Kun riitelykin on hyvästä

Kuten kirjoitin, saimme jokin aikaa sitten viettää yhdessä rakkaan Fanny-siskoni kanssa pidennetyn viikonlopun vanhempiemme ollessa matkoilla, ja tällaisia yhdessäolon hetkiä tulee onneksi varmasti vielä tulevana kesänä lisää. Vaikka yhdessäolomme on ennen kaikkea yhteisiä juttuja, mukavaa puuhastelua yhdessä, vitsejä, jotka vain toinen voi ymmärtää sekä hymyä ja naurua, mahtui viimeisimpään lomaamme myös ainakin lähes kyyneliin ja huutoonkin asti johtanutta riitelyä.

Riitelymme ja toistemme loukkaaminen sanallisesti tuntui minusta, rauhaa ja sopua rakastavasta ja vaalivasta ihmisestä, todella pahalta, ja ensin olisinkin halunnut pyyhkiä riidat kokonaan pois pilaamasta yhteistä aikaamme, ja pelkäsin sen jopa tekevän hallaa sisaruussuhteellemme. Tilanteen kuitenkin hieman rauhoituttua ja asiaa uudemman kerran pohdittuani kuitenkin tajusin, että myös riitely silloin tällöin on hyväksi. Sillä onnekseni huomasin, että paitsi että riitely puhdistaa niin sanotusti ilmaa, kertoo jopa tämä riitelymme tärkeää sanomaansa myös minun edistymisestäni syömishäiriön suhteen. Seuraavassa avaan hieman lisää tätä ajatustani.

Ensinnäkin, mikä tärkeintä, riitelymme kertoo nimittäin siitä, että minullekin uskalletaan jo näyttää kaikki tunteet. Muistan nimittäin, kuinka ollessani kaikkein heikoimmillani minä olin oikeastaan ainoa perheestäni, jolla oli ikään kuin oikeus näyttää tunteensa. Tuolloin lähimmäiseni joutuivat olemaan koko ajan varpaillaan seurassani pitääkseen minut edes jotenkin hyväntuulisena.

Tämä yritys pitää minut kasassa tarkoitti myös sitä, että vaikeita asioita, jotka olisivat mahdollisesti johtaneet ristiriitatilantesiin, ei uskallettu tuoda esiin. Sisareni on kuvannut asiaa niin, että ei halunnut ikään kuin lyödä heikompaansa. Riitamme eivät siis olisi olleet reiluja, sillä emme olisi olleet siinä tasavertaisia. Ehkä tulevan ammattini puolesta näen asian vähän samalla tavalla kuin eihän aikuinenkaan koskaan ole tasapuolinen riitelykumppani lapsen kanssa.

Jo jonkin aikaa äitini on kuitenkin tuonut esille sitä, kuinka hän nyt uskaltaa minulle jo kaikki tunteensa näyttää ja puhua hankalistakin aiheista. Ja vihdoin tämä asia näyttää nyt siis korjaantuneen myös siskoni ja minun välillä. Enää minua ei siis tarvitse suojella sen pelossa, että särkyisin, menisin rikki tai vajoaisin entistä syvemmälle sairauteni syövereihin. Olen siis jo vahvistunut ainakin lähes samalle tasolle kuin muut perheenjäseneni siten, että minun kykyyni puolustaa itseäni ja seisoa omilla jaloillani luotetaan niin paljon, että kanssani pystytään myös riitelemään oikeasti, siten että olemme tässä tasapuolisia osapuolia. Ja minä pidän sitä kunnianosoituksena.

Ja kyllähän minä tosiaan uskallankin puolustaa itseäni. Voin nimittäin vakuuttaa, että tuona viikonloppuna riidellessäni siskoni kanssa annoin kyllä hänelle ihan täydellä mitalla takaisin jokaisen hänen ilkeilynsä. Tämä puolestaan, että uskallan sanoa vastaan ja kertoa, kun loukkaannun, on mielestäni jälleen yksi osoitus siitä, kuinka olen oppinut kunniottamaan ja arvostamaan itseäni yhä enemmän ja enemmän. Anoreksiaan liittyy nimittäin usein omanarvontunteen aleneminen, heikko itsetunto ja ajatus siitä, että on ansainnut kärsimyksensä ja huonon olon. Enää minä en kuitenkaan, kuten ehkä jossakin sairauteni vaiheessa, suostu alistumaan huonoon kohteluun, vaan ajattelen sen olevan väärin, ja uskallan sanoa sen myös ääneen.

Se taas, että aidosti loukkaannun toisen ilkeistä sanoista kielii puolestaan siitä, että aidot tunteeni ovat palanneet. Loukkaukset koskettavat, satuttavat minua. Anoreksia sairaudessaan kun taas tekee sairastavasta pahimmillaan tunteettoman, jopa kylmän, ja rakentaa syömishäiriöstä kärsivän ympärille tunteettoman panssarikuoren, kuten se teki aikoinaan myös minulle. Nyt tämä panssarikuoreni on alkanut murtua, mikä tuo pintaan erilaisia niin negatiivisia kuin positiivisiakin tunteita ja reaktioita.

Siskoni ilkeistäkin sanoista huolimatta kaikkein eniten riitelyssämme minua satutti kuitenkin se, kuinka huomasin loukanneeni minulle maailman rakkainta ihmistä. Niin monet kerrat tuonkin viikonlopun aikana kaduin pahoja sanojani heti ne suustani ulos päästettyäni ja toivoin, että se peruutusnappi olisi ollut käytettävissäni. Tämä kertoo paitsi siitä, että tunteeni ovat palanneet, myös siitä, että se aidosti muista välittävä, empaattinen Ida alkaa työntyä tuon sairauden panssarikuoren alta esiin. Sillä sellainen minä oikeasti olen, olen aina ollut: heikompien puolustaja, siskoni etusijalle asettava, lähimmäisiään yli itseään rakastava ja toisille aidosti vain hyvää tahtova.

Sairaus kuitenkin on ajoittain peittänyt minusta tämän puolen alleen, kun ajatuksiini ei ole mahtunut muuta kuin sairaus ja siihen liittyvä oma paha oloni. Olen ollut ikään kuin niin syvällä sairauden suossa, etten ole nähnyt mitään sen ulkopuolista. Kaikkien sairastavien lähimmäisille haluankin lohdutuksena muistuttaa, että todellisuudessa sairastavan empatiakyky ei ole kadonnut mihinkään, vaikka siltä hetkittäin saattaisikin näyttää. Tämä ei ole sairastava omaa syytä, sairauden paha olo ja ahdistus on vain jäädyttänyt ihmisen aivan kuin muumien mörkö: tappanut kukat ja peittänyt maan horrokseen väliaikaisesti, kunnes taas kevät saapuu ja herättää horroksen alla olevat kukat uudelleen eloon, kuten minulle on vihdoin käymässä.

Paitsi minun edistymisestäni, riitelymme kertoo käsittääkseni myös laajemmin perhesuhteidemme ja perheyhteisömme kehittymisestä. Riitamme saivat alkunsa nimittäin pääosin vaikeiden tunteiden näyttämisestä, ahdistavien ajatusten julkituomisesta ja hankalista asioista puhumisesta. Tämä vaikeista asioista puhuminen ja niihin liittyvien tunteiden näyttäminen ei mielestäni olekaan vain palannut entiselle tasolleen ennen sairauttani, vaan niin minä kuin muutkin perheenjäseneni olemme oppineet tältä osin tältä raskaalta matkaltamme paljon. Enää meillä ei yritetä todellakaan lakaista likapyykkiä maton alle tai hymyillä, kun tuntuu pahalta. Asiat ja tunteet tuodaan esiin sellaisena kuin ne ovat, ja ne käsitellään yhdessä. Ja tämä jos mikä puhdistaa todella ilmaa, vaikka aiheuttaakin samalla myös näitä riitatilanteita. Tämä opetus vaikeuksien käsittelystä ja näyttämisestä onkin niin tärkeä, että uskon sen paitsi lähentäneen perhettämme myös  kannattelevan meistä jokaista yhdessä ja erikseen myös tulevissa elämän karikoissa.

Loppuun haluaisin vielä korostaan, että olemme siskoni kanssa toisillemme aina olleet, ja olemme yhä edellleen, tärkeintä maailmassa, emmekä koskaan haluaisi toisillemme oikeasti mitään pahaa. Ajoittainen nahistelu ja kinastelu kuitenkin kuuluvat sisaruuteen ja on ymmärrettävää, että tilanteeni herättää meissä molemmissa vaikeitakin tunteita, kuten turhautumista. Nämä asiat halki riideltyämme voimmekin keskittyä täysin rinnoin taas toistemme tukemiseen, kuten olemme aina tehneetkin. Aivan kuten olemme aina myös riidelleet. Onnekseni siis huomaan, että pikkuhiljaa kaikki alkaa olla välillämme aivan kuten ennen, vähintäänkin. Ja voi kuinka ainakin minä olen sitä kaivannut!

<3: Ida


Kuvat:
http://upload.wikimedia.org/wikipedia/fi/thumb/9/90/Buka.jpg/200px-Buka.jpg

http://upload.wikimedia.org/wikipedia/fi/8/8a/Muumit1878.gif

Vaikea päätös

Olen jo jonkin aikaa tottunut käymään lauantaisin tanssitunnilla. Tanssimisesta on muodostunut minulle tärkeä harrastus, joka on antanut minulle paljon. Toisaalta tämä harrastukseni on myös syönyt minua ja sen toteuttaminen kesän aikana alkoi muodostua hankalaksi. Yhtäkkiä huomasinkin olevani tilanteessa, jossa minulle rakkaasta harrastuksesta oli muodostunut ongelma. Olin siis vaikean päätöksen edessä, ja lopulta päädyin tanssiharrastukseni lopettamiseen, ainakin näin väliaikaisesti. Päätös oli todellakin vaikea, ja huomasin jopa itkeväni päätöstäni kyyneliin saakka ja unissanikin miettiväni asiaa. Seuraavassa pohdin sitä, mikä merkitys tanssiharrasuksellani oli minulle, miksi kuitenkin päädyin lopettamaan sen ja millaisia tunteita tämä päätös minussa herätti.

Tanssiharrastukseni oli minulle nimittäin paljon enemmän kuin liikuntaa, ikävästä pakkoliikunnasta puhumattakaan. Nautin aidosti siitä liikunnan tuomasta hyvästä olosta, jonka sain tanssimisesta. Tanssiminen toi minun maailmassani koko liikunnalle aivan uuden merkityksen. Se ei ollut enää pelkkää pakonomaista, yksinäistä puurtamista, vaan aito hyvänolon lähde. Tanssiminen oli minulle harrastus, josta todella nautin. Tanssiessani tunsin sykkeen noustessa samalla hymyn nousevan leveästi kasvoilleni, huomasin irroittelevani ja usein laulavani ilosta tanssikappaleitamme ääneen. Tanssiessani tunsin todella eläväni.

Tämä nautinnon tunne johtui pitkälti siitä, että tanssiessani koin myös suunnatonta vapauden tunnetta. Tanssituntini olivat hetkiä, jolloin pääsin irti minua muuten stressaavista tai ahdistavista arkeeni liittyvistä asioista. Tavallisesti mielessäni pyörii tyypillisesti monta murhetta yhtäaikaa, mikä lienee sairaalle ja ongelmien kanssa painivalle ihmiselle melko tyypillistäkin. Tanssiessa nämä murheet kuitenkin unohtuivat, ja keskityin vain liikkeeseen, musiikin rytmiin ja tanssimiseen. Tanssiessani oli hetken aikaa vapaa.

Tanssiharrastukseni antoi minulle myös mahdollisuuden tutustua uusiin, ihaniin ja samanhenkisiin ihmisiin. Arkeni on melko yksinäistä ja myös kävelylenkkini hoidan yksin. Tanssitunnille meninkin yleensä aina hyvissä ajoin, jotta olisin ehtinyt vaihtaa kuulumisia muutaman tanssiryhmäläiseni kanssa.

Yksi näistä tärkeistä ihmisistä oli tanssiopettajamme. Hänen ihana positiivisuutensa ja ihana kasvoja korostava hymynsä oli tarttuvaa. Vaikeankin aamun tai jopa ahdistavan viikon jälkeen tulin lähes poikkeuksetta joka kerta tanssitunnilta hymyssä suin ja täynnä uutta virtaa. Tanssiopettajamme puhalsi tiedostamattaan minut täyteen positiivista energiaa ja hyvää oloa.

Tanssiessa tunsin todella kuuluvani tuohon meistä tanssijoista ja opettajasta muodostuvaan ryhmään, olevani osa yhteisöä. Tanssiryhmässäni tunsin olevani hyväksytty juuri sellaisena kuin olen. Minun ei koskaan tarvinnut hävetä itseäni, vaikka en olisi ihan kaikkia liikkeitä oikein tehdäkään. Tanssiessani uskalsin olla minä.

Ja tanssimininen nimenomaan tuntui minulta. Se oli oma harrastukseni, jossa tunsin olevani minä. Tanssiminen oli oma kiinnostuksen kohteeni, oma harrastukseni, jossa pääsin pois niin vanhempieni kuin sairauden määräysvallasta, ja sain tehdä juuri niin kuin minä halusin. Tanssiessa olin ryhmästä huolimatta kuitenkin vain itseni varassa. Tanssiminen oli siis oma juttuni. Lantiota latinalaistanssien rytmissä pyörittäessä tunsin myös kaivavani esiin minusta työntyvää naisellisuutta, sitä aitoa naisellista Idaa.

Tanssiminen auttoi minua myös oman itseni ja etenkin kehoni hyväksymisessä.  Tanssiminen oli samalla minulle myös omaan kehooni tutustumista, ja omien rajojeni etsimistä. Tanssiessani tunsin käyttäväni kehoani, tarvitsevani sitä, ja huomasin jopa kaipaavani minulta vielä puuttuvia lihaksia. Juuri tanssisalissa ja sen suuren kokovartalopeilin edessä koin myös ensimmäisen todellisen ahaa-elämyksen liittyeni kehoni vielä turhan riutuneeseen muotooni, mikä on ehdottomasti auttanut minua realisoimaan kehokuvaani. Ja tanssiminen sai minut haluamaan entistä voimakkaammin tuon kehon normalisoitumista ja vahvistumsta, jotta pääsisin ottamaan siitä parhaan hyödyn irti. Tanssiharrastukseni tuki siis minua myös toipumisessani, sillä se kannusti ja motivoi minua saamaan itseni parempaan kuntoon, jotta lihakseni vahvistuisivat ja jaksaisin enemmän.  Tanssiessani tunsin olevani yhtä kehoni kanssa.

Mutta miksi sitten lopetin tämän kaiken hyvän? Lyhyesti sanottuna voisi sanoa, että huomasin sairauden olevan minussa vielä liian vahvoilla tähän harrastukseen. Tunneilla pääsi sairaus liian vahvaksi, sai minusta liikaa valtaa, enkä enää osannut tarpeeksi kuunnella omaa kehoani ja sen rajoja. Tämän vuoksi tanssiharrastuksestani muodostui minulle tämän hetkisen kuntoni ja tilanteeni huomioon ottaen fyysisesti liian rankkaa, vaikka sitä onkin minulle vaikeaa myöntää.

Kun sairaus sai valtaa, huomasin myös, että tanssitunneista alkoi muodostua minulle pakkoa. Tanssitunnille oli mentävä joka kerta, vaikka minulla olisi ollut muuta ohjelmaa tai olisin ollut väsynyt. Nautinnollisesta harrastuksesta, jota odotin innolla alkoi siis muodostua pakollista suorittamista, tapahtuma, josta kannoin stressiä ja huolta jo monta päivää etukäteen.

Erityinen stressinaihe tanssiharrastuksestani alkoi muodostua näin kesällä, kun normaaleja tunteja tavallisina aikoina ei pidetä. Tanssituntieni järjestäminen kesän ajaksi olisi ohjannut ja rajannut niin paljon muuta elämääni, kuten kavereiden tapaamista, matkustelua, mökillä käymistä jne. Siis juuri sitä oikeaa elämää, johon olen vasta päässyt kiinni ja jota odotan tulevalta kesältäni. Ja tätä oikeaa elämää en halua enää itseltäni kieltää sen makuun kerran päästyäni.

Edellä kuvaamani kaltaiset kaikenlaiset pakot, pakkotoiminnot ja ajatukset kuuuluvat olennaisena osana anoreksiaan. Nämä rajoittavat elämää kohtuuttomasti ja tekevät koko elämästä suorittamista. Tällöin myös oma tahto katoaa sairauden määräysvallan alle, ja juuri tällaista pakkoa oli minulle ikään kuin muodostunut tanssitunnistani. En enää tiennyt, halusinko minä lähteä tanssitunnille, vai oliko minun vain sairauden alaisena pakko lähteä. Ja juuri näistä elämä rajoittavista ja synkentävistä pakoista pitää toipuessa pyrkiä eroon, jotta pääsee elämään sellaista elämää kuin itse haluaa, jotta itse pääsee oman elämänsä herraksi.

On ymmärrettävää, että koska minun lisäkseni myös sairaus siis nautti tanssiharrastuksestani, se ei pitänyt päätöksestäni lopettaa tämä harrastus. Sairaus syyllistää minua, ja sen syöttämä ahdistus on paikoin tuntunut jopa kestämättömältä. Tähän ahdistukseen kuuluu monenlaisia sellaisia ajatuksia, joita olen käsitellyt myös pakkoliikuntaa koskevassa tekstissäni. Suurimpana niistä lienee kontrollin menettämisen pelko.

On ymmärrettävää, että sairaus syyllistä minua tanssiharrastukseni lopettamisesta, mutta tämän lisäksi aidosti myös Idasta tuntuu pahalta, sillä kuten edellä kuvasin, oli tanssiharrastukseni paljon muutakin kuin pelkkää pakkoliikuntaa. Tällä hetkellä minusta tuntuukin siltä, kuin pala minusta olisi otettu pois. Olo tuntuu tyhjältä ja yksinäiseltä, koska tanssiharrastukseni oli minulle siis tärkeä monella tapaa, antoi minulle paljon, ja siitä oli mudostunut osa minua. Huomaankin, että tanssiharrastuksestani luopuminen herättää minussa samanlaisia ajatuksia ja tunteita, kuin syömishäiriöstä luopuminenkin, eli mitä saan tilalle, mitä minusta jää jäljelle ilman sitä?

Uskon kuitenkin löytäväni jotakin tämän tyhjiön tilalle, kuten myös tämän tulevan suuremman tyhjiöni tilallekin, mistä olen joka päivä yhä varmempi. Sillä kuten sanotaan, kun yksi ikkuna sulkeutuu, avautuu jossakin ovi, ja jos ei ovi, niin ainakin pieni kattoikkuna. Ja jos en löydä mitään tilalle, niin rakennan jotakin uutta.

Parasta luopumisessa onkin se, että voi itse päättä, mitä tyhjiönsä tilalle rakentaa. Tanssikuvioista tauon pitäminen tuo minulle enemmän vapauksia nähdä ystäviäni, nauttia auruingonpaisteesta ja vapaudesta ilman tarkkoja aikatauluja sekä mahdollisuuden toteuttaa muita minulle mieluisia harrastuksia. Sitä, mitä saan syömishäiriöni tilalle, en vielä tiedä, mutta siitäkin aion ottaa selvää.

Minua lohduttaa myös ajatus, ettei päätökseni tarvitse olla lopullinen. Aion nimittäin todennäköisesti palata vielä minulle rakkaan tanssiharrastuksen pariin jossakin vaiheessa, sen aika ei vain ole nyt. Palaan tanssiharrastukseni pariin entistä vahvempana, niin henkisesti kuin fyysisestikin, jolloin saan siitä varmasti enemmän irti ja koen siitä vieläkin suurempaa nautintoa. Palaan harrastukseni pariin kuitenkin vain, jos se minusta tuntuu hyvältä, en sen takia, että olisi pakko tai sairaus niin määräisi. Sillä nyt määrään Minä.

<3: Ida

Onnistunut loma ja sen salaisuus

Kuten edellisessä tekstissäni kirjoitin, sain viime viikolla viettää jälleen laatuaikaa rakkaan siskoni kanssa vanhempiemme ollessa matkoilla. Loma sujuikin peikon päihittämisen ja ruokailujen onnistumisten osalta paremmin kuin koskaan ennen. Joten kuten jo etukäteen lupailin, kerron tässä tekstissäni tuosta "minilomastamme", ihanista nautinnon hetkistä sekä niistä pienistä suurista onnistumisista, joita syömishäiriöpeikon häätämisessä koin tuona aikana ja millaisia ajatuksia joka suhteessa onnistuneen lomamme taustalle kätkeytyi.

Kuten tavallista, olin jo etukäteen jälleen jännittänyt hieman vanhempieni matkaa. Enää en kuitenkaan jännittänyt sitä, rikkoutuvatko sairauteen liittyvät arkirutiinini tai iskisikö minuun tuona aikana paha ahdistus. Pikemminkin jännityksessäni oli kyse siitä, että nyt todella halusin onnistua kahdella tapaa: sekä saada ruokailut sujumaan myös silloin, kun ne ovat enemmän omalla vastuullani, että nauttia ajastani siskoni kanssa mahdollisimman paljon ilman sairauden häirintää.

Jännityksestäni huolimatta odotin kuitenkin lomaa innoissani ja itse myös kannustin vanhempiani lähtemään matkoille. Paitsi että niin kovasti halusin suoda vanhemmilleni tämän tarpeellisen ja hyvin ansaitun hengähdystauon, oli oma luottamukseni itseeni ja omaan pärjäämiseeni, sekä tietysti siskooni, jo kasvanut niin paljon, että uskoin pärjääväni hyvin. Riippuvuuteni ja tiiviin konkreettisen suhteeni vanhempiini hetkellinen katkeaminen ei enää pelottanut, vaan tuntui hyvältä, sillä tunsin olevani siiihen valmis. Lisäksi ahdistuksen sijaan odotin innolla vaihtelua tuttuun arkeeni ja sen rikkomiseen. Myös se, että vanhempani uskalsivat jälleen lähteä matkalle, kertoi minulle siitä, että myös he luottivat paitsi siskooni myös minuun ja voimiini taistella sairauttani vastaan ja pärjätä "omillani"  ilman heidän jatkuvaa tukeaan.

Torstaina sitten vanhempieni lähdettyä odotellessani siskoani kotiin vietin ihan tavallista rauhallista kotipäivää, kokkaillen, ulkoillen ja ihan vain lepäillen. Kun sitten lopulta siskoni saapui ja näin hänen lämpimän kannustavan hymynsä hänen kasvoillaan ja sukeltaessani hänen rohkaisevaan halaukseensa katosivat viimeisetkin epäilykseni omista voimistani ja siitä, mitä lomaltamme haluaisin; päätin, että nautin joka hetkestä yhdessä siskoni kanssa potkiessani samalla peikkoa alhaisimpaan maanrakoon, ja yhdessä siinä varmasti onnistuisimme!

Perjantaina olikin vuorossa meidän siskosten yhteinen kaupunkireissu. Kävimme Hietsun kirpputorilla, mikä kuuluu jokakesäisiin tapoihimme, vaikka torin tarjonta on tosin mennyt valitettavasti huonompaan suuntaan sitten lapsuus- ja nuoruusvuosiemme.

Osaltani saaliiltaan heikoksi jääneen kirpputorikierroksen jälkeen jatkoimme shoppailua keskustan kaupoissa vielä muutaman hetken. Mukaani tarttui Dan Brownin uusin kirja ajatuksena herätellä henkiin taas uudestaan lukemisharrastustani, sillä olen vakaasti päättänyt panostaa myös kotona rentoutumiseen yhä enemmän, ja mikäpä voisi siinä olla paremmin avuksi kuin hyvä ja koukuttava romaani!

Aikamme shoppailtuamme suuntasimme kohti vakiokahvilaamme lounaalle. Nälkä tuntui kurnivankin jo vatsassani, ja niinpä ehdotin itse, että voisin ottaa salaattiini hieman enemmän täytettä kuin tavallisesti. Toisin kuin ennen, halusin siis vastata nälkätuntemuksiini enkä suinkaan minimoida syömistäni. Runsaan ja maittavan salaattilounaamme jälkeen olimmekin sitten molemmat valmiita lähtemään jo kotiin.

Lauantaina rentouduimme illalla kotona ja katsoimme yhdessä siskoni kanssa (vannoutuneina Salkkarit-faneina) Salatut elämät -elokuvaa. Elokuvan lomassa herkuttelin tuttuun tapaan jäätelöllä ja karkilla. Vaikka yleensä lasken kalorit hyvin hyvin tarkasti, tuntui se nyt jotenkin yhdessä siskoni kanssa elokuvasta nautttiessa turhalta. Niinpä en jaksanut herkuttelussa välittää yksittäisistä kaloreista, vaan rohkaistuin jopa hitusen ylittämään minulle määritellyn energiamäärän (ja hengissä ollaan yhä!).

Elokuvan lisäksi sekä lauantaina että sunnuntaina jännitimme sitten tietysti yhdessä myös jääkiekkoa. Eikö olekin uskomatonta, miten jokin peli voi herättää niin paljon tunteita pintaan? Tässäkin tosin huomaan tunteideni ja myötäelämiseni parantuneen, sillä kaikkein sairaimpina aikoina ei mikään saanut niitä syttymään, kun taas nyt siihen riittää yksi jännittävä jääkiekko-ottelu!

Viimeisenä lomapäivänämme eli sunnuntaina meillä oli alunperin suunnitelmissa viettää ihan vain kotipäivää leipoen ja ulkoillen, mutta minun tekikin mieli vaihteeksi tehdä jotain muuta. Niinpä jätin kävelylenkkini väliin, ja suuntasimme kohti elokuvateatteria. Ennen tällainen äkillinen suunnitelman muutos, etenkin kun se sisältäisi lenkkeilyn vähentämistä, olisi ollut minulle sula mahdottomuus, mutta eipä ollut enää, mistä olen tavattoman kiitollinen. Ja kun enää elokuvissa käynti ei ylipäätäänkään jännittänyt minua, pystyin hvyin rentoutumaan karkkipussi kourassa teatterin pehmeälle penkille, vaikka elokuva ei itsessään mikään elämää suurempi elämys ollutkaan.

Elokuvan jälkeen kävimme vielä Mc Donaldsissa syömässä. Ajatuksena oli selvitä ruokailuista mahdollisimman nopeasti päästäksemme seuraamaan Suomen pronssiottelua. En siis yrittänyt tahallisesti pitkittää tuota anoreksiaan sairastuneille niin pyhää ruokailuhetkeä, sillä minulla oli kiire elämään ja kokemaan.

Tuon reissumme todellinen koitinkivi kuitenkin sattui, kun siskoni poistui paikalta minun ruokaillessani. Tuolloin sairaus tuntui iskevän päälle ja syöttävän ajatuksia päähäni. Myönnän, että minun teki mieli heittää pala kananugetistani pois, mutta mikä tärkeintä, en niin kuitenkaan tehnyt. Ja vastustaessani sairauden tahtoa nousi se terve ajatus sairaan ajatuksen tilalle: minä olen itse parantamassa itseäni, enkä syö siskoni tai kenenkään muun tähden.

Ja tämä sama terve ajatus kannatteli minua vielä illallakin, kun jo ruokailun loputtua ja siskoni kääntäessä selkänsä kaavin vielä viimeisetkin raejuuston rippeet lautaseltani parempiin suihin, ja huolehdini omalla vastuulla olleista välipaloistani. Nähdäkseni nämä olivat taas vain eläviä esimerkkejä siitä, kuinka  sairaita ajatuksia tulee, mutta niiden mukaan ei tarvitse toimia.

Pienistä lipsahduksista huolimatta ruokailuni sujuivat siis loman ajan paremmin kuin koskaan ennen vanhempieni poissaollessa. Niinpä  lomamme ollessa lopuillaan kiitinkin Fannya kovin kiitollisena saamastani tuesta. Fanny sai minut kuitenkin hämmentymään kertoessaan, että oli toiminut ihan samoin kuin aina ennenkin. Hetken aikaa asiaa mietittyäni tajusin kuitenkin jotain, joka sai minut tuntemaan suurta ylpeyttä itsestäni: ehkä muutos ei ollut sittenkään tapahtunut saamani ulkopuolisen tuen määrässä tai laadussa, vaan pikemminkin pääni sisällä, omassa asenteessani. Olin itse ottanut enemmän vastuuta, ja huolehtinut siitä, että ruokailuni onnistuisivat ja samalla sairautta häätäessäni huolehtinut lomamme onnistumisesta kaikin puolin.

Lomallamme toteutuivatkin siis hyvin ne tavoitteet, jota olin sille asettanut. Eli sain kokea sekä nautinnollisia sairaudesta vapaita hetkiä että onnistumisia ruokailuissa. Ja mikä oli sitten tämän lomani onnistumisen salaisuus? Se ei ollut missään ulkopuolisissa tekijöissä (vaikka kieltämätä se Suomen mitali olisi ollut plussaa...) vaan minussa itsessäni, omassa asenteessani, joka takasi mahdollisuuden nauttia ja saada erävoittoja sairaudestani. Ja tämä oman asenteen kohdilleen saaminen on lopulta se kaikkein tärkein asia paranemista ajatellen. Siispä näiden nautinnollisten hetkien ja kannustavien onnistumisen kokemusten sekä erityisesti uuden, itsestä lähteneen vielä entistäkin paremman asenteen kanssa on hyvä jatkaa taas eteenpäin, uutta lomaa odotellessa!

Kiitokset Fannylle, ja kiitokset minulle!

<3: Ida

Kuvat:
http://www.teatterikinojuha.fi/hallinta/files/images/fullsize/505_vuoden_se_kestaa_4v.jpg
http://otavafiles.fi/plaza/uploads/images/domefi/elokuvat/ajankohtaista/nightmareposter92929.jpg
http://media.theweek.com/img/generic/DANBROWN_Inferno_creepy.jpg
http://fandbnews.com/wp-content/uploads/2013/05/McDonalds-Logo.jpg
ja oma kamera :)

Syntymäpäiväjuhlia, ystäviä ja äitienpäivää

Ajattelin, että nyt olisi taas aika vähän kertoa kuulumisista ja siitä sairauden ulkopuolisesta elämästä, jota olen vihdoin saanut osaksi arkeani. Viime viikonloppu sisälsi nimittäin taas niin monta hyvää hetkeä erilaisten juhlien ja ihmisten tapaamisten merkeissä, että päätin taas jakaa viikonloppuni parhaimmat palat kanssanne. Seuraavassa siis hieman lisää viikonlopustani kuvien kera.

Lauantaina olin siskoni syntymäpäiväjuhlilla. Olin leiponut juhliin etukäteen tarjolle pitsoja ja mansikka-marianne-kääretorttua. Olen todella innostunut tästä uudesta kokkailu- ja leipomisharrastuksesta, jolla saan hyvin arkipäivisin aikani kulumaan. Se on minulle sellaista mukavaa ja hyödyllistä pikkupuuhastelua, joka antaa hyvää mieltä ja auttaa pitämään sairaudella oireilun loitolla. Ja kaikki sellainen toiminta on tässä vaiheessa hyväksi ja enemmän kuin tarpeeseen. Siispä jo hyvän aikaa sitten, kun siskoni kertoi suunnittelevansa syntymäpäiväjuhlia, lupauduin huolehtimaan enemmän kuin mielelläni tarjottavista.

Vaikka tarjottavat olivatkin olleet jo useamman päivän etukäteen valmiina jääkaapissa ja pakkasessa, juhlapäivänä valmistauduin juhliin useamman tunnin: meikkailin, laitoin hiuksia ja pukeuduin... Tuntui taas vain niin ihanalta leikkiä vaihteeksi prinsessaa ja melkein koko viikon kotona olemisen jälkeen vähän laittautua ja kaunistautua juhlia varten. Olin ostanut jo hyvissä ajoin juhliin mekon ja maanantaina löysin vielä sen päälle sopivan neuleboleron.

Kynsioperaationi kuitenkin kaatui, kun havaitsin ostamieni rakennekynsien liiman kuivuneen, mutta huomasin jälleen selviäväni elämän pienistä vastoinkäymisistä paremmin kuin ennen ja pystyväni vaihtamaan suunnitelmia, ja niinpä tein lennossa itselleni uudet kynnet ihan vain kynsilakan ja timanttisten kynsitarrojen avulla. Ja hyvältähän ne näyttivät niinkin!

Lahjan sisarelleni olin myös ostanut heti sen keksittyäni ja paketoinut sen hyvissä ajoin. Vaikka lahjani oli pieni muodollinen paketti, toivon sen ilahduttaneen sisartani, sillä se oli ajatuksella mietitty ja kätki sisäänsä monta lämmintä ajatusta. Annoin siskolleni Iittalan Taikamukin, josta sisareni oli vinkannut etukäteen, ja täytin sen kermakaramelleilla ja liitin lahjaan vielä suloisen Pikku Myy lasinalusen omalle pikku Pikku Myylleni. Lisäksi olin tietysti askarrellut teemaan sopivan Muumi-kortin. Aamulla haimme siskolleni minun itse valitsemani ja kokoamani kukkakimpun, jolla tahdoin välittää sisarelleni, kuinka paljon häntä ajattelen.

Kukkakaupasta siskoni luokse päästyäni oli vuorossa enää asunnon koristelu ilmapalloin ja serpenttiinein sekä tarjottavien esille asettelu. Koristelun lomassa ehdimme vielä onneksi seurata illan jääkiekko-ottelua. Ja sitten alkoikin saapua vieraita!

Vaikka vieraiden tapaaminen jännitti aluksi, huomasin kuitenkin rentoutuvani pian, sillä niin mukavaa porukkaa tuntui olevan paikalla. Itseasiassa juhlissa sain jälleen huomata, kuinka todella nautin jo sosiaalisista tilanteista. Kun ennen kaikki sosiaaliset tilanteet ja erityisesti "uusien" ihmisten tapaaminen aiheuttivat minulle stressiä ja ahdistusta, nyt osasin ottaa rennosti. Ennen sairaus myös olisi saanut minut häpeämään itseäni ja vetäytymään taka-alalle, mutta nyt olin äänessä vähintään yhtä paljon kuin muutkin vieraat enkä tahtonut maastoutua tapettiin. Parasta illassa olikin tuntea kuuluvani vihdoin porukkaan ainaisen yksinäisyyden sijaan.

kaunis sisareni ja hänelle tuomani kukkakimppu

Juhlissa aika tuntuikin todella liitäen kuin siivillä. Tuntui ihanalta nauttia ja pitää hauskaa. Sairaus kun tekee sairastavasta usein paitsi etäisen, myös huumorintajuttoman ja kyvyttömän heittäytymään hetkeen, kun mielessä pyörii vain ruoka ja sairaat ajatukset. Toisin sanoen ilo tuntuu kadonneen sairastuneen kasvoilta ja elämästä. Nyt tällainen oli todellakin onneksi minulle jo historiaa, ja nautin illasta täysin siemauksin.

Parasta oli kuitenkin se, että tunsin tämän nautinnon ansainneeni, tunsin, että minulla on siihen täysi oikeus. Kun ennen sairaus olisi vähintäänkin syyllistänyt hyvistä hetkistä, nyt oikein imin hyvää olo itseeni ja tunsin todellakin olevani jokaisen nautinnollisen minuutin arvoinen. Illalla kotiin saapuessani olin väsynyt mutta onnellinen. Kiitos kutsusta ja seurasta Fanny-rakas!

Sunnuntaina vietetiin sitten Äitienpäivää. Äitini on ollut minulle todella tärkeä koko elämäni ajan ja tuntuu, että mikäli mahdollista sairaus on lopulta pikemminkin lähentänyt meitä. Äidistäni ja häneltä saamastani tuesta kirjoitinkin edellisessä tekstissäni. Tämän viestin tahdoin tuona tärkeänä päivänä välittää ädilleni hänen tärkeydestään ja siitä kuinka kiitollinen häneltä saamastani tuesta olen, vaikka sitten näin kirjoittamalla, kun en koskaan mitenkään hyvä ole ollut tunteistani puhumaan.

Äitienpäivä alkoi meillä tuttuun tapaan aamiasella sänkyyn onnittelulaulun kera. Olin leiponut jo perjantaina valmiiksi äitille hänelle mieleisiä mustikkamuffinsseja ja aamulla pistimme isän kanssa vielä croissantit uuniin. Isäni oli ostanut äidillemme valtaisan kimpun isoja vaaleanpunaisia ruusuja ja minä olin kääräissyt paperiin siskoni kanssa yhdessä ostamamme keittokirjan ja itse savesta tekemäni tuikkukynttilälle tarkoitetun kupin itse askartelemani kortin kera tietysti.

Parasta koko viikonlopussa oli nähdä, kuinka onnelliselta äiti näytti taas aamulla. Ennen sairauden mustentaman kapeaan näkökenttääni ei juuri hahmottunut muiden tunteita tai tunnetiloja, jos muut ympärilläni ylipäätään niitä uskaltautuivat näyttämään. Nyt empatiakykyni tuntuu pikkuhiljaa palautuneen, ja vaikka pidän toki tärkeänä kaikkien tunteiden näyttämistä, kaikkein eniten itselleni saan voimia kerättyä juuri siitä minulle lähimmäisten ihmisten onnesta.

Myöhemmin päivällä tapasin vielä parasta ystävääni. Tarkoituksenamme oli suunnata keskustaan shoppailemaan, mutta kuinkas ollakaan eivät kaupat äitienpäivän vuoksi olleet (tietystikään) auki. Emme kuitenkaan tästä lannistuneet, vaan suuntasimme sen sijaan jälleen taidenäyttelyyn.

Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, on suunnitelmien lennossa vaihtaminen anoreksiaa sairastavalle usein vaikeaa, niin myös minulle, mutta onnekseni olen edennyt tässäkin asiassa. Ja sekö tuntuu vapauttavalta ja vähentää kummasti stressikuormaa. Kaikkea kun ei aina vain voi suunnitella etukäteen ja joskus tarvitaan sitä hetkeen tarttumistakin.

Näyttelyssä nautin taas täysin siemauksin taiteesta samalla kun sain taas huomata keskittymiskykyni parantuneen ja jopa aistien heränneen uudestaan havainnoimaan ulkomaailmaa sairauden panssarikuoren alta. On aivan ihmeellistä, kuinka pelkkien värienkin avulla voi koskettaa jotakin toisen syvällä sielussa. Nyt myös minun sielussani, kun sinne ylttää muukin kuin pelkkä sairaus pitkine piikkeineen.

Näyttelyn jälkeen nautimme vielä auringonpaisteesta meren rannalla ja Esplanadin puistossa. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän kyllä huomaan ehdottomasti kuuluvani kesäihmisiin. Parasta aurinkoisessa hetkessämme ei kuitenkaan tietystikään ollut sää, vuodenaika tai maisema, vaan kuulumisien vaihtaminen parhaan ystäväni seurassa. Hän on tuntenut minut niin pitkään, että osaa aina ihmeellisesti kaivaa sen oikean Idan sairauden kuoren alta siten, että nautimme molemmat sen aidon Idan seurasta. Ja siihen Idan tahdomme molemmat tutustua uudelleen. Ja onneksi niitä tutustumismahdollisuuksia on tulossa kesällä toivottavasti lisää, sillä viikonlopun iloisin uutinen oli, että paras ystäväni on tulossa viettämään kesää Helsinkiin, mikä tarkoittaa lisää tapaamismahdollisuuksia ja monia yhteisiä hetkiä. En melkein malta odottaa!

Viikonloppuni oli siis sanalla sanoen nautinnollinen. Sain jälleen maistaa sitä oikeaa sairauden ulkopuolista elämää uusien ja vanhojen ystävieni kanssa, sekä tietysti ennen kaikkea sen kaikkein tärkeimmän eli uuden, vanhan itseni kanssa!

Loppuviikko onkin sitten taas hieman erilainen, sillä vanhempani lähtevät matkoille, ja saan viettää aikaa rakkaan siskoni kanssa oikein kunnolla. Pienestä jännityksestä huolimatta odotan yhteistä minilomaamme innolla ja olen varma, että kaikki sujuu hyvin. Ehkäpä seuraava kuulumisia koskeva tekstini onkin sitten tästä aiheesta?

<3: Ida

Ps. Kiinnostaako teitä rakkaat lukijani lukea ihan vain tällaisista arkisista kuulumisistani kertovia tekstejä aina välillä? Laittakaahan kommenttia!

Maailman tärkein päivä maailman tärkeimmälle ihmiselle

Tänään sunnuntaina juhlistetaan yhtä maailman tärkeimmistä päivistä, nimittäin Äitienpäivää. Äitini onkin ehkä jäänyt täällä blogini puolella liian vähälle huomiolle, vaikka hän on ja on aina ollut minulle isäni ja siskoni lisäksi se kaikkein tärkein ihminen maailmassa. Tämän vuoksi keskitynkin tässä tekstissäni äitiini, ja erityisesti siihen, miten hän on tukenut minua sairaudestani toipumisessa.

Ensinnäkin äitini on ollut minulle terveen naisen malli. En muista tilanteita, joissa normaalipainoinen äitini olisi kauhistellut tai paheksunut oman tai muiden vartalon muotoja. Hän on opettanut minulle tervettä suhtautumista omaan kehoon, ja opettanut, kuinka sen parhaita puolia voi korostaa. Oman kehon hyväksymisen näenkin yhtenä tärkeimpänä asiana syömishäiriöstä toipuessa ja painoa normalisoidessa. Ja tässä äitini on ollut minulle ihailtavana esimerkkinä.

Paitsi tervettä suhtautumista omaan kehoon, äitini on opettanut minulle myös tervettä suhtautumista syömiseen ja ruokailuun. Äitini syö pääpiirteittäin hyvinkin terveellisesti ja säännöllisesti, ja on aina lapsuudessani huolehtinut siitä, että kotona tulee syötyä se päivän toinen lämmin ateria, joka hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta oli monipuolista kotiruokaa. Toisaalta äitini on opettanut minulle, että terveelliseen ruokavalioon saa ja pitää kuulua myös ajoittainen herkuttelu ja tutuista ruokarutiineista poikkeaminen. Äitini ottaa lakupatukan tai jäätelön jälkiruoaksi, jos sitä tekee mieli, ja tekee sen kaloreita kauhistelematta ja luontevasti. Hän on siis opettanut minulle sitä, mihin ruokailuissani pyrin: joustavuutta, luonnollisuutta ja tervettä sallivuutta.

Minun ruokailujani tukiessaan äitini on näyttänyt minulle paitsi hyvää esimerkkiä omalla ruokailullaan, tehnyt monista ruokailutilanteista minulle helpompia. Hän on hymyllään rohkaissut minua syömään lisää, kannustanut ja lohduttanut ja tukenut minua sanoillaan kaikkein vaikeimpina hetkinä. Erityisesti muistan ajan, jolloin äitini tuki minua ollessaan kotona kanssani, kun syöminen oli minulle tosi hankalaa. Tuolloin äitini teki mahdottomiltakin tuntuvista ruokailuista minulle mahdollisia. Nykyään, kun  syöminen ei pääsääntöisesti ole minulle enää yhtä vaikeaa, tekee äitini iltaruokailuistani vain entistä miellyttävämpiä ja rennompia tapahtumia jutellessaan yhdessä kanssani ja katsomalla kanssani samalla televisiosta yhteisiä lempiohjelmiamme.

Äitini onkin tarjonnut minulle paitsi ruokailessani monet rentouttavat hetket, myös monet mukavat hetket muutenkin elämässä. Syömishäiriöön sairastuneelle tällaiset rennot yhdessäolon hetket ja elämästä nauttiminen eivät ole todellakaan mitään itsestäänselvyys. Äitini on kuitenkin saanut minut muistamaan, kuinka ihanaa sairauden ulkopuolinen elämä voi olla. Koko sairauteni aikaan liittyy kaikesta kärsimyksestä huolimatta minulle myös mukavia muistoja, niitä hyviä hetkiä, jotka ovat kannatelleet minut vaikeiden hetkien läpi, ja usein äitini on ollut kanssani noina hetkinä. Milloin ne ovat käsittäneet spontaaneja shoppailureissuja, museovierailuja, yhdessä piirtelyä tai maalailua tai kahvittelua ja milloin ihan vain tv:n katsomista. Yhtä kaikki, äidin kanssa noiden hetkien jakaminen on kuitenkin tehnyt niistä erityisiä.

Juuri positiivisuus onkin ollut ehkä se kaikkein ihanin asia, jota äitini on toipumisen polulleni tuonut. Anoreksia on sairautena nimittäin hyvin negatiivinen. Se saa koko maailman näyttämään mustalta, toivo ja hyvät asiat tuntuvat kaikkoavan elämästä ja tulevaisuus alkaa näyttää epätoivoiselta. Äitini on kuitenkin löytänyt aina ne pienimmätkin valonpilkahdukset elämästä ja näyttänyt minulle pienimmätkin edistysaskeleeni toipumisen tielläni ja jaksanut muistuttaa minua niistä. Samalla äitini on valanut minuun toivoa. Muistan, kuinka pitkään edistymistäni ei huomattu edes hoitotahon osalta, kun painoni jumitti paikoillaan ja olin vielä mieleltäni hyvin sekaisin. Silloinkin äitini huomasi jokaisen hataran askeleeni, puhuin niistä hymyssäsuin eikä suostunut uskomaan, ettei valoa tunnelin päässä näkyisi.

Puhumalla edistymisestäni äitini on valanut minuun paitsi toivoa, myös uskoa itseeni. Äitini on jaksanut aina kehua minua ja onnistumistani, ehkä paremmin kuin kukaan muu. Näin hän on tukenut positiivista itsetuntoni kehitystä. Anoreksia sairautena kun pyrkii tuhoamaan sairastuneen itsetunnon ihan täysin. Se vakuuttaa, että sairastava on täysin arvoton ja kykenemätön mihinkään. Äitini on kuitenkin ollut vastavoima sairaudelle tässäkin suhteessa, ja pikkuhiljaa olen myös alkanut itse uskoa itseeni.

Näitä mainitsemiani edistysaskeleita on nimittäin välillä ollut vaikeaa huomata ilman äitiäni. Minä ja isäni olemme välillä olleet niin sairauden keskiössä, että emme ole osanneet katsoa tilannetta ikään kuin ulkopuolelta. Äiti on kuitenkin osannut välillä astua askeleen taaksepäin, jolloin tilanteen usein näkee selkeämmin. Hurrikaaninsilmän ulkopuolelta juuri äitini onkin ollut koko sairauteni ajan nimenomaan se perhettämme kasassa pitävä voima. Äitini on osannut olla sekä isäni että minun tukenani. Ja tiedän, että ilman äitiäni, ei kumpikaan meistä olisi jaksanut tähän päivään saakka. Äitini on auttanut meitä molempia kurkottamaan pois myrskynsilmästä asettamalla asiat oikeisiin mittasuhteisiin.

Ja kun olen ollut siinä myrskynsilmässä, on äitini opettanut minulle yhden elämän tärkeimmän taidon, jota tulen tarvitsemaan läpi elämän. Nimittäin vaikeista asioista ja tunteista puhumisen ja niiden näyttämisen. Kuten olen ennenkin todennut, on tämä asia aina ollut minulle vaikeaa, mutta yksi eniten minua eteenpäin vienyt voima on ollut se, että olen oppinut jakamaan asioistani. Muistan jo lapsuudestani, kuinka äiti houkutteli minua avaamaan salaista arkkuani, kun minulla oli paha olla. Sinnikkäästi äitini on kannustanut minua siihen vielä aikuisiällänikin, ja vihdoin voin sanoa oppineeni tuon taidon, ja huomannut kuinka paljon se elämän taakkaa keventää.

Näenkin, että äitini on kehittynyt tukemisessani ja sairauteni ymmärtämisessä ehkä paremmin kuin kukaan muu. Hän ei enää mene mukaan ahdistuskohtauksiin, vaan osaa asettua niiden ulkopuolelle ja tukea minua. Hän osaa erottaa minut sairaudestani, rakastaa minua vaikeimpinakin hetkinä ja tarjota apuaan juuri silloin kun sitä eniten tarvitsen.

Anoreksian ydin on kyvyttömyydessä huolehtia itsestään, ja kun en ole  itse kyennyt huolehtimaan itsestäni, on äitini sen puolestani tehnyt. Äitini on paitsi tukenut minua ruokailuissa ja hoitanut kotiaskareita puolestani, hymyllään osoittanut hyväksyvänsä minut pahimmillanikin, halannut minua kun vain olen sen itse hyväksynyt, lämmittänyt jäistä kehoani omaansa vasten ja ottanut viereensä nukkumaan, kun en ole saanut unta omassa sängyssäni. Lyhyesti sanottuna äitini on huolehtinut puolestani siitä, että minun on hyvä olla silloinkin, kun en ole siihen itse pystynyt.

Minä siis  todella tiedän, mitä tarkoittaa Aito Äidin Rakkaus, sen kohteena monta vuotta olleena. Se on sitä, että tunnistaa toisen tarpeet sanomattakin ja vastaa niihin parhaansa mukaan asettaen lapsensa parhaan jopa oman etunsa edelle. Ja tekee tämän kaiken mielellään, mitään toiselta vastineeksi vaatimatta ja uhrauksistaan syyttelemättä. Juuri näin tekee minun äitini, ja on aina tehnyt.

Kiitos äiti, Sinun kanssasi on hyvä olla ja Sinun ansiostasi minun on hyvä olla myös itseni kanssa.

"Tahtoisin sen tunnustaa
kukaan ei oo yhtä tärkeä
tätä yötä kun kanssasi kuljen.--
pelkoni pois pakenee
riittää kun vain katson sinua
silloin menneelle voin kääntää selän"

Suurella Rakkaudella suoraan sydämeni lämpimimmästä sopukasta,
Ida

Usko: korvaamaton voimavarani

Sivusin tekstissäni, jossa kerroin voimieni lähteistä, uskoani, joka on ollut korvaamaton voimavara taistelussani anoreksiamörköä vastaan. Tässä tekstissäni keskityn uskooni ja kerron, millaista apua se on minulle tuonut.

Ensin täytyy kuitenkin huomauttaa, että en koskaan ole ollut mikään kiihkouskovainen. En käy kirkossa kuin jouluna tai lue Raamattua tai laula virsiä, ja moni ulkopuolinen pitäisikin minua varmasti korkeintaan tapauskovaisena. Uskoni on myös horjunut, ja olen epäilevä edelleenkin. En todellakaan usko kaikkea Raamatussa olevaa tai elä sen mukaan enkä vieläkään edes tiedä tarkkaan mihin uskon. Sen kuitenkin tiedän, että uskon Jumalaan tai johonkin korkeampaan voimaan, ja olen saanut uskostani apua taisteluuni sairauteni eri vaiheissa, ja tämä usko on vain vahvistunut koko ajan.

Joka ilta teen tutun iltarukouksen, jonka aikoinani opin äidiltäni, ja toivon siunausta itselleni ja lähimmilleni. Tämä tuttu iltarutiini tuntuu minusta hyvältä. Olen sitten ollut missä hyvänsä, kotona, osastolla tai missä vain, on illoissani aina ollut jotakin tuttua. Kun sairaus on romahduttanut maailmani, ja sekoittanut pääni ja syömiseni niin pahasti, ettei mikään enää ole ollut varmaa tai itsestäänselvää, on elämässäni aina ollut jotakin pysyvää.

Tämä pysyvyys on tuonut minulle valtavasti turvaa. Turvaa siitä, etten ole yksin ongelmieni kanssa. Ajatus siitä, että joku suojelee minua, tuntuu huojentavalta kaiken sairauden luoman pelon, ahdistuksen ja kaaoksen keskellä. Hoitajani kysyi minulta viimeisimmässä tapaamisessamme, uskonko, että meillä jokaisella on suojelusenkelimme. Ymmärrän ajatuksen, ja vaikka en ehkä sillä tavalla enkeleihin uskokaan, uskon siihen, että Joku tai Jokin meitä suojelee, katsoo peräämme ja huolehtii meistä.

Jumalalta olen saanut turvaa myös silloin, kun muuten olen elänyt hädän keskellä. Olen monet kerrat itkien epätoivoisesti pyytänyt lohtua, ja sitä saanut. Se on ollut sellaista lohtua, mitä edes toinen ihminen tai mitkään sanat eivät voi taata.

Rukoileminen onkin vähentänyt yksinäisyyden kokemusta. Syömishäiriöön sairastunut usein eristäytyy muusta maailmasta ja muista ihmisistä. Toisaalta taas syömishäiriöön sairastuneen maailma on niin yksinäinen, että jopa keskellä väkijoukkoa sitä usein tuntee olonsa yksinäiseksi. Minulla on kuitenkin ollut Jumalani, minulla on aina ollut joku, jolle puhua ja jonka puoleen kääntyä, minulla on aina ollut joku läsnä minua varten, minulla on aina ollut tunne, etten ole yksin ja Joku ymmärtää minua.

Ennen kaikkea uskoni on kuitenkin antanut minulle voimia jaksaa. Joka ilta rukoilen taisteluuni voimia vastustaa sairauttani. Syömishäiriöstä parantuminen vaatii ihan valtavasti taistelutahtoa ja työtä, ja se syö voimia. Monesti sitä joutuu venyttämään omat voimavaransa aivan äärirajoilleen, ja silti välillä tuntuu, etteivät nekään millään riitä. Sellaisina hetkinä minä olen turvautunut Jumalaan ja rukoillut itselleni lisää voimia, ja usein olen sitä jostain onnistunut saamaankin.

Paitsi lohtua ja turvaa, uskoni on antanut minulle myös toivoa. Se on auttanut minua näkemään pienimmätkin ilon aiheet silloin, kun maailma muuten on näyttänyt nurjan puolensa ja kaikki on näyttänyt synkältä. Uskoni on vahvistanut uskoani myös siihen, että sairastumisellani on ollut jokin tarkoitus, ja myös minulla on edessäni vielä parempi aika, kaikki ei jatku näin loputtomiin. Sillä Jumala kykenee ihmeisiin, ihmeitä elämässä tapahtuu, ja minun paranemiseni saa olla yksi niistä.

Paitsi uskoa Jumalaan ja parempaan huomiseen, olen uskoni kautta saanut myös ennen kaikkea uskoa itseeni. Kun on tuntunut siltä, ettei minulla ole tarpeeksi tahtoa tai kykyjä taistella sairauttani vastaan, olen rukoillut. Ja usein sitä kautta olenkin niitä tarvittavia voimia löytänyt itsestäni.

Uskoni on nimittäin auttanut myös minua itseni hyväksymisessä, sillä se on muuttanut ihmiskäsitystäni. Ajattelen, että koska olemme kaikki ainutlaatuisia Luojan luomuksia, olemme siksi kaikki myös korvaamattoman arvokkaita ja meillä jokaisella on oma paikkamme ja tehtävämme tässä maailmassa. Tämä tarkoittaa myös sitä, ettei meitä ole voitu tehdä mitenkään vääränlaisiksi tai virheellisiksi, vaikka toki vääriä valintoja ja ratkaisuja voimme tehdä. Mutta nämäkin väärät teot ovat anteeksiannettavissa. Olemme jokainen hyviä ja sopivan epätäydellisiä, ja siksi juuri niin täydellisiä, juuri tällaisena kuin olemme, niin Sinä kuin minäkin.

En usko, että ketään voi pakottaa uskomaa, ei edes itseään. Jos Sinulla kuitenkin on uskon lahja, ammenna siitä voimia taisteluusi elämän vastoinkäymisissä. Tai jos Sinulla on jokin muu asia elämässä, joka toimii samoin kuin uskoni minulla, pidä siitä kiinni. Se on arvokasta.

<3: Ida

Ps. Kuva: http://boodomi.blogit.fi/files/2009/07/usko-toivo-ja-rakkaus.jpg

Erilainen lounas

Vappuisen ravintolareissumme rohkaisemana päätin takoa kun rauta on kuumaa, ja vaihdoin perjantaina normaalin keittolounaani spontaanisti pitsaan, ihan vain koska minun teki pitsaa mieli. Tämä pitsa oli jälleen ensimmäinen laatuaan sairastumiseni jälkeen, jos kotona tehtäviä rieskapitsoja ei lasketa mukaan. Vaikka valmispitsan maku ei mikään gourmet-elämys ollutkaan, vaan pikemminkin karvas pettymys, opetti tämäkin kokemus minulle paljon itsestäni ja voimistani taistella sairautta vastaan ja oli jälleen yksi iso edistymisaskel toipumiseni tiellä.

Anoreksia sairautena on nimittäin sellainen, että se pyrkii kaventamaan ruokavaihtoehdot mahdollisimman suppeaan valikoimaan. Näistä muodostuu niin kutsuttuja turvaruokia. Myös minulla on muutamat esimerkiksi lounaalle tutut keittovaihtoehdot, joita olen oppinut syömään. Toki on ihan normaalia, että muodostuu tiettyjä vakioruokia, jotka ovat esimerkiksi valmistamisen kannalta helppoja ja mikä tärkeintä, maistuvat parhaiten. Anoreksia on kuitenkin helposti kaavoihin ja erilaisiin sääntöihin lukittava, ja näin saattaa ajautua tilanteeseen, jossa ei enää pystykään syömään mitään muuta kuin niitä muutamaa vaihtoehtoa. Tämän vuoksi syömishäiriöstä toipuessa on hyvä silloin tällöin testata itseään, mennä oman mukavuusaluesan ulkopuolelle, ja kokeilla jotakin uutta, kuten minä tein maistaessani pitsaa piiitkästä aikaa.

Uutta ruokalajia kokeiltaessa on omien mielitekojensa kuunteleminen tärkeää. Minä valitsin kaupasta pitsan, koska se tuntui sillä hetkellä houkuttelevimmalta. Usein kun sairaus pääsee valitsemaan, ei omien makumieltymysten kuuntelemiselle jää tilaa, vaan vaakakupissa painavat ihan muut asiat. Tämän vuoksi valintoja tehdessä täytyykin pysähtyä kysymään itseltään: haluanko minä sitä laihaa kasvissosekeittoa vai haluaako sairaus minun valitsevan sen?

Toisin kuin sairaus väittää, kaiken syömisen ei pidä nimittäin olla äärimmäisen terveellistä, mitä ikinä se tarkoittaakaan, tai mahdollisimman kevyttä. Usein minäkin olen pyrkinyt optimoimaan mahdollisimman vähäkaloriseen ja rasvattomiin vaihtoehtoihin ruokani, mikä on tyypillistä syömishäiriöön sairastuneelle. Tätä ajatusta vastaan lähdin kuitenkin sotimaan pitsalounaallani, joka ei lähimainkaan vastannut mielikuvaani "terveellisestä" lounaasta.

Vaikka olin kuunnellut mielihalujani kaupassa, koin pitsaa syödessäni kuitenkin karvaan pettymyksen: se ei maistunut lähellekään niin hyvältä kuin olin kuvitellut. Tästäkin huolimatta söin pitsani loppuun. Tunsin tästä teostani suurta ylpeyttä. Sairaus kun saa yleensä sairastuneen uskomaan, että kun sitten kerran rohkaistuu jotakin syömään, pitäisi sen olla jotenkin täydellistä tai äärimmäisen hyvää. Aiemmin minulla olisikin jäänyt pitsan syönti varmasti ensimmäiseen haarukalliseen, kun en huomannut siitä pitäväni, mutta nyt huomasin edistymiseni ihan konkreettisesti: pystyn myös syömään sellaista ruokaa, mikä ei ole minulle valta makuelämys. Sillä vaikka jokainen syö mielummin omia lempiruokiaan,  terve ihminen kuitenkin joutuu, ja pystyy, välillä syömään myös sellaista ruokaa, joka ei kuulu omiin suosikkeihin sitä sen kummemmin ajattelematta. Ja vaikka ravintolaillallista koskevassa tekstissäni totesin, että ruoan tulisi olla muutakin kuin pelkkää energian tankkausta, on se kuitenkin pohjimmiltaan vain sitä. Nimittäin ruokaa. Eikä sen ruoan joka kerta tarvitse olla suuri elämys tai elämää suurempi nautinto.

Toisaalta, ehkä pitsa olikin minulle pettymys nimenomaan siksi, että olin kieltänyt sen itseltäni niin pitkään. Syömishäiriöön kuuluu pitkät kiellettyjen ruokien listat, jotka koostuvat ruoista, joita sairastava ei salli itselleen. Tällöin käy helposti niin, että sairastavan mielessä ruoat saavat paitsi pelottavia myös jollakin tapaa maagisia merkityksiä ja ne alkavat muistuttaa mielessä houkuttelevuudeltaan jotakin Jumalallista. Kun sitten uskaltautuu maistamaan vihdoin jotakin, jonka on itseltään pitkään kieltänyt, saattaa huomata, kuten minäkin, että ei se nyt sen kummallisempaa ollutkaan.

Jo ihan pelkästään tämän maagisuuden karsimisen vuoksi suosittelen jokaista syömishäiriöön sairastunutta ottamaan ruokia pois kiellettyjen ruokien listalta. Minä olen nimittäin elävä esimerkki siitä, että vaikka söin aikoinani minulle ehkä kaikista kielletyimpänä ollutta ruokaa, mitään pahaa ei tapahtunut. Ja mikä parasta, pystin siihen ahdistumatta. Päinvastoin, tunsin suurta ylpeyttä siitä, että kiellettyjen ruokien listani on vaihtunut sallivuuden puolelle, eikä kiellettyjä ruokia minulla enää juurikaan ole. Pystyn jo syömään melkeinpä mitään vaan ahdistumatta. Ja muutaman vuoden takaiseen kurkkuruokavaliooni verrattuna en voi kuin itsekin ihmetellä, kuinka pitkälle olen tullut. Ja jos minä pystyin tähän, niin kyllä pystyt sinäkin.

Erityisen hienoa pitsan syömisestäni teki se, että se tapahtui spontaanisti extempore-päätöksellä. Tällainen spontaanius kun on anoreksiaa sairastavalle harvinaista paitsi yleensä elämässä, mutta erityisesti ruokailuissa. Kaiken pitäisi anoreksiamaailmassa olla tarkoin kontrolloitua ja suunniteltua, jotta saa tunteen, että ohjat pysyvät omissa käsissä. Elämä tarjoaa kuitenkin aina yllätyksiä, tilaisuuksia, joissa pitää tarttua hetkeen, ja jos niitä tilaisuuksia ei käytä hyväkseen, jää usein paljosta paitsi. Ja sitähän toipuminen nimenomaan on, pähkinänkuoressa: elämälle ja sen mahdollisuuksille avautumista ja samalla vapauden lisääntymistä.

Muutama vuosi sitten (liian) pitkän hoitoni suljetulla osastolla ollessa lopuillaan, kysyi omahoitajani, onko minulla ruokia, joita en usko koskaan elämässäni kykeneväni syömään. Mainitsin Mcdonalds'n kaltaisista paikoista saatavan pikaruoan ja pitsan. Nyt olen syönyt kumpaakin. Olen siis jo nyt ylittänyt itseni ja oman ennusteeni toipumisestani ainakin tällä saralla. Ja jälleen yhtä onnistumisen kokemusta rikkaampana voin vain todeta: tästä on suunta vain ylöspäin!

Onnistumisestani ylpeänä haastankin nyt Sinut, rakas blogini lukija: kokeile maistaa jotakin Sinulle  pitkään kiellettyjen ruokien listalla ollutta ruokaa. Voin vakuuttaa: maailma ei siihen romahda. Ja vaikka et syömishäiriötä sairastaisikaan, aina voi kokeilla jotakin uutta. Vaihtelu nimittäin virkistää, ihan kirjaimellisesti.

<3: Ida

Kuva: http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/3/39/Supreme_pizza.png

Vapputunnelmia kuvien kera

Ajattelin, että nyt on aika taas päivittää hieman kuulumisiani. Vietin tänä vuonna vappua rauhallisesti vanhempieni kanssa. Siihen kuului hyvän seuran lisäksi hyvää ruokaa ja rentoa ajanvietettä. Ja mahtuipa mukaan taas yksi iso onnistuminen anoreksiamörön voittamisessakin! Seuraavassa on siis joitakin kuvia ja kuulumisia minun vapustani.

Jokavuotiseen ehdottomaan vappuperinteeseeni on kuulunut, ja kuuluu yhä vieläkin ison Heliumilmapallon ostaminen. Koskaan ei voi olla liian aikuinen halutakseen ilmapallon! Tänä vuonna kävimme siskoni ja isäni kanssa hakemassa pallot hyvissä ajoin Prismasta. Päädyin omaan tyyliini ja värimaailmaani soveltuvaan lila-punaiseen valtavaan perhoseen; kuten hieman vaatimattomampaan palloon tyytynyt siskoni totesi, minulla pitää olla aina niin suurta ja mahtavaa! Ehkä se kertookin jotain luonteestani: en tyydy ihan vähään, vaan vaadin paljon kaikelta ja kaikilta, ja ennen kaikkea itseltäni. Vaikka tämä piirre minussa on joskus ehkä edesauttanut sairastumistani syömishäiriöön, aion nyt kääntää lopullisesti taisteluuni sairautta vastaan: nujerran tämän sairauden maksoi mitä maksoi, ja vähempään en tyydy!

Olin pitkään myös haaveillut vaaleanpunaisista tulppaaneista, ja nyt vihdoin vappuna päätin tuon pienen unelmani toteuttaa ostamalla kaksi kimppua kyseisiä ihastuttavan keväisiä kukkia kotiamme piristämään. Tulppaanit viimeistään saavat oikean kevättunnelman kohoamaan mieleen ja hymyn huulille!

Vappuaattoaamuni aloitin koristelemalla perinteiseen tapaan kotimme ilmapalloin ja serpenttiinein. Puhallusapuna toimi onneksi tiimarista löytämäni ilmapallopumppu! Kaikissa ihanissa keväänväreissä loistavat ilmapallot saivat juhlatunnelman pintaan, ja aloin jo jännityksellä odottaa illanviettoamme.

Kun vanhempamme tulivat töistä, aloitimmekin sitten valmistautumisen illan juhlimista varten. Sovittelimme äitin kanssa erilaisia asukokonaisuuksia ja niihin sopivia koruja, föönailimme hiuksiamme ja meikkailimme. Toisin sanoen kaunistauduimme ja valmistauduimme kuten naisten kuuluukin. Tällainen itsestä huolehtiminen, parhaiden puolieni korostaminen ja oman naiseuden esiintuominen oli minulta pitkään pois sairauteni vuoksi. Nyt osaan kuitenkin nauttia tästä aivan uudella tapaa, vai pitäisikö sanoa, että aivan kuten ennenkin. Ulos ihmisten ilmoille lähteminen ja juhlat ovat minulle edelleen harvinaista herkkua, ja sanotaan mitä sanotaan, mutta kyllä juhlan olennainen osa on myös se valmistautuminen, johon naisilla kuuluu kaikenlainen hössötys omasta ulkonäöstä, ja lopulta nimenomaan itseään varten ja oman sisäisen prinsessan tyydyttämiseksi!

Sitten vain se tärkein, eli ylioppilaslakki päähän ja matkaan! Otimme taksin ja suuntasimme kohti ravintola Töölönrantaa. Perhosia lenteli vatsanpohjassani enemmänkin jo tässä vaiheessa, olihan tämä ensimmäinen ateriani ravintolassa sairastumiseni jälkeen. Olen toki syönyt lounasta kahvilassa ja mcdonaldsissa, mutta illastaminen ravintolassa tuntui vielä suuremmalta jutulta. Päässäni risteili monia ajatuksia muun muassa siitä,  mitä annokseni mahtaa sisältää ja ennen kaikkea siitä, miten pystyn sen syömään sivistyneesti ja kunnolla ihmisten ilmoilla.

Jännityksestäni huolimatta sain kuin sainkin valittua itselleni annoksen ruokalistalta. Olen aina pitänyt kaikenlaisista äyriäisistä, ja päädyinkin grillattuihin jättikatkaravun pyrstöihin avocadokastikkeella. Isäni päätyi poroon ja äitini äyriäisiin ja risottoon. Tuntui todella hyvältä olla kerrankin viettämässä iltaa muuten kuin omalla kotisohvalla, vaikka toki siitäkin vaihtoehdolta pidän. Oli ihanaa jutella vanhempien kanssa ja nauttia aivan uskomattoman herkullisesta illallisesta katsellen Töölönlahdelle laskevaa aurinkoa ja ennen kaikkea viettää ylipäätään aikaa ihmisten ilmoilla. Ainoat miinuspuolet illassa olivat, että ruoan saaminen kesti, mikä lisäsi jännitystäni, ja ikkunapaikkamme oli hieman vetoisa ja viileä.

Vaikka olin jännittänyt syömistä ravintolassa etukäteen, huomasin taas ylittäväni itseni. Annos maistui hyvin, ja rohkeuteni kasvaessa uskaltauduin maistelemaan vielä vanhempienikin annoksia. Jälleen opin, kuinka ruoka ja syöminen ovat niin paljon enemmän kuin pelkkää energian tankkausta. Se on myös mielihyvää tuottava sosiaalinen tilanne. Ja ennen kaikkea opin taas, kuinka etukäteen asioiden jännittäminen ja murehtiminen on usein turhaa. Usein kun asioita murehtii niin paljon etukäteen, asiat ja haasteet paisuvat suuren suuriksi, ja kun sitten ryhtyy vihdoin toimeen saakin huomata, että asiat sujuvat ikään kuin omalla painollaan ja sitä on paljon kykenevämpi kuin uskoikaan. (Tämän kun muistaisin vielä ensi viikolla!)

Kotiin tullessa tunsinkin ylpeyttä itsestäni nautiskellessani jäätelöä jälkiruoaksi. En ollut antanut pelolle ja ahdisukselle valtaa, vaan olin selvinnyt ravintolareissustani kunnialla. Ja mikä parasta, minulla oli ollut oikein erityisen mukava ilta! Sosiaalisissa tilanteissa syöminen on syömishäiriöön sairastuneelle ymmärrettävästi vaikeaa, mutta kun siihen kykenee, avaa se valtavasti uusia mahdollisuuksia vaikkapa ystävien tapaamiseen ja ihan vain elämästä nauttimiseen.

Koska vappuaaton ilta oli venähtänyt hieman pitkäksi, nukuin vappupäivänä pitkään. Herättyäni nautin auringosta ulkona. Ohjelmaamme kuului myös isäni kanssa yhteistä harrastamista keilailun muodossa. Olemme todella innostuneet tästä yhteisestä harrastuksesta, ja olemmekin kehittyneet siinä jo melko taitaviksi. Minulle keilailuharrastuksemme on tarjonnut mukavaa ajanvietettä ja kevyen liikkumismuodon ilman hikoilua ja itsensä rääkkämistä. On ihanaa, kun pystyy keskittymään todella johonkin, niin että ajantaju katoaa, haastamaan itsensä yhä parempiin ja parempiin suorituksiin ja uuiin ennätyksiin, ja ennen kaikkea nauttimaan yhteisestä laatuajasta isäni kanssa muutenkin kuin minun syömisteni muodossa!

Illalla suunnitelmissa on vielä grillikauden avajaiset, ja sitten olenkin jälleen taas kohtaamaan paluun arkeen ja ottamaan vastaan sen tuomat haasteet. Tämä vappu oli jälleen ikimuistoinen. Koin sen aikana monta mukavaa hetkeä ja yhden suuren onnistumisen. Ennen kaikkea opin, että sitä mukaa kun sairauden sanelemat pakot ja esteet ovat väistyneet tieltä, olen oppinut kaikenalisesta vaihtelusta nauttimaan. Ja tämä vaihtokauppa kannattaa todella tehdä!

Toivottavasti  Sinunkin vappusi on sujunut yhtä hyvissä merkeissä!

<3: Ida