Viime viikolla vietin lomaa koulusta. Lomaviikkoni ei kuitenkaan suinkaan mennyt kotona tylsistyessä tai sairaudella oirelulla. Päin vastoin: se täyttyi luontevasti kaikenlaisella ohjelmalla, pienellä puuhastelulla ja menoilla, sekä tietysti ihan vain levolla. Nyt ajattelinkin, että olisi taas aika vähän päivitellä minun arkisia kuulumisiani, ja kertoa, mitä kaikkea lomaviikkoni pitikään sisällään.
Lomani alkoi mukavasti perjantaina, kun kaivoin siskoltani saamat lämpöiset töppöset jalkaan, ja käperryin äitini kanssa sohvan nurkkaan jäätelötuutti kädessä seuraamaan lempiohjelmaani "Vain elämää". Ennen kaikenlaiset lomat ja tutun arkeni ja siihen kuuluvien rutiinien katkeaminen on aiheuttanut minulle huolta ja murhetta, mutta nyt nautin ajatuksesta pistää ajatukset lomavaihteelle etenkin, kun tiesin, että lomailuni sisältäisi monia mukavia, odotttamisen arvoisia juttuja. Näiden ajatusten kera oli mukava alkaa siis loman viettoon.
Lauantaina olin eräällä Ihanalla bloginikin lukijalla kylässä. Tosin viimeistään tuon vierailun aikana minulle tuli selväksi, että olemme jo paljon enemmän kuin pelkkiä "blogituttuja". Nimittäin todellisia Ystäviä. Pystyin jakamaan monia vaikeita ajatuksia ja tuntemuksia, esimerkiksi muuttuvaan kehokuvaan sekä menneisiin kokemusiini liityen. Tunsin, että minua ymmärretään, minun kokemukseni ovat arvokkaita ja minua arvostetaan. Tunsin yhteenkuuluvuutta. Toisaalta taas tapaaminen oli kaikkea muuta kuin synkistelyä sairaissa muistoissa. Se oli iloisen pikku karvapallon rapsuttelua, rentoa kuulumisten vaihtoa sohvalla ja korujen tekemisen maailmaan tutustumista. Se oli hymyä, ja Ystävän kanssa jaettuja hetkiä.
Lauantaina illalla siskoni tuli sitten käymään, ja päätti ilokseni jäädä pitkästä aikaa oikein yökyläänkin. Ihastelimme televisioista yhdessä hämmästyttävän hyviä luisteluesityksiä ja arvioimme niitä sanoen omat painavat mielipiteemme. Näitä vierailuja onkin odotettu!
Sunnuntaina kävin sitten siskoni ja äitini kanssa Ikeassa. Löysin sieltä omaan asuntooni pirteän pöllö-kuosisen pinkin (kuinkas muutenkaan...) tyynynpäällisen ja ihanan pehmeän lampaantaljan sekä muutamia joululahjoja. Tuntui hyvältä ajatella, että ostan jotakin omaan kotiin, siihen omaan paikkaan, joka on aina olemassa, ja jonne minä olen palaamassa jonakin päivänä. Kaukaisesta utopistisesta haaveesta alkaa pikkuhiljaa tulla realistinen tavoite. Reissu oli muutenkin mukava, ja tuli hyvä fiilis tällaisesta ex tempore-toteutetusta retkestä, joka ennen olisi ollut minulle sula mahdottomuus, mutta jonka nyt näin mahdollisuutena viettää aikaa minulle tärkeimpien naisten kanssa ja saada pienen irtioton arjesta.
Keskiviikkona olin tuttuun tapaan viikon syyslomatauon jälkeen kitaratunnilla, johon menin edellisestä kokemuksestani huolimatta reippain mielin. Soitotkin sujuivat entistä paremmin, ja tunsin oppivani uutta. Puolitoistatuntinen vierähti taas nopeasti, ja raskaasta päivästä huolimatta oli kitaratunti päivän ehdoton henkireikä. Kitaratunneista onkin muodostunut minulle rakas harrastus jo pelkästään siksi, että se oli ensimmäinen kodinulkopuolinen harrastus, johon pystyin vaikean anoreksiavaiheen jälkeen tarttumaan, ja joka on säilynyt minulla ajan ja tilanteidenkin muuttuesssa, ja menen tunnille yhä vain mielelläni ja kenties motivoituneempana kuin koskaan ennen.
Torstaina sain sitten viettää jälleen kaipaamaani laatuaikaa siskoni kanssa, kun menimme viettämään utuisen synkkää syyspäivää kirja- ja musiikkimessuille. Sieltä löysin jälleen kerran hieman lahjoja, sekä itselleni rentoutus cd:n ja yhden dekkarin, ja tietysti iki-ihanan joulukalenterin kultaisine kimalluksineen. Olen ollut kirjamessuilla jo useampana vuonna, ja aina siellä tuntuu tekevän löytöjä! Tungos, joka messuilla vallitsi olisi saanut minut huonoimpina sairausaikoinani varmasti ahdistumaan, mutta oli nyt vain mukavaa ihmisvilinää. Ainoa huono puoli oli, että jo parin tunnin jälkeen jalkani huusivat hoosianna korollisissa kengissäni!
Myös hoitokäyntejä mahtui tähän viikkooni. Maanantaina olin tapaamassa mahdollisesti tulevaa terapeuttiani, mistä jäi kaiken kaikkiaan luottavainen ja hyvä tunne. Keskiviikkona meillä oli puolestaan sitten perhetapaaminen, johon tällä kertaa tosin pääsimme vain minä ja isäni, mutta tulihan tunti ylitettyä tapamme mukaan tälläkin kokoonpanolla...
Lisäksi lomaviikkooni on kuulunut kaikenlaista pientä rentouttavaa ja mukavaa puuhaa. Olen ulkoillut lauhassa syysilmassa kaunista ruskaa ihaillen, poltellut kynttilöitä, kokaillut, nauttinut teestä yhdessä suklaasuukkojen kanssa ja katsonut häpeäkseni salkkareita. Olen soittanut kitaraa, lukenut useammankin romaanin ja nauttinut pitkistä löylyistä saunassa ja hemmotellut itseäni manikyyrillä.
Lomaviikkoni päättikin rauhallinen kotiviikonloppu, jolloin ei ollut kiire yhtään minnekään. Tein itselleni jo lempiruuakseni muodostuneita sieni-lihapullia, kävin pesemässä oman asuntoni ikkunat (tai no, äiti pesi ne sillä aikaa kun minä "sisustelin"...), rentouduin uuden cd:ni tahtiin, nautin ylimääräisestä nukkumiseen hyödyntämästäni tunnista ja valmistauduin taas uuteen alkavaan viikkoon.
Kaiken kaikkiaan lomaviikkoni sisälsikin varsin sopivasti ohjelmaa ja myös lepoa, ja huomasin, että sen aikana aivoni ja minä todella tunsimme saavan rauhan. Mielessäni edellisellä viikolla pyörinyt minua rasittava ahdistus tuntui hellittävän, ja tilalle vaihtui entistä rentoutuneempi mieli, ja Ida. Tunsin itseni taas valmiiksi kohtaamaan arjen ja odotin hyvin levänneenä jo innoissani koulutuntejani, ja tällä viikolla olenkin jo ehtinyt hoito- ja koulukuvioideni lisäksi käydä tervehtimässä myös rakkaita isovanhempiani.
Sivusin edellisessä tekstissäni itsestäni löytämääni positiivista asennetta ja kaikkea elämän mukanaan tuomaa hyvää oloa ja sitä, kuinka halua sitä täällä blogini puolella myös välittää. Nyt on palattava aiheeseen vielä oikein oman tekstin muodossa, sillä sitä, arkista hyvää oloa, minun elämäni tällä hetkellä hyvin pitkälle on, niistä ajoittaisista itku-potku-raivareista huolimatta.
Nauttiminen, hyvän olon tunne ja elämän pienet ilot ovatkin aina kuuluneet tärkeäksi osaksi minua. Todellinen, aito Ida, on positiivinen, elämänmyönteinen ja kauneutta ympärillään näkevä, ja myös parhaimmillaan jopa hyvyyttä ympärilleen luova. Valitettavasti sairaus jyräsi tämän kaiken ihanan alleen, kuten olen kuvannut, Muumien Mörön lailla jäädyttäen kaiken tunteen tieltään ja peittäen kaiken kauniin ympäriltään. Lyhyesti sanottuna siitä kauniista elämästäni tuli syömishäiriön myötä kärsimysnäytelmä ja hyväntuulisesta Idasta tämän näytelmän sätkynukke.
Nyt kuitenkin ranskan tunnilla keskustellessamme aiheesta "Onnellisuus", huomasin, että pystyin rehellisesti vastaamaan tuntevani itseni pääsääntöisesit onnelliseksi. Tämän on mahdollistanut ennen kaikkea se, että huomaan ja havaitsen itsestäni ja ympräistöstäni sellaisia Ihania asioita, joita en ennen sairauden panssarikuoren alta nähnyt lainkaan. Kuten olen monissa teksteissäni aikaisemmin maininnutkin, on nautinnon kokeminen tai onnen tunne ollutkin yksi niistä kaikkein parhaimmista asioista, joita olen toipumiseni myötä saanut takaisin. Koska tämä elämästä nauttiminen on siis mielestäni tärkeä etappi syömishäiriöstä toipumisessa, olen tähän tekstiini koonnut niita asioita, joista minä nautin, jotka minut saavat hyvälle mielelle, ja joista lopulta se arkinen onneni koostuu.
Kuten todettu, kaikkein tärkeimmät onneni aiheet ja suurimmat nautinnonlähteeni löytyvät siitä minulle tavallisesta arjesta. Ne eivät ole suuria asioita tai maailmaa mullistavia, mutta kuitenkin minulle niin kovin merkityksellisiä. Suuren arvonsa nämä pienet ilonpilkahdukset ovat saaneet siitä, että sairauden sumu ja musta peittivät ne aikoinaan alleen. Nyt kuitenkin ovat nuo pienet valon säteet palanneet elämääni voimakkaampina kuin koskaan, ja nautin noista pienistä hetkistä enemmän kuin koskaan osasin edes kuvitella pystyväni niistä nauttimaan. Tällaisia asioita on esimerkiksi aamulla herääminen uuteen aamuun, uuteen päivään auringon säteiden paistaessa sälekaihdinten läpit. Se tunne, kun olen kokeillut jotakin uutta reseptiä, nähnyt vaivaa, ja lopputulos saa kiitosta. Se innostus, kun teen kirpputorin vaatekasojen alta todellisen löydön, tai uskallan kokeilla uutta tuotetta kaupan makeishyllyltä ja huomaan oikeasti nauttivasi sen mausta ilman ahdistusta. Sekä se, kun meikkaustuokion jälkeen ulos lähtiessäsi katson peiliin ja suusta pääsee melkein sana vau, koska tunnen itseni kerrankin kauniiksi. Nuo kaikki hetket saavat minut nykyään hymyilemään, hetket, jotka olivat ennen minulle täysin merkityksettömiä, tai joita ei elämässäni yksinkertaisesti ollut.
Erityisesti olen arjen kiireen keskellä oppinut nauttimaan nimenomaan niistä pienistä hetkistä, jotka saan viettää itseni kanssa omassa rauhassa ja tunnen rentoutuvani. Mikään ei voita syventymistä hyvän kirjan pariin sohvan nurkassa teekupponen kädessä, kun tunnen sukeltavansa toiseen maailmaan. Tai sitä tunnetta, kun uppoudun vaikkapa tämän blogin kirjoittamiseen niin, että aika ja paikka tuntuu katoavan. Tai sitä, kun saan täydellisen rauhan Möröltä sohvalla nauttien herkkuiltapalasta ja nauraen jollekin tyhmälle elokuvalle. Suorastaan luksukselta tuntuvat kampaajakäyntien päähieronta tai kosmetologillakäynti, jolloin voi vain olla ja rentoutua hetkeksi. Rentoutuminen on siis muuttunut minulle suuresta pakkopullasta ja syyllisyyttä aiheuttavasta asiasta todellisiksi nautinnon hetkiksi ja voiman lähteiksi.
Onneni pohjalla onkin se, että olen oppinut nauttimaan ajasta itseni kanssa, pitämään omasta seurastani ja itsestäni. Tunnen taas olevani hyvä ja ansaitsevani nautinnon kokemuksen. Tunnen, että myös minulla on oikeus tuntea hyvää oloa, rentoutua, ja nauraa. Oman itseni kanssa tuntuu hyvältä olla, kun on sinut itsensä kanssa.
Toisaalta oman aikani ja tilan lisäksi tarvitsen myös läheisiä ihmisiä ympärilleni. Nautin taas aidosti ihmisten tapaamisesta, siitä kun voin purkaa sydäntäni parhaalle ystävälleni, jakaa äitini kanssa hyvän elokuvakokemuksen, nauraa yhdessä siskoni kanssa, nähdä hymyn isovanhempieni kasvoilla tai pohtia syvällisiä isäni kanssa. Jokaisesta tällaisesta rakkauden täytteisestä hetkestä saan energiaa, motivaatiota jatkaa eteenpäin. Ja jokaisen tällaisen hetken tallennan sydämeeni kultaisten muistojen joukkoon, ja niistä ammennan itselleni voimaa yksinäisinä hetkinä.
Näissä elämäntäytteisissä ystävieni tapaamisissa tulee hyvin esille se, kuinka todella nautin siitä, että ylipäätään eläminen on minulle mahdollista ja pystyn siitä nauttimaan. Tunnen itseni onnelliseksi nauttiessani jo pelkästään siitä hyvästä olosta, jota tunnen. Minä en tarvitse enää esimerkiksi alkoholia euforian kokemiseen, oma jaksamiseni tuo minulle sitä jo itsessään. Oikeastaan en tarvitsekaan hyvään olooni mitään erityistä, se itsessään riittää. Se, etten ole uupunut, että ei huimaa, silmissä ei sumene ja tunnen yksinkertaisesti voivani hyvin. Se on minulle lopulta kaikista tärkeintä ja koko nautinnon kokemukseni edellytys.
Tämän hyvänolon tunteen edellytys on kuitenkin ollut armoton taistelu, eikä se ole tullut ilmaiseksi. Ja vaikka tämä taistelu on ollut kaikkea muuta kuin helppo ja aiheuttanut muun muassa valtavaa ahdistusta, olen myös nauttinut valtavasti siitä prosessista silloin, kun se kantaa hedelmää. Nautin valtavasti siitä, kun pääsen rökittämään Mörköä kunnolla. Jokainen onnistumisen kokeminen tässä taistelussa saa hymyni huulille, sillä silloin tunnen toimineeni oikein. Näiden onnistumisen kokemusten ei tarvitse olla suuria. Saan nautintoa siitä, että pystyn rauhoittumaan, saan syötyä aterian loppuun, en huijaa mahdollisuudesta huolimatta, pystyn syömään ravintolassa, onnistun laajentamaan ruokavaliotani tai parantamaan rasvankäyttöä. Tämä onnistumisista nauttiminen onkin varmasti näkynyt myös täällä blogini puolella, sillä jokaisen Mörköä kohti osuneen iskun kohdalla tunnen jälleen haukanneeni pienen palan onnea.
Onnistumisen kokemukset ylipäätäänkin ovat minulle mitä nautinnollisimpia kokemuksia, erityisesti silloin, kun asia on minulle tärkeä, ja näiin on aina ollut. En pysty edes sanoin kuvailemaan sitä tunnetta, kun saan todellisen kontaktin sulkeutuneeseen lapseen tai saan suotua jatkuvasti levottomalle lapselle rauhoittumisen kokemuksen. Tällöin tunnen itseni ehkä kaikkein onnellisemmaksi, sillä silloin tunnen paitsi saaneeni hyvää, myös antaneeni jotakin hyvää. Olen jättänyt kauniin jäljen tähän elämään, ja se on jättänyt jälkensä minun sydämeeni.
Näistä tekijöistä siis se minun varsin arkinen onneni koostuu. Nämä ovat siis niitä pieniä elämän iloja, jotka saavat minut hymyilemään, parhaillaan jopa nauramaan. Ja nämä kaikki ovat asioita, jotka toisille saattavat vaikuttaa itsestäänselvyyksiltä, mutta jotka minulta olivat pitkään kadoksissa. Nyt en voisikaan olla onnellisempi siitä, että olen taas saanut nämä Ihanat asiat osaksi elämääni. Näitä asioita kohdatessani muistan taas, miksi se Elämä todella on elämisen arvoista, sillä nämä asiat tekevät minut onnelliseksi.
Lopuksi vielä viisaat sanat, jotka isoäitini on minulle opettanut:
"Ei onni tule etsien,
se tulee eläen.
Ei onni saavu ulkoa,
se nousee rinnasta." H.J.Erkko
Mistä asioista Sinä nautit, mitkä asiat saavat hyvälle mielelle, mistä Sinun onnesi koostuu?
Viime aikoina olen kovasti pohtinut blogiani, sen merkitystä, tarkoitusta ja kohtaloa. Erityisesti minua on mietityttänyt se, millaisen kuvan annan blogissani itsestäni ja tilanteestani. Saatuani hirveän itku-potku-raivari-ahdistuskohtauksen kirjoitettuani blogiini juuri hetkeä ennen siitä, kuinka olen mennyt eteenpäin, alkoi mielessäni pyöriä kysymyksiä: onko blogini pelkkää teeskentelyä, onko siinä mitään aitoa, ja jos ei, ketä se näin ollen palvelee? Ensimmäistä kertaa olen jopa pohtinut tämän asian takia blogini lopettamista.
Tämä blogini on sen elämän aikana muokkautunut yhä enemmän kertomaan onnistumisen kokemuksistani matkani varrella, erävoitoistani taistelussani Mörköä vastaan, sekä sitä seuranneista elämän pienien ilojen löytymisestä arjestani. Blogistani on tullut minulle positiivinen paikka, jossa jaan onnistumisiani, hyviä tuntemuksiani ja nautin edistymisestäni. Toki olen kirjoittanut blogissani myös muun muassa sairaista rituaaleistani, pakkoliikkumisestani ja muista vaikeuksistani. Etenkin aluksi käsittelinkin blogissani syömishäiriöön liittyviä ongelmia omien kokemuksieni pohjalta, mutta yhä enemmän blogini on tullut minulle positiiviseksi paikaksi, paikaksi, jossa jaan onnistumisiani ja löytämiäni elämän iloja ja iloitsen niistä. Ja sellaisena sen haluan pitääkin.
Netti on pullollaan sairastavien syömishäiriötä käsitteleviä blogeja, joissa puretaan pahaa oloa, epätoivoa ja ryvetään sairaudessa. Tämäntyyppisillekin blogeille on varmasti kysyntää ja oma lukijauntansa, mutta minun blogini ei kuulu näihin. Eikä kuulu toivottavasti tulevaisuudessakaan.
Ainakin minulle itselleni on kuitenkin selvää, ettei minunkaan elämäni positiivisesta blogista huolimatta kuitenkaan ruusuilla tanssimista, eivätkä nämä onnistumiset kuitenkaan valitettavasti ole koko elämäni. Jos jollekin on jäänyt vielä siis epäselväksi, niin kyllä, olen ihminen, ja olen yhä syvästi sairas, ja minullakin on silloin tällöin todella vaikeaa. Kaikista vaikeuksistani en kuitenkaan kerr, enkä tietoisesti haluakaan kertoa tänne blogiini. Valikoin siis, mitä tänne blogiini kirjoitan, enkä halua julkaista kaikkia ajatuksiani ja tuntemuksiani julkisesti netissä kaikkien luettavaksi, ja minulla on tähän nähdäkseni täysi oikeus. En ole blogillani tilivelvollinen kenellekään tilanteestani, ja itse päätän, mitä omaan blogiini kirjoitan. Blogini ei siis ole mahdollisimman realistinen kuvaus tai dokumentti elämästäni, eikä se ole sen tarkoituskaan. Osaa asioistani käsittelen esimerkiksi vain ystävieni ja läheisteni kanssa, osaa vain hoitajani kanssa, ja osan asioistani pidän omina yksityisasionani.
Vaikeukeuteni eivät kuitenkaan mitätöi sitä kaikkea saavuttamaani hyvää, sitä edistymistä, josta olen tänne blogiini kirjoittanut. Jokainen tänne kirjoittamani terve oivallus, edistysaskel ja onnistumisen tunne on totta, minun todellista elämääni. En blogini historiassa ole vielä valehdellut kertaakaan tänne blogiini, mikä on mielestäni jo aika kunnioitettavaa ja kertoo siitä syvästä luottamuksesta, jonka olen teihin lukijoihini muodostanut, ja ehkäpä jotakin myös tekstejeni aitoudesta. Ja tämänpä vuoksi ovat edistymisestäni päässet nauttimaan itseni lisäksi myös läheiseni ja hoitavat tahoni. Olen edistynyt toipumisessani ihan joka sektorilla, ja iso kiitos siitä kuuluu myös tälle blogilleni.
Rajanvetoni yksityisyyteni suojaksi lisäksi tähän positiivisuuteen blogissani on nimittäin toinenkin syy. Tämä onnistumisten, hyvän fiiliksen jakaminen on ollut minulle niin tärkeää siksi, että anoreksia sairautena on kovin negatiivinen ja Mörkö pyrkii mitätöimään tämän kaiken hyvän tieltään. Syvällä ahdistukseni syöverreissäkin olen nauttinut siitä, että minulla on ollut ainakin yksi paikka, jossa voin tuntea olevani onnistunut, yksi paikka, jossa erävoitto sairauttani vastaan todella on Voitto ja yksi paikka, jossa tunnen tulleeni ymmäretyksi siitä, kuinka isoja pienen pienet hatarat askeleeni ovat olleet, mistä suuri kiitos kuuluu teidän lukijoidenne Ihanille kommenteille. Blogini kautta olen todella saanut huomata, kuinka jaettu ilo on kasinkertainen ilo ja kuinka onnistuminen ruokkii onnistumista. Siksi blogistani onkin tullut minulle yhä enemmän paikka, jossa vahvistan terveitä ajatuksiani hehkuttamalla onnistumisiani. Pitkän hoitojaksoni aikana olenkin oppinut ainakin yhden tärkeän asian hoitajani avulla: nauttimaan myös siitä, mitä on jo saavuttanut sen sijaan, että surisin vain sitä, miten paljon matkaa on vielä jäljellä.
Ehkäpä blogiini valikoituneet aiheet ja sen positiivisuus viestittävätkin enemmän minussa tapahtuneesta muutoksesta kuin yksittäiset onnistumisen kokemukset, joita olen täällä käsitellyt. Se kertoo vaikeuksista huolimatta pikkuhiljaa omaksumastani myönteisestä suhtautumisesta elämään ja itseeni, siitä, kuinka kovassa taistelussakin minulla on menneiden sijaan katse jo tulevassa. Olen tavoittanut palan siitä positiivisesta, hyvyyttään ympärillään huomaavasta Idasta, joka olen joskus ainakin ollut. Ja samalla blogini on kertomus siitä, kuinka olen taas tavoittanut toivon.
Haluaisinkin tällä blogillani tarjota myös teille rakkaille blogini lukijoille toivoa, kannustusta, uskoa parempaan sekä sitä kautta sitä arvokasta positiivista vertaistukea, joita minä olen puolestani teiltä lukijoiltani saanut. Sekä kaikille teille, jotka ette välttämättä edes sairasta syömishäiriötä, haluaisin antaan uskoa siihen, että ihmeitä todellakin tapahtuu.
Itselleni olen siis kuitenkin saanut blogistani kaikkein eniten irti. Kuten kirjoitin, vertaistuen lisäksi olen saanut blogini kautta vahvistettua terveitä ajatuksiani, positiivinen ajattelutapani on antanut minulle toivoa ja ennen kaikkea olen oppinut blogini välityksellä iloitsemaan onnistumisistani. Kaikkein tärkein asia kuitenkin on, että käsittelemällä sairauttani ja erityisesti sitä, kuinka pienin paloin olen siitä uskaltanut irroittaa ottettani, tunnen ikään kuin kirjoittaneeni itseäni ulos sairaudestani, ja rohkaiseeni itseäni sitä kautta eteenpäin.
Olen siis äärettömän iloinen, jos joku teistä lukijoistani saa blogistani jotakin hyvää itselleen, mutta minulle jo riittää, että ainakin yksi ihminen kokee hyötyvänsä siitä: nimittäin minä itse. Siksi aionkin jatkaa blogini kirjoittamista juuri tällaisena, kuin minulle siitä on eniten apua, juuri sellaisena kuin itse haluan. Ja tällä hetkellä se on tällainen. Tulevaisuudesa blogini varmasti muokkautuu minun mukanani omanlaisekseen, minunlaisekseni. Tämä on minun Siltani yli synkän virran. Kiitos teille, jotka haluatte jakaa tämän matkan kanssani.
Viime viikon keskiviikkona astelin kitaratunnille tuttuun tapaan. Olin kuitenkin ollut koko viikon niin hirveässä hullunmyllyssä hoitokuvioiden ja opiskelukiireiden keskellä, että kitara oli jäänyt huoneen nurkkaan ja kitaraläksyjä en yksinkertaisesti ollut ehtinyt harjoitella.
Kun sitten tuli vuoro esitellä meidän yksilökappaleemme yksitellen opettajalle, huomasin, että en ollut ongelmani kanssa suinkaa yksin, vaan monelle muulle kitaraoppilaalle oli käynyt samoin kuin minulle, eivätkä kaikki harjoittelun puutteesta johtuen uskaltaneetkaan esittää kappaleitaan. Minä kuitenkin otin rohkeasti kitaran käteen ja tartuin härkää sarvista.
Kun olin saanut kappaleeni soitettua loppuun, katsoi opettajani minua hieman hämmentynyt hymy kasvoillaan. Ja saihan hän myös minut hetkeksi hämmennyksen valtaan kommentillaan: "Vedit yllättävän sujuvasti epäröimättä koko kappaleen siitäkin huolimattta, että puolet sävelistä meni ihan väärin."
Ennen tällainen kommentti olisi saanut minut varmasti nolostumaan, punastumaan ja jopa häpeilemään harjoitukseni puutetta. Se olisi saanut minut tuntemaan syyllisyyttä harjoituksen puutteesta ja tuntemaan itseni syvästi epäonnistuneeksi, ja myös loukatuksi. Nyt kuitenkin hymyilin selkä suorana opettajalle takaisin, kuulin itseni jopa naurahtavan.
Tällainen tapahtuma oli jälleen yksi osoitus siitä, kuinka itsetuntoni on yhdessä toipumiseni edetessä kasvanut hurjasti. Uskalsin soittaa kappaleen opettajalleni siitäkin huolimatta, että tiesin harjoitteluni olleen olematonta. Ja kun suoritus ei ollut täydellinen, en antanut sen nujertaa itseäni. Ja lopuksi otin vielä palautteen vastaan selkä suorana.
Itse asiassa vaikutus opettajani kommentilla oli päinvastoin positiivinen, sillä en käännä mielessäni enää jokaista kommenttia ympäri koskemaan osaamattomuuttani tai huonommuuttani. Vaikka mukava kitaraopettajani ei varmasti tarkoittanut kommenttiaan loukkauksesi, olisin sen ennen sen sellaisena varmasti ottanut. Siis kommentilla, joka ennen olisi saanut aikaan vain negatiivisia tunteita ja ajatuksia itsestä, oli nyt aivan toisenlainen vaikutus. Kuulin sen positiivisen puolen kommentista, kuinka läksyni oli mennyt sujuvasti. Tunsin ylpeyttä itsestäni, rohkeudestani esittää kappale, vaikka se ei täydellisesti mennytkään, ja häpeän sijaan sain pelkästään ajatuksen siitä, kuinka voisin ensi kerraksi parantaa suoritustani entisestään, jos ehtisin harjoitella lisää.
Ja vaikka ei suoritukseni paranisikaan, pystyn hyväksymään myös sen, eikä omanarvontunteeni siitä hetkahda mihinkään suuntaan. Pitkään ripustin täysin itsetuntoni kaikenlaisiin suorituksiin, ja yritin ylisuorittamalla opiskeluissa ja kaikessa muussakin saada kasattua itsetuntoni rippeitä ja hain hyväksyntää itseltäni ja muilta. Nyt olen kuitenkin oppinut, että olen ihan yhtä arvokas ja hyvä ihminen, olen sitten onnistunut tai epäonnistunut jossakin, on se sitten kitarakappale, tentti, kokkailuni tuotos, erä Mrököä vastaan tai käsityö. Toki onnistumiset saavat minut yhä hyvälle tuulelle, sitä en voi kiistää, ja varmasti jokainen meistä tarvitsee niitä ajoittain, mutta ne eivät enää määrittele minua ihmisenä. Tai pikemminkin: ne epäonnistumiset eivät määrittele.
Tämän oivallettuani pystyn nykyään siis jo ottamaan myös kritiikin vastaan ilman, että se muuttaa omanarvontuntoani mihinkään suuntaan tai saa näin ollen minua reagoimaan aivan yliherkästi. Tiedän olevani ihan yhtä hyvä ja arvokas ihminen, vaikka kitaraläksyt olisikin jäänyt harjoittelematta. Tiedän, etteivät saavutukseni kitarakurssilla mittaa arvoani, eikä itsetuntoni koe kolausta kritiikinkään edessä, vaan päinvastoin osaan ottaa sen vastaan mahdollisuutena päästä eteenpäin, ja toisaalta taas vain jättää sen omaan arvoonsa, ja antaa olla vaikuttamatta itseeni liikaa.
"Se, mitä ajattelet itsestäsi on paljon tärkeämpää kuin mitä muut ajattelevat sinusta."
Itse asiassa itsetuntoni on jo niin vankalla pohjalla, että se huumori, jonka olen onnistunut sairaudesta huolimatta säilyttämään, kestää nykyään jo hieman itseironiaakin. Kitaratunnilta palattuani nauroinkin osaamattomuuttani ja mokaamistani vanhemmilleni.
Tämä oppimani huoleton suhtautuminen kritiikkiä kohtaan näkyy myös siinä, miten siihen myöhemmin reagoin. En nyt nimittäin tosiaankaan aio tosiaan hikihatussa alkaa harjoitella seuraavaa tuntia varten, vaan aion kaivaa vastakin kitaran esille silloin kun haluan soittaa ja siihen on sopiva väli. Kitaran soittaminen on minulle mukava harrastus, ja sellaiseksi se saa jäädä. Toki saan tunneista enemmän irti silloin, kun olen viitsinyt vähän harjoitella kotonakin, ja tämän vuoksi yritän pienissä erissä säännöllisesti harjoitella, mutta en aio kantaa asiasta ylimääräistä stressiä.
Pystyn suhtautumaan kritiikkiin näin huolettomasti, koska kaiken ei enää tarvitse olla aina täydellistä tai virheetöntä, ei minunkaan toiminnassani. Pitkään vaadin itseltäni aivan liikoja, mutta opittuani kunnioittamaan itseäni, opin myös hyväksymään omat puutteeni, virheeni ja oman epätäydellisyyteni. Aina ei tarvitse saavuttaa kaikessa sitä kultaisinta kruunua, ja silti voi olla ihan hyvä. Ja joskus on ihan ok mokatakin.
Kuten tapaamani psykologi minulle totesi, onkin vahva itsetunto sitä, että hyväksyy oman puutteellisuutensa, omat huonot puolensa, ja hyväksyy ne ja pitää itseään hyvänä siitä huolimatta. Minussa on paljon hyvää, mutta en ole täydellinen. Huomaan sen kyllä. Pystyn myöntämään, että en osannut soittaa kitaraläksyäni täydellisesti. Ja silti olen sinut itseni kanssa.
Lapsissa olenkin aina arvostanut nimenomaan sitä hyvää "pokkaa", heidän huoletonta ja mutkatonta suhtautumistaan elämään ja ennen kaikkea häpeämättömyyttä itsestään. Minä sain omassa lapsuudessani rakkauden, välittämisen ja positiivisen kannustuksen ympäröimänä hyvän pohjan tällaiselle ylpeydelle itsestä, jota eivät kaada toisten kommentit. Välillä sairaus tuli sotkemaan, vaatimaan ja mitätöimään tuota tunnetta, mutta nyt tunnen olevani saavuttamassa sen taas takaisin. Tiedän taas olevani hyvä ja arvokas ihan vain omana itsenäni.
Kun
Idan syömishäiriö tuli esiin, se sai minut tuntemaan pelkoa, ahdistusta ja
toivottomuutta. Olin hukassa niin monella tapaa. Silloin olisin kaivannut sitä,
että joku todella ymmärtäisi mitä kaikkea käyn läpi. Hain epätoivoisesti
syömishäiriö -blogeista siskon tai läheisen näkökulmia, mutten niitä koskaan
löytänyt. Tahdon kirjoittaa tämän tekstin, jotta syömishäiriöön sairastuneiden
läheiset voisivat mahdollisesti saada tästä jonkinlaista vertaistukea. Itselle
ehkä ne lohduttavimmat sanat ovat olleet ne, että riittää kun olen läsnä ja
lähellä, mukana Idan elämässä. Se auttaa jo paljon. Pikkuhiljaa olen alkanut
sen myös uskoa ja todella sisäistää. Kaikilla tietenkin on oma tarinansa. Tämä
on minun tarinani siitä, millaista on olla syömishäiriöön sairastuneen sisko.
Suhteeni
Idaan on ollut hyvin monimutkainen. Olen tuntenut Idaa kohtaan vihaa,
katkeruutta ja pelkoakin. Mutta silti aina enemmän rakkautta.
Pienenä
olimme vahva kaksikko. Teimme lähes kaiken yhdessä. Olimme erottomattomat, ja
tuntui, että Ida oli vahva osa minua. Toivoin enemmän, että Ida menestyisi
erilaisissa asioissa kuin minä itse ja koin kaikki häneen liittyvät kommentit
hyvinkin henkilökohtaisesti. Jostain syystä kuitenkin koin itseni oikeutetuksi
arvostelemaan Idaa ja puhumaan hänelle rumasti, vaikka jos joku muu niin teki,
sai se minut hulluksi raivosta. Koin ja koen edelleenkin suurta syyllisyyttä
ilkeistä sanoistani. Moni ihminen on kuitenkin minulle vakuuttanut niiden
olevan luonnollisia sisarusten välisissä suhteissa ja pikkuhiljaa olen alkanut
uskoa siihen ja olen antamassa itselleni anteeksi.
Ida
oli jo hyvin nuorena erityisen empaattinen. Hän oli jo pienestä yksinäisten ja
heikompien puolustaja, erilaisten hyväksyjä ja suvaitsevaisuuden puolesta
puhuja. Ida oli myös hyvin huolehtivainen, minut hän huolehti (ja toisinaan
myös kaverini) aina bussilla kotiin, etsi minut ties mistä ojasta leikkimästä
milloinkin ja pihisti näkkileipää koulunruokalasta, jos arveli, ettei
kouluruoka ollut minulle maittanut. Itse olin melko huoleton, hetkessä eläjä ja
mielikuvituksen mukana liitäjä.
Ida
osoitti jo nuorena myös suurta aikuismaista vastuuta. Hän on fiksu, järkevä ja
rauhallinen, eikä tahtonut olla liikaa vaivaksi kenellekään. Milloin Ida
"perusti koulun" tai jonkin lukuisista kerhoistaan ja toimi aina itse
opettajana: tarkkana, huolehtivana ja erittäin idea rikkaana. Pidimme aina
toistemme puolia.
Milloin
sitten kaikki muuttui, sitä on vaikea asanoa. Kasvoin yläaste-ikäiseksi
nuoreksi ja kavereiden merkitys nousi valtavaksi. Perhe oli yhä minulle tärkeä,
mutta aloin kaivata tilaaa myös itsenäistymiselle. Aloimme Idankin kanssa
alussa ehkä tiedostomattomasti hakea pientä väliä toisiimme, sillä ennen olimme
olleet yhtä "Ida ja Fanny." Nyt täytyi löytää oma itsensä.
En
kuitenkaan usko, että tiemme olisivat koskaan vieneet niin kauas toisistamme,
jos ei Idan sairaus olisi tullut sotkemaan elämäämme. Ida muutti osittain
sattumusten seurauksena jo hyvin nuorena pois kotoota. Tämän piti ensin olla
vain väliaikaista, mutta lopulta Ida vaatimalla vaati, että saisi jäädä omaan
asuntoonsa. Minä ihmettelin jo tuolloin tätä hyvinkin tiukkaa vaatimusta, mutta
ajattelin sen johtuvan nuoren naisen halusta itsenäistyä. Jos olisin tiennyt
miten yksin, peloissaan ja pahassa terveydellisessä tilassa Ida jo tuolloin
oli, en tiedä mitä olisin tehnyt.
Itse
kuitenkin tietämättömänä elin melko normaalia nuoren, yläaste-ikäisen elämää
tuolloin: näin kavereita, kiukuttelin vanhemmille, ihastuin poikiin ja
kehittelin tyhjästä draamaa ympärilleni. Nauroin paljon ja elin mahdollisimman
huolettomasti.
Aloin
nähdä vaaranmerkkejää pikkuhiljaa. Eräänä iltapäivänä näin, kun Idaa
talutettiin terveydenhoitajan huoneeseen. Terveydenhoitoja kertoi, että Ida oli
pyörtynyt, mutta ei saisi kertoa enempää niin minulle kuin vanhemmillekaan,
sillä Ida oli kieltänyt ja oli "jo" 18-vuotias, joten hänelle tuli
vaitiolovelvollisuus vastaan. Terveydenhoitaja kertoi kuitenkin olevansa hyvin
huolissaan Idasta, sillä ei saanut häntä edes lääkäriin. Paniikki paistoi hänen
kasvoiltaan. Itse murruin täysin. Sinä päivänä vaaleanpunainen pumpulilinnani
sortui. Olin aina ajatellut, ettei meidän perheessä tapahdu kamalia asioita,
olin nuori ja naivi. Keskustelin tapahtuneen jälkeen Idan kanssa ja itkin
hänelle, että hänen täytyisi mennä lääkäriin. Ida väitti, että terveydenhoitaja
liioitteli ja suostuisi menemään lääkäriin, jos en kertoisi vanhemmilleni
tapahtuneesta. En kertonut
Vaaranmerkkejä
alkoi ilmetä yhä useammin ja huoleni kasvoi. Pelkäsin, mutta olin niin nuori,
etten uskaltanut tuoda pelkojani esille. Meillä ei kotona juurikaan siihen
aikaan puhuttu vaikeista asioista, enkä uskaltanut sanoa pelkoani ääneen edes
ystävilleni. Silloin siitä tulisi totta. Aloin saada pieniä paniikkikohtauksia
iltaisin ja rukoilin Idan puolesta joka ilta.
Idalla
oli aina selitys kaikkeen, hänestä tuli taitava valehtelija. "Housut on
löystyneet käytössä", "Itken, koska koulu menee hieman huonosti"
ja tietenkin legendaarinen "Olen juuri syönyt." Kysyin muutaman
kerran Idalta suoraankin, onko hänellä syömishäiriö, kun hän on joka kerta vaan
laihempi ja laihempi. Mutta siihenkin löytyi jokin näppärä selitys ja minä
uskoin ja pidin silmät kiinni. Olin niin peloissani ja kykenemätön kohtaamaan
kamalia asioita. Yritin elää, kuin kaikki olisi tavallisesti.
Näin
jatkui vuosia. Idan luonne alkoi pikkuhiljaa muuttua. Hänestä tuli kärsimätön
ja tiuskiva. Hän ei kestänyt pienintäkään epäonnistumista tai esteitä. Aloin
olla hyvin ahdistunut ja kannoin harteillani suurta taakkaa. Ida ei käynyt enää
kotona eikä häntä näkynyt enää missään muuallakaan aina hänellä oli muka liian
kiire tavata, paitsi joskus koulussa. Hän eristäytyi täysin yksiöönsä.
Eräänä
syystalvena, kun menimme konserttiin Idan kanssa ja näin häntä todella pitkästä
aikaa, järkytyin. Romahdin. Ida oli enää pelkkä luuranko, muisto entisestä.
Hänellä oli vain luut ja pää, josta ennen niin paksuista hiuksista ei ollut
enää puoliakaan jäljellä, kasvot oli vitivalkoiset, posket lommoilla, silmät
syvissä kuopissaan ja katse harhaileva.Olemus oli täysin riutunut ja
poissaoleva. Eloton.Missä oli se eloisa, innostuva, oma rakas Idani?
Valitettavasti sellaisena luurankona jouduin Idaa katselemaan hyvin kauan.
Vanhempani
kertoivat minulle, että Ida sairastaa anoreksiaa. He olivat tienneet jo jonkin
aikaa. Olin järkyttyny, vaikka sen tiesinkin. Suunnaton suru ja huoli Idasta
oli tukahduttaa minut. Ida muutti takaisin kotiin. Emme saaneet häntä
suostumaan hoitoon emmekä syömään kunnolla pitkään aikaan, kunnes lopulta Ida
meni osastolle. Pitkistä ja lukuisista osastojaksoista en aio kirjoittaa tähän
sen enempää. Ne ovat mielestäni Idan henkilökohtaisia asioista, enkä voi
kertoa, miltä ne Idasta tuntui, vaikka tietysti näin, että ainakin hyvin
ahdistavbilta. Itselleni ne osastoajat olivat hyvin ahdistavia myös. Jouduin joka
kerta ennen osastovierailua kasaamaan itseni ja hokemaan "älä murru, älä
murru", sillä Ida ei olisi sitä kestänyt. Mutta se osastoajoista, vaikka
se onkin pitkä aika, se ei kuulu nyt tähän tarinaan.
Pelkäsin
koko ajan. Pelkäsin, että Ida kuolee. Pelkäsin jopa ajoittain Idaa, sillä hän
oli niin erilainen. Hänestä oli kadonnut kaikki lämpö, empaattisuus,
ihmisyys.Ja tämä oli minulle ehdottomasti yksi vaikeimmista asioista.
Ida
ei myöskään ollut enää koskaan läsnä, paitsi toisinaan korkeintaan vihan
tuntein kun kyse oli syömisestä tai ruoasta. Silloin hänen silmät leimahti ja
niihin syttyi epäilys ja raivo.
Ennen
osastojaksoja ja niiden aikana aloin saada yhä vain pahempia
ahdistuskohtauksia. Haukoin, sydän löi liian kovaa. Tuntui, että siinä hetkessä
ja siinä tilassa oli yksinkertaisesti mahdoton olla, kuin päätä olisi työnnetty
veden alle. Minua helpotti kuitenkin aina ajatus ja tieto siitä, että kyse
olisi vain ohimenevästä paniikkihäiriöstä, enkä kuolisin siihen, vaikka siltä
tuntuikin juuri silloin.
Olin
täysin hukassa itseni kanssa. Jos ennen olin ystävistäni se hauska, huoleton ja
nauravainen, en ollut se enää. Aloin tuntea itseni ulkopuoliseksi ystävieni
seurassa, sillä en enää välittänyt samoista asioista kuin he. Arvoni menivät
täysin uuusiksi ja toisaalta en enää tiennyt minkä pitäisi olla minulle
merkityksellistä tai mikä minua kiinnosti. Ystäväni olivat kyllä ihania,
kuuntelivat, jos puhuin murheistani ja joskus jopa onnistuin hetkeksi unohtamaan
elävän painajaiseni ja elämään vain siinä hetkessä. Silti tunsin itseni
erilaiseksi. Muut stressasivat ylioppilaskirjoituksista, minä pelkäsin siskoni
hengen puolesta. Ja esimerkiksi ylioppilasjuhlani muodostuivat painajaiseksi
pääni sisällä Idan sairauden vuoksi.
Kamalaa
oli myös katsoa vanhempieni surua. He näyttivät yhtäkkiä niin vanhoilta ja
väsyneiltä, että ihan pelästyin. Huolesta harmaat kasvot, ilottomat ilmeet,
tukahdetut huudot. He tekivät kaikkensa ja enemmänkin, mutta mikään ei riittänyt.
Vanhempani tekivät enemmän, kuin olisin kenenkään koskaan edes kuvitellut
pystyvän tekemään, mutta se on heidän tarinansa, enkä aio siitä kirjoittaa sen
tarkemmin.
Niin
se sairaus vain vei meitä kaikkia kuin pässiä narussa vuodesta toiseen. Vaikka
aina uudelleen ja uudelleen päätin, että nyt olen vahva enkä sorru sairauden
alla, siinä se minua taas tuijotti, silmästä silmään, säälimättömänä ja
valtavana. Ja niin minä kerta toisensa jälkeen murruin sen edessä pieneksi ja
voimattomaksi.
Vaikka
Idan sairaus on yrittänyt kaikin keinoin työntää minua pois, tehnyt Idasta
mahdollisimman ei-rakastettavan ja repinyt meitä erillemme, ei se ole
siinä onnistunut. Tässä yhä seistään YHDESSÄ Idan kanssa ehkä vahvimpina ja
varmasti läheisimpinä kuin koskaan. Ehkä nyt onkin vihdoin tullut minun aikani
katsoa sairautta silmiin ja alentaa se hiirulaisen kokoiseksi. Et onnistunut
meitä erottomaan, etkä tule koskaan onnistumaankaan. Vaikka toivon, rukoilen ja
anelen, että pahin on jo takana päin, niin jos ei näin olekaan, olen valmis
uuteen kierrokseen Idan rinnalla.
Pyrin
aina etsimään kaikesta vaikka väkisin jotakin hyvää. Sillä aina on jotain.
Vaikka antaisin mitä tahansa, ettei perheeni joutuisi tällälailla kärsimään, on
Idan sairaudesta syntynyt jotain hyvääkin, ihan selkeästi. Olemme perheenä
lähentyneet valtavasti, ei vain Idan kanssa vaan myös vanhempieni kanssa.
Pystymme puhumaan suoraan vaikeista asioista toisillemme. Pidämme vahvasti
yhtä, tämä on verkko, joka kestää. Olen myös oppinut arvostamaan pitkälti Idan
opettamana niitä elämän pieniä iloja yhä enemmän.
Vaikka
siis suhteeni Idaan on hyvin monimutkainen, on selvää, että se on sisältänyt
aina suurta rakkautta. Tähän sairauteen liittyy niin monta asiaa ja se on niin
monitahoinen, että vain pieni osa siitä mahtui tähän Tarinaan.Avasin kuitenkin
teille sydäntäni.
Nykyään
Idalla menee paremmin, josta olen enemmän kuin helpottunut. Hän on eloisampi,
läsnäolevampi, empaattisempi, iloisempi ja hyvin parantumismyönteinen.
Painoakin on jonkin verran saatu korjattua. Olen silti edelleen joka ikinen
päivä huolissani Idasta. Hän on edelleen hyvin sairas.
Idan
syömishäiriön aikana minua on auttanut vanhempani, ystäväni ja isovanhempani.
Minua auttoi, kun muutin omaan asuntooni. Sain hieman etäisyyttä asioista ja tilaa
hengittää. Myös työ lasten parissa auttoi minua löytämään itseni uudelleen.
Nykyään opiskelen ylpeänä ja onnellisena Helsingin Yliopistossa
lastentarhanopettajaksi. Koen sen olevan maailman tärkeimpiä töitä mitä voi
tehdä. Elämääni kuuluu nykyään myös avomies, joka rakastaa minua juuri
sellaisena kuin olen.
Vanhemmilleni
voisin kirjoittaa tuhat sivuisen oodin. Kiitos, kun ette koskaan menetä
toivoanne, Kiitos, kun jaksatte aina ymmärtää ja välittää, Kiitos kun
rakastatte meitä ehdoitta ja Kiitos, kun teillä riitti aikaa myös minulle
kaiken sen keskeltä. Sanat ei riitä.
Kaikille
syömishäiriöön sairastuneiden läheisille tahdon sanoa, että koittakaa
jotenkuten kaiken sen kaaoksen ja surun keskellä elää myös omaa elämäämme. Se
on loppuen lopuksi kaikkien etu. Olette ihania ja vahvoja, kun jaksatte seistä
vierellä tukemassa. Mutta ei teidänkään tarvitse aina olla vahvoja.
Syömishäiriöön
sairastuneille tahdon sanoa, että älkää koskaan menettäkö toivoanne. Lähetän
teille voimaannuttavia halauksia. Olette arvokkaita ja kelpaatte juuri
sellaisena kuin olette. Suuri kiitos kaikille vertaistuesta Idalle, erityisesti
blogin vakkarikommentoijille, joiden kommentteja luen aina tippa linssissä,
tunnistatte varmasti itsenne tästä ;).
Ja
Ida, olet maailman rakkain.
Sisko, älä luovuta vielä
me ollaan vihdoin oikeella tiellä
matka on pitkä ja kivinen
mutta älä pelkää
mä otan sut vaikka reppuselkään
ja puolet sun huolistasi kannan
säkin tekisit mulle niin
älä luovuta vielä
älä anna uskoasi ihmisiin
vielä tulee muutokset murheisiin
- Fanny
P.S.
Sovimme yhteistuumin Idan kanssa siitä, että minä vastaan tämän tekstin
kommentteihin :)
Edellisessä liikuntaa koskevassa teksitssäni valotin hieman historiaani pakkoliikkumisen osalta. Tässä tekstissä keskityn nykytilanteeseen, sekä hieman tulevaan. Siis siihen, millainen suhde minulla tällä hetkellä on liikuntaan, miten suhtautumiseni siihen on muuttunut, ja toisaalta, mitä ongelmakohtia se vielä sisältää ja millaista tilannetta tavoittelen.
Lähtötilanteeni oli siis varsin huolestuttava, kuten edellisessä tekstissäni kuvasin, ja liikuin aivan liikaa suhteutettuna kuntooni. Itse asiassa olisin huonoimpina aikoina liikkunut kaiken mahdollisimman ajan kalorin kuvat silmissä välkkyen, ja niin olen ajoittain tehnytkin. Pakkoliikuntani oli pahimpina aikoina täysin kadonnut kontrollistani, ja se tuntui määräävän koko elämääni. Olen tarvinnut pakkoliikkumiseni kitkemiseen valtavasti, tukea, aikaa, sisua, rohkeutta ja vaikeiden tunteiden läpikäymistä. Ja tämän ansiosta tilanteeni asian osalta on onneksi nyt toinen kuin ennen.
Tällä hetkellä tilanteeni liikkumiseni osalta suhteutettuna kuntooni onkin varmasti paras koko sairaushistoriani aikana. Kuten edellisessä tekstissäni kirjoitin, olen vähentänyt liikuntaani säännöllisesti, ja tällä hetkellä liikun melkolailla suositusten mukaisesti. Keskusteluni fysioterapeutin kanssa ja yhdessä laadittu liikuntasuunnitelma vahvistivat ajatuksiani siitä, että olen oikeilla raiteilla, ja tällä hetkellä saamani hyötyliikunta esimerkiksi koulumatkoineen tms on tällä hetkellä minulle varsin riittävää. Olen vielä alipainon puolella, jolloin kävely on kestävyysurheilun puolelta juurikin sitä parasta liikuntaa minulle, ja tätä sisältyy päiviini jo ikään kuin huomaamatta.
Tällaisen liikkumisen liittämisen osaksi arkeani on mahdollistanut myös se, että olen pystynyt ottamaan sen jo täysin omalle vastuulleni. Ajoittainhan tarvitsin sen kontrolloimiseen valtavasti tukea ja toisten ihmisten valvovaa silmää. Tällä hetkellä koen kuitenkin, että olen nyt parantamassa itseäni, ja myös ennen kaikkea itse normalisoimassa suhdettani liikuntaan ja kitkemässä pakkoliikkumisoirettani. Ja tämä on näkynyt ihan konkreettisesti siten liikkumisissani, että voin ylpeänä todeta, että kun kerran uskalsin vastuun siitä itselleni ottaa, en ole antanut Mörölle kyllä piirun vertaa periksi esimerkiksi pidentämällä lenkkiäni. Olen osoittautunut vanhemmille, hoitotaholleni, mutta ennen kaikkea itselleni luottamuksen arvoiseksi, ja samalla osoittanut, että pystyn taistelemaan Mörköä vastaan myös omin voimin.
Vähentäessäni ja rajoittaessani liikuntaani on liikuntamäärien normalisoitumisen lisäksi pikkuhiljaa pakonomaisuus siitä kadonnut. Pystyn esimerkiksi pysähtymään kesken lenkin ja pystyn joustamaan liikunnan osalta siten, ettei joka päivä tarvitse liikkua saman verran, mikä ei olisi ollut minulle vielä vähän aikaa sitten mahdollista.
Kaikkein tärkeintä onkin, että paitsi että liikuntamääräni pysyvät kohtuudessa ja liikunnan rasittavuus on suhteutettu omaan kuntooni ja jaksamiseeni, olen oppinut aidosti myös nauttimaan liikunnasta. Kesän aikana löysin uudestaan nautinnon liikunnasta sauvakävelylenkkien myötä ja tunsin taas pitkästä aikaa sen, kuinka rentouttavaa liikkuminen ja siihen kuuluva tila, jossa voi täysin vajota omiin ajatuksiinsa liikkeessä, voi olla. Koko viime talven kävin isäni kanssa keilailemassa ja huomasin, kuinka hauska yhteinen harrastus meille siitä muodostui. Kun liikunta on ollut minulle ja vointiini suhteutettuna sopivantasoista, eikä määrältään liiallista tai liian usein tapahtuvaa, olen huomannut jälleen rauhallisempien päivien jälkeen kaipaavani liikkumista, jopa odottavani sauvalenkkejäni.
Mutta mikä parasta, olen oppinut saamaan sitä hyvänolon tunnetta myös muista asioista kuin liikunnasta, eli se ei ole ainoa nautintoa aiheuttava asia minulle. Saan voimia kunnon pitkistä yöunista, nautin kirjan lukemisesta sohvan nurkassa, kauneussalongissa makaamisesta ja elokuvan katsomisesta sekä ystävieni tapaamisesta. Rentouttavista, rauhallisista hetkistä on muodostunut minulle ahdistavan tilanteen sijaan nautintoa ja mielihyvää tarjoavia hetkiä, joiden voimalla jaksan muun muassa opiskella, liikkua, taistella Mörköä vastaan ja muuten arjen keskellä.
Rakas tanssiharrastukseni jäi viime keväänä pois, mistä kirjoitinkin myös tänne blogini puolelle. Tämä on yksi hyvä esimerkki siitä, kuinka paitsi, että olen vähentänyt liikuntaani, olen oppinut myös kuuntelemaan itseäni sen suhteen. Jos jokin liikuntaharrastus alkaa tuntua ennemminkin pakonomaiselta suoritukselta kuin nautintoa tuottavalta harrastukselta, on aika luopua siitä. Vaikka todella nautin tanssiharrastuksesta, sain huomata, ettei sen aika ollut vielä. Ehkäpä palaan tuon harrastuksen pariin jälleen, kun olen somaattisesti, mutta ennen kaikkea henkisesti varmemmilla vesillä.
Tämä itseni kuuntelu näkyy myös venyttelyssä, jota olen alkanut nyt harjoittaa fysioterapeutin ohjeiden mukaisesti pari kertaa viikossa. Tällainen rauhallinen kehonhuolto omia rajojaan kunnioitaen omaan tahtiin rauhallisesti edeten on juuri sitä itsensä kuuntelua ja kunnioittamista parhaimmillaan. Toisaalta itseni kunnioittaminen ja kuuntelu näkyy tässä myös siten, että jos venyttelytuokio ei jonakin päivänä sovikaan aikatauluuni tai tunnu mukavalta, pystyn siirtämään sen toiseen päivään tai jättämään välistä, kuten viime viikolla teinkin.
Muun kuin venyttelyn osalta ongelmia sen sijaan ovat tällä hetkellä nimenomaan liikkumiseni osalta yhä sen kaavamaisuus ja sen joustamaton noudattaminen. Minun on vaikea luopua liikuntarutiineistani, vaikka esimerkiksi sää sitä edellyttäisi tai olisin väsynyt tai päiväksi olisi suunnitelmissa parempaa ohjelmaa. Teen tutut lenkit viikosta toiseen, mikä toisaalta kuitenkin luo minulle turvaa siitä, ettei lenkkini karkaa liian pitkäksi. Tällä hetkellä nimenomaan rutiinien ja tuttuuden tunteen kautta liikunnasta on muodostunut niin tärkeä osa arkeani kuin se tällä hetkellä on. Vaikka rentoutuminen ja pelkkä oleminenkin on jo kiinteä osa arkeani, tasapainottavat sitä tällä hetkellä yhä myös liikkuminen jossakin muodossa.
Minulla liittyy siis liikuntaan vielä tiiviitä rutiineja. Toisaalta olen kuitenkin myös sitä mieltä, että rutiinit ovat ihmiselle luontaisia ja tärkeintä kenelle tahansa, eikä niistä kokonaan luopuminen välttämättä ole tavoiteltavaa, elleivät rutiinit ole suoranaisesti haitallisia tai itseä vahingoittavia, mitä lyhyet kävelylenkkini eivät minulle tällä hetkellä ole. Toisaalta toimivan rutiinin tunnistaa siitä, että siitä pystyy tarpeen vaatiessa myös joustamaan, mikä erottaa sen pakosta. Ja nimenomaan tämän joustavuuden kanssa minulla riittää vielä työskenneltävää, vaikka kuten edellä kuvasin, olen päässyt myös eteenpäin myös tämän asian suhteen.
Ihannetilanteenani näenkin nimenomaan sen, että hetkittäin jo kokemani vapaus siirtyisi myös liikuntaharrastukseni pariin siten, että pystyisin täysin kuuntelemaan omaa jaksamistani ja tahtoani sen suhteen. Haluan tavoittaa sen saman tunteen, jonka koin terveenä. Tällöin liikunta oli nautintoa tuottavaa, rentoa ja joustavaa ja sen tavoitteena oli paitsi mielihyvän tuottaminen myös itsestä huolehtiminen terveellä tavalla.
Olen onneksi alkanut ottaa jo askeleita kohti tätä tavoitettani. Olen kyennyt joustamaan liikuntarutiineistai erikoistilanteissani, olen hyväksynyt myös rauhallisemmat päivä osaksi arkeani ja oppinut rentoutumaan myös muilla tavoin kuin liikkumalla. Ennen kaikkea olen kuitenkin oppinut nauttimaan liikunnasta ja kuuntelemaan itseäni Mörön kalorilaskurin sijaan sen suhteen, mikä liikuntamuoto ja -määrä tuntuvat minulle kulloinkin sopivimmalta ja mieluisimmilta.
Elämässä on niin paljon muutakin kuin pelkkä liikkuminen, enkä halua aikatauluttaa koko elämääni liikuntaharrastusten ympärille. Liikunnan kuuluu olla elämän mahdollisuuksia laajentava ja elämänlaatua parantavatekijä, ei sitä rajoittava tai päinvastoin kärsimystä aiheuttava tekijä. Liikun tällä hetkellä vähemmän kuin koko sairaushistoriani aikana, vaikka olen paremmassa kunnossa, ja liikuntani koostuu tällä hetkellä pääosin hyötyliikunnasta, jota siältyy päiviini ikään kuin huomaamatta. Olen kuitenkin sinut tämän asian kanssa, ja varovainen uusien raskaampien liikuntalajien aloittamisessa, vaikka oikeasti kaipaankin sulkapallokentille, luisteluradoille ja tanssisaleille.
Toisaalta olen myös hyväksynyt sen tosiasian, että en ole koskaan ollut mikään himoliikkuja, eikä minun näin olen tarvitse sellaiseksi toipumisenkaan myötä muuttua, toisin sanoen olen oppinut tuntemaan itseni paremmin, kuulostelemaan omaa tahtoani ja ennen kaikkea hyväksymään itseni sellaisena kuin olen pyrkimättä itseäni jatkuvasti mukauttamaan toivomani kaltaiseksi, mikä on näkynyt myös suhteessa liikuntaani. Toki liikunta tulee varmasti aina olemaan jossakin muodossa osa elämääni, mutta nimenomaan osa sitä, ei siitä määrävä tai sitä rajoittava tekijä.
Näiden oivallusta myötä olen oppinut siis uudenlaisen suhtautumistavan liikuntaan, tai ehkäpä pikemminkin tavoittanut jotakin siitä vanhasta, mikä näkyy myös käytännössä. Kun syksy saapuu, ei esimerkiksi sauvakävely enää loskassa rämpien kiinnosta minua kuten kesällä kauniilla ilmalla, ja aion jättää sen pois ohjelmastani tuntematta asiasta syyllisyyttä. Tilalle suunnittelen ihan vain sitä, mikä harrastus minusta tuntuu mukavimmalta. Se voisi olla esimerkiksi rentoa, rauhoittavaa kehonhuoltoa keilailun tai esimerkiksi pilateksen muodossa, joissa toivon tavoittavani jotakin paljon tärkeämpää kuin kulutetut kalorit; nimittäin yhteyden kehooni ja hyvän olon ja mielen. Toisaalta se voi olla jokin talveen paremmin sopiva urheilulaji, toisaalta taas jotakin ihan muuta kuin liikkumista ylipäätään. Pääasia on, etten ajattele korvaavani kulutettuja kaloreja, vaan mukavaa harrastusta ja hakevani samaa mielihyvän tunnetta muualta.Tämä on yksi osoitus siitä, kuin arvostan itseäni, omaa kehoani, mutta ennen kaikkea mieltäni ja tahtoani, ja aion kuunnella sitä valinnoissani, myös liikunnan suhteen.
Keskustelumme lomassa fysioterapeutti totesikin minulle. "Sinä tosiaan olet päättänyt nyt parantua." Ja niin minä olenkin, ihan jokaisella sektorilla, ja liikuntaan terveen, normaalin suhteen luominen on yksi näistä, ja sitä kohti olen kovasti matkalla, en verenmaku suussa juosten, vaan kulkien kohti tavoitettani auringonsäteistä nautiskellen.
Tapasin viime viikolla fysoterapeuttia, jonka kanssa kävimme yhdessä läpi suhdettani liikuntaan ja liikuntahistoriaani. Nykyisen suhteeni rakentaminen liikuntaan on ollut monivaiheinen ja vaikea prosessi, joka on vaatinut paljon työtä, ja matkani tavoitetilanteeseeni on vielä kesken. Tässä tekstissäni jaan hieman matkaani kanssanne pakon saneleman historiani kautta nykytilanteeseen. Ehkäpä se voisi antaa jollekin teistä, jotka kamppailette pakkoliikkumiskierteessä niin tunteen ymmärryksestä sen suhteen,että todella tiedän, miten piinallinen tilanne voi olla, mutta myös toivoa sen suhteen, että myös tämä suhde on korjattavissa ja asiat ovat muutettavissa.
Terveenä suhtautumiseni liikuntaan oli rentoa ja hyvinkin ongelmatonta. En koskaan ole kuulunut aktiiviliikkujiin tai harrastanut juurikaan hikiliikuntaa, jollei sairausvuosiani lasketa mukaan. Ollessani terve en koskaan kompensoinut liikunnalla syömisiäni, liikuin silloin ja siten kun se tuntui minusta hyvältä ja miellekkäältä. En tavoitellut liikkumisella kaloreiden polttamista tai erityisen lihaksikasta kehoa. Olin pääsääntöisesti tyytyväinen kehooni ja syömiseni oli niin huoletonta, etten liittänyt liikuntaa näihin asioihin. Minulle liikunta edusti kyllä myös hyvinvoinnistani ja terveydestäni huolehtimista, mutta ennen kaikkea mukavaa yhdessä oloa, rentoutumiskeinoa ja kivaa harrastamista.
Vaikka en mikään aktiiviliikkuja siis ollutkaan, nautin pitkistä kävelylenkeistä parhaan ystäväni kanssa säännöllisen epäsäännöllisesti kauniissa luonnossa. Tai oikeastaan tuota kaunista luontoa ei edes tarvittu: kävelimme jo kaikki ala-asteen välitunnit ympäri pihaa ja juttelimme kaikesta maan ja taivaan välissä. Liike pisti ajatukseni liikkeelle ja siten minun oli aina helpompi puhua asioistani kuin paikoillaan istuen. Lisäksi säiden salliessa pyöräilin ajoittain paikasta toiseen ihan vain sen vuoksi, että se oli niin kätevää ja joskus tein pidempiä pyörä- ja juoksulenkkejä, koska nautin suunnattomasti vauhdin huumasta. Lukion alussa aloitimme parhaan ystäväni kanssa myös show-tanssin, jota harrastimme hymyssäsuin ja josta muodostui meille hyvä tekosyy tavata säännöllisesti myös koulun ulkopuolella. Pakko oli kuitenkin kaukana näistä harrastuksistani, vaan päinvastoin ne tuottivat minulle iloa ja nautintoa.
Sairastuessani tämä asia kuitenkin valitettavasti muuttui. Vaikka sairauteni alkoikin syömisellä oireilulla, astui hyvin pian kuvioihin myös pakkoliikunta. Muistan sairauteni alkuajoilta yksinäiset juoksulenkit ympäri puistoa, koska oli vain pakko päästä kuluttamaan juuri syödyt kalorit ja rankaisemaan itseäni. Yhtäkkiä liikuntaani tulivat mukaan ennen minulle tuntemattomat säännöt ja itseni piiskaaminen sen avulla.
Suurimmassa kuopassa ollessani fysiologia kuitenkin pisti kapuloita rattaisiin ja rajat liikkumiselleni. Energiansaantini oli kertakaikkiaan olematonta ja painoni laskiessa yhä vaarallisempiin ja vaarallisempiin lukemiin, kuntoni heikkeni niin, etten jaksanut juuri sängynpohjalta nousta. Olin saanut luvan lääkäriltä vajaan vartin mittaiseen kävelyyn koirani kanssa, jonka suoritin kovien ponnisteluiden tuloksena toista jalkaani perässä raahaten.
Vaikka pakkoliikkumisesta olen siis kärsinyt näistä ihan sairauteni alkuajoista lähtien, varsinainen käänne huonompaan suuntaan siinä tapahtui kuitenkin, niin hullulta kuin se kuulostaakin, pakkohoitoni aikana. Kuten olen kertonut, tunsin, että siellä minulta riistettiin kaikki itsemääräämisoikeus ja kontrolli, ja tunsin jääväni siellä aivan yksin ajatuksieni kanssa, sairauteni armoille. Kun en sitten voinut enää säädellä syömistäni, enkä saanut tarvitsemaani tukea, jotta olisin ollut valmis kotrollistani luopumaankaan, aloin jumpata salaa huoneessani. Hypin ja pompin päivät pitkät yksin. Pakkoliikkumistani tietysti yritettiin rajoittaa monin keinoin, joista järeimpänä esimerkkinä oli vierihoito, mutta käytin silti kaiken mahdollisen ajan jumppaamiseen, heräsin sitä tekemään jopa yöllä.
Pakkohoitoni päättyessä olin yhä vakavasti koukussa liikkumisen tuomaan kontrollin tunteeseen. Parantunut kuntoni ei suinkaan antanut minulle rauhaa sairailta ajatuksiltani, vaan vain entistä enemmän voimia ja myllyä pakkoliikunnan myllyyn, koska en ollut mukana sitä kukistamassakaan, vaan se oli yritetty epäonnistuneesti riistää minulta väkikisin. Kuntoni sitten heiketessä uuudelleen pakkoliikunta ei kuitenkaan ottanut loppuakseen, vaan jostain sain aina kerättyä uskomattomia voimia sen jatkamiseen. Edes seuraavat osastojaksot eivät saaneet valitettavasti tätä kierrettä katkaistua. Ainoa rajoite, joka tuntui tehoavan minuun oli toisen ihmisen läsnäolo ja yhdessä liikkuminen, jolloin sain apua esimerkiksi vanhemmiltani ja kotihoitajaltani.
Lopulta ajauduinkin tilanteeseen, jossa tarvitsin toisen ihmisen jatkuvaa läsnäoloa, jotta en olisi kuluttanut kaikkea aikaani liikkumiseen. Olin syvällä pakkoliikkumiskierteessä, ja kontrollini liikkumiseeni oli kadonnut täysin. Silloin myönsin ensimmäistä kertaa, että tarvitsin tilanteeseen apua. Toisten tiiviin tuen ja ennen kaikkea orastavan oman motivaatioini avulla sainkin sitten asian jonkinlaiseen järjestykseen, vaikka liikuinkin yhä aivan liikaa kuntooni suhteutettuna.
Viimeinen osastohoitoni olikin pakkoliikkumiseni osalta voittoisampi kuin edelliset, olinhan ennen sitä saanut valtavasti arvokasta tukea sen kitkemiseen. En enää missään tapauksessa halunnut ajatua samaan tilanteeseen kuin pakkohoitoni aikoihin, jolloin ruokamääriä jouduttiin vain jatkuvasti kasvattamaan ahdistuksen kasvaessa samalla ja jossa jouduttiin lopulta turvatutumaan, kuten edellä kuvasin, yhä kauemmas pois omasta vapaudestani. Yksinkertaisesti tein päätöksen, etten enää harrasta mitään liikuntaa salaa.
Tällöin osastolla ollessani rehellisesti sanoaksieni motivaationi pakkoliikkumisen kitkemiseen eivät kuitenkaan olleet mitään kovin kauaskantoisia. Yksinkertaisesti halusin selvitä pienemmällä ruokamäärällä ja siten pienemmällä ahdistuksella. Osastolta kotiutuessani on ajatuksissani ja suhtautumisessani kuitenkin vihdoin tapahtunut suuri käänne myös tämän asian osalta, nimittäin minulle tuli oikea halu itse rajoittaa oman itseni takia liikuntaa ja aloin nähdä sen tavoittelun askeleena kohti normaalimpaa arkea ja elämää, jota kohti olin kovasti pyrkimässä.
Tällöin, kun sitten kotiuduin noin puolitoista vuotta sitten osastolta tiesin, että jonkin olin muututtava. Olin ensikertaa itse valmis pitämään liikuntani kurissa, vaikka aluksi tarvitsinkin siihen myös ulkopuolista tukea tai oikeutusta muun muassa tekstiviestien avulla. Muutos oli kuitenkin tapahtunut, enkä enää liikkunut salaa tai kanavoinut ahdistustani liialliseen liikkumiseen.
Tämän ratkaisevan käänteen jälkeen on kehitys suhteessani liikuntaan ollut positiivinen, ja olen edennyt asian suhteen pienien ja välillä isompienkin muutosten kautta kohti tavoitettani, vaikka aivan perillä en ole vieläkään. Osastolta kotiutuessani aloin käyttää rutinoitumistani ja sääntöjen luomista liikuntaan omaksi hyödykseni alkaessani vähentämään liikuntaani. Minua liikuntani aisoissa pitämisessä auttoivat näin ollen yhdessä isäni kanssa suunnitellut liikuntamäärät, joiden avulla sain ikään kuin oikeutuksen pysyä niissä määrissä. Etenkin aluksi energiankulutus liikkumiseni avulla pysyi kuitenkin sitkeästi ajatuksissani, ja rauhoittuminen ja rentoutuminen oli yhä minulle vaikeaa, jopa ahdistavaa.
Kutn tilanteeni sitten lähti parantumaan, tiedostin kuitenkin hyvin, etten kuntoni lähtiessä pikkuhiljaa korjaantumaan saisi enää pudota samaan sudenkuoppaan kuin aikaisemmin. Toisin sanoen en saisi enää lähteä Mörön suunnitelmien mukaan jatkuvasti lisäämään liikuntaa, vaan sen tahtoa uhmatakseni päätin toimia juuri päinvastoin. Vaikka painoni siis nousi, aloin samalla, kun kasvatin ruokamääriäni, säännöllisesti myös vähentää liikkumistani. Tämä aiheutti tietysi ahdistusta, mutta Mörkö sai puukoniskun rintaansa kerta toisensa jälkeen, ja pikkuhiljaa pakot alkoivat lieventyä, ja nyt olen pakkoliikkumiseni kitkemisen ja normaalin suhteen liikuntaan luomisen osalta paremmassa tilanteessa varmasti kuin koko sairaushistoriani aikana.
Jotta tekstini ei kuitenkaan venyisi aivan mahottoman pitkäksi, ajattelin vielä uudessa tekstissäni valottaa lisää ajatuksiani nykytilanteestani, sen saavutuksista pakkoliikkumisen kitkemiseksi, tavoitteistani ja siitä miten olen kohti tavoitteitani edennyt ja toisaalta vielä myös niistä ongelmakohdista, joita suhteeni liikuntaan yhä sisältää.
Siihen asti toivotan teille kaikille liikunnan aitoa iloa, unohtamatta nautinnollisia rentoutushetkiä!
