maanantai 30. heinäkuuta 2012

Ahdistuksen paikkako?

Olen kirjoittanut aikaisemmin siitä, kuinka (mahdollisimman alhainen) painolukema saa syömishäiriötä sairastavan mielessä usein maagisia merkityksiä ja näin ollen painonnousu aiheuttaa järjetöntä ahdistusta. Tänään astuessani vaa'alle näyttivät lukemat jälleen hieman enemmän kuin viime viikolla. Valmistin itseäni henkisesti jo sairauden syytöksiin ja suuriin omantunnontuskiin, mutta ahdistus olikin enää vain ohipyyhkäisevä hetki, joka vaihtui pian toisenlaisiin ajatuksiin. Tämä on kohdallani todella iso asia, sillä nähdäkseni nimenomaan painonnouseminen on sairaushistoriani aikana ollut se kaikista isoin ahdistuksen aiheuttaja ja sen hyväksyminen suurin kompastumiskiveni paranemisenpolulla.

Ensimmäiseksi heti pienen ahdistuneen hetken jälkeen minut nimittäin valtasi huojennus. Tämä tunne osoittaa todeksi ne ajatukset, joita olen mielessäni pyöritellyt viime aikoina. Alan nimittäin ymmärtää yhä paremmin omaa tilannettani ja minulla on herännyt huoli omasta kunnostani ja jaksamisestani. Aikaisemmin olen kyllä jollakin tavalla ymmärtänyt, etten voi jatkaa näin alipainoisena ja aliravittuna loputtomiin, mutta sysännyt hetkeä, jolloin alan konkreettisesti tehdä asialle jotain yhä vain kauemmas ja kauemmas tulevaisuuteen. Nyt vihdoin ymmärrän, että liikun edelleen vaarallisilla vesillä eikä minulle koskaan tule parempaa hetkeä hoitaa itseäni myös fyysisesti parempaan kuntoon. Se, että minulla on herännyt huoli omasta kunnostani ja olen vieläpä valmis tekemään paljon töitä asian korjaamiseksi osoittaa, että olen edennyt paranemisprosessissani myös henkisellä puolella. Anorektinen mieli nimittäin usein hämärtää sairastavan todellisuudentajun sairastavan tilanteesta ja kunnosta ja luo valheellista turvallisuuden tunnetta sairauden käskyjen noudattamisesta, vaikka todellisuudessa sairauden tavoitteena onkin sairastavan henkilön tuhoaminen niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Huojennuksen tunteeni liittyi tänä aamuna myös siihen, että olin aidosti pelännyt painon hetkellistä laskua. Tämä on jälleen osoitus siitä, että tällä kertaa tavoitteenani ei ole sairauden sanelema laihduttaminen tai kuolema, vaan haluan oikeasti saada nostettua painoni terveellisempiin lukemiin, vaikka tahtini onkin maltillinen. Näin ollen tunsin siis huojennusta siitä, että olen todella menossa parempaan suuntaan eikä kuntoni ole romahtamssa.

Tämä huojennus vaihtuikin pian helpotukseksi, kun minut valtasi ajatus siitä, että suuri työni, jota olen viimeiset kuukaudet yhdessä vanhempieni tukemana tehnyt ei ole valunut hukkaan. Pelkoni painon laskemiseen oli nimittäin suurelta osin myös pelkoa siitä, että jo saavutettu edistyminen olisi menetetty ja joutuisin aloittamaan ikään kuin alusta. Tämä on jälleen yksi merkki siitä, että haluan todella nyt saavuttaa tuloksia ja olen itse hoitamassa itseäni. Osastolla painon nostaminen on kohtuullisen helppoa, sillä ulkoiset rajoitteet ovat niin voimakkaita. Riskinä kuitenkin on, että saavutetun edistymisen kuitenkin pyrkii heti tuhoamaan hoidosta päästyään ikään kuin sabotoidakseen hoidon, johon ei itse ole ollut sitoutunut. Näin on myös minulle käynyt usein, mutta nyt olen itse motivoitunut korjaamaan tilannettani ja ylpeä saavutuksistani, enkä halua tuhota niitä.

Helpotuksen tunne liittyi minulla nimenomaan myös siihen, että tuo edellä mainitsemani suuri työ on  tuottanut riittävästi tulosta. Sairastavat ovat itseään kohtaan usein hyvin vaativia, joka liittyy paitsi sairauteen myös paranemiseen. Myös minulla on lähes jatkuvasti sellainen tunne, että en ole kyennyt tarpeeksi hyvään suoritukseen tai tehnyt riittävästi. Todellisuudessa taistelen sairauttani vastaan päivittäin parhaani mukaan ja työskentelen jo omilla äärirajoillani. Sairastuneiden olisikin toipuessaan hyvä opetella myös sallivampaa ´ja armeliaampaa suhtautumista itseensä. Tämä tarkoittaa oman heikkouden, omien puutteiden ja epäonnistumistenkin hyväksymistä, eikä ole sama asia kuin sairaudelle periksi antamista. Tänään vaa'alla seistessäni sain onnekseni todeta, että olen kyennyt taistelemaan riittävästi. En täydellisesti, mutta riittävästi.

Se, että suuri työni on vihdoin alkanut tuottaa oikeasti tulosta, synnyttääkin minussa myös varovaista ylpeyttä itsestäni. Anoreksia uskottelee sairastavalle, että painon nouseminen on epäonnistumista ja jonkinlainen tappio. Ja niinhän se onkin: tappio sairaudelle. Se sen sijaan se, että olen saanut nostettua painoani osoittaa minulle, että olen onnistunut taistelemaan sairautta vastaan. Vaa'an kohonneet lukemat olivat siis jälleen erävoitto terveelle puolelle, ja nyt huomaan sen puolen pyrkivän ajatuksiini jo yhä enemmän esiin sairaiden ajatusten yläpuolelle.

Ylpeyttä, jonka painonnouseminen minussa aiheutta korostaa entisestään se, että olen kesän aikana joutunut ottamaan vastuuta yhä enemmän itse syömisistäni. Painon nostaminen on tietysti silloin helpompaa, kun joku muu ottaa siitä ikään kuin vastuun ja sujuu näin yleensä helpommin ja kivuttomammin. Tällöin tilanteessa, jossa vastuuta omasta toipumisestaan ei pysty vielä ollenkaan ottamaan, saattaa osastohoito olla sairastavalle jopa helpotus ja usein välttämättömyys. Vaikka olenkin oppinut piikuhiljaa ottamaan liikkumisestani ja syömisistäni lisää vastuuta, on rehellisyyden nimissä minunkin todettava, että tarvitsen vielä niin paljon tukea ruokailuihin, että ilman vanhempiani olisi osastohoito todennäköisesti minullekin ainoa vaihtoehto vielä tällä hetkellä. Olen kuitenkin onnellinen, että hoitoni on kyetty järjestämään toisin, sillä olen sitoutuneempi tällaiseen hoitoon, ja painon nostamiseen, jolloin se myös tuottaa nähdäkseni pysyvämpiä tuloksia.

Painon nouseminen aiheuttikin minssa jälleen lisää varmuutta paitsi siitä, että tämä on minulle sopiva hoitomuoto myös siitä, että olen oikealla tiellä ja tämä on minun tapani ja aikani parantua. Usein vaa'alla olen miettinyt, miten selviä yli lukemien aiheuttamasta ahdistuksesta ja jaksan jatkaa eteenpäin. Nyt olen kuitenkin sisäistänyt sen, että painon nousu on tällä hetkellä välttämätötä ja sain varmuutta jatkaa valitsemallani tiellä, kun huomasin selviäväni myös sairauden aiheuttamasta syyllisyydestä.

Kun varmuus siitä, että olen oikealla tiellä sisälläni vahvistui, huomasin pikkuhiljaa sisälläni heräävän jopa onnen tunteen. Tämä onnen tunne liittyi siihen oivallukseen, että näin pääsen eteenpäin. Eteenpäin meneminen on lopulta kuitenkin ehkä suurin toivoa herättävä tekijä paranemisen polulla. Sairaus vakuuttelee usein sairastavalle, että paikallaan pysyminen ja tuttujen sairaiden rutiinien noudattaminen on kaikkein turvallisinta. Tämä valheellinen turvallisuuden tunne aiheuttaa kuitenkin lopulta epätoivoa; voiko tästä koskaan parantua, onko elämäni aina tällaista. Vain se, että pystyy edistymään terveellä puolella tuo kaivattua toivoa taisteluun paremman elämän puolesta. Huomatessaan edistymisensä voi myös nauttia pienen palan kerrallaan myös siitä onnen tunteesta, jota terve elämä tuo tullessaan, mutta jonka sairaus on pyrkinyt mahdollisimman tehokkaasti tuhoamaan. Ja jo hieman sitä maistaneena voin vakuuttaa, että se onnen tunne on todella tavoittelemisen arvoinen.

Seistessäni vaa'alla tuijottaen vaa'an hieman edellistä kertaa suurempia numeroita tunsin myös itseni hieman kauniimmaksi. Vaikka tajuankin, ettei tuo viikon sisällä saavuttamani pieni painonnousu näy vielä ulkonäössäni, oli kyse enemmän tunteesta ja oivalluksesta, jonka olen tehnyt. Tiedetäänhän, että anoreksiaan liittyy vääristynyt kehokuva, joka hämärtää paitsi todellisuuden tajua omasta tilanteesta saa sairastavan tuntemaan usein itsensä myös rumaksi ja lihavaksi painon noustessa.  Nyt olen tajunnut ja oikeasti sisäistänyt sen, että jokainen satagrammaa, jonka nykyisissä lukemissani saan lisää tekee minusta kauniimman. En halua enää näyttää sairaalta tai lapselta. Haluan näyttää normaalilta, terveeltä nuorelta naiselta. Ja ennen kaikkea: haluan näyttää yhä enemmän omalta itseltäni.

Kuten huomaatte, aiheuttivat vaa'an lukemat jälleen minussa monenlaisia tunteita, vaikka ne tällä kertaa olivatkin enimmäkseen positiivisia. Tavoitteenani kuitenkin on, että pystyisin suhtautumaan vaa'an lukemiin pelkkinä numeroina, jotka eivät määrittele minua tai arvoani millään tavalla. Vaa'an lukemien vain pitää vielä kasvaa, jotta voisin saavuttaa tavoitteeni eli terveen elämän. Vaikka tähän tavoitteeseeni onkin vielä matkaa, huomaan edistyneeni senkin oivaltamisessa jo huomattavasti. Toisin kuin ennen, en enää saanut suurta ahdistuskohtausta vaa'an lukemat nähdessäni. Enkä alkanut kompensoimaan painonnousua. Ennen paino olisi jäänyt myös kummittelemaan mieleeni koko loppupäiväksi. Nyt löysin aamupäiväksi muita keskustelunaiheita, muuta tekemistä ja sain muita ajatuksen aiheita. Ja kuinka ollakaan: lounasaikaan mennessä olin jo lähes unohtanut koko painon.

Toivon kirjoitukseni tuovan muille sairastaville toivoa: painonnousun aiheuttamasta ahdistuksesta pääsee yli ja siihen voi jopa tottua, vaikka sitä onkin välillä vaikea uskoa. Ja kun on itse oikeasti valmis hyväksymään painonnousun ja tahti ja tapa on itselle sopiva, huomaa, mitä kaikkea hyvääkin painonnousu mukanaan tuo. Ensimmäistä kertaa myös todella itse uskon, että painonnousemisen tuoma ahdistus ja paha olo helpottaa pikkuhiljaa. Siksi, vaikka takanani on monta ahdistusta herättänyttä punnitustapahtumaa, haluan rohkaista muita vastaavassa tilanteessa olevia ihmisiä: joskus siitä ahdistuksesta kannattaa vain mennä läpi. Pelkojen kohtaamisen jälkeinen hyvänonnetunne on sen arvoista. Ja onhan lopulta painon normalisoiminen  kuitenkin ainoa tie parantumiseen.

Rohkeasti siis eteenpäin!
<3: Ida

torstai 26. heinäkuuta 2012

Hoitokokous -välitavoite saavutettu!

Tiistaina minulla oli hoitokokous, johon olin panostanut paljon. Hoitokokouksen ideana oli yhdessä poliklinikan hoitavien tahojeni eli omahoitajani ja lääkärini kanssa katsoa tilannettani ja suunnitella hoitoani eteenpäin. Se oli minulle eräänlainen tärkeä välitavoite paranemisprosessissani. Seuraavassa kerron hieman, miten tämä hoitokokous meni ja millaisia tuntemuksia ja ajatuksia se minussa herätti.

Sanalla sanoen voin todeta hoitokokouksen menneen hyvin. Sain positiivista palautetta, olenhan edennyt hoidossa paitsi henkisellä puolella nyt ensimmäistä kertaa kotona myös somaattisella puolella ja painon nostamisessa. Sain myös kerrottua avoimesti tilanteestani ja pohdimme yhdessä, mitä on jo saavutettu ja kuinka voisin edetä tästä. Hoitoani päätettiin poliklinikalla jatkaa nyt suunnilleen entiseen malliin seuraavat puoli vuotta, mikäli muutoksia voinnissani ja sen kehittymisessä ei tapahdu. Minulle ehdotettiin polikliinisesti lisäksi ryhmää, joka voisi sopia minulle.

Vaikka hoitokokous sujuikin hyvin, olin odottanut sitä jännityksellä, jopa pelännyt sitä etukäteen. Tämä johtuu siitä, että edellisistä hoitokokouksista minulla on enimmäkseen huonoja kokemuksia. Edellisiin hotiokokouksiin olenkin mennyt usein tilanteessa, jossa vointini on joko huonontunut edellisestä tai pysynyt pitkän aikaa heikkona. Tällöin olen kokenut, että mielipiteitäni ei ole kuultu ja että edistymiseni henkisellä puolella on jäänyt somaattisen tilanteeni varjoon. Vaikka tilanne oli nyt toinen, kummittelivat mielessäni muistot noista edellisistä kokemuksista. Lisäksi sairauteen kuuluu paitsi yleinen negatiivinen asenne, jolloin aina pelkää kaikkein pahinta, myös kriittisyys itseään kohtaan, ja myös minun mielessäni pyöri ajatus, olenko sittenkään pystynyt riittävän hyvään suoritukseen.

Odotukseni ja itsekriittisen asenteeni huomioon ottaen ei lienekään ihme, että ensimmäinen tunne, joka minulla hoitokokouksessa heräsi, oli hämmennys. Olin suoraan sanottuna ihmeissäni, ettei kokous mennyt tutun kaavan mukaan, jossa minua yritetään painostaa sellaiseen hoitoon, johon en halua. Olin myös aidosti hämmentynyt saamastani positiivisesta palautteesta: olenko oikeasti onnistunut tekemään jotain tällä kertaa oikein. Kun tähän lisätään vielä se, kuinka vaikeaa anoreksiaa sairastavan ja myös minun on ottaa positiivista palautetta vastaan edistymisestään, mistä olen kirjoittanut jo aikaisemminkin, ei liene ihme, että odottamattomat kannustukseksi tarkoitetut kommentit saivat minut jopa vaivaantumaan.

Hämmennyksen jälkeen huomasin, kuinka sairaus yritti jälleen puskea pintaan, ja tunsin huonoa omatuntoa. Anoreksiahan pyrkii tuhoamaan sairastavan ja syyllistää sairastavaa jokaisesta edistymisaskeleesta terveellä puolella. Etenkin kommentti painostani sai minut hetkeksi jopa ahdistumaan. Eikä ihme, olihan se paha isku "anoreksia-peikolle", joka sisukkaasti edelleen yrittää minut tuhota. On tärkeä ymmärtää, että tämä ahdistus on kuitenkin valitettavasti osa paranemista, jopa sen edellytys, ja vain osoitus siitä, että todella taistelee sairauttaan vastaan.  Pääasia on, että näistä ahdistuksen hetkistä pääsee yli ja jatkaa valitsemallaan tervehtymisen tiellä.

Onneksi olenkin edennyt terveellä puolella jo niin paljon, että kykyenin pian siirtämään ahdistukseni syrjään, ja nauttimaan onnistumisen kokemuksesta. Olin jo hoitokokouksen päivästä sovitessani päättänyt tällä kertaa onnistua ja että tällä kertaa menen hyvillä mielin hyvien tulosten kanssa hoitokokoukseen. Tiedän, että onnistumiseni oli ehkä vastoin odotuksia, olinhan lähtenyt taas osastolta yleisen mielipiteen mukaan liian varhaisessa vaiheessa ja vastoin suosituksia. Lisäksi minulla on takanani useita yrityksiä korjata tilannettani kotona, ja niistä edelliset ovat epäonnistuneet. Pian minut valtasikin suuri ylpeys itsestäni: olen onnistunut tavoitteessani. Olen todella edistynyt ja muutkin tunnustavat sen.

Tämä onnistumisen kokemus ja ylpeys itsestäni vahvistivat ajatustani, josta olen kirjoittanut jo aikaisemminkin, että olen nyt todella itse parantamassa itseäni. Oma tavoitteeni on siis tällä hetkellä aidosti itseni taisteleminen irti tästä sairaudesta eikä hoitoa vain yritetä kaataa minulle jostakin ylhäältäpäin tai minua yritetä väkisin pelastaa. Käsittääkseni tämän oivaltaminen on koko hoidon onnistumisen edellytys. Kun tavoitteeni olivat yhtenevät hoitavien tahojen kanssa, myös keskustelu jatkostani sujui paremmin. En yrittänyt enää vastustaa kaikkea minulle ehdotettua hoitoa, vaan mietin ja puhuin aidosti siitä, mikä minua voisi auttaa ja minkälaisesta hoidosta tuntisin hyötyväni.

Tämän kaltainen keskustelu oli myös yksi osoitus siitä, että kykenen nyt ottamaan hoitoa vastaan. Hoidossa käyminen pelkän käymisen vuoksi on mielestäni yleensä turhaa, jos siitä ei saa mitään irti eikä se edesauta toipumista. Itsellänikin on ollut tällainen tilanne ainakin melko lähellä välillä. Onkin melko yleistä, että siinä sairauden vaiheessa kun oma motivaatio ei ole vielä kohdillaan, hoidosta ei osaa eikä haluakaan hyötyä, vaikka näennäisesti hoidossa olisikin. Samoin terapiaa ei suositella aloitettavaksi vielä painoindeksi ollessa kovin matala: liian aliravittuna kyky käsitellä omia ajatuksiaan on vielä heikkoa. Oikean vaiheen löytäminen oikealle hoidolle onkin nähdäkseni keskeinen seikka koko hoidon onnistumista ajatellen. Itse koen nyt olevani ehkä ensimmäistä kertaa oikeasti siinä vaiheessa että hyödyn ehkä paitsi yksilöllisistä keskusteluista myös ryhmämuotoisesta toiminnasta, jossa on tarkoituksena käsitellä toipumiseen liittyvien muutoksien mukanaan tuomia ajatuksia ja pelkoja.

Minulle sopivinta hoitomuotoa pohtiessani vahvistui myös käsitykseni siitä, että tämä on minun tapani toipua ja tällainen kotihoito sopii minulle. Uskon myös, että hoitavat tahoni ymmärsivät nyt, että minulle sopii rauhallinen etenemistahti pienin askelin. Eteenpäin puskemista kovaa vauhtia kun on yritetty jo useasti osastolla, eikä se ole tuottanut toivottua tulosta. Minulle sopivalla hoitomuodolla tarkoitan myös muun muassa sitä, että ensisijainen hoitomuotoni on vanhempieni kotihoito. Olenkin ylpeä paitsi itsestäni myös vanhemmitani, jotka ovat jaksaneet tukea minua tällä matkallani. Erityisesti isäni on saanut ottaa suuren vastuun minun hoitamisestani ja joutunut milloin minkäkinlaisiin rooleihin, useasti jopa hoitajan ja terapeutin roolehin. Jokaisen on löydettävä oma itselle sopiva hoitomuoto, ja minulle tämä tuntuu olevan sellainen. Pääasia hoidon toimivuuden kannalta on, että sairastunut on itse siihen sitoutunut ja valmis menemään eteenpäin.

Saavuttaessani tavoitteeni hoitokokouksen suhteen sainkin onnekseni nimittäin todeta, että kykenen menemään eteenpäin toipumiseni saralla, vaikka tahti tuntuukin välillä tuskallisen hitaalta. Taustallani on pitkään jatkunutta hoitoa, jolloin olen jumittanut suunnilleen paikoillani sairauteni kanssa. Vaikka sairaasta saattaakin hetkellisesti tuntua turvallisimmalta pysyä samassa tutussa tilanteessa, on tilanteen kroonistuminen todellisuudessa kaikista stressaavinta ja myös vaarallisinta. Kun ei pääse ollenkaan eteenpäin, käyvät paineet ulkopuolelta sietämättömiksi ja herää myös epäilys, voiko tästä selvitä. Tällöin sairastunut saattaa tuudittautua huonoon tilanteeseensa ikään kuin se olisi ainoa vaihtoehto. Nyt näen kuitenkin ensimmäistä kertaa todellista toivoa: ehkä minun onkin mahdollista vielä toipua.

Vaikka olenkin tyytyväinen, että saavutin itselle asettamani välitavoitteen, vahvistuikin hoitokokouksen myötä minussa ajatus, että tästä on päästävä edelleen eteenpäin. Saavuttamani tilanne ei vielä ole minulle riittävä eikä tyydyttävä. Uusi välitavoitteeni ja ajatukseni ovatkin jo seuraavassa hoitokouksessa. Haluan tuntea uudelleen sen mahtavan onnistumisen tunteen, jonka koin tiistaina. Ja lopullinen päämääränihän on nimittäin, ei enempää eikä vähempää, kuin paraneminen. Ja nyt pidän kiinni siitä tavoitteestani enkä aio perääntyä.

<3: Ida

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Nautinnollinen reissu ja onnistumisia buffetissa


Olimme viime perjantaina käymässä perheeni kanssa Tallinnassa. Reissu onnistui kaikin puolin hyvin, ja mikä tärkeintä sain taas huomata olevani jo pitkällä paranemisprosessissani ja pystyväni nauttimaan elämästä aivan toisella tavalla kuin ennen. Tämän vuoksi päätinkin nyt jakaa kanssanne reisuun liittyviä oivalluksia ja onnistumisen hetkiä, joista suurimmat sain kokea päivällisen buffet-pöydässä.

Pieni matkamme oli minulle tärkeä, sillä se palautti mieleeni muistoja lapsuuteeni ja nuoruuteeni ennen sairastumista kuuluneista perheeni kanssa tehdyistä yhteisistä matkoista. Sairastumiseni myötä nuo yhteiset matkamme ovat jääneet pois, enkä niistä olisi varmasti olisi osannutkaan nauttia. Vakavasti sairas henkilö on ikään kuin yksin sairautensa luomassa vankilassa, jossa tavoitteena on kärsimyksen maksimointi, ja elämästä nauttiminen muuttuu mahdottomaksi, kun elämä pyrkii pelkästään itsen rankaisemisen ja kiduttamisen ympärillä. Nyt kuitenkin koin ihania hetkiä reissullamme ja nautin hyvästä seurasta.

Kykyäni nauttia reissusta lisäsi varmasti se, etten ahdistu enää niin helposti kuin pahimpina sairausaikoinani. Aliravittuna ihminen on ikään kuin jatkuvassa stressitilassa ja pienetkin muutokset päivittäisistä arkirutiineista tuntuvat kuormittavilta. Lisäksi aliravitsemustilaan liittyy usein aistiyliherkkyyttä, joka lisää sairastavan stressitasoa entisestään. Ennen olisinkin kokenut pahaa oloa laivan metelissä ja tax free -kaupan väentungoksessa. Nyt tuuppivat ihmiset tuskin häiritsivät minua keskittyessäni valitsemaan mieluisimpia karkkipusseja ostoskoriini ja ihaillessani merkkilaukkuja ja -koruja.

Hyvän olon tunnetta  lisäsi varmasti myös se, että olen onnistunut rikkomaan tuttuja arkirutiinejani, eikä se enää aiheuttanut minulle kohtuutonta stressiä tai ahdistusta. Koska olimme matkoilla käytännössä koko päivän, jouduin tämän reissun vuoksi ensimmäistä kertaa kuitenkin luopumaan myös päivittäisistä pikku kävelylenkeistäni. Olin kuitenkin päättänyt jo etukäteen, että koska liikkumista ja kävelyä tulee muussa muodossa joka tapauksessa ihan riittävästi ja kyse on vain yhdestä päivästä, en aio stessata liikunnasta. Aikaisemmin tämä olisi kohdallani ollut varmasti mahdotonta, mutta nyt pystyinkin jättämään sisäisen askelmittarini kotiini ja olemaan miettimättä päivittäistä liikuntamäärää matkan aikana. Tämä kertoo mielestäni siitä, että alan olla jo kuitenkin aika vahvoilla pakkoliikkumisen voittamisen suhteen.

Ainoa hyvän olon tunnetta vähentävä tekijä reissullamme taisikin olla vatsakipu, joka oli vaivanani päivän aikana. Sen avulla sain kuitenkin huomata olevani taistelussani sairautta vastaan jo pidemmällä kuin olisin uskonut. Vatsakivusta huolimatta sain nimittäin syötyä Tallinnaan varaamani eväät. Sairastavien on hyvä tiedostaa, että sairauteen, huonoon syömiseen ja aliravitsemustilaan sekä valitettavasti usein myös syömistottumusten muuttamiseen, vaikka se olisikin parempaan suuntaan, kuuluu usein paitsi henkisiä myös somaattisia vatsakipuja. Vatsakivusta sairaus saa helposti syyn vähentää syömistä. Entistä edelleen heikompi syöminen ei kuitenkaan auta asiaa, vaan päinvastoin ajaa pahaan noidankehään, jolloin kivut vain pahenevat ja syöminen vaikeutuu entisestään. Tämän olen saanut itsekin kokea valitettavan usein kantapään kautta, ja siksi olenkin nyt päättänyt, etten enää hyväksy minkäänlaisia (teko)syitä ruokailujen väliinjättämiseen. Siksi päätin reissullamme katsoa kipua silmästä silmään ja taistelin urheasti evääni kurkusta alas.

Vaikka olenkin ylpeä suorituksestani lounaalla, reissumme suurimmat onnistumisenkokemukset sain kuitenkin kokea päivällisaikaan illalla laivan buffetissa. Vaikka vapaampi syöminen seisovasta pöydästä aiheuttikin jännitystä etukäteen, suoriuduin haasteestani mielestäni hyvin, ehkä paremmin kuin koskaan ennen ulkona syödessäni. Ulkona julkisella paikalla syöminen onkin haaste sairastavalle jo sinänsä, sillä usein ihmisten edessä syöminen aiheuttaa häpeän tunnetta ja syyllisyyttä. Ulkona syödessä myös ruokailuun liittyviä pyhiä rutiineja on myös vaikeampi suorittaa, ja ruokailuhetken maagisuus on uhkana kadota. Lisäksi ulkona syömiseen liittyy oma haasteensa sen suhteen, että yleensä ei voi tarkkaan tietää mitä tarjolla olevat ruoat sisältävät. Tämän sairastava kokee usein uhkaavana, sillä hän pelkää painon lähtevän räjähdysmäisesti nousuun, jos ei pysty olemaan varma syömänsä ruoan kaloreista. Myös anoreksiaan liittyvä kontrollin tunne on uhattuna, kun tarkkoja ravintosisältöjä ei tiedä etukäteen. Tämä lisää myös turvattomuuden tunnetta, kun tarjolla ei ehkä olekaan tuttuja ja turvalliselta tuntuvia ruokia.

Nyt kuitenkin onnistuin työntämään syrjään kalorilaskurin ja nuo epämiellyttävät tunteeni ja sain kuulla syömiseni näyttävän myös ulkopuolisen silmistä melko normaalilta. Ja syömistilanteessa pystyinkin rikkomaan paitsi totuttuja maneerejani myös tuttuja rutiinejani syömisaikataulujeni suhteen, mikä on sairastavalle usein todella haastavaa ellei jopa mahdotonta. Ensinnäkin päivällisaika oli tuttuun arkirytmiini verraten aikainen ja lisäksi suoriuduin vielä ruokailusta normaalissa ajassa, eli suunnilleen samaan aikaan muiden kanssa.

Tärkeintä oli buffetissa syödessäni kuitenkin se, että ensimmäistä kertaa sairauteni aikana en yrittänyt tilaisuuden tullessa minimoida syömistäni, vaan söin kunnes tunsin oloni kylläiseksi, kuten kuuluu. Tämä on olennainen asia, sillä anoreksia pyrkii tietysti jatkuvasti syömään mahdollisimman vähän järjettömän painonnousun pelossa. En myöskään yrittänyt täyttää vatsaani tai hämätä perhettäni tai itseäni täyttämällä vatsaani pelkillä kasviksilla, vaan valikoin lautaselleni salaatin lisäksi myös proteiinipitoisia herkkuja ja kylkiäiseksi perunaa. Tämä osoitti minulle, että syön todella itseäni varten, ja minulla on lupa syödä, vaikka ei siihen ulkopuolista pakotetta olisikaan. Usein sairastavien on helpompi syödä osastolla kuin kotioloissa, sillä lupa ja pakko syödä tulee ulkopuolelta, eikä tarvitse itse neuvotella sairauden kanssa. Lopulta kuitenkin paranemisen edellytys on, että sisäistää tuon oikeuden syödä.

Hienoa oli mielestäni siis jo se, että uskalsin syödä itseni kylläiseksi, mutta jo hatunnoston arvoista oli se, että kun tunsin oloni jo kylläiseksi, uskalsin vielä hakea lisää kaikkein parhaimmilta maistuvia tarjottavia ja vähän jälkiruokaakin. Suurin asia, joka nyt ruokailussani oli muuttunut olikin, että uskalsin syödä oikeasti mielitekojeni mukaan. Valikoin seisovasta pöydästä minusta kaikista parhaimman näköisiä ja makuisia herkkuja. Olen siis vihdoin alkanut tajuta, että myös minulla on oikeus nauttia ruoasta, ja elämästä yleensä, kuten meillä kaikilla on.

Millaisia tunteita tällainen onnistunut syöminen buffetissa minussa sitten herätti? Pakko on myöntää, että sairaus yritti saada minua tuntemaan syyllisyyttä, mutta se kuuluu asiaan vielä toipumisvaiheessa. Tärkeämpää on nähdäkseni kuitenkin se, että pääsee yli sairauden aiheuttamista omantunnontuskista ja kykenee toimimaan terveellä tavalla. Minä pystyin jo laittamaan melko pitkälti syrjään syllisyydentunteeni ja päällimmäinen tunne joka minulle jäi ruokailun jälkeen oli tyytyväisyys itseeni.

Olenkin todella ylpeä omasta edistymisestäni, jota seisovassa pöydässä onnistunut syöminen taas osoitti. En voikaan kylliksi korostaa, vaikka toistankin jo itseäni, että aitoja onnistumisen kokemuksia saa vain erävoitoista sairauttaan vastaan, ei anoreksian käskyjen noudattamisesta. Vaikka se toisaalta edellyttääkin silloin tällöin omalta mukavuusalueeltaan poistumista, tuntui myös turvalliselta huomata, etten ole enää täysin sairauden vietävissä vaan kykenen myös ruokapöydässä tekemään valintoja itse ilman sairautta. Tämä turvallisuuden tunne antoi myös toivoa: ehkä voinkin vielä toipua. Ja voin vakuuttaa, että sairaudesta ja sen kahleista luopuminen askel kerrallaan tuntuu äärettömän vapauttavalta.




<3: Ida

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Ihan tavallinen päivä?

Viime viikolla talossamme tehtiin remonttia, joten minun piti lähteä vanhempieni kanssa pois kotoa. Torstaina päätimme tehdä päivän reissun Porvooseen. Kävelimme pitkin joen vartta, tutustuimme vanhankaupungin pikkuputiikkeihin ja teimme hienoja löytöjä merkkivaatteiden kaupassa sekä tietysti Brunbergin tehtaanmyymälässä. Tämä reissu oli taas yksi pieni askel matkallani oikeaa elämää etsimässä, joten päätin jakaa kokemukseni teidän kanssanne.


Vaikka idea Porvoon reissusta oli ollut jo pidempään esillä, sillä se kuuluu lähes jokakesäisiin perinteisiimme, tuli lopullinen päätös reissuun lähtemisestä vasta samana päivänä. Olen ylpeä itsestäni, että kykenin tällaiseen ex tempore-matkaan. Usein syömishäiriöön kun kuuluu se, että kaiken tulee olla etukäteen hyvin suunniteltua, sillä tällöin sairastavasta tuntuu, että elämä on paremmin omassa kontrollissa. Ennen ilman huolellista suunnittelua tehty reissu ajankohdan, päivänkulun sekä tietysti siihen kuuluvien ruokailujen osalta olisi minullekin ollut mahdoton ajatus. Nyt kuitenkin siihen pystyin. Ja sain jälleen huomata, kuinka irtautuessa hieman sairauden luopumasta näennäisestä kontrollin tunteesta ja katsomalla, mitä elämällä on tarjottavana, voi kohdata iloisia yllätyksiä. Rohkaisen jokaista sairastavaa kokeilemaan konrollista luopumista, vaikka se saattaakin tuntua pelottavalta!

Sen lisäksi, ettei matkaa ollut suunniteltu tarkasti etukäteen, rikkoi se tuttuja rutiinejani myös muulla tapaa. Olen tottunut viettämään jokaisen päiväni aikalailla samankaavan mukaan, ja olen luonut rutiineja ja aikatauluja kotielämääni. Päivä poissa kotoa kuitenkin pakotti minut rikkomaan näitä rutiineja. Olen kirjoittanut näistä syömishäiriötä sairastavalle tärkeistä rutiineista jo aikaisemminkin. Ne luovat minulle paitsi edellä mainitsemaani kontrollintunnetta myös turvallisuuden tunnetta. Kun toteuttaa tuttuja rutiineja, ei tarvitse kyseenalaistaa omaa toimintaansa eikä näin ollen myöskään neuvotella sairauden kanssa. Vaikka tutut rutiinit luovatkin turvallisuuden tunnetta sairastavalla ja ovat tämän vuoksi tärkeitä, kannattaa niistä silloin tällöin opetella poikkeamaan. Muuten voi käydä niin, että rutiineista mudostuu pakkotoimintoja, jotka rajoittavat sairastavan elämää ja eristävät muusta maailmasta ja ihmisistä.

Minulla tämä Porvoon reissu olikin taas yksi omasta maailmastani maailmaan ja elämään ihmisten pariin avaava reissu. Syömishäiriö usein pyrkii eristämään sairastavan kotiinsa. Tämä johtuu paitsi rajottavista rutiineista myös häpeästä itseään kohtaan ja siitä, että aliravittuna ihminen kokee itsensä usein "sosiaalisesti kyvyttömäksi", jolloin muiden parissa oleminen vaikeutuu. On kuitenkin tärkeää, että sairastava pitäisi kontakteja ulkopuoliseen elämään ja muihin ihmisiin, jotta ei jäisi yksin sairaaseen maailmaansa. Ehkä tärkein asia, jonka minä sain jälleen torstaina huomata ihmisten pariin astuessani oli, että se kasvattaa itsetuntoa. Usein yksin ollessa tyytyy vain kuuntelemaan sairauden haukkumista siitä, kuinka on huono ja vääränlainen kaikella tapaa. Uskaltautumalla rohkeasti ihmisten pariin näkee muuta elämää, jolloin on helpompi suhteuttaa omat ajatukset realistisempiin mittasuhteisiin ja huomaa, kuinka ei muista ihmisistä ehkä olekaan yhtä vastenmielinen kuin on omassa mielessä saattanut kuvitella.

Vaikka olikin mukava ja tärkeää päästä ylipäätään ihmisten pariin, vietin ensisijaisesti Porvoon-matkallamme kuitenkin aikaa vanhempieni kanssa. Vaikka rakkaiden ihmisten kanssa vietetty aika on jokaiselle ihmiselle tärkeää, tekee se sairastavalle erityisen hyvää. Minä ainakin sain tuntea itseni vanhempieni seurassa arvokkaaksi ja rakkaaksi, mikä on ehkä tärkeimpiä voimavaroja, joita läheiset ihmiset voivat sairastavalle tarjota. Usein syömishäiriöön kuuluu ajatus, että kaikesta pitäisi selvitä ja pärjätä yksin. Sairaudesta selviäminen on kuitenkin niin vaikeaa, että siitä ei selviä eikä tarvitse selvitä yksin. Jokainen sairastava tarvitseekin läheisten ihmisten tukea, rohkaisua ja rakkautta vaikealla matkallaan.

Reissuumme kuului myös ulkona syöminen, mikä merkitsi taas minulle tuttujen rutiinien rikkomista. Kun ennen tutusta ruokalistastani poikkeaminen on ollut mahdotonta, olen nyt opetellut syömään muutamassa paikassa myös kodin ulkopuolella. Tämä on tajonnut paitsi vaihtelua, antanut minulle mahdollisuuksia myös viettää enemmän aikaa esimerkiksi kaupungilla, kun ei ole tarvinnut olla jo muutaman tunnin päästä kotona syömässä.  Reissullamme ei näitiä minulle tuttuja ruokapaikkoja kuitenkaan ollut lähettyvillä, joten jouduin ottamaan riskin ja kokeilemaan kokonaan uutta paikkaa. Sairauteen kuuluva joustamattomuus ja kontrollin tunne kulminoituu syömishäiriössä useimmiten nimenomaan ruokailuihin, ja sairastavasta saattaa tuntua erittäin vaikealta poiketa niihin liittyvistä tutuista rutiineista. Minä uskalsin tämän rohkean askeleen ottaa ja söin lounaan, jonka ravintosisältöjä en tarkkaan tiennyt ja joka poikkesi normaalista arjestani, ja voin vakuuttaa, että mitään pahaa ei tapahtunut. Päinvastoin tunne oli vapauttava. Lisäksi se tarjosi minulle mallin ja mahdollisuuden harjoitella hieman normaalimpaa syömistä ja syömistilannetta seurassa ja yleisellä paikalla.

Ruokailujen lisäksi toinen huolenaiheeni auton startatessa pihastamme liittyi tietysti liikkumiseen. Olin järjen vastaisesti huolissani siitä, että liikkumiseni olisi liian rajattua, vaikka todellisuudessa tuolla matkalla liikkumista kaupungissa kulkiessa ja shoppaillessa tuli varmasti enemmän kuin minulla tavallisena arkipäivänä kotona. Pian ymmärsinkin huoleni turhaksi ja rentouduin. Matkalla sainkin kokea jälleen, kuinka liikkuminen ilman pakkoa on nautinnollista. On ihanaa huomata, kuinka esimerkiksi juuri rauhassa käveleminen ihanissa maisemissa auringonpiasteessa ilman kelloa ja ajatusta kuluttamisesta voi tuntua hyvältä. Tällaisia kokemuksia toivoisin jokaiselle sairastavalle, joilla sairaus on tehnyt liikkumisesta pakonomaista suorittamista. Omia liikkumistottumuksiaan voi lähteä muokkaaamaan normaalimmiksi ja mukavammiksi pyytämällä esimerkiksi ystävän seuraksi tai vaihtelemalla lenkkeilyreittiä. Kaikkein olennaisinta kuitenkin on, että liikkuminen on suhteutettu realistisesti omaan vointiin ja jaksamiseen sekä energiansaantiin.

Päiväni kului hyvin pitkälti shoppailun merkeissä. Näenkin myös shoppailun ainakin omalla kohdallani eräänlaisena tervehdyttävänä toimintana tai osoituksena siitä, että olen pidemmällä toipumisprosessina kuin ennen, vaikka se saattaakin hieman koomiselta kuulostaakin. Kaiken hyvän suominen itselleen on vaikeasti sairastavalle usein vaikeaa ja itsensä kontrolloiminen saattaakin laajeta käsittämään myös rahankäyttöä. Itseään pitää ensin oppia arvostamaan tarpeeksi, jotta uskaltaa palkita itseään esimerkiksi uusilla vaatteilla tai koruilla. Uudet vaatteet liittyvät myös itsestä huolehtimiseen, josta olen myös kirjoittanut aikaisemmin kaunistautumista käsittelevässä tekstissäni. Uusia ballerinojani sovittaessani sain jälleen tuntea itseni kauniiksi, mikä on tärkeää taistellessa syömishäiriöpeikkoa vastaan. Ballerinojen lisäksi matkaani tarttui uusi käsilaukku ja sateenvarjo sekä tietysti Brunbergin riisisuklaata.

Soppaillessamme, kävellessämme vanhassa kaupungissa ja syödessämme ulkona koin myös aitoa nautintoa. Tätä tietysti edesauttoivat hyvä seura ja se, että ennusteiden vastaisesti sää suosi meitä koko retkemme ajan. Hyvän olon kokeminen onkin syömishäisiöstä toipumisessa olennaista. Sairaus kun pyrkii jatkuvasti rankaisemaan sairastavaa ja tekemään elämästä kärsimystä ja karsimaan pois kaiken nautinnon elämästä. Nautinnolliset hektet sotivat siis syömishäiriöajattelumaailmaa vastaan ja ovat siksi tärkeitä. Hyvällä mielellä on myös enemmän voimavaroja sotia sairauttaan vastaan ja jaksaa eteenpäin.

Vaikka retkemme Porvooseen saattoikin ulkopuolisesta näyttää vain tavalliselta tavalta viettää kesäpäivää, oli se minulle siitäkin huolimatta tärkeä. Sain taas huomata olevani monella tapaa jo pitkällä sairauteni nujertamisessa. Ja ennen kaikkea koin aitoa nautintoa ja rakkautta, jotka kantavat jo pitkälle. Ja ehkä se onkin niin, että ne terveestä ihmisestä tavalliset päivät ovat nimenomaan niitä kaikkein tärkeimpiä toipumisessa!

Nautinnollisia retikä elämään kaikille!
<3: Ida

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Ylpeänä siskoni onnistumisesta

Sain viettää viime viikonlopun ympärillä useamman päivän siskoni kanssa kahdestaan laatu aikaa, kun vanhempamme olivat matkoilla. Minulla ainakin oli tuona aikana todella hauskaa katsoessamme elokuvia, retkeillessämme Suomenlinnassa ja shoppaillessamme kaupungilla, mutta suurimmat riemunkiljahdukset kuitenkin pääsivät tiistaina, kun sain kuulla siskoni saaneen Helsingin yliopistosta unelmiensa opiskelupaikan. Vaikka suurin vaikutus tällä tiedolla oli varmasti siskooni, vaikutti se positiivisesti myös minun taisteluuni syömishäiriöpeikkoani vastaan. Olenkin niin ylpeä siskostani, että päätin omistaa tämän tekstini hänen opiskelupaikkansa kunniaksi ja pohtia, miten tämä asia vaikutti minuun ja taistelutahtooni ja kuinka tapahtuneen johdosta huomaan jälleen löytäväni omat vahvuuteni terveydestä, joka kuoreni alta jo pilkottaa.

Ensinnäkin siskoni opiskelemaan pääsy oli taas minullekin hyvä muistutus siitä, että elämässä on niin paljon enemmän kuin tämä sairaus. Sairaimpina aikoina kaikki ajatukseni ovat pyörineet lähes yksinomaan sairauden ja laihduttamisen ympärillä. Muut asiat ja ihmiset ympärilläni ovat menettäneet merkityksensä. Kun energiataso on matala ja kaikki voimat menevät sairauden kansa neuvotteluun ja oireiluun, ei energiaa oikein riitä toisten asioista kiinnostumiseen. Nyt huomaan, että minua todella kiinnostavat muut asiat kuin halu olla laihempi.

Lisäksi, vaikka opiskelupaikan saaminen olikin siskoni eikä minun onnistuminen, se osoitti taas, kuinka todellisia onnistumisen kokemuksia saa täysin muista asioista kuin sairauden käskyjen noudattamisesta. Anoreksia usein uskottelee sairastavalle, että sen vaatimusten mukaan toimiminen olisi onnistumista. Kun jaksaa olla vähän pidempään syömättä kuin edellisellä kerralla, tai vaa'an lukemat ovat pienemmät kuin eilen, saa tunteen valheellisesta onnistumisesta. Tällaisiin epätodellisiin onnistumisiin turvautuminen johtaa todellisuudessa kuitenkin vain epäonnistumisen kehään, sillä sairaudelle mikään ei ole riittävästi ja lopulta sen päämääränä on vain sairastavan tuhoaminen. Nyt alan onneksi jo tajuta, että kilomäärä on täysin toissijainen asia todellisen unelman saavuttamisen rinnalla.

Siskoni opiskelupaikan saaminen saikin myös minut tuntemaan onnistumisen kokemuksen ja pientä ylpeyttä siskoni lisäksi myös itsestäni. Viime aikoina pikkusiskostani on tullut nimittäin todella suuri tuki toipumisessani ja sairauteni vuoksi hän on tuntunut välillä olevan pikemminkin minulle isosisko, eli roolimme ovat kääntyneet tavallaa päälaelleen. Nyt tunsin suurta ylpeyttä itsestäni, kun siskoni sanoi minulle, että osasin olla hänen pyrkimisprosessinsa ajan hyvin hänen tukenaan. Siinä on nimittäin todellista syytä olla ylpeä itsestään, nimittäin kun osaa tukea rakasta ihmistään hänelle tärkeässä asiassa elämässä. Ja se on myös osoitus siitä, että rakkaus on suurempi voima kuin kateus.


Siskoni näytti taistelemalla itselleen opiskelupaikan myös minulle, kuinka koskaan ei kannata luovuttaa. Tämä ei ollut hänen ensimmäinen kertansa pyrkiä, eivätkä olosuhteet pääsykokeisiin lukemiseen olleet kovin otelliset, mutta siitäkin huolimatta hän onnistui hienosti. Sairastuneella on usein heikko itsetunto, kuten olen aikaisemminkin kertonut, ja sairaus pyrkii sen tuhoamaan lopullisesti. Sen vuoksi ei ole ihmekään, että usein sairastuneen paranemisyritykset kaatuvat epätoivoon, kuten minulle on niin useasti käynyt. Vaikka kuinka haluaisi parantua, mutta jos usko omiin voimavaroihin parantua on olematon, on itsensä irti taisteleminen mahdotonta. Sisareni esimerkistä aion kuitenkin ottaa opiksi, ja tällä kertaa on minunkin vuoroni onnistua.

Luovuttaminen on suuri riski sairauden kanssa kamppaillessa myös sen vuoksi, että toipuva on usein kovin vaativa itseään kohtaan ja pieniäkään epäonnistumisia on vaikea siitä. Tällöin ensimmäisen epäonnistumisen edessä usein toteaa: kaikki on pilalla, voin yhtä hyvin luovuttaa kokonaan. Siskoni esimerkki osoitti myös, että epäonnistumisiin ei kannata jäädä roikkumaan, vaan niistä voi päästä yli ja aina voi yrittää uudelleen. Syömishäiriöstä toipuvan ja hänen läheisiensä olisikin tärkeä ymmärtää, että paraneminen ei läheskään aina, jos koskaan, tapahdu suoraviivaisesti, vaan välillä tulee takapakkeja. Tärkeintä on kuitenkin, miten niistä jatkaa eteenpäin ja että suunta on pääsääntöisesti oikea. Myös omassa paranemisprosessissa olen saanut kokea epäonnistumisia, mutta nyt olen kuitenkin saavuttanut paljon enemmän terveyden suhteen kuin menettänyt.

Siskoni näytti siis minulle hyvää esimerkkiä epäonnistumisten ylipääsemisestä, mutta hän on ollut minulle terveen nuoren naisen malli monella muullakin tapaa. Hänen opiskelemaan pääsynsä sai minut taas pohtimaan sitä, millaista elämäni voisi terveenä olla, ja millaista elämää kannattaa tavoitella. Tämä korostui entisestään, koska ala, jota siskoni pääsi opiskelemaan, on sama kuin omani. Minulle syntyi kaipuu omiin opiskeluihin ja kaipuuni kasvatuksen pariin syntyi taas vahvana ja muistin, kuinka tärkeää työtä voisin tehdä, jos olisin terve. Toivon kovasti, että voisimme joskus tulevaisuudessa olla sisareni kanssa opiskelukavereita ja myöhemmin kollegoja. Minulle tuli myös aito ikävä opiskelijaelämää. Jokaisella parantumista tavoittelemalla syömishäiriöisellä pitäisi olla tulevaisuuden haaveita ja terveen elämän tavoitteita, joihin pyrkiä. Jollakin se voi tarkoittaa perheen perustamista, toisella esimerkiksi mieluisan harrastuksen uudelleen aloittamista. Jokainen tietää omat unelmansa, olennaista on, että niitä ylipäätään on olemassa. Unelmien avulla on nimittäin mahdollista synnyttää itsessään "elämän nälkää", jonka voimin tahtoo tavoitella kohti terveempää elämää. Jos pelkkä ajatus terveestä elämästä on vain epämääräinen ja tuntematon ajatus vailla konkretiaa, tuntuu se usein vain pelottavalta ja ahdistavalta eikä tämän vuoksi tavoittelemisen arvoiselta.

Toisaalta vaikka se, että ei tiedä, mitä tulevaisuudessa odottaa, voi tuntua pelottavalta, oli sisareni opiskelemaan pääseminen myös jälleen yksi esimerkki siitä, että elämä voi tarjota myös iloisia yllätyksiä. Anoreksiaan kuuluu usein se, että kaiken pitäisi olla etukäteen suunniteltua ja aikataulutettua ja tietyt rutiinit luovat turvaa, kuten olen useasti jo aikaisemminkin kirjoittanut. Tällaisesta ajatelumallista pieni hellittäminen auttaa nähdäkseni kuitenkin myös syömishäiriöstä toipumisessa. Elämässä kun vain ei voi kaikkea suunnitella etukäteen, joskus on vain annettava mennä ja uskallettava katsoa, mitä elämällä on tarjottavana. Ja usein se on jotankin positiivista, kuten tässä tapauksessa -tai ainakin paljon parempaa kuin sairaus!

Vaikka sisareni opiskelemaan pääsy aiheutti minussa kaipuuta opiskelijaelämään, haavekuvia tulevaisuudesta ja taistelutahtoa epäonnistumisista huolimatta, kaikkein päällimmäisin tunne joka nousi pintaan, oli aito onni siskoni puolesta. Tämä onnen tunne kannattelee minua vaikeassa taistelussani. Jokaisen syömishäiriöstä toipuvan olisikin tärkeää kokea hyvän olon tunnetta, jota voi saada myös pienistä asioista, esimerkiksi harrastuksista. Kun on kovin alakuloinen, ei jaksa taistella sairautta vastaankaan.

Uskon myös sanontaan, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Tämän sain jälleen huomata hehkuttaessamme siskoni kanssa yhdessä hänen onnistumistaan. Tämän takia rohkaisisin jälleen kaikkia syömishäiriön kanssa kamppailevia pois eristäytymisen kehästä ja kotoa ihmisten pariin. Vaikka sairauteen kuuluu usein asioiden patominen sisälleen, niiden jakaminen auttaa samaan niitä oikeampiin mittasuhteisiin ja auttaa etäännyttämään itseään ehkä ongelmista, jolloin niitä on helpompi lähteä ratkomaan. Sitä paitsi, onhan elämä paljon hauskempaa, kun sen jakaa jonkun kanssa, kuten tiistai taas osoitti.


Mitä siis sisareltani ja hänen onnistumisestaan voin oppia? Ainakin sen, että  että koskaan ei kannata luovuttaa, että elämä voi tarjota positiivisia yllätyksiä ja todellinen elämä ja unelmien toteuttaminen voi tarjota paljon enemmän kuin tämä sairaus. Sekä hänen onnistumisensa minussa aiheuttamasta riemusta jälleen sen, että rakkaus on voimista vahvin.

Onnittelut Fanny-rakas! Olen sinusta tavattoman ylpeä.
<3: Ida

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Vaaran merkkejä

Valitettavasti, tai ehkä onneksi, en osaa kertoa teille miksi sairastuin, koska en tiedä tähän kysymykseeen vastausta itsekään. Minulta kuitenki kysyttiin, miten taudin puhkeamista olisi voinut sairauteni alkuvaiheessa ehkäistä ja mihin merkkeihin läheisten ihmisten tulisi havahtua. Koska pidän syömishäiriön hoidon kannalta olennaisena asiana varhaista puuttumista, yritän seuraavassa pohtia sitä, mitkä olivat niitä merkkejä, joista olisi voinut huomata minun olevan sairas.

Ensinnäkin laihtumisen lisäksi, tai jopa ennen sitä, syödessäni huonosti, minulle tuli erilaisia somaattisia ongelmia. Aliravitsemustila aiheutti jatkuvaa palelua, jonka vuoksi jouduin kesälläkin nukkumaan villasukat jalassa. Koulussa käsieni sinertymistä kauhisteltiin usein. Silmiinpistävä merkki oli myös todennäköisesti anemiasta ja ravintoaineiden puutteesta johtuva kalpeus, jota mustat vaatteeni vain korostivat. Lisäksi ihoni oli, ilmeisesti huonon ravitsemustilan ja erityisesti rasvan puutteen vuoksi, niin kuivaa, että sitä hilseili joka puolelle ja kämmeniini tuli haavoja. Rystyseni olivat myös punaiset ja verillä myös oksentamisen vuoksi. Lisäksi hieman myöhemmin tukkani alkoi irrota päästä. Hiuksia alkoi löytyä pitkin kaikkia vaatteitani, viemäri meni suihkussa käydessäni lähes tukkoon niistä, ja jopa pelkästä hiusten koskettamisesta tai harjaamisesta jäi käteeni tupoittain hiuksia.

Edellä kuvailemieni aliravitsemustilani muuttuessa vaikeammaksi somaattisten oireiden lisäksi koko olemukseni alkoi muuttua. Olin aina pitänyt värikkäistä vaatteista ja isoista koruista, joiden avulla olin korostanut kauneimpia piirteitäni. Sairastuessani aloin käyttää lähes yksinomaan mustia, säkkimäisiä vaatteita. Tämä on käsittääkseni syömishäiriöiselle yleistä. Tämänkaltainen pukeutuminen kertoo paitsi masentuneisuudesta, myös häpeästä omaa ulkonäköään kohtaan sekä yrityksenä peitellä omaa riutunutta kehoa. Minulle mustat isot vaatteet olivat ikään kuin keinoni piiloutua.

Lisäksi syömisen ollessa yhä huonompaa, olin aina väsynyt ja alakuloinen. Olin aina ennen ollut energinen, hymyilevä, puhunut ja nauranut paljon lähimpien ystävieni kanssa, ja elehtinyt koko kehollani ilmaisten itseäni. Sairastumiseni jälkeen väsymys valtasi koko olemustani. Pelkkä muiden ihmisten kanssa puhuminen vaati liikaa energiaa. Olin vaitonainen enkä jaksanut innostua mistään. Tämä johtuu käsittääkseni paitsi liian alhaisisesta energiatasosta myös siitä, että kaikki ajatukset alkavat pyöriä sairauden ympärillä ja kiinnostus ulkomaailmaa kohtaan katoaa. Tämä näkyi ilmeettömyytenä, joka saattoi ulkopuolisesta vaikuttaa jopa kylmyydeltä.

Huono aliravitsemustila alkoi pian näkyä myös keskittymiskyvyssäni. En enää pystynyt keskittymään esimerkiksi lukemiseen tai koulunkäyntiin kuten ennen, vaikka olin aina ollut tunnollinen ja ahkera oppilas ja nauttinut opiskeluissa. Tämä on ymmärretävää, kun energiaa on liian vähän ja kaikki ajatukset ovat keskittyneitä ruokaan. Toisaalta sairaus vahvisti perfektionistisia ja vaativia piirteitä, enkä enää hyväksynyt itselleni hviä tai keskinkertaisia suorituksia, vaan aineista ja kokeista oli suoriuduttava erinomaisesti.

Aliravitsemustilan ja sairauteni pahentuessa alkoi kaikkea käytöstäni ja tekemistäni leimata myös tietty joustamattomuus. Minun oli suunniteltava jokainen asia hyvissä ajoin etukäteen. Olen aina tykännyt miettiä asioita ensin ja toimia vasta sitten ja aikataulut ja tutut rutiinit ovat luoneet minulle turvaa. Sairastuessani alkoivat tietyt aikatulut saada minussa kuitenkin pakonomaisia piirteitä ja niistä poikkeaminen aiheutti järjetöntä ahdistusta, jos se oli ylipäätään mahdollista. En voinut enää osallistua ystävieni ex-tempore-tyylisiin ehdotuksiin. Minun tuli saada joka päivä koulun jälkeen mennä kotiin toteuttamaan tuttuja rutiinejani.

Kaikkein pahiten joustamattomuus näkyi kuitenkin ruokailuissani ja liikkumistottumuksissani. En ollut koskaan ennen sairastumistani urheilullinen, mutta nautin liikkumisesta ja esimerkiksi rauhallista kävelylenkeistä. Sairastuttuani liikkumisesta katosi joustavuuden myötä myös kaikki ilo, ja siitä tuli minuutitarkkaa pakonomaista suorittamista. Syömisiini alkoi muodostua erilaisia maneereja ja rituaaleja, kuten leivän kiertämistä ja tietyssä järjestyksessä syömistä, joista olen kirjoittanut jo aikaisemminkin. Syömistottumuksistani poikeaminen tai minulle kiellettyjen ruoka-aineiden, kuten rasvan, syöminen muuttui yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi.

Sairauden saadessa yhä tiukempaa otetta minusta ja anorektisten ajatusten vallatessa ajatuksiani myös käyttäytymiseni alkoi muuttua. Aivan aluksi aloin vältellä yhteisiä ruokailutilanteita. En käynyt enää koulun ruokalassa syömässä enkä voinut käydä kotona tai kaverilla koska pelkäsin yhteisiä ruokailutilanteita. Olin aina ollut rehellinen, kunnollinen ja tunnollinen tyttö, jonka sanaan saattoi luottaa. Sairaus sai minut kuitenkin valehtelemaan läheisimmillenikin ihmisille. Minusta tuli mestari piilottelemaan todellista tilannettani, ja keksin jatkuvasti tekosyitä, miksi en esimerkiksi syönyt. Onkin tärkeää erottaa sairas käyttäytyminen ja ihminen tämän käyttäytymisen takana. Vaikka sairauteen usein kuuluu huijailu ja salailu, jopa suoranainen valehtelu, se ei tarkoita, että anoreksiaa sairastava henkilö olisi pohjimmiltaan epärehellinen. Tunnen kauheita omantunnon pistoksia edelleen sairauteeni kuuluvasta epärehellisyydestä, vaikka ymmärränkin sen olevan osa sairauttani ja etttei sairastavan, oli kyseessä mikä sairaus tahansa, tulisi syyttää itseään sairautensa oireista.

Syömisen välttely ja se, että elämäni alkoi pyöriä yhä enemmän vain sairaiden kuvioiden ja ajatusten ympärillä johti siihen, että aloin eristäytyä muista ihmisistä. Kävin koulussa, mutta pakenin sen jälkeen pikaisesti omaan asuntooni. En käynyt enää kotona kylässä tai nähnyt kavereitani vapaa-ajallani. Kun elämä alkaa pyöriä sairauden ympärillä, ei maailmaan enää mahdu muuta. Olin ennen sairastumistani hyvin empaattinen ihminen, hyvä kuuntelemaan muita ja minulla on aina ollut kova halu auttaa muita. Sairaus kuitenkin peitti tämän puolen itsestäni alleen. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että paras ystäväni koulusta jaksoi tavata minua siitäkin huolimatta, ja että minä onnistuin pitämään suhteeni häneen kunnossa ja lisäksi sairauteni kanssa taistellessani muodostin yhden uuden tärkeän ihmissuhteen. En nimittäin silloin kun harvoin puhuin ystävieni kanssa ollut parasta mahdollista seuraa missään muodossa. En koskaan ole ollut kiinnostunut laihduttamisesta tai erityisesti terveistä elämäntavoistakaan saatika ihaillut mallejen tikkumaisia vartaloita. Sairauteni myötä kiinnostukseni laihdutusohjelmia ja -artikkeleja kohtaan kuitenkin kasvoi, ja puhumiseni alkoivat pyöriä laihduttamisen ja ruoan ympärillä.

Kiinnostuksen katoaminen ulkomaailmaa kohtaan näkyi pian myös niin, että minulle ennen niin rakaat harrastukset jäivät kaikki pois. Olin aina lapsesta asti pitänyt kaikenlaisesta luovasta tekemisestä, kuten maalaamisesta ja pianon soittamisesta. Sairauden vallatessa ajatuksiani ja huonon aliravitsemustilan pahentuessa ei kiinnostusta ja jaksamista kuitenkaan enää riittänyt vapaa-ajalla mihinkään ylimääräiseen. Myöhemmin olen onneksi onnistunut palauttamaan minulle tärkeitä harrastuksia. Sairastavia olisikin hyvä kannustaa muuhun kuin sairautta tukevien harrastusten pariin, sillä se tukee itseluottamusta ja pitää kiinni sairauden ulkopuolisessa elämässä sekä tuottaa tietysti aitoa, tervettä nautintoa.


Kiinnostuksenkohteideni muuttumisen lisäksi minusta tuli myös muuten välinpitämätön muiden ihmisten asioita kohtaan. En jaksanut enää samalla tavalla kiinnostua edes läheisten ihmisteni asioista, kun ajatukset olivat sairauden sumentamat ja kaikki energia meni oman jaksamisen ja ahdistuksen kanssa selviämiseen. Aliravittuna ihmisestä tulee ikäänkuin kylmä, sillä oireilu peittää tunteet alleen ja energiaa ei enää riitä tunteiden käsittelyyn tai näyttämiseen, jolloin päällimmäiseksi tunteeksi jää vain sairauden aiheuttama ahdistus tai aliravitsemustilasta johtuva apaattisuus. Tämä saattaa ulkopuolisista ihmisistä vaikuttaa jopa, kuten sisareni usein kuvaa, "ihmisyyden katoamisena". Lisäksi muistan kokeneeni sairaimpina aikoina jopa silmitöntä vihaa minulle tärkeitäkin ihmisiä kohtaan, kun joku yritti puuttua sairauteeni, mikä saattoi täysin vastoin persoonallisuuttani purkautua jopa agressiivisuutena. Tällaisina hetkinä, kun ihmsiyys ja empaatiisuus näyttää sairastuneesta kadonneen, on jälleen ensiarvoisen tärkeää muistaa, että tällainen käytös on vain sairauden muodostamaa kuorta, ja tuon kuoren alla on se sama ihana ihminen kuin ennen sairastumista, ja sairastava itse pelkää todennäköisesti kaikkein eniten omaa sairauttaan ja sairasta käytöstään. Kaikkein kiitollisin perheelleni olenkin siitä, että he ovat aina rakastaneet Idaa, on sitten sairaus saanut minut käyttäytymään millä tavoin hyvänsä. Siihen mielestäni kaikkien läheisten ihmisten tulisi pyrkiä, vaikka se saattaa ymmärrettävästi tuntua vaikealta, kun sairaus tuntuu tunkeutuvan jopa sairastavan persoonallisuuteen.

Tunteettomuuden jälkeen tunteen purkautuksiani alkoi leimata myös tietty lapsenomaisuus, vaikka olin jo pitkään pitänyt itseäni kypsänä ikäisekseni nuoreksi. Aloin kiukutella vanhemmilleni, kaivata konkreettista syliä turvaksi ja reagoin pettymyksiin usein itkulla. Pelko elämää ja aikuistumisesta kohtaan sekä aliravitsemstila, joka johtaa muun muassa hormonitoiminnan häiriintymiseen, saavat anoreksiaa sairastavan usein taantumaan myös henkisesti. Itselläni tämä on näkynyt paitsi lapsellisina reaktioina, kiinnostuksenkohteiden muuttumisena ja eriytymisen vastapainona tulleena riippuvuutena vanhempiani kohtaan. Aloin myös katsoa lastenohjelmia, kerätä pehmoleluja ympärilleni ja käyttää lastenvaatteita.

Edellä olen kuvannut omia kokemuksiani siitä, miten sairaus alkoi näkyä somaattisessa voinnissani, olemuksessani ja muuttuneessa käyttäytymisessäni ja kiinnostuksenkohteissani. Haluan kuitenkin korostaa, että edellä mainitsemani asiat eivät ole mitään diagnosointikriteerejä. Jokaisen sairaan henkilön sairaus näkyy ulospäin eritavalla. Lisäksi on syytä muistaa, että en ole asiantuntija, ja kirjoitan vain omista kokemuksistani. Uskon kuitenkin, että useilla sairastavilla voi olla joitakin yhteneviä piirteitä, josta sairauden merkit on mahdollista tunnistaa. Toivon, että tekstini saattaa auttaa erottamaan itsessään tai läheisessään merkkejä, jolloin on syytä huolestua. Mikäli näin on, en voi muuta kuin kannustaa koko sydämestäni hakemaan apua.  Sairauden merkkejen tunnistaminen voi myös auttaa erottamaan sairaus ja sen oireet sekä sairastava ihminen sairautensa takana. Ne eivät nimittäin todellakaan ole sama asia. Olen tyytyväinen, mikäli tekstini voi omalta osaltaan auttaa erottamaan itsessään tai läheisessään nämä kaksi asiaa.

<3: Ida

perjantai 6. heinäkuuta 2012

Koukussa

Siskoni on tullut viettämään aikaa kanssani muutamiksi päiviksi, kun vanhempani ovat matkoilla. Ajattelin pitäväni sen aikaa pientä taukoa tämän blogini kirjoittamisesta, sillä uskon minun keksivän siskoni kanssa muutakin tekemistä. Toisin kuitenkin kävi. Tässä istun taas, ja huomaan olevani koukussa. Onneksi en kuitenkaan usko riippuvuuteni olevan pahimmasta päästä, sillä näen blogini kirjoittamisen edesauttavan paranemistani syömishäiriöstä. Seuraavassa pohdin sitä, miten blogini kirjoittaminen tukee minua syömishäiriöstä toipumisessa. Toivon sen rohkaisevan myös teitä lukijoitani löytämään oman terveyttä tukevan harrastuksenne ja voimavaranne.

Ensinnäkin blogin kirjoittaminen on yksi esimerkki niistä hyvistä terveistä rutiineista, joita olen onnistunut muodostamaan arkeeni. Yleensä iltapäivästä olen saanut itseni rahoitettua kirjoittamaan toviksi ennen ulkoilua. Tämä rutiini on luonut elämääni järjestystä ja säännöllisyyttä, rytmittänyt päiviäni. Tutut rutiinit ovat usein syömishäiriöisille erityisen tärkeitä, ja minullekin  ne luovat turvallisuuden tunnetta. Tällaisiin terveyttä tukevien rutiinien luomiseen olenkin kannustanut teitä sairastavia jo useaan otteeseen, ja kannustan edelleen.

Hyvän tästä rutiinistani on tehnyt se, että se tukee rauhoittumistani. Olen saanut kirjoittamisesta harrastuksen, joka ei liity mitenkään liikkumiseen. Usein sairastavan maailma alkaa pyöriä pelkkien kaloreiden, syömisen ja kuluttamisen ympärillä. Tämän vuoksi olisi tärkeää, että jokainen syömishäiriöinen keksisi päiviinsä tekemistä, joka ei tähtää millään tavalla kuluttamiseen ja jonka avulla saa muuta mielekästä tekemistä syömisen ja liikkumisen rytmittämään arkeen. Aluksi keskittyminen mihinkään tekemiseen voi tuntua vaikealta ja pelkkä istuminen tekemään jotakin voi vaatia jopa itsensä pakottamista, mutta ajan kanssa harrastus parhaillaan tarjoaa ainakin hetkellisen paon sairaista ajatuksista.

Kun löytää itselleen mielekkään harrastuksen, se tarjoaa parhaillaan aitoa nautintoa. Nautinnon kokemisen opettelu on tärkeää syömishäiriöiselle, sillä usein hän kieltää itseltään mahdollisuuden siihen. Syömishäiriö vakuuttelee sairaalle, ettei hän ole ansainnut ruoan tai minkään muunkaan aiheuttamaa mielihyvän kokemusta. Syömsihäiriö myös usein peittää alleen henkilön persoonallisuuden, ja henkilöltä itseltäänkin saattaa hämärtyä käsitys siitä, mitä hän todella tykkää tehdä ja mitä ei. Tämän vuoksi syömishäiriöstä toipumisessa on olennaista, että henkilö löytää itselleen oikeasti mieluisaa tekemistä, kuten minulle on tämä blogini kirjoittaminen. Kun tekee asioita, joista pitää, kasvaa samalla myös itseluottamus.

Minun itseluottamukseni on kasvanut varmasti blogiani kirjoittaessa. Olen paitsi nauttinut siitä, saanut kokea myös olevani siinä hyvä. Jokainen on hyvä jossain, jollekin se on kirjoittaminen, kuten minulle, toiselle esimerkiksi maalaus. Kehotankin Sinua miettimään, missä asioissa Sinä olet hyvä ja tekemään tällaisia asioita säännöllisesti. Itseluottamusta ja kannustusta blogini kirjoittamiseen olen saanut myös teiltä rakkaat lukijani positiivisen palautteen avulla. Samalla olen saanut opetella myönteisen palautteen vastaanottamista, joka on ollut vaikeaa paitsi minulle myös usein muillekin syömishäiriötä sairastaville, kuten olen jo aikaisemmin kirjoittanut.

Lisäksi teiltä lukijoiltani saadut kommentit ovat myös sosiaalistaneet minua. Tällä hetkellä kodin ulkopoliset kontaktit ovat olleet minulla melko vähäisiä. Eristäytyminen kuuluu syömishäiriöön, mutta rohkaisisin jälleen jokaista sairasta pitämään yhteyttä myös muihin ihmisiin. On ollut hienoa huomata, miten tekstini ovat lisänneet terveiden ihmisten ymmärrystä sairaudestani ja sitä kautta minua kohtaan, jolloin he pystyvät paremmin tukemaan myös minun toipumisprosessiani. Nähdäkseni kaikkein suurin arvo minulle on kuitenkin ollut niillä kommenteilla, jotka ovat antaneet minulle tarvitsemaani vertaistukea. Olen otettu siitä, että niin monet teistä lukijoistani olette antaneet ymmärtää minun tarjonneen teille tukea sairautenne voittamiseen, mutta voin vakuuttaa, että tämä tuki on ollut molemminpuolista. Vain toinen sairastava voi kunnolla ymmärtää, mitä toinen käy läpi.

Minulle on toki tietysti myös tullut todella hyvä mieli, jos olen onnistunut jollakin tekstilläni rohkaisemaan jotakuta edes pienen askeleen eteenpäin paranemisen polulla, sillä vilpitön halu auttaa muita on todellista minua. Voinkin kehottaa jokaista tekemään pieniä hyviä tekoja läheisille ihmisille, vaikka se sairastavasta saattaakin olla vaikeaa itsekeskeistävän sairauden ja oman ahdistuksen keskellä, sillä toisten auttaminen kasvattaa paitsi itseluottamusta myös hieman etäännyttää omasta pahasta olosta. Kun uskaltaa katsoa omia murheitaan hiukan kauempaa, voi löytää uudenlaisia ratkaisuja niihin. Ympäröivän maailman ja elämän huomaaminen pelkän sairaan maailman sijaan on nähdäkseni edellytys syömishäiriöstä toipumisessa. Tärkeää on kuitenkin muistaa, että muiden auttaminen ei koskaan saisi sairastavalla mennä itsen auttamisen edelle.

Vaikka ajattelenkin teitä lukijoitani ja toivon teidän löytävän teksteistänne ymmärrystä läheisiänne tai itseänne kohtaan, kirjoitan kuitenkin blogiani ennen kaikkea itselleni ymmärtääkseni paremmin itseäni ja omia ajatuksiani.  Kirjoittaminen onkin toiminut minulle väylänä purkaa omia tunteitani ja analysoida sairauteeni ja elämäntilanteeseeni liittyviä ajatuksia. Olisi tärkeää, että jokainen sairastava löytäisi tällaisen keinon, on se sitten Sinulle puhuminen, soittaminen tai mitä vain. Tällaisen keinon löytäminen on merkittävä askel paranemisen kannalta, sillä usein sairastava purkaa omia ahdistavalta tuntuvia tuntemuksiaan oireilulla, kuten syömättömyydellä, oksentelulla tai liiallisella liikunnalla ja kätkee pahan olonsa taakse paljon pahaa oloa. Toki on tärkeää, että jokainen löytäisi itselleen sopivan tavan käsitellä näitä välillä pelottaviltakin tuntuvia ajatuksiaan ja tunteitaan, jotta ne eivät kasautuisi henkilön sisälle niin suuriksi, että niitä on vaikeaa enää lähteä purkamaan.

Analysoimalla omia ajatuksiani kirjoittamalla olen saanut myös ilokseni huomata, että minulla on jo paljon terveitäkin ajatuksia. Toki ajatusten siirtäminen käytäntöön on aina oma haasteensa, mutta terveet ajatukset ovat kuitenkin edellytys terveyttä tukeville teoille. Kirjoittaminen on auttanut minua huomaamaan edistymiseni toipumisen tiellä myös monella muulla tapaa. Huomaan pystyväni kävittelemään asioita, jaksan keskittyä siihen ja minulla riittää voimia kirjoittamiseen. Nämä asiat eivät minulle ole todellakaan mitään itsestäänselvyyksiä. Oman etenemisen huomaaminen on antanut minulle uskoa itseeni ja omiin voimiini tässä prosessissa ja kannustanut minua eteenpäin paranemisen tiellä. Onkin tärkeää, että läheiset muistaisivat muistuttaa sairastavaa niistä edistysaskelista, jota hän on toipumisprosessissaan jo saavuttanut, kun sairastava ei itse niitä kykene näkemään. Sairastavan olisi hyvä pyrkiessään terveyteen myös ajoittain jäädä itse miettimään niitä tai pitää jopa konkreettisesti kirjata asioista, joita on tehnyt paranemisen eteen tänään. Usein syömishäiriöiseen sairastuneet nimittäin ovat hyvin vaativia itseään kohtaan, ja näkevät toipuessaan usein vain sen mitä vielä on saavuttamatta sen sijaan, että kiinnittäisivät huomiota siihen, mitä on jo saavutettu.

Jokainen, terve ja sairas, tarvitsee elämässä kannattelevia voimia, jotka auttavat jaksamaan eteenpäin. Minä olen selvästi löytänyt tästä blogini kirjoittamisesta sellaisen. Ja toivon koko sydämestäni, että jokaisella teistä on vastaavia asioita elämässänne. Jos ei, on syytä lähteä niitä etsimään NYT. On tärkeää kuitenkin välttää syömishäiriöön liittyvän suorituskeskeisyyden ja pakonomaisuuden siirtymistä harrastukseen. Niin minäkin yritän tehdä, joten älkää siis huolestuko, jos ette vastaisuudessa aivan joka päivä pääsekään lukemaan uusia tekstejäni.

<3: Ida

Ps. Kiitos kaikille lukijoilleni, olette tärkeitä! Mikäli teille tulee mieleen kysymyksiä tai aiheita, joista haluaisitte blogistani lukea, otan mielelläni ehdotuksia (esim.kommentteina) vastaan.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Kiitos Maikki ja Leksa!

Kävin eilen tervehtimässä taas isovanhempiani Hämennlinnassa. Vaikka aamu oli vaikea ja olin lähtiessä ahdistunut, en olisi voinut olla tyytyväisempi päätöksestäni lähteä. Seuraavassa yritän hieman avata sitä, miten isovanhempani ovat olleet tukenani toipumisprosessissani, miksi heidän tukensa on ollut minulle tärkeää ja miksi jokainen meistä tarvitsee heidän kaltaisia ihmisiä ympärilleen.

Ensinnäkin on tärkeää, että jokaisella sairastavalla on kontakteja, jotka eivät liity millään tavalla sairauteen. Tämä voi tarkoittaa jollakin terveitä ystäviä, joita myös minulla on isovanhempieni lisäksi vielä onneksi jokunen jäljellä. On tärkeää saada pieniä irtiottoja sairaudesta, kun voi keskustella jostain muusta kuin sairauteen liittyvistä asioista. Saan joka ilta tektiviestin isovanhemmiltani, jossa käsitellään yleensä elämän pieniä ihmetyksen aiheita, kuten säätä ja päivitetään puutarhaistutuksien tilannetta. Erityisen tärkeitä nämä viestit olivat silloin, kun olin osastolla ja elämä muuten pyöri yleensä sairauden ja sairaalamaailman ympärillä. Kun kaiken aikaa pyörii omassa ahdistuksessaan, tuntuu rauhoittavalta keskustella (tai lähetellä viestejä) aivan arkisista asioista.

Lisäarvoa sairauden ulkopuolisiin kontakteihin luo se, että isovanhempani ovat tunteneet minut jo kauan ennen sairastumistani, koko elämäni. He tuntevat ja muistavat todellisen Idan sairauden alla. Sen vuoksi heidän seuransa ja läsnäolonsa myös muistuttaa minua siitä, millainen olen sairauden takana ja millaista elämäni voisi olla. Isovanhempani tuovat minusta esiin sellaisia piirteitä, jotka kuuluvat todelliseen Idaan. Tällaisesta hyvä esimerkki on toisista välittäminen. Olen aidosti kiinnostunut isovanhempieni kuulumisista, vaikka sairaus saakin sairastuneen usein vaikuttamaan itsekeskeiseltä. Lisäksi eilen pelatessani Leksa-papan kanssa korttia sain taas huomata, kuinka kilpailuhenkinen todella olen! Sairaus usein saa vanhat kontaktit katkeamaan ja jäljelle jäävät enintään toiset sairastuneet, kuten käy usein esimerkiksi osastolla. Olisi kuitenkin tärkeää, että jokaisella sairastuneella olisi joku, on se sitten oma vanhempi tai vanha koulukaveri, joka muistaa sairastuneen sairauden takana. Mikäli nämä suhteet ovat jo katkenneet, kannustan kovasti herättelemään näitä suhteita uudelleen henkiin, sillä koskaan ei ole liian myöhäistä, kuten totesin ystävyyttä koskevassa tekstissäni.

Isovanhempiini yhteyden pitäminen on tuntunut erityisen tärkeältä niinä aikoina, kun ainakin lähes kaikki muut ydinperheeni ulkopuoliset kontaktit ovat kadonneet. Sairaalassa ollessanikin lukuisat isovanhemmiltani saadut kortit ja päivittäiset tekstiviestit muistuttivat minua siitä, että en ole yksin ja joku ajattelee minua, minua odotetaan sairaalan ulkopuolella. Välillä tuntiessani oloni kovin yksinäiseksi sairaalassa, on tuota ikävää tunnetta estänyt se, että olen saanut tuntea isovanhempieni olevan läsnä, vaikka he eivät fyysisesti paikalla olekaan olleet. Olisikin erityisen tärkeää, että vaikka sairaus pyrkiikin usein eristämään syömishäiriötä sairastavan henkilön muista ihmisistä, jokainen pitäisi yhteyttä ainakin aina johonkin henkilöön kaikissa tilanteissa eikä jäisi aivan yksin. Aluksi se voi olla vaikkapa puhelimen välityksellä, jos se tuntuu helpommalta.

Jokailtaiset tekstiviestit ovat olleet tärkeitä myös sen  vuoksi, että ne ovat tuoneet kaipaamaani rutiinia päiviin. On tilanteeni ja tuntemukseni olleet mitä hyvänsä, on tuntunut turvalliselta, että joka ilta suunnilleen samaan aikaan kännykkä piippaa tekstiviestin merkiksi. Tämä on tuonut myös jatkuvuuden tunnetta sairaala- ja kotielämän välille. Erityisen merkityksellisiä toipumiseni kannalta nämä rutiinit ovat olleet sen vuoksi, että ne ovat olleet sosiaalistavia ja terveyttä tukevia rutiineja, joihin olen kannustanut jokaista sairastavaa jo aikaisemmissa teksteissänikin. Tällainen terveyttä tukeva ja sosiaalistava rutiini voi jollekin olla säännölliset puhelut ystävälle tai kaupungilla käyminen ihmisten parissa.

Kaikkein tärkein arvo isovanhempieni tuessa on kuitenkin ollut se, että olen tuntenut saaneeni heiltä pyyteetöntä ja ehdotonta rakkautta ennen sairastumistani, koko sairaushistoriani ajan sekä varmasti myös tulevaisuudessa. Jokainen tarvitsee ympärilleen ihmisiä, jotka rakastavat ehdoitta. Sairastavalle tämä toimii tärkeänä aseena sairautta vastaan, ja jokaisen tulisikin saada kokea tällaista aitoa välittämistä, joka ei ole riippuvainen suorituksista tai mistään muustakaan. Sairaus kun koko ajan vakuuttelee sairastavalle, että hän on riittämätön eikä ole koskaan tarpeeksi hyvä tai kaunis, jotta kukaan voisi rakastaa häntä. Sairaus myös syöttää jatkuvasti sairastavan mieleen vaatimuksia, mistä pitäisi suoriutua tai millainen henkilön tulisi itse olla ennen kuin hän voisi hyväksyä itsensä. Ja usein mikään ei riitä.

Kun taas sitten huomaa, että muut, kuten omassa tapauksessani esimerkiksi isovanhempani, hyväksyvät minut tällaisena kuin olen, on myös helpompi oppia hyväksymään itsensä. Isovanhemmillani on ollut tärkeää rooli siinä, että olen pikkuhiljaa oppinut piämään itsestäni puutteistani huolimatta. Ja itsensä hyväksyminen ja arvostaminen omana itsenään on nähdäkseni koko sairaudesta paranemisen ydinkysymys. Olenkin kirjoittanut jo aikaisemmin siitä, kuinka sairastavan itsetunto on usein heikko, mutta edellä kuvailemani ehdottoman rakkauden avulla sitä on mahdollista vahvistaa. Toki on myös tärkeää ymmärtää, että on arvokas, vaikka ihmissuhteet eivät toimisikaan ja muut eivät osaisi osoittaa rakkauttaan, mutta oman arvon löytäminen on huomattavasti helpompaa, kun muut näkevät sen.

Kun tällaisen ehdottoman rakkauden avulla sitten oppii välittämään itsestään, on myös helpompi rakastaa muita ihmisiä. Kun itseviha on voimakas, ei ole helppoa rakastaa muitakaan. Tämän todellisuudessa itseen kohdistuvan vihan vuoksi syömishäiriöinen saattaa ajoittain vaikuttaa myös kylmältä tai välinpitänättämältä muita kohtaan. Tällöin sairaus saattaa muodostaa negatiivisen kehän, joka eristää muista entisestään ja saa vihaamaan itseään yhä enemmän. Opettihan jo Jeesus aikoinaan, että muita tulisi rakastaa kuten itseään. Muiden rakastamista ja muista välittämistä onkin aluksi helpointa opetella juuri sellaisten ihmisten kanssa, jotka arvostavat aidosti Sinua, kuten minun tapauksessani isovanhempieni kanssa.

Isovanhemmillani on ollut merkittävä rooli toipumisprosessini tukemisessa, ja olen siitä heille tavattoman kiitolllinen. Jokainen, on sitten terve tai sairas, tarvitsee ympärilleen ihmisiä, joiden rakkaus on aitoa. Syömishäiriötä sairastavalle se saattaa olla (ajoittain ainoa) kannatteleva voima. Toivon, että jokainen teistä lukijoistani saisi kokea sellaista. Sillä rakkaudessa on voimaa.

Kiitos Maikki-mummo ja Leksa-pappa!

Suurella rakkaudella Ida

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Hyvä paha liikunta toipumisvaiheessa

Viikonloppuna kävin isäni kanssa keilaamassa ja kaverini kanssa rauhallisella kävelyllä Seurasaaressa. Ja voin rehellisesti sanoa todella nauttineeni. Vaikka anoreksiaan yleensä liitetäänkin pakkoliikunta, josta olen kirjoittanut jo aikaisemmin ja josta tulisi pyrkiä eroon, ei kaikesta liikkumisesta pysty ehkä toipumisvaiheessa vielä luopumaan, mikä on varmasti tuttua lähes kaikille sairastaville. Toisaalta aina toipumisvaiheessa ei ehkä kannatakaan kaikkea liikuntaa lopettaa kerralla, vaan myös sen voi kääntää omaksi vahvuudeksi sairauden voittamisessa. Seuraavassa pyrin hieman selventämään sitä, miten liikkuminen voi olla osa toipumista ja miten siitä voi olla jopa apua anoreksiasta toipumisessa.

Ensinnäkin itseäkuunteleva ja miellyttävä liikunta vahvistaa itseluottamusta, joka on anoreksiaa sairastavalla usein heikko. Ylipäätään kaikki mukavan ja mieluisan tekeminen toimii itseluottamusta vahvistaen. Lisäksi sopivan haastava ja rasittava liikunta tarjoaa mahdollisuuksia onnistumisen kokemuksia, jotka saattavat vahvistaa uskoa itseen ja omiin kykyihin ja jaksamiseen myös muilla elämän osa-alueilla. Itsellä esimerkiksi keilaamisessa kehittyminen kuukausien saatossa on varmasti tuonut kaivattuja onnistumisen elämyksiä. On kuitenkin huomioitava, että liikunta ei saisi koskaan olla keino hakea itseltä tai muilta hyväksyntää. Liikunnan tulisi lähteä aina liikunnan ilosta, eikä huonosta olosta eikä se saisi koskaan olla suoraan yhteydessä itsen hyväksymiseen. On huolestuttavaa, jos itsetunto on riippuvainen liikuntasuorituksista.

Omaan kuntoon suhteutettu liikunta on myös itsestä huolta pitämistä, ja tämän opettelu on tärkeää syömishäiriöiselle. Syömishäiriöön kuuluu itsen huono kohtelu. Itsen hyvänä pitämistä ja itsestä huolehtimista voikin opetella paitsi riittävän syömisen kautta myös etsimällä itselleen sopivaa levon ja liikunnan suhdetta. Kun oppii pitämään huolta itsestään yhdellä elämän osa-alueella, on se helpompi siirtää myös muille elämän osa-alueille kuten riittävään ravinnonsaantiin.

Lisäksi liikunnan avulla on mahdollisuus saada hallinnan tunnetta itseen ja omaan kehoon, mikä on syömishäiriöiselle usein tärkeää. Liikunnan avulla onkin mahdollisuus tutustua paremmin omaan kehoonsa ja sen rajoihin. Tätä kautta liikunta voi toimia apuna myös positiivisen kehokuvan luomisessa ja auttaa painonnousun ja muuttuvan kehon hyväksymisessä. Toisaalta liikunta voi toimia myös laajemmin itseen tutustumisen välineenä, kuten kaikki harrastukset.

Myös liikunnan vaikutus mielialan kannalta on selvä: nautinnollinen liikunta lisää virkeyttä ja saa hyvälle tuulelle. Liikkuessa keho erittää niin kutsuttuja mielihyvähormoneja. Lisäksi liikkuessa on mahdollisuus purkaa stressiä ja paineita sekä käsitellä omia ajatuksiaan. Itse ainakin pohdin omia asioitani kävelylenkeilläni. Parhaimmillaan liikuntaharrastus on myös sosiaalistavaa toimintaa, mikä on tärkeää etenkin sellaisella, jonka sairauteen kuuluu eristäytyminen. Sosiaalistavia liikuntaharrastuksiin kuuluvat  erityisesti joukkuelajit, mutta myös ylipäätään kaikki yhdessä liikkuminen, kuten vaikkapa minun tapauksessani kaverin kanssa tehdyt kävelylenkit.

Sosiaalistavan vaikutuksen lisäksi esimerkiksi säännöllisellä liikuntaharrastuksella voi saada myös säännöllisyyttä ja rytmiä päiviin, mitä voi sitten hyödyntää myös esimerkiksi tärkeiden ruoka-aikojen kanssa. Esimerkiksi itselläni tuttu lenkki päivitttäin luo struktuuria päiviini, mikä luo myös kaipaamaani turvallisuuden ja hallinnan tunnetta. Lisäksi luomalla rasittavuuden suhteen sopivia liikuntarutiineja, on mahdollista myös pitää oireilua kurissa. Itse olen muodostanut liikuntaani tietyt säännöt joita noudatan, eikä liikuntaharrastukseni tämän vuoksi mene yli.

Toisaalta liikuntaharrastus voi toimia terveyteen motivoivana asiana. Siinä voi huomata oman edistymisensä, oman voinnin ja kunnon kohenemisen. Itseäni kannustaa painon kerryttämiseen se, että olen saanut huomata, kuinka voimat ovat pikkuhiljaan alkaneet palautua, eikä keilapallo tunnu enää niin painavalta ja kävelylenkin jaksaa tehdä väsymättä. Toisaalta liikuntaharrastusta voi käyttää myös paranemiseen kannustavana asiana asettamalla senkin suhteen tavoitteita ja palkintoja. Itse esimerkiksi haaveilen jatkavani tanssin harrastusta kun olen paremmassa kunnossa.

Sopivan rasittavan ja monipuolisen liikunnan terveysvaikutuksia fyysistä kuntoa ajatellen ei sitäkään käy kieltäminen. Liikunta parantaa muun muassa hapenottokykyä ja tasapainoa sekä riittävän energiansaannin kanssa auttaa poislaihdutettujen lihasten kasvattamisessa sekä ehkäisee kohtuullisesti harrastettua myös luustonhaurasstumista ja osteoporoosia, joka on todellinen riski anoreksiaa sairastavilla. Lisäksi sopivan rasittavan liikunnan avulla on helpompi herätellä elimistön normaaleja fyysisiä tuntemuksia, kuten väsymistä ja näläntunnetta, jotka usein ovat pitkään anoreksiaa sairastavalla kateissa. Olen saanut huomata, kuinka pieni lenkki raikkaassa ulkoilmassa parantaa myös unenlaatua ja ruokahalua.

Mikä toipumisvaiheeseen sopivan hyvän liikunnan sitten erottaa haitallisesta pakkoliikunnasta? Ensinnäkin on tärkeää, että liikunta on toipumisvaiheessa aina suhteutettu omaan kuntoon ja energiansaantiin. Tämä tarkoittaa usein, että toipumisen alkuvaiheessa ainoa sopiva liikuntamuoto on kävely, ja jossakin vaiheessa liikunta on ehkä jätettävä hetkeksi kokonaan pois. Sopivasta liikuntamäärästä ja -muodosta on hyvä keskustella esimerkiksi hoitavien tahojen kanssa, sillä usein anoreksiaa sairastavan on vaikea määritellä itse omia rajojaan. Pikkuhiljaa on sitten mahdollista opetella liikkumisenkin suhteen itseä kuuntelevampaa asennetta, jolloin oppii itse huomaamaan, milloin liikunnan ja levon suhde on hyvä. On huomattava, että usein sairas ei nimittäin aluksi huomaa välttämättä omaa väsymistään, ja hän saattaa sairautensa voimin jaksaa paljon rankempia urheilusuorituksia kuin mihin hänen kuntonsa todellisuudessa riittäisi. Tällöin rajat on usein aluksi asetettava ulkopuolelta. On myös tärkeää muistaa, että liikunnan lisääntyessä on ehdottomasti tärkeää lisätä myös energiansaantia eli syömistä. Sääntönä voisi olla, että tulee syödä pystyäkseen liikkua, ei liikkua antaakseen itselleen luvan syödä.

Toinen yhtä tärkeä seikka on, että liikunnan tulisi aina tuottaa mielihyvää. Onkin syytä kysyä itseltään, mikä motivoi liikkumaan. Jos liikkumisella tähtää vain ja ainoastaan kaloreiden kulutukseen, tukee se sairasta ajattelua. Jos liikunta on keino antaa itselleen lupa syödä tai sairauden luomat pelot kontrollin menettämisestä tai painon hallitsemattomasta noususta ajavat liikkumaan, vaikka ei jaksaisi, on kyse sairautta tukevasta liikunnasta.

Vain mielihyvää tuottavan liikunnan avulla on mahdollisuus aidosti kasvattaa itseluottamusta ja saada positiivisia vaikutuksia mielenterveyden kannalta. Uskon myös, että vain kun liikunnasta on saanut positiivisia kokemuksia, sitä haluaa jatkaa myöhemmin parantumisen jälkeenkin. Jos liikunta on ollut pelkkää pakkoa, jää se hyvin helposti pois, jolloin hyötyvaikutuksetkin jäävät lyhytaikaisiksi. Jokaisen on hyvä löytää se liikuntamuoto, joka itselle tuottaa eniten mielihyvää. Ja tällöin on taas, kuten toipumisprosessissa niin usein, kyse itseen tutustumisesta.

Hyvän liikunnan tulisi siis lähteä aina liikunnan ilosta, eikä sen tulisi olla pakkoliikunnalle tyypillisesti suorituskeskeistä. Pakkoliikuntaan kun usein kuuluu se, että liikunta käsitetään suoritukseksi ja velvollisuudeksi, jota sitovat tietyt säännöt. Usein nämä säännöt ovat niin tiukkoja, että liikkumisesta katoaa joustavuus. Liikuntaharrastuksen tulisi olla joustavaa esimerkiksi ajan ja määrän suhteen, ja se tulisi kyetä jättämään myös välistä, jos olosuhteet niin vaativat. Tämä joustavuus vaatii ainakin itselläni vielä harjoittelua. Toisin kuin suoritukseen tähtäävässä pakkoliikkumisessa, toipumista tukevassa ja mielihyvää tuottavassa liikunnassa pystyy keskittymään myös ympäröiviin asioihin. Olen ilokseni saanut huomata, että kun liikkumisesta on pikkuhiljaa vähentynyt pakonomaisuus, pystyn paremmin keskittymään kaverin kanssa jutusteluuun tai vaihtuviin maisemiin.

Kun kysyy itseltään, tukeeko liikkumiseni toipumista, on syytää kuulostella itseltään, mikä motivoi liikkumaan, liikunnan tuottama ilo vai sairauden tuottama pelko. On myös tärkeää olla rehellinen oman jaksamisensa suhteen, sillä liikunta tulisi aina suhteuttaa omaan vointiin ja jaksamiseen. Jos liikunnasta ei hyödy muu kuin sairas puoli tai sen kohtuudella harrastaminen ei onnistu, on se ehkä syytä jättää vähäksi aikaa pois. On myös tärkeää muistaa, että hyvä liikunta tuottaakin mielihyvää, ei se saisi koskaan olla ainoa meilihyvän lähde. Itse nautin rauhallisesta kävelylenkistä auringonpiasteella mutta yhtälailla hyvän kirjan lukemisesta sohvan nurkassa teekuppi kädessä.

<3: Ida