Hurrikaanimeres

Olen useassa tekstissäni kertonut niistä ihanista asioista, joita toipumiseni eteneminen on minulle tuonut. Valitettavasti syömishäiriöstä toipuminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimista, eikä se kaikki terveeseen elämään kuuluva hyvä koskaan tule ilmaiseksi.

Viime päivinä onkin sisälläni vellonut voimakas tunne. Syvälle sisälleni on mudostunut oikea pahan olon möykky, joka on ilmoittanut itsestään kauheana ahdistuksena. Ahdistus on tuntunut koko kehossa ja jokaisessa ruumiinosassa. Se on ollut puristusta rinnassa, kipua vatsassa, särkyä pään sisällä ja halua repiä jokainen raaja irti kehostani. Ahdistukseni on purkaantunut itkuna, suorana huutona ja kiukutteluna isälleni. Olen tuntenut sen edessä itseni pieneksi ja voimattomaksi. Ajoittain ahdistus on saanut minusta niin vahvan otteen, että olen ollut vähällä luovuttaa. En halua masentaa teitä, mutta totuus on, että ahdistus kuuluu kuitenkin syömishäiriöön ja erityisesti siitä toipumiseen, ja tämän vuoksi jaan nyt teidän kanssanne ajatuksiani ahdistukseen liittyen.

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, on ahdistus kaikessa kauheudessaan kuitenkin vain tunne. Se on syntynyt, kuten kaikki muutkin tunteet, oman pään sisällä, ja tämän vuoksi se on myös mahdollista oman pään sisällä tappaa. Hyvin heikossa kunnossa tunteet yleensä kuolevat, ja anoreksiaan sairastunut tuntee elävänsä ikään kuin sumussa. Kun toipuminen sitten lähtee käyntiin, palaavat myös tunteet pikkuhiljaa. Valitettavasti tämä ei tarkoita vain lisääntyvää onnellisuuta ja positiivisia tunteita, vaan yleensä nimenomaan valtava ahdistus on päällimmäisiä tunteita, jotka palaavat ensimmäisinä. Tämä on ymmärrettävää, sillä tähän ahdistukseen saattaa olla kätkeytynyt se kaikki paha olo, minkä on yrittänyt kätkeä oireilunsa alle.

Koska ahdistus on oma tunne, se on aina aitoa. Omia tunteitaan ei pidä kieltää, vaan ne tulee tuntea pois ja niihin tulee jokaisella meillä olla oikeus. Pahimmillaan syömsihäiriön on jopa saattanut aiheuttaa omien negatiivisten tunteiden kieltäminen. Vaikka ahdistus onkin aitoa, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ahdistuksen syyt välttämättä olisivat aitoja. Ahdistusta saattavat usein aiheuttaa sairauden perättömät väitteet ja valheet esimerkiksi hallitsemattomasta painon noususta tai pelko kontrollin menetyksestä. Tunne on siis aito, mutta ahdistuksen syyt eivät välttämättä ole tosia.

Vaikka ahdistuksen tunnetta ei voi kieltää tai sen tuloa väistää, sitä voi kuitenkin oppia hallitsemaan. Olisi tärkeää, että jokainen syömishäiriöstä toipuva etsisi keinoja, joilla itse pääsee yli ahdistuksesta. Itseäni ahdistusta helpottavia keinoja ovat esimerkiksi saunassa rentoutuminen, puhuminen toisen ihmisen kanssa ja esimerkiksi tämä kirjoittaminen. Jollakin toisella voi toimia paremmin esimerkiksi maalaaminen tai musiikin kuuntelu. Jokaisella on varmasti omat keinonsa, ja uskon, että jokaisella on mahdollista ne löytää.

Yksi tällainen keino ahdistuksen kestämiseen voi olla myös tukeutuminen toisiin ihmisiin, esimerkiksi keskusteleminen terapeutin kanssa tai soittaminen hyvälle ystävälle tai perheenjäsenelle. Tästä ei pidä tuntea syyllisyyttä. Syömsihäiriöön usein liittyy ajatus, että kaikesta tulisi selvitä yksin ja omin voimin. Näin ei kuitenkaan ole. Olemme täällä toinen toisiamme varten. Ahdistuksen hetkellä on oikeus pyytää apua ja tukea, siitä ei tarvitse selvitä yksin. Syömishäiriöisen läheisiltä tukeminen vaatii valtavasti kärsivällisyyttä, ymmärrystä, että kyse on sairaudesta sekä empatiakykyä.

Sairastavan on myös hyvä tietää, että vaikka ahdistuksen hetkellä ei välttämättä näekään tilanteeseen mitään ratkaisua tai ulospääsyä, ahdistus ei kestä ikuisesti. Se on tunne, joka menee ohi. Itsestäni pahimmalla hetkellä usein tuntuu, että ahdistus ei mene koskaan ohi. Joka kerta olen kuitenkin siitä jotenkin ylipäässyt. Ahdistuksen hetkellä tulisi vain muistaa se, että koittaa myös parempi aika, vaikka siltä ei sillä hetkellä tuntuisikaan.

Ja itseasiassa nimenomaan ahdistuksen kautta se parempi aika koittaakin. Tosiasia nimittäin on, että ilman ahdistusta ei toipumisessa pääse eteenpäin. Siksi se onkin varmasti tuttu tunne jokaiselle syömishäiriön kanssa kamppailevalle, ja erityisesti nimenomaan siitä toipuneille. Sillä niin masentavalta kuin se kuulostaakin, ei ilman ahdistusta voi parantua syömishäiriöstä. Kuten hoitajani on useasti minulle puhunut, tutussa anoreksiakehässä pyöriminen ei aiheuta ahdistusta, mutta kun sitä kehää lähtee rikkomaan, iskee ahdistus.

Ahdistus onkin siis merkki siitä, että taistelee sairauttaan vastaan. Kun alkaa rikkomaan sairauden tahtoa ja toimimaan sitä vastaan, on sairauden vastaisku syyllisyys, pahat omantunnontuskat ja ahdistus. Ja mitä kovemmin sairauttaan yrittää vastustaa, sitä voimakkaammin se iskee takaisin. Usein olen itse huomannut, että mitä parempi päivä minulla on ollut, sitä voimakkaampi on ahdistus illalla. Ahdistus tulisikin siis nähdä taisteluvoittona, merkkinä siitä, että on toiminut sairauttaan vastaan, että on toiminut oikein.

On kuitenkin inhimillistä ja ymmärrettävää, että kun tämä oikein toimiminen ja sairautta vastaan taistelu aiheuttaa pahaa oloa, tekisi mieli luovuttaa ja antaa periksi. Jos kuitenkin ahdistuksen hetkellä annat ohjat sairaudelle, ahdistus ei poistu mihinkään vaan jää päälle. Sillä nimenomaan sairaushan se on, joka ahdistusta aiheuttaa. Ja ainoa keino päästä eroon siitä syömishäiriön aiheuttamasta, kuten mistä tahansa johtuvasta ahdistuksesta, on päästää irti ahdistuksen aiheuttajasta. Ja valitettavasti matkalla on vain kohdattava se ahdistus.

Vaikka luovuttaa ei kannata, voi joskus pieni armollisuus itseään kohtaan kuitenkin olla paikoillaan. Kun tuntuu oikein pahalta, on hyväksyttävä tunne, ja joskus annettava itselleen anteeksi oma epätäydellisyytensä. Oman epätäydellisyytensä hyväksyminen ei tarkoita luovuttamista kokonaan. Joskus on vain hyvä todeta: tässä vaiheessa olen nyt, tämän verran pystyn kestämään ahdistusta tällä hetkellä.

Kenellekään teille, rakkat lukijani, en soisi minun kokemaani ahdistusta. Jos ja kun kuitenkin joudut ahdistusta kokemaan, on ehkä lohdullista tietää, että et ole asian kanssa yksin, ahdistus on luonnollista ja ainoa keino päästä eteenpäin ja eroon syömishäiriöstä. Se on merkki taistelusta. Siis täs hurrikaani meres, nostan leuan pystyyn ja kun se lyö, annan toisen posken!

<3: Ida

Josko jossain helähtäisi pieni sävel

Sain ystävänpäivänä rakkaalta siskoltani aivan ihanan yllätyksen, nimittäin muistikirjan, johon hän oli koonnut toinen toistaan voimaannuttavampia mietelauseita ja runonpätkiä sekä laulujen sanoja. Nyt ajattelin jakaa teidänkin kanssanne niistä muutamia, sillä toivon, että myös te, rakkaat lukijani, voisitte ammentaa niistä voimia elämäntaipaleellenne. Seuraavassa kerron myös, miten nämä ajatukset minun tulkintani mukaan liittyvät syömishäiriöstä toipumiseen.

"Ainoa tapa pelastaa unelmamme on olla jalomielinen itseämme kohtaan"
- Anoreksiaan liittyy usein hirveän kova vaatimustaso. Myös anoreksia sairautena on hyvin vaativa. Se pyrkii viemään elämästä ihan kaiken. Anoreksian mukaan koskaan ei voi olla tyytyväinen itseensä. Myös toipumisessa anoreksiaan sairastunut on usein kohtuuttoman vaativa itseään kohtaan, kaiken pitäisi olla kunnossa kerralla, ja kun suuret ihmeet eivät tapahdukaan hetkessä, sairastava syyttää siitä itseään. Tervehtymisen voi kuitenkin saavuttaa vain hyväksymällä itsensä kaikkine virheineen ja puutteineen, sellaisena kuin on.

"Sillä hetkellä, kun ihminen päättää kohdata ongelman, hän huomaa olevansa paljon kykenevämpi kuin luulikaan."
- Sairauden tavoitteena on nujertaa sairastavan itsetunto. Usein kohdatessaan sairauteen liittyvän haasteen, sairastavan ensimmäinen ajatus onkin: en pysty.  Silti, kaikki avaimet parantumiseen on itsellä, ja kun pystymättömyyden tunteesta pääsee yli, sitä huomaakin vain pystyvänsä. Tästä olen kirjoittanut aikaisemminkin. Itsekin olen nimittäin saanut yllätettyä usein jopa itseni pystymällä, olen ollut vahvempi kuin olen kuvitellut, olen pystynyt vastustamaan sairauttani paremmin kuin olisin ikinä uskonut.

"Tuhannen mailin matka alkaa yhdellä askeleella."
- Usein paraneminen on liian haastava pala kerralla haukattavaksi. Vaikka kuinka haluaisi, tervehtymiseen ei voi vain "hypätä". Olen usein miettinyt, kuinka ihanaa olisi vain eräänä päivänä herätä terveenä. Se ei kuitenkaan ole mahdollista. Mutta jokainen oikea teko, jokainen suupala ja saatu kilo tuo Sinut lähemmäs tavoitettasi. Ja tänään on oikea päivä ottaa ensimmäinen ratkaiseva askel.

"Löydän tien tai teen sen."
- Välillä toipuminen on itse oman tiensä raivaamista. Kaikille ei sovi samat mallit paranemisesta ja kaikki etenevät omaan tahtiinsa, minkä olen saanut omalla kohdallani huomata. Usein oma tie paranemiseen täytyy rakentaa itse, ja se vaatii paljon työtä mutta on varmasti sen arvoista. Parantuminen on elämän rakentamista uudelleen, pala palalta. Pääasia on, että pidät tavoitteesi mielessä ja kuljet sitä kohti.

"Elämässä on hetkiä, jolloin ainoa vaihtoehto on menettää tilanteen hallinta."
- Anoreksiaan liittyy voimakas tarve kontrolloida syömisiään ja sitä kautta itseään ja koko elämäänsä. Toipumisessa on aina osittain kyse myös tästä sairaasta kontrollista luopumisesta. Joskus kontrollista on luovuttava selkeästi antamalla konkreettisesti vastuu ruokailuista esimerkiksi hoitajan käsiin, tai kuten minun tapauksessani, osittain vanhemmille. Toipuminen onkin omalla tapaa hyppy tuntemattomaan. On uskallettava päästää irti ja katsoa, mitä elämä tuo tullessaan.

"Salaisuus on nykyhetkessä. Jos tarkkailet nykyisyyttä, voit tehdä sen paremmaksi, ja jos teet sen paremmaksi, kaikki myöhempikin on paremmin. Jokainen päivä on jo itsessään ikuisuus."
- Sairaudesta topimuiseen liittyy monella tuttu "sit kun" -ajattelu. Alan syömään, sitten kun olen tarpeeksi laiha ja niin edelleen. Päätös paranemisesta ja konkreettisista muutoksista ja niiden toteuttamisesta siirtyy aina seuraavaan päivään, vaikka ajatus paranemisesta olisikin jo tavoitteena. Todellisuudessa ne muutokset, jotka teet juuri tänään, ovat avainasemassa. Juuri tänään on oikea päivä alkaa parantua, ja se onnistuu vain konkreettisilla teoilla.

" Ihminen ei huku siihen, että sukeltaa veteen, vaan siihen, että jää veden alle."
- Sairastuminen ei tarkoita sitä, että koko elämä olisi pilalla tai että koko tulevaisuus olisi synkkä. Kun syömishäiriöstä paranee, on ihminen siitä selvittyään varmasti paljon vahvempi ja monta kokemusta rikkaampi. Jos sen sijaan jää kiinni sairauteen, heikentää ja tappaa se Sinua sisältäpäin hetki hetkeltä yhä enemmän.

"Jaksaakseen on opittava katsomaan, kuuntelemaan tarkkaan, josko jossain helähtäisi pieni sävel, lämmin sana, hymyn häivä, ruskojuova pilven raossa. Ja on, on se siellä. Aina se kuitenkin on."
-Tämä on mielestäni ihana kuvaus siitä, kuinka aina on olemassa toivoa. Välillä sairaus saa kaikki näyttämään synkältä ja pimeältä, mutta sellainen ei tilanne kuitenkaan koskaan ole. Toivo on aina olemassa, vaikka emme aina sitä pystykään näkemään. Ja silloin, kun toivo on itseltä piilossa, voi apuna olla toinen ihminen, kuten minulla on ollut perheeni, joka näyttää sen valon pilkahduksen siellä jossain.

Jokainen tulkitsee näitä viisaita sanoja omalla tavallaan ja omasta lähtökohdistaan, kaikkia ne puhuttelevat eri tavalla. Minä liitän ne tällä hetkellä elämäntilanteestani johtuen syömishäiriöstä toipumiseen, mutta niistä voi varmasti kerätä voimia myös moneen muuhun elämäntilanteeseen. Tämä kirja kulkeekin minulla varmasti aina mukana. Se antaa voimia silloinkin, kun elämä näyttää nurjan puolensa, kannustaa eteenpäin, kun toivo on piilossa ja valaa minuun taistelutahtoa silloin, kun usko meinaa loppua. Kiitos ihanasta lahjasta Fanny-rakas!

<3: Ida

Olet ainutlaatuinen

Eilen vietettiin tärkeääkin tärkeämpää päivää. On hyvä, että yksi päivä vuodesta on omistettu elämän ehkä arvokkaimmalle asialle, mutta tämä tekstini sopii ihan yhtälailla tähän päivään, voisihan ystävänpäivä olla vaikka joka päivä. Ystävänpäivän kunniaksi päätin kirjoittaa teille minun parhaasta ystävästäni. Itse asiassa voisin kirjoittaa vaikka kokonaisen romaanin ystävyydestämme ja seikkailuistamme puiston hiekkalaatikolta lähtien, mutta jotta muutkin kuin huippunopeudella lukeva paras ystäväni pääsisivät tämän tekstin loppuun tämän päivän puolella, keskityn tekstissäni siihen, miten tämä ystävyyssuhde on tukenut ja tukee minua syömishäiriön kanssa kamppaillessani ja siitä toipumisessa.

Koska olin tottunut jo ensimmäiseltä luokaltammme jakamaan syvimmätkin salaisuuteni parhaan ystäväni kanssa, oli hän luontevasti myös ensimmäinen, jolle uskalsin jakaa ongelmani liittyen syömiseeni. Itse asiassa kerroin hänelle syömishäiriöstäni jo ennen perhettäni. Välillemme oli muodostunut vuosien saatossa niin vahva keskinäinen luottamus, että vaikka aihe oli minulle erittäin arka, uskalsin sen jakaa parhaan ystäväni kanssa. Ystäväni otti minut heti tosissaan, oli valmis kuuntelemaan ja osoitti haluavansa auttaa ja olevansa tukenani. En olisi jaksanut enää pitää yhtään pidempää salaisuuttani omana tietonani, ja kun sain sen jaettua, oli tunteeni yksinkertaisesti helpottunut. Tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltäni. En ollut enää ongelmani kanssa yksin.

Ystäväni osoittautui luottamukseni arvoiseksi eikä kertonut asiasta eteenpäin kunnes yhdessä sovimme, että hän saisi jakaa asian minulle luotettavaksi mudostuneen aikuisen kanssa. Osoittamalla aitoa välittämistä ystäväni sai minut yhtään painostamatta rohkaistua hakemaan apua. Hän sai minut ymmärtämään, että paitsi tarvitsin apua, olin se arvoinen. Muistan ikuisesti tekstiviestin, jossa ystäväni kertoi, kuinka minusta välitetään, vaikka tekisinkin itselleni pahaa. Ystäväni ansiosta hakeuduin aikoinani siis avun piiriin, myönsin ongelmani ja aloin haluta siihen apua.

Osoittamalla joka käänteessä vilpitöntä välittämistä ja keskinäistä luottamusta ystäväni on ylläpitänyt luottamustani muihin ihmisiin. Sairaus usein haluaa tuhota sairastavan ihmissuhteet ja vakuuttelee sairastavalle, että hän ei voi luottaa mihinkään muuhun kuin itseensä, mikä todellisuudessa merkitsee sairauteen luottamista. Ystäväni ansiosta olen kuitenkin pitänyt ainakin yhden ihmissuhteeni kasassa myös kaikkein huonoimpina aikoina, jolloin katkaisin välini lähes kokonaan jopa perheeseeni, ja eristäydyin yksin omaan asuntooni. Minulla oli yksi ihminen johon pystyin luottamaan täysin, ja joka ei hylännyt minua koskaan.  Parhaan ystäväni ansiosta olen aina pitänyt uskoni ihmisten hyvyyteen ja vilpittömyyteen.

Paitsi uskoa muihin ihmisiin, ennen kaikkea paras ystäväni on kuitenkin pitänyt yllä uskoani itseeni. Hän on pitänyt itsetuntoni kasassa sairauden yrittäessä tuhota sen täysin. Paras ystäväni on ollut sitä myös silloin, kun muut ovat minut hylänneet. Silloinkin, kun muut luokkalaiseni kiusasivat minua ala-asteella, seisoi paras ystäväni vankkumattomana rinnallani. Hän on jatkuvasti jaksanut minua muistuttaa siitä, kuinka tärkeä olen. Hän on aina ollut valmis tapaamaan minua, keskustelemaan kanssani ja arvostanut mielipiteitäni, vaikka aika ajoin se onkin tarkoittanut lähinnä puhumista sairauteni kanssa. Ja samalla, ikään kuin vaivihkaa, mutta samalla niin luonnollisesti, hän on onnistunut kaivamaan minusta sen oikean Idan esiin kaiken panssarikuoren alta, sen Idan, johon hän tutustui aikoinaan hiekkalaatikolla. Hän on osoittanut minulle, kuinka arvokas olen.

Samalla, kaivaessaan oikeaa Idaa sairauten alta esiin, on ystäväni vetänyt minua pois anoreksia-maailmasta kohti tavallista elämää. Pitkälti ystäväni ansiota olen myös sairauteni aikana saanut kokea hauskoja hetkiä ja saanut monta mukavaa muistoa. Olen saanut elää tavallista nuoruutta ja jakaa hänen kanssaan niin normaaliin nuoruuteen kuuluvat ensimmäiset treffit kuin humalatkin. Hän on näyttänyt minulle, millaista elämäni voisi olla, puhunut tavallisista asioista, arjestaan ja opiskelukuvioistaan ja saanut minut hetkittäin unohtamaan sairauteni, saaden itseni tuntemaan vain ihan tavalliseksi Idaksi, joka haluaa elää.

Ystävälleni olen kuitenkin saanut purkaa myös tunteitani, ahdistustani ja ongelmia. Yhteiset kävelylenkkimme ja pitkät juttelutuokiomme ovat olleet minulle henkireikiä, joita ilman en olisi selvinnyt. Paras ystäväni on ollut tukenani eikä koskaan ole painostanut minua kertomaan mitään. Silti hän on aina ollut vamis kuuntelemaan minua, kun olen sitä tarvinnut. Tunteiden näyttäminen ja ongelmistani puhuminen on aina ollut minulle vaikeaa, mutta ystävälläni on ollut taito saada avattua sisäistä arkkuani. Tämä keskinäinen luottamus on rakentunut pitkän ajan kuluessa.  Hän on osoittautunut joka käänteessä luottamuksen arvoiseksi. Paras ystäväni ei ole koskaan väheksynyt minua ja hän on aina ollut täällä minua varten.

Ystävyydessämme minulle tärkeintä onkin nimenomaan ollut sen pysyvyys. Ystävyyttämme ovat koetelleet ystäväni muutot ja niiden ansiosta koetut erot sekä sairauteni ja muut elämän kolhut. Silti ystävyytemme on säilynyt, herännyt uudestaan henkiin ja vain vahvistuu päivä päivältä. Ystävyytemme on luonut minulle turvaa, kun olen ollut sairauteni keskellä pelosta sekaisin. Ystävyytemme ansiosta nimittäin tiedän, että elämässä on aina jotain pysyvää. Ystävyyttämme ei pysty mikään tuhoamaan.

Parasta tässä suhteessa ja sen pysyvyydessä on ollut se, että se on ollut kummankin puolelta täysin vapaaehtoista. Kuten ystäväni minulle osuvasti totesi, parisuhteessa on monia ulkopuolisia velvoitteita, jotka sitovat ihmisiä yhteen, ystävyydestä arvokkaan tekee juuri se, että sitä haluaa olla toisen ystävä vain siitä syystä, mitä ystävyydestä saa, ja tämä ystävyys on antanut minulle paljon.

Mikään ei korvaa yhdessä kuljettua matkaa, yhteisiä kultaisia muistoja ja yhdessä jaettuja arvokkaita elämän hetkiä. Vessapaperissammekin se totuus lukee: "Ystävä on se, joka tietää sinusta kaiken, ja rakastaa sinua sittenkin." Juuri sellainen ystävä on Paras Ystäväni Tytti.

<3 <3 <3: Ida

Kuuluu äänet koko ajan hiljempaa

Viime viikon kauppareissulla minulle tapahtui yksinkertaisesti vain pieni unohdus, joka oli kuitenkin jälleen yksi merkki siitä, kuinka sairaat ajatukset ja pakkomielteet ovat pikkuhiljaa hellittämässä otettaan minusta. Valikoin nimittäin jogurttia katsomatta tuoteselostetta. Vasta kotiin päästyäni tajusin, etten edes tiennyt, kuinka paljon kyseinen purkki sisältää energiaa.

Tämä oli uutta minulle, sillä anoreksiaan yleensä kuuluu, että tuotteiden ravintosisällöt ohjaavat valintoja, ja kuten olen joskus aiemminkin todennut, pyörii pahimmillaan mielessä jatkuvasti kalorilaskuri.  Vaikka olen päässyt jo yli loputtomasta tuotteiden pyörittelystä ja ravintosisältöjen tutkiskelusta, on minun edelleenkin vaikea olla valitsematta kaupassa sitä kaikkein keveintä tuotetta ja pyrkimys kaloreiden minimointiin on suuri.

Tällainen energiasisältöjen mukaan tuotteiden valitseminen johtaa yleensä hyvin pian valintojen kaventumiseen. Sairastavalle mudostuvat tietyt tuotteet, jotka hän aina kaupasta ostaa. Näistä ruoista muodostuu niin kutsuttuja "turvaruokia", joita sairastunut pystyy pahemmin ahdistumatta syömään. Näihin ruokiin liittyy erilaisia sääntöjä, jotka energiatiheyden lisäksi saattavat liittyä esimerkikisi kuidun, proteiinien, rasvan tai hiilihydraattien määrään tai jopa esimerkiksi ruoan rakenteeseen, väriin tai muotoon. Syömishäiriöön sairastunut saattaa pitää myös listaa itselleen sallituista ja kielletyistä ruoista. Myös minä olen tottunut valikoimaan kaupassa tiettyjä, turvallisiksi kokemiani ruokia, joiden ravintosisällöt muistan jo ulkoa. Olen kuitenkin onnistunut laajentamaan valikoimaani huomattavasti, ja pystyn nykyään pelkkien vihanneksien sijaan valitsemaan ostoskoriini esimeriksi nakkeja, jäätelöä ja piirakoita.

Omien turvaruokiensa ulkopuolelta  jonkin tuotteen valitseminen, ovat ne sitten mitä hyvänsä, syömisestä puhumattakaan, aiheuttaa kuitenkin usein syömishäiriöön sairastuneelle kovaa ahdistusta ja pelkoa. Vaatiikin sairastavalta valtavasti rohkeutta mennä pois omalta mukavuusalueeltaan, ja kokeilla rohkeasti jotain uutta tuotetta. Nyt kuitenkin uskalsin kokeilla jotain uutta ja erilaista, ja sain todeta, ettei mitään pahaa tapahtunutkaan -ja sitähän toipuminen nimenomaan on uuden kokeilemista, ja opettelua!

Kun kaloriajattelu ohjaa valintoja, on selvää, ettei valintoja kaupassa tehdä ainakaan pelkästää makumieltymysten perusteella. Anoreksiaan sairastuneen on myös vaikea sallia itselleen hyvältä maistuvia tuotteita, ja tämä saattaa pahimmillaan johtaa jopa ruoan pilaamiseen polttamalla tai esimerkiksi liiallisella mausteiden, kuten suolan, käytöllä. Myös minulla sairauden ollessa vahvoilla ruoka oli vain kaloreita ja energiaa, enkä voinut sallia itselleni nautinnon kokemusta siitä. En tuntenut olevani ikään kuin ruoan tuoman mieliyvän arvoinen. Pikkuhiljaa olen kuitenkin oppinut myös nauttimaan jokailtaisista herkutteluhetkistäni televisiota katsoen. En pyri enää peittämään ruoan makua liiallisella suolalla, vaikka sen käyttö onkin minulla runsasta edelleen, olen tullut tarkaksi siitä, etten paista kalaani liian pitkään ja niin edelleen. Spontaani herkuttelu ei kuitenkaan vielä minulta luonnistu.

Ensi kertaa nyt uskalsin kuitenkin unohtaa tuoteselosteet ja valita uutta jogurttimakua sen vuoksi, että sitä vain yksinkertaisesti teki mieli. Uskalsin kuunnella itseäni, omia toiveitani ja mikä tärkeintä kunnioittaa niitä. Loppujen lopuksi asia kävi yllättävän helposti, ilman suuria kamppailuja, ahdistusta tai syyllisyyden tunteita. Sairaus vain ikään kuin jäi hetkeksi ajatuksissani taka-alalle. Ja se tuntui ihanalta.

Vielä suurempi oli kuitenkin onnen tunne, jonka koin kotona huomattuani unohtaneeni sairauteni kauppareissun ajaksi. Se oli minulle osoitus siitä, että mielessäni eivät pyöri enää pelkästään sairaat ajatukset. Sinne mahtuu muutakin kuin ruoka, syöminen, energia ja kuluttaminen, ja oman itseni kuunteleminen tuntuu yhä luonnollisemmalta. Tämän olen saanut huomata viime aikoina myös laajemmin arjessani. Kun pakot eivät enää sanele niin paljon elämää, on tunne yksinkertaisesti vapautunut. Ja ehkäpä sairaudesta luopuminenkin alkaa olla yhä luonnollisempaa?

Tällä hetkellä kalorit ja tuotteiden pakkausselosteet ovat minulle edelleen kuitenkin tarpeellinen apuväline, jonka avulla varmistan, että syön riittävästi joka päivä. Tällä hetkellä tämä luo minulle turvaa, koska muuten sairaus vielä ohjaisi valintojani siten, että valikoimani ruoista, joita kykenisin syömään kapenisi ja sairaus olisi vielä niin vahvoilla, että päivittäinen energiatarpeeni ei tulisi täytetyksi.

Olen kuitenkin edennyt tässäkin asiassa. Enää kaloreilla ei ole minulle maagisia merkityksiä, ja pystyn joustamaan niissä, toistaiseksi vielä valitettavan vähän, mutta jonkin verran kuitenkin. En enää epäile pakkauksien printtejä tai varmista asiaa moneen kertaan, sillä yksittäisten kaloreiden merkitys on hälvennyt. Pystyn silloin tällöin syömään ulkona tietämättä annokseni tarkkaa ravintosisältöä. En pyri enää syömään vain äärettömän vähäkalorisia tuotteita, vaan olen ottanut muun muassa kermajäätelöä ja karkkia osaksi ruokavaliotani. Enkä pyri enää minimoimaan jatkuvasti energiansaantiani.

Myöhemmin elämässä toivon kuitenkin pystyväni kokonaan luopumaan tavastani varmistaa etukäteen syömieni tuotteiden ravinto- ja energiasisällöt ja kykeneväni syömään sitä, mikä yksinkertaisesti maistuu hyvältä. Tämän edellytys tietysti on, että olen edennyt pisteeseen, jossa pystyn luottamaan omiin nälkäsignaaleihini ja siihen, ettei anoreksia enää ohjaa valintojani.

Vaikka tavoitteeseni omien halujeni kuunteluun ja niiden mukaan syömiseen on vielä matkaa,  huomaan, kuinka pikkuhiljaa pystyn jo vastustamaan anorektisia tapojani ja kuinka anorektiset ajatukset eivät enää pyöri koko ajan mielessä. Laura Närhen sanoin "äänet kuuluu koko ajan hiljempaa" - ehkäpä ennen kuin ne unohtuvat kokonaan?

<3: Ida

Pystyinpäs!

Sairauden ollessa vahvalla, syömishäiriöpeikon edessä anoreksiaan sairastunut tuntee usein voimattomuutta. Kun kuherruskuukauden jälkeen suhde sairauteen on muuttunu ja sairauden hohdokkuus on kadonnut, tilalle tulee viha, mutta samalla myös voimakas, lamaannuttava pelko sairauden edessä. Vaikka kuinka haluaisi luopua sairaudestaan, sen käskyjä sortuu noudattamaan kerta toisensa jälkeen yhä uudestaan ja uudestaan. Vielä henkisen luopumisprosessinkin ollessa jo pitkällä, käytännön valintatilanteissa sairastava tuntee usein epätoivoa yrittäessään vastustaa sairauttaan.

Sairastava tuntee siis itsensä sairautensa edessä pieneksi ja avuttomaksi. Sairauden tahto on niin voimakas, että sitä ei uskalla helposti lähteä vastustamaan, vaikka kuinka haluaisikin. Sairauden luomat kiellot, rajoitukset, säännöt ja pakot ohjaavat elämää, vaikka tilanteeseensa olisi lopen kyllästynyt. Kun viha sairautta kohtaan kasvaa sitten riittävän suureksi ja sitä yrittää lähteä vastustamaan, on ensimmäinen ajatus usein: en pysty.

Myös minä olen usein tuntenut tällaista voimattomuutta syömishäiriömörköni edessä, ja tunnen yhä edelleenkin. Olen monet kerrat itkenyt isälleni sitä, kuinka EN PYSTY. En pysty syömään, en pysty muuttamaan arkiruiinejani, en pysty vähentämään liikkumistani, en pysty nostamaan painoani... Ja kuitenkin tällä viikolla olen pystynyt. Olen ottanut tällä viikolla jälleen kaksi merkittävää askelta sairauden vastustamisessa, askelta, joihin en vielä vähän aikaa sitten olisi ikinä uskonut pystyväni: olen lopettanut pakkoliikkumiseni lähes kokonaan ja syönyt ensimmäisen kunnon, ison aterian yksin. Seuraavassa kerron hieman lisää siitä, kuinka tämä voimakas, sairauden luoma pystymättömyyden tunne on ollut omalla kohdallani voitettavissa.

Ensinnäkin on tärkeää ymmärtää, että tunne omasta pystymättömyydestä on nimenomaan vain sitä, nimittäin tunne. Tunteet syntyvät oman pään sisällä, ja siksi ne on samassa paikassa mahdollista myös tappaa. Tunteissa on, hyvässä ja pahassa, myös se puoli, että ne menevät aina ohi. Vaikka hetkittäin saattaa tuntua, että ahdistus tai onni jäävät päälle, tunteista pääsee yli. Tällöin, kun ei vaiN anna periksi, tunne omasta voimattomuudesta sairauden edessä ja pystymättömyydestä on ylitettävissä.

Helppoa tämän tunteen muuttaminen ei kuitenkaan ole, sillä sairaus pyrkii jatkuvasti sitä pystymättömyyden tunnetta vahvistamaan. Anoreksianhan tahto on nimenomaan viedä elämästä jokainen pienikin toivon muren ja tuhota sairastavan itseluottamus. Kun toivo ja usko omaan itseen ja omiin mahdollisuuksiin onnistua katoavat, katoaa samalla myös sairaudelta uhka tulla tuhotuksi.

Vaikka sairaus siis pyrkii ruokkimaan pystymättömyyden tunnetta takertumalla jokaiseen pieneenkin epäonnistumiseen, joita kaikille välttämättä tulee myös toipumisprosessissa, kuten yleensäkin elämässä, on tärkeää, että niiden edessä ei luovuta ja anna periksi. Kun ei edes yritä, ei varmasti onnistu. Mutta kun aina vain jaksaa sinnikkäästi yrittää, lopulta tuo yrittäminen palkitaan. Omalla kohdallani on vaatinut useita vuosia monta kertaa päivässä tapahtuvia tuettuja ruokailuja, ennen kuin edes uskalsin kokeilla syömistä yksin. Pakkoliikkumisesta luopumisesta ja rauhoittumisesta olen puhunut kuukausia, mutta yrittänyt monta kertaa turhaan, ennen kuin viimein onnistuin lepäämisessä. Jos olisin menneisiin epäonnistumisiin jäänyt roikkumaan, olisin samalla tuominnut itseni jatkuvaan epäonnistumiseen.

Kaikkein tärkeimpänä asiana onnistumisen kannalta näenkin sen, että jaksaa uskoa itseensä ja onnistumiseensa, vaikka sairaus muuta väittää. Koska sairaus on OIKEASTI voitettavissa, ja meissä jokaisessa on se voima, jolla se tehdään. Ihminen pystyy uskomattomiin suorituksiin, kun vain jaksaa uskoa itseensä. Monet arjen sankaritarinat ovat todiste siitä, kuinka mahdotton muuttuu mahdottomaksi. Minä olen toteuttanut tällä viikolla jo kaksi tällaista pientä, mutta minulle suurta ihmettä.

Usein sairastavalle on myös tärkeää, että hän tuntee muiden uskovan häneen. Minulla on ollut tukenani ihana perheeni ja tärkeät isovanhempani, jotka ovat jaksaneet nähdä valoa tunnelin päässä silloinkin, kun se on ollut itseltäni piilossa. He ovat puhaltaneet minuun toivoa silloinkin, kun se on ollut itseltäni kateissa. Nyt vihdoin huomaan, että uskallan pikkuhiljaa jaksaa uskoa myös itse itseeni, ja kuten olen saanut todistaa, se kantaa myös hedelmää.

Jatkuvan yrittämisen keskellä on kuitenkin erittäin tärkeää tuntea omat rajansa. Yhtä tärkeää on ymmärtää, että omien rajojen tullessa vastaan, on täysi lupa ja oikeus pyytää apua ja tukea. Syömishäiriössä on kyse sairaudesta, ja sairauteen tarvitaan usein hoitoa ja sen voittamiseen ulkopuolista tukea. Tämä vaatii sairastavalta nöyrtymistä ja oman heikkoutensa tunnustamista, mikä ei syömishäiriöön sairastuneelle useinkaan ole helppoa. Oman toipumisprosessini etenemisen edellytys on kuitenkin ollut ylpeyteni nieleminen, ja muuttaminen vanhempieni luokse väliaikaisesti asumaan saaadakseni tukea ruokailuihin. Onnistuakseni ruokailuissa olen pyytänyt isältäni tukea niiden ruokien mittaamiseen, joiden kohdalta se ei vielä itseltäni onnistu.

Omien rajojensa tiedostamiseen liittyy myös sen ymmärtäminen, että kun tekee parhaansa, se riittää. Tämä on ehkä tärkein elämänohje, jonka olen rakkailta isovanhemmiltani oppinut. Älä siis vaadi itseltäsi ihmeitä. Monet kerrat olen itse esimerkiksi osastolta lähtiessä sortunut katteettomiin lupauksiin ja kuvitellut oikeasti mielessäni hyppyä terveeseen elämään. Todellisuudessa etenemistahtini on ollut hyvin maltillista, enkä ole vieläkään nähnyt päivää ilman syömishäiriöllä oireilua. Turhat lupaukset ja harhakuvitelmat vain lietsovat pystymättömyyden tunnetta, kun lupauksiaan ei pysty lunastamaan.

Mutta: kun sitten onnistuu vastustamaan sairattaan, oli kyse sitten kuinka pienestä tai mitättömästä asiasa hyvänsä, on tärkeää muistaa onnitella itseään, ja ehkäpä jopa palkita itseään jollakin tavalla. Minä aion palkita itseäni onnistuneesta yksin suoritetusta lounaasta sunnuntaina shoppailureissulla siskoni kanssa jollakin ihanalla kevätuutuudella. Vaikka sairaus yrittääkin syyllistä, muista siis olla rohkeasti itsestäsi ylpeä. Sairauden vastustaminen on aina hieno teko, ja kun siinä onnistuu on syytäkin tuntea ylepyttä itsestään. Ja juuri niiden pienien erävoittojen kautta saavuttaa lopulta todellisen maalinsa.

Tähän onnistumisen kokemukseen siis kannattaa jäädä kiinni, ja helposti jääkin, kun siihen vain antaa itselleen luvan. Voin nimittäin kertoa, että kun pystyy tekemään jotakin sellaista, mihin ei olisi uskonut pystyvänsä, toisin sanoen ylittää itsensä, on tunne parempi kuin mikään muu. Tunne ottaa sinusta vallan voimakkaammin kuin mikään ahdistuskohtaus. Kun tietää tehneensä oikeasti oikein, tuntee olonsa mahtavaksi ja itsensä voittajaksi. Onnistuneesti suoritetun lounaan jälkeen minä vain itkin onnesta. Ehkäpä tämän mahtavan tunteen vuoksi onnistuminen ruokkiikin onnistumista, sillä siihen tunteeseen jää voimakkaammin koukkuun kuin mihinkään huumeeseen tai sairauteen. Se tunne vetää eteenpäin, ja edessä näkyy toivoa.

Sitä toivoa toivon tämän tekstin herättävän myös teissä rakkaat lukijani. Minä olen pystynyt. Kyllä Sinäkin pystyt!

<3: Ida

Elämänmakuisia edistysaskeleita

Viime viikolla minulla oli pelottava hoitokokous, joka kuitenkin meni lopulta hyvin. Olen tehnyt valtavasti töitä paranemiseni eteen, vaikka en kaikiin tavoitteisiin olekaan päässyt, ja olin tyytyväinen, kun muutkin olivat sen huomanneet.  Hoitokokouksen alussa nimittäin pohdimme edistymistäni. Toki olen edistynyt aliravitsemustilani korjaamisessa, mutta muussa elämässäni olen saavuttanut jotain vieläkin suurempaa. Seuraavassa kerron niistä elämäntäytteisistä muutoksista, joita olen jo sekä itseni ja vanhempieni että hoitohenkilökunnan mielestä saavuttanut.

Ensimmäisenä keskustelussamme hoitokokouksessa otin itse esille sen, kuinka olen pikkuhiljaa avannut elämänpiiriäni ja sosiaalistunut. Samalla olen saanut muuta sisältöä elämääni yksinäisen sairastmiseni tilalle. Joitakin viikkoja takaperin olin ystäväni häissä, ja parin viikon päästä on edessä toisen ystäväni tupaantulijaiset. Olen herätellyt henkiin kesästä alkaen suhdettani parhaaseen ystävääni ja todella nauttinut yhdessä jaetuista hetkistämme ja syvällisistä keskusteluista, joihin olen ajoittain pystynyt uppoutumaan ihan täysin, kun nälkä ja sairaat ajatukset eivät enää pyöri koko ajan mielessä. Olen myös jatkanut tuttua kitaraharrastusta, ja aloittanut yhden uuden. Kitaratunnilla en enää ole se takarivin hiljainen tyttö, vaan rohkeasti itseäni esille tuova nuori nainen ja innokas uuden oppija. Olen uskaltautunut ihmisten pariin ja huomannut, kuinka sosiaalisista suhteista saa virtaa. Ne antavat monikertaisesti sen, mitä niille annat.

Tämä itseni esille tuominen on näkynyt myös minussa ulkonäköni muutoksessa. En enää pukeudu mustiin tai sairauttani esiin tuoviin vaatteisiin, vaan yritän korostaa vaatteeni väreillä ja leikkauksilla parhaita puoliani. Uskallan lakata kynteni näyttävästi neonpinkillä värillä ja tuoda väriä kasvoilleni meikkaamalla. Pidän itsestäni ja ulkonäöstäni huolta ja olen alkanut korostaa minusta pikkuhiljaa esiintyöntyvää naiseuttani hiusten- ja ripsienpidennyksellä, ja saanut vihdoin tuntea jälleen itseni kauniiksi.

Ulkonäköni muuttuminen naiselliseksi on myös yksi merkki siitä muutoksesta, jonka äitini toi esille jo perhetapaamisessamme ennen hoitokokouksta. Olen nimittäin kasvanut henkisesti aimoharppauksin viimeisten kuukausien aikana. Kuten äitini totesi, jos viimeisen osastoreissuni jälkeen he saivat kotiinsa murrosikäisen tytön, on siitä nyt kuoriutumassa nuori aikuinen nainen. Ja perheterapeuttimme meni ajassa vielä kauemmas taaksepäin, ja kertoi, kuinka olen perhetapaamisissa muuttunut lähestulkoon isäni sylissä ja isäni kautta puhuvasta pikkutytöstä vanhempieni kanssa tasapuoliseksi keskustelukumppaniksi ja perheenjäseneksi. Aikuistumisen pelot ja uhkakuvat ovat pikkuhiljaa alkaneet hälvetä mielestäni, vaikka ne vaativatkin vielä työstämistä, ja tilalle ovat tulleet toiveet oman aikuisen elämän tuomasta vapaudesta, sekä voimia luottaa siihen, että siipeni vielä kantavat aikuisuuden haasteiden aallokosta. Pelko liiasta vastuusta alkaa pikkuhiljaa kääntyä oman määräysvallan ja omien rajojen asettamisen suuntaan.

Tämä nuori aikuinen nainen on vihdoin alkanut myös ottaa yhä enemmän vastuuta omasta elämästään, ja paranemisestaan. Tämä on näkynyt syömishäiriötä vastaan taistellessani siten, että olen alkanut ottaa vatuuta yhä enemmän ruokailuistani. Kertaluontoinen kokeilu jännittävästä itsesuoritettu välipalastani muuttui päivitäiseksi tavaksi, vaihtui kahdeksi välipalaksi, ja kasvaa koko ajan pikkuhiljaa. Myös muissa ruokailuissa olen alkanut yhä enemmän itse ottaa vastuuta.

Olen alkanut ottaa vastuuta myös laajemmin ravitsemustilani korjaantumisesta. Kun ennen lisäykset ateriasuunnitelmaani tein vain pakon tai vahvan painostuksen edessä, olen nyt jopa itse oma-aloitteisesti ehdottanut niitä. Lisäksi olen merkittävästi vähentänyt samalla liikkumistani ja rauhoittunut. Liikkumisestani, tai siitä, että se ei kasva liiallisiin mittasuhteisiin, olen oppinut pitämään jo aikaisemmin huolta. Lyhyesti sanottuna olen alkanut siis ottaa vastuuta omasta paranemisestani. Olen ymmärtänyt, että kukaan ei voi syödä tai parantua puolestani, vaikka ainakin isäni olisi sen varmasti jo tehnyt useampaan kertaan.

Tämä liikunnan vähentäminen ja syömisten lisääminen, ja niissä oman vastuun ottaminen viestivät myös toisesta asennemutoksesta. Nimittäin siitä, että asenteeni painonnousuun on muuttunut. Vaikka se aiheuttaa minussa edelleen ahdistusta, ja pelko painon hallitsemattomasta noususta on edelleen suuri, on painoni normalisoimisesta tullut oma todellinen tavoitteeni. Itse asiassa joka kerta vaa'alle noustessani rukoilen, että painoni olisi noussut hieman. Ymmärrän, että painoni nouseminen on edellytys terveelle elämälle, enkä halua jäädä loppuelämäkseni vangiksi silminnähden sairaaseen pikkulapsen kehooni.

Aliravitsemustilani korjaantuessa ja toipumiseni edistyessä myös tunteet ovat nousseet pintaan yhä enemmän ja enemmän. Kun aliravittuna elin jatkuvasti kuin sumussa, olen nyt tuntenut oikeasti. Olen tuntenut surua rakkaan koirani poismenon johdosta, ollut tavattoman iloinen siskoni päästyä opiskelemaan. Ennen kaikkea olen kuitenkin saanut tuntea suunnatonta ahdistusta, joka on ajoittain lamaannuttanut ja painanut minut konkreettisesti maahan. Tämä ahdistuskin kuitenkin on vain keino päästä eteenpäin. Ja ahdistuksen keskeltä sinne eteen on alkanut piirtyä haaveita, toiveita valoisemmasta tulevasta ja unelmia huomisesta, jotka kantavat kohti tavoitettani.

Tämän kaiken muutoksen on mielestäni mahdollistanut hyvin pitkälti se, että olen oppinut käsittelemään asioitani yhä paremmin, ja puhumaan niistä. Tämä on tärkeää, sillä itsen ja oman toiminnan muuttaminen edellyttää ensiksi sen ymmärtämistä. Tässä asiassa olenkin edistynyt ehkä kaikkein eniten. Ensiksi blogini kautta opin kirjoittamalla analysoimaan asioita, ja keskustelin isäni kanssa peloistani ja tunteistani. Pikkuhiljaa onnistuin siirtämään pohdiskelevan ja analysoivan blogipuoleni perhetapaamiseen ja sieltä kahdenkeskisiin keskusteluihin hoitajani kanssa. Hoitajani onkin  tapaamisessamme pohtinut ääneen viime aikoina useampaankin otteeseen sitä, millaisiin sfääreihin mahdankaan päästä, kun ravitsemustilani kunnolla paranee, kun jo nyt pystynyt näin hyviin keskusteluihin. Olemme nimittäin päässeet hoitajani kanssa yhä syvemmälle keskusteluissamme, ja kuten hoitajani hoitokokouksessa totesi, on meille syntynyt ihan oikea terapiasuhde. Ja sen suhteen tuoman avun sekä läheisieni tuen ja oman motivaationi avulla minä vielä teen lopullisen käänteeni, ja paranen.

Keskustelumme hoitokokouksessa avasi silmiäni konkreettisesti etenemiseni suhteen ja antoi siten myös voimia tulevaisuuteen, uskoa siihen, että minussa on se voima, jota tästä sairaudesta eroon pyristeleminen edellyttää. Samalla sain huomata, kuinka paljon hyvää sairaudesta luopuminen voi minulle tuoda, jos vain annan elämälle mahdollisuuden. Joskus onkin meidän jokaisen hyvä jatkuvan yrittämisen keskellä pysähtyä hetkeksi miettimään, mitä on jo saavuttanut. Ja silloin on aihetta onnitella itsestään, katsoa peiliin, ja tuntea ylpeyttä; hyvä minä!

<3: Ida