Flunssaisia oivalluksia

Takapakit selvästi koettelevat minua tällä hetkellä. Eilen kirjoitin kohtaamastani pettymyksestä vaa'alla, kun painoni ei ollut noussut. Nyt olen flunssaisena ja kurkku kipeänä kotona. Vaikka sairastuminen ei ole kenestäkään mukavaa ja se tarjoaa minulle yhä enemmän haasteita taisteluuni, on se toiminut minulle myös pysähtymisen paikkana ja saanut minut taas tekemään lisää oivalluksia itseni ja oman sairauteni ja toipumiseni suhteen. Näistä oivalluksista kerron seuraavassa hieman lisää.

Ensinnäkin sairastumisen ja huonovointisuuden myöntäminen itselle ja vanhemmilleni on ollut minulle haaste jo sinänsä. Myöntämällä sen, että sairaus on iskenyt minuun enkä voi hyvin, ikään kuin hyväksyn samalla sen, että myös minulla on oikeus olla heikko ja sairas. Anoreksiaa sairastava rakentaa ympärilleen usein suojamuurin, jonka avulla hän pyrkii viimeiseen asti vakuuttamaan itselleen ja ympäristölleen, että kaikki on hyvin. Omaa heikkouttaan on vaikea hyväksyä ja vielä vaikeampi tunnustaa. Käsittääkseni samasta syystä syömishäiriötä sairastavan on usein myös aluksi vaikea ottaa apua vastaan.

Oman kunnon huononemisen myöntäminen on tietysti vaikeaa syömishäiriötä sairastavalle myös siksi, että sairastavan on vaikea tulkita ja ymmärtää kehonsa viestejä. Anoreksia usein sekoittaa kehon viestit. Anoreksiaa sairastava kieltää itseltään esimerkiksi nälän ja väsymisen tunteet. Kun nämä kehon luonnolliset signaalit tarpeeksi monta kertaa sivuutetaan, ne saattavat jäädä pois. Kehon luonnollisista viesteistä on ikään kuin tullut jotain kiellettyä ja pelottavaa. Nyt huomaan, että olen oppinut kuulostelemaan tuntemuksiani ja omaa kehoani ja huomaan sen, että vointini ei ole normaali.

Huonovointisuuden havaitseminen ja sen myöntäminen itselleen ovat tietysti edellytyksiä, vaikkakaan eivät vielä takeita sille, että pystyy toimimaan tilanteen vaatimalla tavalla. Usein vaikka sairastava oman uupumuksensa tai nälän huomaisikin, siihen ei suhtaudu kuten pitäisi, vaan sairastava pitkittää ruokailuhetkeä entisestään tai jatkaa pakkoliikuntaansa. Itsekin olen usein sysännyt syrjään kehon viestit siitä, että kaikki ei ole kunnossa ja jatkanut sairauden käskyjen noudattamista. Kaikki tietävät, että sairaana tulee levätä, mutta minulle tähän kykeneminen ei ollut mikään itsestään selvyys, ja aiemmin se olisi varmasti viettänyt päiväni silti touhuamalla kaiken näköistä. Nyt pystyn kuitenkin antamaan itselleni luvan levätä.

Se, että pystyn kuulostelemaan kehoni vietejä ja toimimaan niiden mukaan on osoitus siitä, että olen oppint huolehtimaan itseäni. Tämä on syömishäiriötä sairastavalle vaikeaa, pyrkiihän sairaus vetämään juuri päinvastaiseen suuntaan eli johdattamaan itsensä tuhoamiseen. Olen viitannut itsestä huolehtimisen vaikeuteen myös meikkaamista ja itsensä kaunistautumista koskevassa tekstissäni. Sairastavia tahdonkin kehottaa huolehtimaan itsestään tekemällä pieniä hyviä tekoja itselleen joka päivä. Tällaisia voivat olla esimerkiksi ihon rasvaaminen tai saunassa käyminen.

Itsestä huolehtiminen kertoo myös siitä, että arvostaa itseään ja haluaa itselleen hyvää. Koska itsetunto on syömishäiriötä sairastavilla usein heikko, sairastava tietoisesti tai alitajuisesti usein kieltää itseltään oikeuden hyvään oloon. Sairaus saattaakin tuntua ympäröivältä vankiselliltä, jossa vain odottaa jotta olisi tarpeeksi hyvä, tarpeeksi laiha, jotta ansaitsisi luvan nauttia. Voin kuitenkin vakuuttaa, että tällaista lupaa ei sairaus koskaan anna. Pelkän odottamisen suhteen itsensä arvostamista ja kunnioittamista voi rakentaa tekemällä itselle mieluisia asioita, olemalla rakkaiden ihmisten seurassa, opettelemalla puhumaan kauniisti itselle ja ottamaan kehuja vastaan sekä muilla itsetuntoa kohottavilla asioilla.

Se, että olen pystynyt lepäämään ja muuttamaan päiväni suunnitelmia tilanteen vaatimalla tavalla, on ollut minulle myös tärkeä osoitus siitä, että toimintani ei ole enää yhtä pakonomaista kuin joskus ennen. Tarpeen vaatiessa kykenen muuttamaan suunnitelmiani. Tämä on suuri haaste sairastavalla, sillä usein anoreksiaa sairastavan elämää ja kaikkea toimintaa leimaa pakonomaisuus. Tutuista rutiineista poikkeaminen tuntuu ahdistavalta ja suunnitelmien muuttaminen pelottavalta, kuten olen kirjoittanut aikaisemminkin. Ennen myös minulle suunnitelmieni vaihtuminen kotiin rauhoittumiseen olisi ollut mahdotonta. Nyt olen kuitenkin oppinut joustavuutta eikä tekemiseni ole enää selvästikään yhtä pakonomaista kuin joskus aikaisemmin.

Sairastumiseni olikin minulle taas opetus siitä, että vaikka kuinka yrittää kontrolloida kaikkea, elämää ei voi sanella ja suunnitella täysin etukäteen. Kontrollin tunne on syömishäiriötä sairastavalle usein tärkeää. Sairastava pyrkii painoaan ja syömisiään kontrolloimalla kontrolloimaan myös koko elämäänsä. Näin pyritään saamaan hallinnan tunnetta sisäiseen kaaokseen, joka sairastavan mielessä vallitsee. Kuten tästä kuitenkin taas huomasimme, kaikkea ei voi suunnitella etukäteen ja elämää ei voi kontrolloida, sillä se tarjoaa aina myös yllätyksiä, joista suuri osa on onneksi kuitenkin positiivisia. Joka tapauksessa on selvää, että laihdutus on väärä tapa yrittää kontrolloida elämää, vaikka se saattaakin hetkellisen valheellisen hallinnan tunteen tuodakin, lopultahan on kuitenkin niin, että anoreksia rupeaa hallitsemaan sairastavan elämää. Sairaasta kontrollistaan luopumista olisikin hyvä harjoitella ennen kuin tulee eteen pakkotilanne, kuten omalla kohdallani tapahtui.

Toisaalta pakkotilanne sai minut huomaamaan, että olen vahvempi kuin luulen. Alhaisen itsetunnon vuoksi sairastava usein vähättelee omia voimavarojaan ja kykyjään taistella sairauttaan vastaan. Lisäksi sairaus yrittää vakuutella sairastavalle, että tämä ei pysty mihinkään ja sairautta vastaan taistelu on turhaa.  On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että näin ei ole, ja usein ihminen pystyy paljon enempään kuin mitä osaa edes kuvitella. Onhan tästä esimerkkinä vaikkapa se, että osastolla ollessaan anoreksiaa sairastava pystyy usein syömään normaalin kokoisia ruokamääriä, vaikka se kotona saattaakin tuntua mahdottomalta. Minä pystyin tänään myöntämään huonovointisuuteni ja toimimaan tilanteen vaativalla tavalla eli muuttamaan suunnitelmiani ja lepäilemään kotona. Jotta voisi vaikeana hetkenä luottaa omiin kykyihinsä, olisi hyvä, jos tuolloin onnistuisi palauttamaan mieleen menneitä onnistumisia, jolloin niistä on mahdollista saada voimia myös tulevien edistysaskeleiden ottamiseen.

Tarinan opetuksena tahtoisinkin meidän kaikkien ymmärtävän, että todellisuudessa ihminen pystyy paljon enempään kuin miltä etukäteen saattaa tuntua.  Myös itselläni ensimmäinen ajatus tänä aamuna, kun huomasin tilanteeni vaativan lepoa oli "en pysty". Ja kuinkas sitten kävikään, että pystyin siitäkin huolimatta!

<3: Ida