Jouluaatto minun kanssani

Tämä jouluni oli monella tapaa hieman erilainen kuin aikaisemmat -isovanhempani eivät olleet täällä sitä kannsani juhlistamassa, siskonikin oli jouluaaton pohjoisessa ja minulla alkoi joulu ensimäsitä kertaa vuosiin omassa kotona. Ja silti, sisältyi siihen niin paljon hyviä, muistorikkaita perinteitä vuosien varrelta, että tunsin tavoittavani taas jotakin niistä lapsuudenaikaisista jouluista, siitä taiasta, lämmöstä ja ihmeellisestä tunnelmasta.

Tämä joulu oli myös ehkä ensimmäinen koko sairaushistoriani aikana, kun se ei ahdistanut, stressannut tai pelottanut minua millään tavalla. Keskityin vain ottamaan rauahallisesti vastaan sen kaiken hyvän, mitä se toisi tullessaan. Ja niin paljon hyväähän se toikin mukanaan. Paljon sellaista, mitä haluan edes jollakin tavalla välittää myös teille näiden jouluaiheisten tekstien ja kuvien muodossa. Tässä siis ensimäinen osa minun joulustani, joka alkoi jouluaattoaamuna joulupukin kuumalla linjalla omasta kotoani ja päättyi yömyöhään nautittuihin suklaakonvehteihin yhdessä vanhempieni kanssa.

Jouluaattoaamuna tunsin herääväni siihen jälleen, aivan kuin pienenä tyttönä. Siihen jännitykseen, joka kutkutteli ihanasti vatsanpohjassa, siihen hymyyn, joka alkoi jo herätessä levitä kasvoilleni, siihen rauhaan, joka pikkuhiljaa saapui sydämeeni -vihdoin se olisi täällä, kauanodotettu joulu.

Harvoin tulee aamusella televisioita katseltua, mutta jouluaattona pitää ehdottomasti laittaa kakkonen päällä ja joulupukin kuumalinja ruutuun -niin ihanalta tuntuu kuunnella lasten iloa ja onnea, niin hyvältä, että siitä tuntuu aina, vielä näin aikuisenakin, tavoittavansa jotakin itseleenkin. Ihanaan joulutunnelmaan vie viimeistään kuumanlinan lopuksi ruudun ja koko olohuoneen valtaava aina niin Idyllinen Lumiukko-klassikko.

Aattoaamuni alkoi siis oamssa kotikolossani, joulunpunaisen kahvikupin ja lastenohjelmien ääressä, mutta joulurauhanjulistuksen aikaan olin jo vanhemmillani. Hörpin glögiä vanhempiei olohuoneen sohvalla, ja kuuntelin ja katselin, kuinka todellinen Rauha laskeutui yllemme, aivan kuin se valkoinen peite, joka nyt tuiskutti taivaalta tuoden hiljalleen laskeutuvine lumihiutaleineen kuitenkin niin varmasti valon tähän pimeyteen.

Joulurauhan jälkeen kaivoimme savikipot ja puulusikat esille -ne astiat, joita käytettiin vain tarkalleen kerran vuodessa, juuri tänä kyseisenä päivänä, ja tällä kyseisellä aterialla. Oli joulun riisipuuron aika. Kanelilla ja sokerilla hunnutettu lämmin, valkea herkku nautittiin yhdessä mantelia etsien ja sen löytäjän, jälleen äitini, joulurunolle tirskahdellen. 

Pienen lepohetken jälkeen jatkui herkuttelu vielä kahvin, pipareiden ja torttujen muodossa. Ja voi kuinka se aito, itsetehty torttu ja luumuhillo maistuivat taas vuosien tauon jälkeen. Se makea, hieman lämmin herkku ja piparien tuoksu. Se maistuu joululta.

Sitten suunnistimme kohti joulukirkkoa. Tuiskussa ja jouluvaloen välkkyessä tänä vuonna, kuten minusta kuuluukin. Joulukirkko kuuluu ehdottomasti  jouluaattooni. Jouluevankeliumi Rauha ja koko yhteisön läheisyys. Yhteinen laulu ja Maa on niin kaunis. Se siunas, joka koskettaa meitä jokaista, se koskettaa minua jotenkin aina ihan erityisen syvältä. 

Tämän vuotinen joulusaarna koski muuttumatonta, ja muuttuvaa. Ja saa minut pohtimaan, mitä joulussani haluan säilyttää. Mikä siinä minulle  merkitsee ja on kaikista tärkeintä.Minun, tai pikemminkin meidän joulussa kun on niin paljon sellaista, minkä haluan säilyttää, ja myös mahdollisille tuleville sukupolvillekin välittää.

Joulukirkon jälkeen oli vuorossa joulupäivällinen. Meillä se koostuu meidän perheen lempiherkuista. Kinkusta meillä ei tykkää oikein kukaan, mutta sen sijaan alkupaloja on vaikka minkälaista. On siskoni ikuista lempparia mätiä, omia suosikkejani kuorimattomia katkarapuja ja äitini itse graavaamia kaloja. Lisäksi valmistin meille vielä feta-salaatin. 

Suosikikseni jouluöydästä löysin kuitenkin tänä vuonna äidin lihapalan -sen kolme tuntia rakkaudella ja kärisvällisyydellä haudutetun, joka lämmittää Ihanasti kylmänä pakkaspäivänä kirkkoreissulta kotituneita joulutonttuja. Tietysti tarjolla oli myös kalkkunaa ja laatikoita -sekä sitä ikiaikaista suosikkiani sienisalaattia. 

Sitten oli vuorossa se hetki, hetki jota pienenä odotti ja varttoi. Niiin malttamattomana ja innokkaana, ettei paikallaan meinannut pysyä. Hetki, joka kruunaa vieläkin jouluaaton, vaikka ei ehkä enää sen pakettimeren tai materialistisen onnen takia. Vaan sen takia, että joulu on antamisen, se on lähimmäisen ilahduttamisen juhlaa, ja toisaalta muistamisen, sen kuinka saa tuntea olevansa huomioitu. 

Meillä tuota hetkeä vaalitaan, ja se kestää pitkään. Lahjoja ei revitä auki, vaan jokainen avaa vuorotellen yhden lahjan, niin että sen hymyn läheisen kasvoilla huomaa, ja kuinka kaikki pääsevät kurkistamaan myös toisten lahjoihin, saavat myös palan siitä toisen onnesta.

Minua lähimmäiseni olivat muistaneet niin monin ihanin pikkupaketein. Pukkipaketeista hopea- ja kutlanauhojen seasta kääriytyi se tarpeeseen tuleva kahvinkeitin, suloisia muumi-tavaroita seviettitelineen ja kysniviilan muodossa, kaikenlaisia jouluisia tuoksuja niin appelsiinisen suihkugeelin ja suklaan muodossa, kauniitaservettirenkaita, joissa loistivat pienet enkelit. Sekä ehkä se kaikista hellyyttävin -papalta saamani hopeiset, "timantein" koristellu korvanapit ja kaulakoru, sydämen muodossa tietysti. 

Lahjojen avaamisen jälkeen oli pitkä ilta ja alkava yö aikaa. Nauttia ja tuntea. Ihastella ja herkutella. Marmeladikonvehteilla, pipareilla, tortuilla ja vihdoin ihan sillä kaikella, mitä minun teki mieli. Ja se, se tuntui hyvältä.

Mutta kaikkien Ihanin hetki taisi jouluaatossa olla kuitenkin lahjojen saamisen lomassa, kun sain yllätyssoiton Amerikasta asti -papaltani, joka ei sittenkään malttanut olla ottamatta minuun yhteyttä edes lomareissunsa ajaksi. Hän halusi välittää minulle välimatkasta ja aikaerosta huolimatta joulutervehdyksen, kuten niin kaikkina muinakin päivinä kuin tänä juhlana niin erityisenä.

Niin se kaikista tärkein. Ei se taidakaan kutienkaan löytyä kultapaperista ja välkkyvistä valoista, ei se taida kadota aidon kuusentuoksun kadotessa tai piparitalon puuttuessa. Sillä se taitaa olla siinä yllätyssoiton ajatuksessa. Se taitaa olla siinä hymyssä, kun annat toiselle omaa aikaasi, kun tarjoat auttavan käden joulun valmisteluissa ja kun muotoilet sanat kiitos huulillesi saadessasi sen ryppyisen paketin. 

Sillä se taika. Se syntyy meidän välillämme. 

<3: Ida

Tule joulu kultainen...

Kuten olenkin kirjoittanut joulukorttitalkoot järjestimme siskoni kanssa jo hyvissä ajoin. Pitkin syksyä olen myös valmistellut pieniä lahjoja läheisilleni, ja jo marraskuun puolella saivat ensimmäiset paketit joulupukkikääreen. Mutta riittipä sitä joulun valmistelua vielä joulukuun puolellekin. Ja mahtuipa kuukauteeni jo kaikenlaisia pieniä juhliakin, sitä varsinaista odotellen!

Joulukuun alkupuolella olin Ystäväni järkkäämissä pikkujouluissa. Ilta kului mukavasti pienen tarjoilun ja rupattelun merkeissä. Hauskaa oli, vaikka minun tuttujani ei muita juuri ollutkaan pääsyt paikalle. Juhlien ehdoton kohokohta oli kuitenkin huippuhauska tietovisa, johon Ystäväni oli keksinyt kysymyksiä aina marjojen latinankielisistä nimistä jääkiekkopelaajiin!

Itsenäisyyspäivää olemme aina  tottuneet viettämään perheeni kanssa yhdessä linnan juhlia seuraten, ja niin tänäkin vuonna. Äiti oli valmistellut hienoja coctail-paloja ravuista, muikunmädistä ja härän leikkeleistä. Näitä luksusherkkupaloja nautiskelinkin aktiivisen pukukommentoinnin lomassa -vaikka pahimpaan nälkään menikin pitsa heittämällä!

Joka vuosi on minusta myös ainakin yksillä joulumyyjäisillä  tai -messuilla vierailtava, ja parhaiksi sellaisiksi olen vuosien varrella todennut Naisten joulumessut vanhassa satamassa. Tänä vuonna sainkin sinne houkuteltua äitini ja siskoni mukaan. Täällä tuli todella se ihan oikea joulufiilis. Aivan kuten siskoni sanoi, on vain niin ihanaa ja ihmeellistä ihastella taitavien kädentaitajien töitä kuin hienoa näyttelyä, sillä  sellaisesta se todella käy! No, ihan pelkkään ihasteluun en kuitenkaan malttanut tälläkään kertaa tyytyä, vaan kotiutin messuilta minikokoisen piparkakkutalon ja punaisesta villalangasta virkatut sydämet kotiani koristamaan sekä oveeni asiaankuuluvan jouluisen koristeen. Tuntuu hyvältä tukea suomalaista käsityötä, varsinkin kun tuotto menee suoraan kädentaitajalle.

Hyvissä ajoin toinkin omaan kotiini jo joulun. Uusien koristeiden lisäksi asettelin pienen lapsuudestani tutun seimen, vuosien varrella kertyneet suojelusenkelini sekä  pienet  huopaiset hiirulaiset ja vaaleanpunaisen possun paikallaan. Kunniapaikan pöydällä saivat mummolta peritty punainen joululiina ja perheeltäni lahjaksi saatu pikku myy-lasituikku, ja ikkunaa loistaa nyt tietysti valoineen joulupallo. Nyt kelpaa hörppiä joulukahvia kynttilän valossa!

Kotona myös leivoin kaikenlaista pientä piparkakusita joulutorttuihin. Piparit ovat erityisesti olleet aina herkkuani, ja ne ovatkin maistuneet niin aamu- kuin välipalallakin, vaikka osa taikinasta taisi kadota parempiin suihin jo leipoessa. Ja tulipa itseni lisäksi sitä muutama herkkulahjakin valmisteltua, mutta niistä en vielä hiisku enempää! Ihanaa, kun koko pieni koti tuoksuu piparkakuilta!

Viimeiset joululahjat hoidimme yhdessä siskoni kanssa kauppakeskus Jumbossaj oulukuun puoli välissä. hillittömän ihmisvilinän keskellä oli hauska huomata, kuinka meitä kaikkia yhdisti sama hieno tavoite: läheismpiemme ilahduttaminen ja muistaminen. Lahojen lisäksi päätin veilä piristää itseänikin, ja nyt sohvapöytääni koristaa joulutähdestä ja lumihuntuun puetusta sypressistä koostuva rakentamani joulukukka-asetelma.

Joulua vietimme siskoni ja pappani reissujen vuoksi yhdessä tänä vuonna jo hieman etukäteen joulukuun puolivälin paikkeilla. Minun tehtäväkseni jäi piparkakkujen leipominen, joka taisikin olla se kaikita kivoin homma. Ensin kokoonnuimme yhdessä vanehmmillemme syömään äidin herkkuruokia. Tarjolla oli laatikoita, graavikaloja, kinkkua ja kalkkunaa kera oman suuren herkkuni sienisalaatin. Äiti oli pukenut kodin jo jouluasuun, ja isä tuonut kuusenkin ruokailuhuoneeseen. Siinä perunalaatikkoa suussa ja joululaulujen soidessa taisin tavoittaa jo sen oikean joulutunnelmankin!

Vanhempieni luota jatkoimme siskolleni ja hänen poikaystävälleen kahveille. Tarjolla oli torttuja ja pipareita, ja siskon koti tietysti tyylikäs kuten aina, ja nyt sit' koristivat pieni joulupukkireki valoineen sekä pienen pieni seimi.

Myös itse kutsuin ystäviäni  ja siskoni jouluglögeille vielä ennen joulua useaampaankin otteeseen. Lämpimän juoman lisäksi oli tarjolla pipareita ja torttuja, kynttilän lämpöä ja tietysti höpöttelyä. Eräs Ystäväni toi mukanaan myös suloisen karvapalleronsa, ja vieläpä taivaallisia marsipaanisuklaapalleroita nomparelleilla koristeltuna, nam! 

Myös toiselle papalle olimme viemässä joulutervehdyksemme viimeisenä viikonloppuna ennen joulua. Tarjolla oli herkkua jos minkälaista, ja täytyy sanoa, että olen onnellinen siitä, että nyt myös minä pystyin sahramilla mausteutsta joulupullasta ja pipareista teen kera nautiskelemaan! Tärkeää oli taas tavata pappaani, ja tuntea se lämpö, ja vieraanvaraisuus, joka aina siellä minua odottaa, oli edellisestä vierailusta sitten kulunut miten kauan tai vähän aikaa hyvänsä!

Tänään tapasin Parasta Ystävääni lahjojen ja kuulumisten vaihdon merkeissä. Paikka ei olisikaan voinut olla idyllisempi, sillä tapasimme Helsingin talvipuutarhassa. Suuressa kasvihuoneessa meitä terhvehtivät pinet tontut ja ikkunoista kurkistelevat punalakkiset hiiret. Punaisten joulutähtien meri pilkotti kaktusten seasta ja kaiken keskellä parvekkeella loisti suuri kuusi kynttilöin. Mikä olisikaan voinut olla parempi paikka virittäytyä joulutunnelmaan!

Tämän joulun odotus täyttyi siis Rakkaiden seurasta, joulun tuoksusta ja tunnelmasta, ehkäpä pienestä rennosta hössötyksestäkin ja kauniista muisttoista, josta kotiani koristavat enkelit ja hiirulaiset minua muistuttavat. Koostukoon myös jouluni tästä kaikesta Hyvästä. Ja vähän vielä muustakin.

Tulkoon joulu kultainen, niin minulle, kuin jokaiselle teillekin, Rakkaat lukijani! <3

<3: Ida

Paluu tanssilattialle

Jokunen teistä pidempiaikaisemmista lukijositani ehkä muistaakin sen, kuinka noin vuosi sitten jouduin jättämään minulle rakkaan tanssiharrastuksen tauolle. Tuolloin toimintani oli nimittäin vielä niin sairauden sanelemaa, että vaikka tanssi on aina viehättänyt minua, tuntunut siltä omalta jutultani, ei sen aika vielä ollut.

Viime tiistainen sain kuitenkin ihmetyksekseni todeta -kyllä koko syksy oli todella vierähtänyt tämän harrastukseni parissa, ja olisi todella aika jättää syyskuun alussa aloittamani tanssiharrastus jo joulutauolle.  Ja ei, hetkeäkään en nyt harkinnut tämän harrastukseni jatkamista, vaan välittömästi ilmoittauduin  myös kevätlukukaudelle jatkoryhmään.

Sillä nyt ensimmäistä kertaa aidosti koen, että on koittanut tämän harrastuksen aika. Syyskuun alussa vihdoin uskalsin vetää tanssikengät jalkaan ja suuntasin hieman epäriöden mutta kuitenkin innostunein mielin elämäni ensimmäiselle Salsa-tunnille. Tunsin olevani vihdoin, pitkän odotuksen jälkeen niin fyysisesti kuin ennen kaikkea henkisesti niin pitkällä toipumisessani, että tuon harrastuksen palauttaminen kuvioihin oli taas mahdollista.

Nyt syksyn salsailtuani, voin onnekseni todeta tuon päätöksen olleen oikea. Kokemukseni tunneista ja omasta liikkumisestani ovat tämän syksyn aikana mudostuneet niin toisenlaiseksi kuin aikoinaan pelonsekaiset minulle liian raskaat tanssitunnit. Näistä kokemuksistani innostuneena päätinkin tarttua aiheeseen, ja jakaa kokemuksiani teidänkin kanssanne. Mikä sai tuon kerran jos toisenkin täysin pieleen menneen asian onnistuneen tällä kertaa? Samalla pohdin tämänhetkisiä ajatuksiani tuon harrastuksen, ja liikunnan ympäriltä yleisemminkin.

Ensinnäkin kaiken edellytys on se, että olen fyysisesti jo  niin paljon paremmassa kunnossa, että se kestää jo pienen rasituksenkin. Aikoinani en suostunut uskomaan sitä, että aivan liian alhaisessa painossa raskaasti liikkuminen paitsi olisi vaarallista, myös yhtä tyhjän kanssa. Nyt, kun kehossani on tarpeeksi massaa ja lihaksissa voimaa, jaksan tanssia siten, että myös oikeasti nautin siitä. Oikeasti fyysinen kuntoni tuntuu jaksamisena, jaksamisena, joka mahdollistaa myös energiaa vievän harrastuksen ilman, että se uuvuttaa minut täysin.

Tiedän  myös ruokailuni olevan niin hyvällä mallilla, että energiaa riittää myös tanssimiseen, eivätkä ne lopu pelkkään arjesta selviämiseen. Painoni kehitys kertoo omaa tärkeää kieltään siitä, kuinka olen onnistunut pitämään energiatasapainoni positiivisena uudesta harraastuksesta huolimatta. Kun nälkä iskee tansiitunnin jälkeen, kaivan jo luontevasti esimerkiksi bussissa banaanin treenilaukusta välipalaksi ennen kotiinpääsyä.

Ennen kaikkea onkin muutos kuitenkin tapahtunut pääni sisällä. Motivaationi tanssimiseen on nyt nimittäin ihan muualla kuin sairauden sanelemissa säännöissä ja kuluttamisessa. Se on itselleni paitsi keino pitää itsestäni, ryhdistäni, kunnostani ja lihaksistostani huolta, ennen kaikkea keino pitää mielestäni huolta. Nuo tunnit ovat nimittäin tilaisuus irrotella, nauttia, hupsutella, tavata ihmisiä ja harrastaa yhdessä. Tanssiessani saan hetkeksi todella unohtaa kaiken muun, ja niin sanotusti "vain antaa mennä". Ja minulle, usein liiaksikin asioita murehtivalla ja stressaavalle ihmiselle, se tekee välillä tosi hyvää.

Myös pieni täydellinen tauko liikunnasta leikkauksen jälkeen teki minulle ja keholleni hyvää. Ennen kaikkea se sai kuitenkin minut miettimään, mitä todella haluan, ja mistä oikeasti nautin. Huomasin, kuinka jo aidosti kaipaan liikunnan tuomaa energiaa ja hyvää oloa, en kuluttaakseni, vaan saadakseni. Mutta jotta tämä onnistuisi, on liikunta oltava muuta kuin Mörön sanelemaa.

Olen todistanut itselleni, että pieni, tai vähän pidempikään, tauko liikkumisesta ei ole maailman loppu eikä vaikuta mihinkään tuon taivaallista. Olenkin pitänyt tunneilla mukana joustavuuden: kun tiistaina on kampaajareissu tai käynti polilla, saa tanssitunti siirtyä. Kipeänä tai väsyneenä en tunnille itseäni pakota.

Mutta onneksi ei olekaan tarvinnut pakottaa. Ensimmäisten tanssituntien jälkeen oloni oli heti nimittäin ollut todella innostunut. Odotan aina seuraavaa tuntia hyvillä mielin, ja tanssitunnille on poikkeuksetta kiva mennä. Liikunta ja stressi eivät kuulu enää millään tavoin ajatuksissani yhteen, paitsi ehkä siinä mielessä, että tanssi- ja joogatuntini rentouttavat sekä kehoa että mieltäni. Jos nimittäin menen tunneille hyvillä mielin, tanssitunnin jälkeen vasta se hyvä olo onkin: energiaa ja hymyä riittää koko loppuillaksi, ja taitaapa se jatkua aina uniinkin asti.

Minulla ei kuitenkaan ole sen suurempia tavoitteita tämänkään harrastukseni suhteen, ja hyvä niin. En todellakaan haaveile suurista saavutuksista, enkä aio pakonomaisesti käydä tanssitunneilla useasti viikossa tai huhkia tanssilattialla verenmaku suussa. Päinvastoin. Pidän hyvänolon tavvoitteeni mielessäni, ja pidän harrastuksen sillä paikalla, minne se kuuluukin: mukavana vapaa-ajan vietteenä.

Aion myös huolehtia siitä, ettei tämäkään harrastukseni vie liikaa tilaa Elämästäni. Sillä Elämässä on niin paljon muutakin, josta haluan pitää kiinni. Nyt syksyllä aloitin muun muassa valokuvaharrastuksen, samoin jatkuivat joogatuntini, ja joulun jälkeen ovatkin sitten jo uudet harrastukset suunnitteilla. Iso ja tärkeä osa elämässäni on myös opiskelu, joka vie niin aikaani kuin henkistä energiaani, mutta josta toisaalta myös nautin vähintään yhtä paljon kuin harrastuksistani. Ja kaiken tämän keskellä aikaa pitää tietysti riittää kahvila- ja shoppailureissuille ystävien ja perheeni kanssa sekä akkujen lataamiseen kotosalla.

Arkeani tasapainottavat siis liikkumisen suhteen leppoisammat päivät, jolloin nautin kynttilänvalossa neulomisesta, höpöttelen Ystävän tai siskon kanssa kahvilassa.Arkeni tarjoaa sopivassa suhteessa pientä fyysistä rasitusta, mutta myös aivojumppaa opiskelujen muodossa, ja sitten lepoa molemmille. Se, että liikun jonakin päivänä enemmän ei enää tarkoita sitä, että muina päivinä pitäisi liikkua samanlailla.Se tarkoittaa, että yhtenä päivänä nautin liikkeestä ja punasta poskilla, toisena rauhoittumisesta torkkupeiton alla.

Kaiken kaikkiaan liikunta on siis asettumassa pikkuhiljaa siihen asemaan, mihin sen kuuluukin: yhdeksi voimaa tuovaksi osaksi sitä, ei kaikki voimat vieväksi elämän keskipisteeksi. Ja kun pidän tämän mielessä ja kuuntelen itseäni, olen varma, että hymy pysyy tanssitunneilla myös jatkossa.

<3: Ida

Ps. Kuvat osoitteesta weheartit.com

Äidin synttäriyllätys

Perjantaina marraskuun lopulla vietti äitini syntymäpäiviään. Varsinaisena juhlapäivänä emme arkikiireiltä siskoni  kanssa päässet muutoin kuin postin ja puhelin välityksellä äitiä valitettavasti onnittelemaan. Seuraavalle lauantaina olimme kuitenkin yhdessä Fannyn ja isäni kanssa järkänneet äidille varsinaisen ylläripäivän!

Alkuperäisenä suunnitelmanamme oli viedä äitii elokuviin, mutta kun äitini mieleinen leffa ei enää pyröinytkään elokuvateattereissa, piti ottaa toinen suunnitelma käyttöön. Ja varsin toimivalta tuntui sekin.

Äidlle emme olleet hiiskuneet päivän ohjelmasta mitään, ilmoittaneet vain tapaavamme rautatieasemalla launataina klo 13. Kaikenlasita hän oli toki isältä koittanut urkkia, mutta salaisuus säilyi loppuun saakka!

Rautatieasemalla tavattuamme veimme äitimme ensin kierrokselle Ateneumin taidemuseoon. Siellä oli menossa Sibelius-aiheinen näyttely, jonka minusta voisi vaikka jokainen suomalainen käydä katsomassa! Onhan Sibelius niin merkittävä osa suomalaisuutta ja niin kulttuurista, kuin ihan poliittistakin, historiaamme. Esillä oli Sibeliusta inspiroineita ja hänen inspiroimia taideteoksia, muun muassa Pekka Haloselta.

Ateneumin-kierroksen jälkeen suunnistimme kohti Stockmannia. Stockan jouluikkuna on vain joka vuosi nähtävä!

Aikamme ikkunaa ihailtuame siirryimme Stockmannin jouluosastolle. Sieltä vain voisi aina joka vuosi ostaa vaikka koko kaupan tyhjäksi! Esillä oli toinen tositaan suloisimpia koriseita jääkarhuista vaaleanpunaisiin muffineihin ja kimalteleviin peruoihin, sekä tietysti varmasti kymmeniä erilaisia joulupalloja ja lukuisia kynttilöitä.

Itselleni tarttui tuolta kierrokselta mukaan Ihastuttava ballerina-enkeli ikioman kotini hyllyn päälle. Sydämeni kerta kaikkiaan suli tuon suloisuuden edessä! Herkkupuolelta ostin vielä joulukahvia pähkinällä ja kanelilla maustettuna, että pääseen jo joulun tunnelmaan ja saan kotiini sen Ihanan joulun tuoksun!

Tuolla kierroksella vieräthtikin tovi, ja tuon jälkeen suuntasimmekin kohti ruokapaikkaa, joka oli äitille yllätys sekin. Olimme varanneet pöydän siskoni suosittelemasta La Famigliasta. Ravintola on italialaistyyppinen ja sijaitsee sopivasti Stockmannia vastapäätä. Tarjolla on herkullisia liha-, kala-, ja pastaruokia sekä tietysti meheviä pitsoja.

Itse päädyin, kuten niin kovin usein ravintolassa, pihviin, ja onnistuipa sen kanssa vielä saada herkullinen perunasosekin. Alkupaloiksi otimme yhteiseksi jaettavaksi tapaslautasen, jossa oli mozzarella-juustoa, oliiveja, sinisimpukoita, pieniä mustekaloja ja kahta erilaista leikkelettä. Kaikenlaisten eksoottisten äyriäisten ystävänä etenkin nuo mustekalat tekivät minuun vaikutuksen!

Ravintolassa annoimme myös äidille pienen materilistisen lahjamme sen lisäksi, että olimme tämän ylläripäivän kustantaneet ja järjestäneet. Paketista äidille paljastui smoothiekirja, jossa oli suomalaisista raaka-aineista erilaisia reseptejä ja ideoita pirtelöiden, mehujen ja smoothieiden valmsitamiseen, kun äitini on nyt niistä niin kovin innostunut. Lisäksi olin aamulla lieponut äidille runsaalla kaardemummalla maustettuja kotipullia iltapäiväkahvin kaverina nautittavaksi.

Vaikka mitään ihmeellisempiä juhlia emme olleet äidille järjestäneet, ainakin päivä tuntui kokonaisuudessaan olevan äidille varsin mieleinen. Minsutakin oli oikein mukavaa kokoontua taas koko perheen kesken, ja ennen kaikkea nähdä hymy äidin huulilla.

Niinpä halusin tällekin aiheelle oman tekstin omistaa, musitutkseksi siitä, ettei pieneen onnen hetkeen ja lähimmäisen ilahduttamiseen aina tarvita niin Suurta ja Mullistavaa. Vain pieni ajatus ja vaivannäkö, ja samalla sitä voi ilahduttaa myös itseään.

<3: Ida

Marraskuun Parhaita paloja

Vaikka marraskuu ei kuulu mitenkään niihin minun lempaprikuukausiini, oli tämä kuitenkin ihan mukava sellainen kaikkine kivoine pikkupuuhineen ja etenkin tärkeiden läheisten seurassa vietettyjen hetkien ansiosta. Tässä siis jälleen, jo peritnteiseen tyyliini, menneen kuukauden parhaita palojani, olkaapat hyvät!

Marraskuun alussa oli pitkän, yli kesän jatkuneent tauon jälkeen vähän pelailemassa sulkkista isäni kanssa. Täytyy sanoa, että aikalailla jännitin, miten taidot ovat tauon aikana mahtaneet ruostua, mutta kai sitä tuli viime talven ja kevään aikana jotain opittuakin, kun peli sujui ihan mallikkaasti (etenkin minulta!). Hauskaa yhdessäoloa, josta merkkinä varmasti kenttärivistön toiselle laidalle asti raikuva nauru ja riemun kiljahdukset!

Vihdoin marraskuun alussa toteutui myös rakkaan siskoni kanssa leffareissu Muumit rivieralla -leffaa katsomaan. Siskolleni kyseinen piirretty taisi olla hieman petymys, mutta minusta se oli kertakaikkisen hellyttävä, vaikka poikeksikin niistä animaatioista, joita olen koko lapsuuteni tottunut tapittamaan. Alkuperäisenä suunnitelmana oli jatkaa siitä lounastamaan sitten Stockan yläkertaan, mutta laiskuus iski harmaassa syysilmassa tarrpoessamme, ja jäimme lähemmäs cafe picniciin syömään. Omassa salaatissani oli salaatti-hedelmäpohjalla katkarapuja ja paahtopaistia sekä kylkiäisenä täysjyväpatonkia. Vähän oli täytteitä vähänlaisesti minun makuuni tuossa annoksessa, mutta uusi makukokemukseni paahtopaisti todella miellytti -tätä on saatava kotiinkin!

Leffassa tulikin itse asiassa menneenä kuukautena käytyä ahkerastikin. Olin siskoni suosituksesta katsomassa myös Mielensäpahottajaa. Elokuva oli kerrassaan hauska, ja silti omalla tavallaan jotenkin myös hyvin koskettava.

Sisko lähti myös minun ja äitini kanssa Ikean-reissulle. Etsimääni nojatuolia ei aivan löytynyt, mutta sen sijaan kaikenlaista pientä tarttui tuttuun tapaan mukaan aina raastimesta piparkakkumuotteihin. Ja löytyipä sieltä ihastuttava vaaleanpunainen sohvapöytäkin asuntooni, joka on sinne kuin tehty! Ja tietysti en voinut olla kotiuttamatta ihastuttavaa orkideaa, jollaisia olen ihaillut papallani, joka on saanut ne monta vuotta kukkimaan uudelleenkin! Pitkän ja perusteellisen kierroksen jälkeen olikin jo nälkä, joten pistäydyimme, millekäs muulle, kuin lihapullille ja perunamuusille, Ikean ravintolaan.

Marraskuuhun sattui tietysti myös se minulle niin kovin tärkeä isänpäivä, josta olenkin kirjoitellut täällä blogini puolella jo aikaisemmin perusteellisemminkin. Ja kyllä täytyy sanoa, että päivästä jäi ihan oikeat, hyvät ja tärkeät musitot jälleen tuonne musitojeni aarrearkkuun niiden kaikkein tärkeimpien ihmsiteni seurasta.
 
Olenkin ikionnellinen siitä, että minulla on niin läheiset välit perheeseeni, ja kuinka yhä nautimme toistemme seurasta. Myös äitiä tuli juhlittua perheen parissa, kun vietimme marraskuun viimeisenä viikonloppuna äitimme synttärietä.. Synttäriyllätyksestä kerron sitten myöhemmin erillisessä tekstissä lisää...

Molemmilla papoillanikin tuli vierailtua marraskuun aikana, ja noistta vierailuista jäi todella hyvä mieli. Isovanhemapni ovat aina olleet minulle lapsesta saakka tärkeitä, mutta tuntuu, että mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän vielä arvostaa sitä, että pitää yhteyttä aikaisempiin sukupolviin, ja tapaa, ja vähän pitää huoltakin, heistä, joiden ansiosta olen nyt tässä ja ennen kaikeka joiden ansiosta olen tällainen kuin olen.

Kun sitten olimme isänpäivää juhlistaneet jo hieman etukäteen, päätimme varsinaisena isänpäivänä lähteä äitini kanssa onnittelut hoidettuamme kädentaito -messuille, jotka kuuluvat jo jokavuotisiin ythteisiin ihaniin perinteisiimme. Tosin viime vuosina ovat käsitöiden sijaan tainneet enemmän vetää puoleensa muotipuolen Italialaiset laukut ja huimat meikkitarjoukset, sekä teitysti maatalouspuolen herkut. Ja eipä tarvinut tälläkään kertaa tyhjin käsin lähteä, vaan kotiuduin messuilta jälleen monta säkillistä "löytöjä" käsikynkässä sekä tietysti leveä hymy kasvoilla.

Isänpäivän kunniaksi en kuitenkaan lähtenyt messuilta vielä omaan kotikolooni, vaan menin vanhempieni luokse vielä isää onnittelemaan. No, pakko myöntää, oli minulla taka-ajatuskin, halusin nimittäin ehdottomasti katsoa isäni kanssa yhdessä Karjala-turnauksen Suomi-Ruotsi-ottelun. Ja vaikka lopputulos ei ollut aivan mieleinen, oli Ihanaa viettää jälleen isän kanssa aikaa ja samalla jutella oikein kunnolla pitkästä aikaa.

Hieman ehdin jo jouluakin valmistella näin marraskuussa. Yhdessä siskoni kanssa järjestimme perinteiset korttiaskartelutalkoot luonani, ja ovatpa jo ensimmäiset lahajtkin paketeissa! Korttejen parissa monta taideteosta syntyi, ja joulufiilis tuli taas mieleen! Tämä on perinne, jonka ehdottomasti haluan säilyttää niin akuan kuin vain sormet jotenkin taipuu!

Myös äidin kanssa tuli pieniä käsitöitä puuhaitua. Eräänä (minulle nykyään harvinaisena) vapaana viikonloppuna oli nimittäin vanhempieni luona ompelemassa äitini kanssa. Sain lyhennettyä verhot, ommeltua tyynynpäällisen, ja valmistuipa yksi joululahjakin, mutta sepä jääköön ainakin toistaiseksi vielä salaisuudeksi, hsss!

Marraskuun puolivälin paikkeilla olin myös taas vähän kirkastamassa hiusteni sävyä luottokampaajallani. Mikään ei ole niin rentouttavaa kuin naistenlehtien selailu, ammattitaitoisen kampaajan päähieronta pesupaikalla ja hömppäkuulumisten vaihto tutun tyypin kanssa -sekä tietysti se vau-efekti peiliin katsoessa käsittelyn jälkeen! Ja tarttuipa tuolta tavarataloreisulta jälleen jo muutama lahja pukinkonttiinkin...

Ja hemmottelimpa itseäni pariinkin otteseen myös hierojalla, mikä tuli kyllä tarpeeseen! Mikään ei kyllä tunnu paremmalta pikkupakkasella tällaiselle vilukissalle kuin kuumakivihieronta ja se, kun veri lähtee taas lihaksissa kulkemaan. Kyllä, olen koukussa!

Se kaikkei Suurin huippuhetkeni marraskuussa taisi kuitenkin olla ne tuparit, jorka järjestin ystävilleni uuden kotikoloni esittelemistä varten. Tästä kirjoittelinkin teille jo aikaisemmin,  mutta sen verran haluan vielä sanoa, että oli kyllä niin hauskaa hassutella ja rupatella kaikenlaista hymykorvissa, herkutella ja pelailla rakkaiden Ystävieni kanssa.

Semmoista kivaa kuului siis minun kuukauteeni. Toivottavasti teilläkin on ollut valoisa ja tunnelmallinen marraskuu!

<3: Ida

Minä uskon hyvään

Olen aina uskonut vahvasti hyvyyteen. Minulla on ollut vahva oikeudentunto jo pienestä pitäen, Olen aina uskonut siihen, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä ja nähnyt maailamssa ympärilläni paljon kauneutta.

Tämän hyvyyteen uskomisen juuret näen vahvasti lapsuudessani. Sain elää melko suojellun lapsuuden, kuten mielestäni pienen lapsen kuuluukin, vaikka se ei kaikille olekaan mahdollista. Maailman pahuus kun ehtii lävähtää naamalle sitten ajallaan. Minua suojeli lapsuudessa parhaiten se, että sain elää sen hyvyyden keskellä, ja samalla kehittyi oma uskoni hyvyyteen. Olin aina rakastettu, tunsin olevani turvassa ja sain kokea paljon hyviä hetkiä.

Muistan, kuinka jo ala-asteella puhuin muulle koululuokalleni sen puolesta, että minua vuosia kiusannut tyttö tulisi ottaa takaisin luokallemme. Ujosta luonteestani huolimatta puhuin siis kovaan ääneen tuon tytön puolesta hänen entisille "kavereilleen", sillä minusta hän ansaitsi toisen mahdollisuuden. Minä uskoin hyvään sellaisessakin ihmisessä, joka oli tehnyt minulle pahasti.

Toki se maailman nurja puoli paljastui minullekin myöhemmin. Olen oppinut, että maailma on täynnä vääryyttä, joka ei sovi yhteen aina niin oikeuudenmukaisen ajatusmaailmani kanssa. Olen oppinut, että se on täynnä pelkoa ja kärsimystä, joista minäkin olen saanut osani. Ja olen oppinut, että aina näihin ei saa apua, vaikka kuinka toivoisi ja rukoilisi.

Niinpä paitsi maailmasta, ennen kaikkea olen näiden kokemusten keskellä oppinut itsestäni. Olen oppinut, että tämä piirre minussa tekee minusta paitsi herkän, myös tavattoman haavoittuvaisen. Turvallisen kuplani puhkeaminen olikin varmasti yksi syy sairastumiseeni. Olen siis oppinut, että hyvään pyrkimisen ja uskomisen lisäksi minun täytyy oppia myös suojelemaan itseäni siltä pahalta, jota maailmassa väistämättä on.

Tämänkin keskellä, elämän realiteetit huomattuani ja tietynlaisen suojakuoren ympärilleni rakennettuani olen kuitenkin onnekseni ja suureksi ylpeydekseni onnistunut tuosta uskostani jotakin myös säilyttämään. Työssäni olen kyennyt uskomaan myös vaikeammin käyttäytyviin lapsiin, saanut heihin kontaktin uskomalla heihin ja heidän hyvyyteensä. Ja kenties parhaimmassa tapauksessa himpun verran lisännyt näin samalla myös heidän omaa uskoaan omaan itseensä.

Tämän blogini kautta olen toivonut, että voisin auttaa juuri teitä sairauden kourissa olevia edes himpun verran polullanne, ja vilpittömästi uskonut teistä jokaisen mahdollisuuksiin parantua. Sillä olen uskonut, ja uskon, että lopulta hyvä voittaa pahan.

On monia asioita, joita mielestäni lapsuudessa ja lapsessa meissä tulisi vaalia vielä aikuisenakin. ja hyvään uskominen on ehdottomasti yksi niistä tärkeimmistä. Ja vaikka sitä voidaan kutsua naiiviudeksi tai sinisilmäisyydeksi, lapsellisuudeksikin, minä haluan nähdä ympärilläni hyvää. Ja itsepäisiesti haluan yhä myös uskoa siihen, että voin edes murusen verran kasvattaa tässä maailmassa hyvää, ehkä jakamalla sitä hyvää, mitä minä olen tässä elämässä itse niin paljon osakseni saanut.

<3: Ida