mukaan saada painoa nostettua ja tähdännyt siihen toiminnallani. Tänään ihmettelinkin, miksi painoni ei ole noussut. Sairastavan kannattaakin olla varovainen omien uskomuksiensa kanssa painonsa kehityksestä, sillä sairaus uskottelee sairastavalle usein epärealistisia uskomuksia painon nousemisesta. Tällöin vaaka voi olla hyvä ja puolueeton mittari, jota voi käyttää aseena tilanteen realisoimisessa. Vaa'alla käyminen ei kuitenkaan kaikille toipuville sovi, etenkin jos oma motivaatio painon nostamiseen ei ole vielä kohdillaan tai kasvavat lukemat aiheuttavat kohtuutonta ahdistusta, sillä tällöin punnitseminen saattaa olla sairautta tukevaa toimintaa. Itselläni vaaka on kuitenkin tällä hetkellä vielä välttämätön apuväline, jotta pysyn kartalla, missä mennään.

Rehellisesti voin kertoa, että hämmennyksen jälkeen minut valtasi tällä kertaa pettymys heikosta punnitustuloksesta johtuen. Tietysti, vaikka tunne olikin epämiellyttävä, se myös samalla osoitti, että tavoitteeni ovat kohdallaan. Pyrin tällä hetkellä todella painon nostamiseen, ja kun tavoitteeni ei tänä aamuna ollut toteutunut risteili mielessäni ajatuksia sen suhteen, miksi tavoite oli jäänyt saavoittamatta.

Pian pettymyken tunne vaihtuikin jopa epätoivoon. Toivottomuuden pelkoni sisälsi pelkoa jälleen kerran yhdestä epäonnistumisesta, jollaisista minulla on kokemuksia edellisistä yrityksistäni johtuen. Tunsin itseni pettyneeksi itseeni ja kaukana oli sairauden uskottelema tunne siitä, että painonlaskussa olisi jotain saavuttamisen arvoista. Sairastuville haluankin jälleen vakuuttaa, että sairauden uskottelema valheellinen onnistumisen tunne painon laskiessa on hyvin hetkellistä ja sitä seuraa, jos ei vielä itse kokemani pettymyksen ja epätoivon tunne, ainakin edellä kuvailemani pelko ja ahdistus. Minut tämä epätoivo sai nyt turhautumaan ja jopa pelkäämään.

Vaikka epätoivo valtasikin mieleni, pystyin silti aikaisempaa paremmin analysoimaan tilannetta. Anoreksiaan liittyy usein kriittisyys itseä kohtaan niin sairastamisessa kuin paranemisenkin suhteen. Itsesyytökset ja pettymyksiin kiinni jääminen ei kuitenkaan hyödytä ketään eikä edesauta toipumista. Kuten elämässä yleensä, on toipumisprosessissakin tärkeää takapakin kohdatessa pysähtyä hetkeksi miettimään ja pohtia, mitä on tehnyt väärin ja mitä voisi tehdä toisella tavalla.

Pelkkä epäonnistumisten analysointi ei kuitenkaan tietystikään riitä. On kyettävä tekemään myös tilanteen vaativia muutoksia. Tämä onkin usein sairastavan suurin kompastumiskivi parantumista ajatellen yleisemminkin. Vaikka sairastava tajuaa, että tilanteeseen on tultava muutos, jää halu muutokseen usein vain ajatuksen tasolle. Kyky tehdä konkreettisia muutoksia arjessa siis puuttuu. Ja esimerkiksi painon nousemiseen vaikuttavat todellisuudessa vain oikeat muutokset energian saannissa ja kulutuksessa, eivät kauniit ajatukset.

Kaikki muutokset ovat sairastavalla kuitenkin äärimmäisen vaikeita. Muutosten toteuttaminen aiheuttaa nimittäin ahdistusta ja pelkoa, ja tämän vuoksi sairastava yrittääkin vältellä niitä viimeiseen asti, ja lopulta saattaakin jopa uskotella itsensä vakuuttuneeksi siitä, että mitään muutoksia ei tarvita. Vaatii sairastavalta valtavasti rohkeutta vastustaa tätä ajatusta. Tämän vuoksi olisikin tärkeää, että sairastavalla olisi ympärillään ihmisiä tukenaan kannustamassa muutosten toteuttamiseen. Itsekin tarvitsin tänään isältäni rohkaisua muutosten tekemiseen, mutta uskalsin kohdata ahdistukseni ja sain sovittua lisäyksistä ruokavaliooni sekä rauhoittamaan itseäni kulutuksen suhteen.

Vaikka koinkin siis tänään takapakin toipumisprosessissani, en anna sen lannistaa itseäni. On hyvä muistaa, että toipuminen on pitkä prosessi, jossa pitää välillä ottaa yksi askel taaksepäin, jotta jaksaa taas jatkaa eteenpäin. Sitä paitsi tapahtuma vaa'alla sai kuitenkin minut jälleen huomaamaan, kuinka ajatukseni ovat jo terveempiä, ja sen herättämät negatiiviset tunteet kuinka pitkälle olen tullut sairauden voittamisen suhteen. Ja päättämieni muutosten toteuttamisesta aionkin saada nyt seuraavan onnistumisen kokemuksen!

<3: Ida