lauantai 27. huhtikuuta 2013

Nalle Puhin mietteitä -ja vähän omianikin!

Sain rakkaalta siskoltani joululahjaksi aivan mielettömän ihanan Nalle Puhin elämänohjeita sisältävän kirjan. Olen lueskellut tuota opasta paljon viime aikoina(kin), ja nyt päätin jakaa teidän kanssanne muutamia lainauksia, jotka kuvastavat mielestäni parhaiten syömishäiriöstä toipumista.

"Tulin ajatelleeksi että muistin juuri jotakin. Muistin juuri jotakin jonka unohdin tehdä eilen ja jota en voi tehdä huomenna. Joten minun kai täytyy tästä lähteä tekemään sitä." "Teemme sen tänään iltapäivällä ja minä tulen mukaan", sanoi Puh. "Ei se ole sellaista mitä voi tehdä iltapäivällä", sanoi Nasu nopeasti. "Se on erityinen aamutekeminen ja sitä täytyy tehdä aamulla mikäli mahdollista - mitähän kello on?" "Noin kaksitoista", sanoi Nalle Puh katsomatta aurinkoa. "Kuten sanoin kello noin kahdentoista ja kelo noin viittä yli kahdentoista välillä. Joten suo nyt anteeksi, ystävä hyvä..."

Toipuminen vaikuttaa lähes poikkeuksetta sairastavasta hyvin pelottavalta ja ahdistavalta. Syömishäiriöstä paraneminen edellyttää kuitenkin aina omien pelkojensa kohtaamista. Toipumisen ydin onkin mielestäni nimemonaan omien pelkojensa kohtaamisessa, ja voittamisessa. Jos ikuisesti vain pakenet vaikeita tunteitasi, ajatuksiasi ja pelkojasi, et pääse niistä koskaan eroon. Niin kauhealta kuin se kuulostaa, pelkojen edessä ei siis auta muu kuin katsoa niitä silmästä silmään.

Nämä pelot kuitenkin aiheuttavat sen, että vaikka olisi jo päättänytkin toipumisen tielle lähteä, asiaa lykkää usein aina siihen seuraavaan päivään tai parempaan hetkeen; huomenna syön enemmän, ensi viikolla lopetan pakkoliikkumisen ja niin edelleen. Kuulostaako tutulta? Tällöin ajautuu helposti ansaan, jossa toipumista edellyttäviä tekoja siirtää ja pitkittää aina vain kauemmas tulevaisuuteen. Myös minä ajattelin vuosia, etten missään tapauksessa tule sairastamaan loppuelämääni, mutta en silti nähnyt tarpeellisena tehdä juuri sillä hetkellä mitään parantumiseni eteen.

Totuus kuitenkin on, että jos jää ikuisiksi ajoiksi odottamaan sitä oikeaa hetkeä, sellaista ei koskaan tule. Voin nimittäin vakuuttaa, että asioiden lykkääminen ei auta tässäkään tapauksessa, se ei tee niistä yhtään helpompia, vaan ihan päivän vastoin, asiat muuttuvat paljon vaikeammiksi ja monimutkaisemmiksi, kun ajan kuluessa sairaus tiukentaa otettaan ja pahat tavat juurtuvat yhä syvemmälle ja syvemmälle. Tulisikin muistaa, että jokainen päivä, jokainen ruokailu ja jokainen valintatilanne on uusi mahdollisuus valita oikein, ja tukea terveyden rakentumista pala palalta. Jokainen hetki on aina uusi mahdollisuus, ja siihen mahdollisuuteen kannattaa tarttua.

Puh oli käveleskellyt Puolen Hehtaarin Puistoon ja seisoi katsellen sitä mikä ennen oli ollut Pöllön talo. Se ei enää näyttänyt talolta vaan tuulen kaatamalta puulta. Ja kun talo alkaa näyttää tuulen kaatamalta puulta, on aika ruveta etsimään uutta.

Usein sairastamisen alkuvaiheessa, jolloin siitä luopuminen olisi vielä jotenkin hieman helpompaa, sitä kuitenkin elää jonkinlaista kuherruskuukautta sairautensa kanssa, eikä siitä vielä halua luopua. Uusi, sairauden luoma maailma tuntuu jotenkin hohdokkaalta, ja pikkuhiljaa siitä muodostuu oma turvapaikka.

Lopulta, ennemmin tai myöhemmmin, tämä vaaleanpunainen kupla kuitenkin puhkeaa, ja kaikki hohdokkuus ja glamour sairauden ympäriltä romahtaa kuin korttitalo, ja tilalle jää vain kärsimys ja pelko. Ja usein vasta tässä vaiheessa sairastava kokee olevansa valmis luopumaan sairaudestaan. Tämän vuoksi sairaudesta luopuminen onkin pitkä prosessi ja usein ajatus siitä vaatii kypsyttelyä. Itse en esimerkiksi ensimmäisellä osastokerrallani vielä ollut ikään kuin kypsä luopumaan sairaudestani.

Kun sitten hetki on sopiva, ja toipumisen tielle päättää ryhtyä, on se aina paitsi luopumista vanhasta, myös aina uuden etsimistä. Syömishäiriöstä toipuvan täytyy löytää paitsi uusi tapa elää elämää, myös löytää itsensä uudelleen sairautensa alta. Sairaus kun peittää usein sairastavan oman identiteetin alleen. Toipuminen onkin ikään kuin löytörekti, jossa pitää kysyä itseltään muun muassa: millainen minä olen ja mitä minä todella haluan elämältä. Näitä kysymyksiä on hyvä käsittääkseni jokaisen meistä pysähtyä pohtimaan ajoittain.

Jonkinlaisen kaavan tai käsityksen tämän uuden talon rakentamista varten voi saada vanhasta, ottamalla mallia entisestä elämästäään ennen sairautta. Tulee kuitenkin muistaa, että aika ja etenkin syömishäiriön kaltainen elämänkoulu kasvattavat ja muuttavat ihmistä. Aikaa ei siis voi kelata taaksepäin, eikä vanhaan voi kuitenkaan koskaan täysin palata, mutta aina voi rakentaa uutta tilalle. Kun vanha talo sortuu, tulee ymmärrettävästi ensin turvaton olo, mutta lopulta se on vain merkki siitä, että on aika rakentaa uusi, entistä parempi ja vahvempi talo vanhan tilalle. Kuten sanotaan, kun sulkee yhden ikkunan, avautuu jossain aina uusi.

"Minne me menemme?" kysyi Puh... "Ei mihinkään", sanoi Risto Reipas. He kulkivat siis sinnepäin ja vähän matkaa kuljettuaan Risto Reipas sanoi: "Mistä sinä pidät kaikista eniten maailmassa?" "Kaikista eniten" sanoi Puh... "...mukavinta on Ei Mikään, sanoi Risto Reipas. "Miten tehdään Ei Mitään?" kysyi Puh pohdittuaan aikansa. "No kun on juuri menossa ja joku tulee kysymään: 'Mitäs Risto Reipas? ja minä vastaan 'En mitään' ja sitten menen."

Tällä löytöretkellä pitää myös opetella uudenlainen asennoituminen elämää kohtaan, uusi tapa elää monessakin mielessä. Syömishäiriötä sairastavan elämästä kun tulee usein jatkuvaa suorittamista ja elämä alkaa pyöriä numeroiden ja aikataulujen ympärillä. Toipuminen edellyttää kuitenkin myös elämään ja hetkeen heittäytymistä, tietynlaista spontaanisuutta ja omien, itselleen luomien sääntöjen rikkomista.

Tällainen spontaanius on edelleen minulle vaikeaa, mutta olen mennyt asiassa eteenpäin. Kun ennen jokainen ohjelmanumero piti suunnitella päiviä etukäteen, pystyn nyt vaihtamaan suunnitelmiani myös niin sanotusti ex tempore, kuten esimerkiksi kuvailemani kaupunkireissu äitini kanssa osoitti. Ja voin vakuuttaa, että tällainen spontaaniin toimintaan kykeneminen tuntuu paitsi vapauttavalta, avaa myös valtavasti uusia mahdollisuuksia, sillä eihän sitä aina voi etukäteen tietää, millaisia mahdollisuuksia, mitä ihanaa elämä tuo tullessaan.

Tämä vertaus kuvaa myös hyvin sitä, kuinka syömishäiriöstä toipuessa tällaisen spontaanin toiminnan lisäksi on opeteltava myös nimenomaan siihen toimettomuuteen. Rentoutumisen opettelu, ja pelkän olemisen opettelu on vaikea läksy anoreksiaa sairastavalle, mutta avaa jälleen ihania mahdollisuuksia uuteen, hyvinvoivampaa elämään.

"Katso, Puh!" Sanoi Nasu äkkiä. "Yhdessä männyssä on jotain." "Totta tosiaan!" sanoi Puh katsottuaan ylös. "Siellä on Eläin." Nasu otti Puhin kädestä kiinni siltä varalta että Puhia pelottaisi.

Kuten totesin, on syömsihäriöstä paraneminen siis pelottavaa, jopa kauhistuttavaa, ja tämän vuoksi siitä harvoin selviääkään yksin. Toipuessaan sairastunut tarvitsee valtavasti tukea omien pelkojensa kohtaamiseen. Tämä edellyttää paitsi riittäviä hoitokontakteja, myös tukea lähimmiltä ihmisiltä ja parhaillaan myös oikeanlaista vertaistukea. Minullla on onneksi matkallani ollut näitä kaikkia, enkä usko, että olisinkaan ilman niitä tässä pisteessä, missä olen nyt. Toisen ihmisen tuki on syömishäiriöstä toipumisessa, kuten elämässä yleensäkin, korvaamaton voimavara. Tunne, että ei ole yksin, vaan saa apua ja tukea ja voi jakaa niin elämän surut kuin ilotkin, on jotakin ainutlaatuista. Ja totuus on, että jokainen on sellaisen tunteen ansainnut, sillä kenenkään ei pidä selvitä yksin elämän kivikoissa.

"Voi Karhu" " sanoi Risto Reipas. " Että minä pidän sinusta!" "Niin minäkin", sanoi Puh.

Vaikka muut voivat olla tukena ja apuna, on paraneminen lopulta kuitenkin kiinni itsestä, ja tämän vuoksi näenkin itseluottamuksen kasvattamisen syömishäiriöstä toipumisen yhtenä olennaisena osana. Usein sairaus polkee sen nimittäin maanrakoon. Koskaan ei ole itselleeen riittävä ja aina pitäisi pyrkiä parempaan.

Syömishäiriöstä toipuminen kuitenkin edellyttää paitsi halua muutosten tekemisiin, myös uskoa siihen, että niihin kykenee. Itse elin pitkään siinä harhaluulossa, että vaikka kuinka haluaisin parantua, en pysty niihin konkreettisiin tekoihin, joita toipuminen edellyttää, eikä parantuminen siksi olisi kohdallani ikinä mahdollista. Kuten olen aiemminkin todennut, jokainen kuitenkin pystyy vastustamaan sairauttaan, kun vain jaksaa siihen uskoa. Ehkä parasta toipumisessa onkin juuri se, kun onnistuu yllättämään jopa itsensä: minä pystyin sittenkin!

Heikko itsetunto liittyy olennaisesti syömsihäriöön myös sitä kautta, että sen koko ydin on kyvyttömyydessä huolehtia itsestään. Ja kyetäkseen huolehtimaan omasta hyvinvoinnistaan edellyttää se ensin itsen arvostamista. Pahimmillaan anoreksiaan sairastunut ajattelee, ettei ole ansainnut ruokaa, lepoa tai hvyinvointia. Hän kiduttaa itseään nälässä ja liikkuu kehoaan rääkäten, koska ajattelee, ettei ole ansainnut parempaa. Vasta kun arvostaa itseään riittävästi, voi oppia myös pitämään itseään hyvänä. Ja tällöin voi aito paraneminen oman itsensä vuoksi todella alkaa.

Kun sitten on päättänyt toipumisen polulle lähteä, on heikon itsetunnon vuoksi sairastavan vaikea ottaa usein myös positiivista palautetta vastaan onnistumisistaan, ja tämä on vaikeaa myös minulle vieläkin. Sairaus kääntää ihanat kommentit ja kannustuksesi tarkoitetut lausahdukset usein päälaelleen, ja ne alkavat toimia itseään vastaan.

Jaksaakseen toipumisen polulla on kuitenkin opittava tuntemaan myös aitoa onnistumista edistysaskeleistaan ja ylpeyttä omasta itsestään ja saavutuksistaan. Tällöin onnistuminen alkaa ruokkia onnistumista, ja omien edistysaskelten huomaaminen lisää motivaatiota muutoksiin edelleen. Suosittelenkin silloin tällöin jokaista ottamaan hyvän ryhdin, katsomaan peiliin, hymyilemään kuvajaiselleen, ja toteamaan, minä olen hyvä juuri tällaisena kuin olen.

Kun Ruu käsitti mitä hänen piti tehdä, hän innostui valtavasti ja huusi: "Tikru, Tikru nyt hypätään! Katso kun minä hyppään! Niin kuin lentäisi. Minä hyppään. Osaavatko tikrut hypätä?" Ja hän vinkaisi kuuluvasti: "Täältä tullaan, Risto Reipas!" Hän hypppäsi - suoraan puseron keskelle. Ja hän putosi niin kovaa että pomppasi takaisin melkein yhtä korkealle - ja jatkoi pomppimista jonkin aikaa huutaen "Aaa" - kunnes hän viimein lopetti ja sanoi "Aaa, ihanaa!"

Vaikka toipuminen on siis vaikeaa ja pelottavaa, ja vaatii valtavan määrän työtä, uskon, että se on kaikki lopulta sen arvoista. Olen nimittäin saanut huomata, kuinka toipumisen edetessä, kun uskaltaa pikkuhiljaa irrottaa otettaan syömishäiriöstä, avautuu oikea elämä ja sen valtavat mahdollisuudet aivan uudella tavalla. Ja mitä enemmän pääsee elämänsyrjään kiinni, sitä enemmän siitä saa irti ja siitä oppii nauttimaan. Ja lopulta se vie mukanaan.

Aluksi voi kuitenkin olla vaikeaa uskoa, että kykenee pitkän tauon jälkeen siihen oikeaan elämään, ja se saattaa tuntua jopa pelottavalta. Tämä on ymmärrettävää, onhan anoreksia usein myös elämän pelkoa, pakomatka todellisesta elämästä. Pikkuhiljaa kuitenkin saa huomata, että kyllä elämä kantaa, ja kun siihen pääsee kiinni, ei tahdokaan lopettaa, kuten ei Ruukaan tahdo lopettaa hyppimistään. Kuten eräs lukijani totesi kommetnissaan: ota riski ja rakastu paranemiseen. Lisäisi tähän vielä, että ota riski ja rakastu elämään, ja rakastu itseesi.

Tässä oli minun ajatuksiani liittyen kirjan mietelauseisiin. Nämä kirjan viisaudet sopivat mielestäni hyviksi ohjeiksi ihan kenen tahansa elämään, syömishäiriötä tai ei, ja jokainen tulkitsee niitä tietysti omalla tavallaan. Minä ainakin palaan näihin viisauksiin aina uudelleen ja uudelleen, ja tunnun löytävän niistä aina jotakin uutta. Millaisia mietteitä nämä Nalle Puhin viisaudet Sinussa herättivät?



<3: Ida

Ps. Sitaatit kirjasta: Janette Marshall: Nalle Puh ja elämisen taito: 100 ohjetta sisäisen Karhun Hellimiseksi (WSOY 2004)
ja kuva osoitteesta: http://cdn1.cdnme.se/cdn/4/791412/images/2011/nalle-puh_141717361.jpg

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Ateriasuunnitelmani

Eräs lukijani toivoi jo jokin aikaa sitten ateriasuunnitelmaani. Pohdin pitkään sen laittamista blogiini, sillä tiedän sen julkaisemisen riskit sairauden luonteen vuoksi. Nyt päätin kuitenkin julkaista toiveen mukaisesti ateriasuunnitelmani, mutta sairauteen kuuluvan vertailun vuoksi ja yksityielämääni suojellakseni jätin siitä pois tarkat määrät. Ateriasuunnitelmani lomassa pohdin niitä haasteen paikkoja, joita kyseiset ateriani sisältävät ja kuinka olen näihin haasteisiin pystynyt vastaamaan.

Aamiainen:

Puuroa
maitoa
marjoja/hedelmiä

Ennen aamiaisen syöminen tuntui minusta vaikealta. Ajattelin, että mihin sitä energiaa oikein tarvitsee, kun on vain nukkunut koko yön. Nykyään näen aamiaisen välttämättömänä ja ihan olennaisena osana päivän aterioitani. Aamiainen on herätys uuteen aamuun, tarpeellinen energiatankkaus, jotta jaksaa taas päivän lounaaseen asti.

Viime aikoina olenkin edistynyt aamiaisessani aterioistani ehkä kaikkein eniten. Olen oppinut ottamaan siitä yhä enemmän ja enemmän vastuuta itse, ja pystyn suorittamaan sen tarvittaessa jopa yksinkin. Suurin haaste aamupalassani on ollut puuron loppuun kaapiminen, mutta tässäkin asiassa olen edistynyt. Enkä enää poikkeuksia lukuunottamatta saa itku-porku-raivareita, vaikka puuro ei olisikaan onnistunut täydellisesti, olen siis oppinut senkin suhteen joustavuutta.

Mutta kun puuro onnistuu kunnolla, on se minulle todella mieluista syötävää. Raastan ihanan lempeää puuron makua, ja syönkin sitä aamulla melkoisen satsin! Kaikkein parhaimilta puuron kanssa maistuvat oman pappani mansikat, mutta vuoden aikana olen joutunut paremman puutteessa tyytymään myös kaupan pakastealtaan valikoimiin.

välipala:


herkkukahvi

Välipalat aloitettiin minulla hedelmillä, koska ne ovat minulle kaikkein helpointa syötävää, mutta nyt ne ovat muokkautuneet herkuttelun puolelle. Tärkeä välipalani on sen vuoksi, että usein aamiaisen ja päivällisen väi tuppaa minulla venähtämään vähän turhankin pitkäksi.

Kahvihetkeni on myös minulle hetki omaa rauhaa. Yleensä aamupäivääni kuuluu ulkoilua ja pieniä kodin askareita. Kun sitten saan höyryävän kupin eteeni lämmintä herkkukahvia, on aika istahtaa alas ja rentoutua esimerkiksi lehtiä lukien tai kitaraa soitellen paneutumalla omiin ajatuksiini. Ja pikkuhiljaa olen oppinutkin nauttimaan tällaisista rentouttavista hetkistä itseni kanssa.



Lounas:


keittoa
leipää
kasviksia
margariinia
leikkeleitä

Lounas on minulle ehkä haastavin ateria, mutta silti olen selvinnyt siitä nykyään jopa yksin. Pääsääntöisesti minulla on kuitenkin seuraa lounaallani, joko hoitajan tai isäni muodossa. Lounas onkin minulle mukava sosiaalinen tilanne yksinäisen päiväni keskellä. Silloin on aikaa vaihtaa kuulumisia ja jutella mielen päällä olevista asioista.

Ennen suurena haasteena lounaala minulla olivat keiton loppuun syöminen ja leivän murentelematta syöminen, mutta nykyään ne onnistuvat minulta jo paremmin.  Leivän syömisen koen kuitenkin edelleen kaikkein haastavimmaksi asiaksi lounaallani. Vaikka olen mennyt eteepäin joidenkin leivän valmistamiseen ja murenteluun liittyvissä pahoissa tavoissani liittyy siihen edelleen minulla maneereja.

Tällä hetkellä lounaani suurimpana puutteena näen sen, että margariinin käytössä on kuitenkin vielä parantamisen varaa, vaikka viime aikoina tämäkin on parantunut, kun krooninen rasvakammoni on pikkuhiljaa vihdoin alkanut helpottaa. Rasvan vaarallisuuden, haitallisuuden sijalle minulle on noussutkin huoli välttämättömien rasvahappojen saannistani, vaikkapa ajatellen ihoni tai limakalvojeni, mutta myös ihan aivojenkin toimintaa ajatellen.

Myös kasvanut vaihtelunhaluni ja joustavuuteni näkyy aterioistani parhaiten ehkä lounaalla. Vähintään kerran viikossa syön keittolounaani tilalla jotakin ulkona kahvilassa tai käyn noutamassa annoksen pikaruokapaikasta. Lisäksi olen rohkaistunut etsimään keittoihini ja leikkeleihini lisää valinnanvapautta, ja laajentanut myös esimerkiksi ihan punaistakin lihaa sisältäviin tuotteisiin.

välipala:



jäätelö

Iltapäivän välipala oli ensimmäinen yksin suorittamani ateria, vaikka se silloin koostuikin pelkästä hedelmästä. Tärkeä välipalani on samasta syystä kuin aamupäivänkin välipala, eli koska lounaan ja päivällisen väli on usein minulla melko pitkä. Juotava jogurtti lisättiin välipalaani ihan vain sen takia, että minun teki sitä mieli. Samasta syystä se on vaihtunut nyt kesän kynnyksellä jäätelöön.

Jostain syystä jäätelön syöminen on minulle ollut aina herkuista ehkä se kaikkein helpoin, ehkäpä johtuen siitä, että minulla oli terveenä tapana nauttia niitä usein kappailein joka päivä, ja siitä on jäänyt minulle hyvät muistot. Myös sen helpon, kevyehkön rakenteen vuoksi tuntuu, että jäätelöä mahtuu aina ja makuvaihtoehtojakin on tullut niin paljon, ettei pääse kyllästymään.

päivällinen



perunoita
nakkeja/kasvispihvejä/kalaa
raejuustoa
salaattia

Päivällinen on minulle aterioista vaikea sen vuoksi, että koko sairauteni ajan on nimenomaan lämpimän kiinteän ruoan syöminen ollut minulle kaikista vaikeinta. Tämä näkyy edelleen syömiseni hitautena ja erilaisina maneereina, joita minulla on ruokailussani. Vaikka lopullisena tavoitteenani onkin normaali syöminen, ovat minulle jotkut maneerit yhä välttämättömiä, jotta saan pidettyä ruokailuun liittyvän ahdistukseni kurissa ja saan kaiken syötyä. Tällä hetkellä koenkin olevani vielä siinä vaiheessa, että tärkeintä on nimenomaan riittävän ravinnon turvaaminen, ja normaalien ruokailutapojen opettelu on myöhemmin. Kuten sanotaan, aika aikaansa kutakin.

Kiinteän ruoan syömisen vaikeus näkyy minulla myös vaihtoehtojen vähäisyytenä. Vaikka kauppa olisi pullollaan mitä ihanimpia ruokia, koostuu minun ateriani usein vain muutamasta vaihtoehdosta. Syön tällä hetkellä yksinkertaisesti sitä, mikä menee helpoiten alas ja maistuu minulle parhaiten. Onneksi mitä ihanimpia kalavaihtoehtoja löytyy useita kaupasta ja lisää makua saa käyttämällä erilaisia mausteita, kuten minä olen oppinut esimerkiksi aloittamalla erilaista yrttien käytön maustamisessa.Vaihtoehtona perunoille ovat tietysti myös riisi ja pasta, mutta olen niin ihastunut raejuuston ja perunan yhdistelmään, että syön mieluiten niitä. Pääruoasta voin tietysti valita mitä vain, mutta erilaiset kalat, nakit ja kasvispihvit ovat muodostuneet suosikeikseni.

Haasteena tässäkin ateriassa on ollut loppuun syöminen niin kalan, perunoiden kuin raejuustonkin suhteen, mutta nykyään asia on jo aika hyvällä mallilla. Päivällisellä näkyy myös se, kuinka olen oppinut pikkuhiljaa ottamaan vastuuta itse ruokailuistani. Valmistan päivälliseni itse ja useinkaan, koska olen vanhempiani huomattavasti hitaampi syömään, en tarvitse enää ruokapöytään seuraa. Vaikka siis päivälliseni aikaan vanhempani ovat jo tulleet töistä, selviydyn päivällisestä muuten jo melko itsenäisesti, tarvitsen vain vielä loppukuittauksen siihen, että kaikki on varmasti tullut syötyä.


Iltapala:


corn flakseja tai weetabixia ja muroja
maitoa
hedelmiä
marjoja

Iltapala on minullle päivän helpoin ateria ehkä sen takia, että ilta-aikaan syöminen on minusta tuntunut aina helpoimmalta. Lisäksi iltapalani koostuu pääasiassa minulle helpoista ruoista, eli muroista ja hedelmistä ja marjoista. Rakastan myös erilaisia kulhosta syötäviä yhdistelmiä, ja kaiken kulhosta lusikoitavan syöminen on tuntunut minusta aina kaikkein helpoimmalta. Olen kokeillut myös weetaixeja ja riisimuroja, mutta cornflaksit ovat ehdoton suosikkini.

Kuten jotkin aterian osat muillakin aterioilla, isäni mittaa myös iltapalla valmiiksi minulle murot. Tällöin minun ei tarvitse lähteä neuvottelemaan sairauteni kanssa sopivasta määrästä, ja voin luottaa siihen, että ruokaa on juuri se minulle oikea määrä. Luottoni isääni on niin suuri tässä asiassa, että yleensä mieleni ei edes mieti, onko murot mitattu oikein. Tällöin voin siis tämän asian stressaamisen sijaan keskittyä vain syömiseen.

Suurin haasteeni iltapalalla on ollut maidon käyttäminen, mutta nykyään murojen kanssa se tuntuu jo maistuvan, vaikka en sitä lasista pystykään juomaan. Tämä maitokammoni ei kyllä liity pelkästään sairauteeni, vaan olen jostain syystä lapsesta asti karttaut maitoa.

Joillekin syömishäiriön sairastuneille, päinvastoin kuin minulle, illalla syömien saattaa kuitenkin olla nimenomaan se kaikista vaikein juttu. Minulle iltapala merkitsee kuitenkin sitä, että päivä alkaa olla ohi, murheet on stressattu pois ja kiire on ohi, ja on aika rentoutua. Iltapalan syönkin yhdessä äitini kanssa tv:tä katsoen.

Lisäksi:



herkkulisä, esimerkiksi jäätelöä, karkkia tms.

Iltapalan syömiseni päätteeksi rentoutumiseni jatkuu herkkulisällä. Usein se koostuu useammasta "pikku"jutusta. Yleensä aina siihen kuuluu ainakin vaihtelevasti erilainen jäätelötuutti ja jogurttia ja yleensä otan kaveriksi lakun tai proteiinipatukan tai jonkin vastaavan.

Herkkulisääni sisältyvät ne haasteet, joista jo kirjoitinkin herkkuja käsittelevässä tekstissäni. Herkkujen syöminen tuntuu ajoittain adistuksen syövereissä minusta yhä tarpeettomalta, eiväthän ne edes täytä vatsaa ja energiaa tulee ikään kuin muka turhassa muodossa.

Pikkuhiljaa ahdistuksen sijaan on herkkuhetkestäni kuitenkin tullut minulle mukava, luonnollinen osa iltaani ja television katsomistani. Olen oppinut rentoutumaan syödessäni ja oppinut nauttimaan siitä. Herkkuhetkeni ovat paljon enemmän kuin "turhaa" energian tankkausta, niiden kautta olen oppinut, kuinka ruoka on pelkän energian lähteen lisäksi myös, ja ennen kaikkea, mielihyvän lähde.

Toivon, että tämä tekstini vastasi toiveisiinne ateriasuunnitelmasta. Tällä hetkellä ateriasuunnitelmani on minulle mieleinen, enkä juuri ollenkaan poikkea siitä. Ateriasuunnitelmassani on varmasti vielä kehittämisen varaa, mutta pääasiat ovat kunnossa: pystyn sitä noudattamaan ja se takaa painoni maltillisen nousemisen, eli energiamäärä on riittävä. Toki ateriasuunnitelmani elää aina ajoittain ja tämä on tämänhetkinen tilanteeni. Ateriasuunnitelmani on siis muokkautunut kuluneen vuoden aikana lukuisisa kertoja, mutta niin sen kuuluukin tehdä. Silloin saan siihen tarvittavia lisäyksiä painoni kehityksen jatkumiseksi ja vaihtelua mielitekojani kuunnellen.

<3: Ida

Ps. Kuvat: http://www.myllynparas.fi/ap-pics/reseptit/puurot/neljan_viljan_puuro300.jpg
http://vuodatus-media-2.vuodatus.net/g/4759/64222.jpg

http://hs11.snstatic.fi/webkuva/oletus/560/1349750459130?ts=733

http://us.123rf.com/400wm/400/400/matka_w/matka_w0708/matka_w070800108/1432303-ciotola-di-corn-flakes-con-fragole-e-brocca-di-latte-isolati-su-bianco.jpg


http://www.pingviini.fi/img/products/pingviini-mansikka_1.jpg






torstai 18. huhtikuuta 2013

Mummon viisauksia

Olen kirjoittanut jo aikaisemmin minulle niin kovin rakkaista isovanhemmistani ja kuinka he jaksavat tukea minua paranemisen tiellä. Saan yhä heiltä joka ilta tekstiviestin kännykkääni. Nuo viestit ovat minulle aina tärkeitä.  Pohtiessani nyt merkkipäiväni kynnyksellä paljon omaa tapaani toipua, on yksi isovanhemmiltani saatu viesti noussut kuitenkin ylitse muiden. Palaan tuohon viestiin kerta toisensa jälkeen, vaikka sen saamisesta on kulunut jo aikaa. Mummoni lähetti minulle nimittäin mietelauseen, joka kuvaa mielestäni osuvasti syömishäiriöstä toipumista, ja ehkä juuri erityisesti omaa tapaani toipua. Mietelause kuuluu seuraavasti: "Ei huipulle kuljeta hyppämällä vaan matalia ja korkeita kumpuja hitaasti ylittäen".

Mitä tämä elämänviisaus sitten kertoo syömishäiriöstä toipumisesta? Ensinnäkin siinä tulee hyvin esille se pääajatus, että vaikka niin kovin moni haluaisi, syömishäiriöstä ei voi toipua yhdessä yössä, vaan se on hidas prosessi. Olen niin monesti toivonut ja rukoillut, että kunpa voisin vain herätä eräänä aamuna terveenä ja unohtaa sairauteni. Näin ei ole kuitenkaan käynyt, ja pikkuhiljaa olen luopunut toivostani tällaiseen ihmeparantumiseen, ja alkanut uskoa, että parantuminen on ankaraa puurtamista taikasauvan heiluttamisen sijaan.

Sillä toipuminen ei myöskään koskaan ole vain pelkkä nousukiitoa ylöspäin, vaan matkalla tulee kaikenlaisia kumpuja ja mäkiä. Nämä mäet tulee ylittää yksi kerrallaan. Jokainen päivä on toipuvalle täynnä valinnan mahdollisuuksia, joissa pitää valita, toimiiko sairaan vai terveen puolen mukaan: syönkö vai jätänkö syömättä, menenkö bussilla vai kävelenkö ja niin edelleen. Mutta samalla jokainen oikea valita, jokainen ylitetty mäki tuo Sinut aina askeleen lähemmäksi tavoitettasi.

Mutta päästäkseen eteenpäin nämä mäet on nimenomaan ylitettävä. Monesti olen yrittänyt aikaisemmin minäkin noita kumpuja ja mäkiä kiertää päästäkseni vähän helpommalla. Oikotietä ei kuitenkaan valitettavasti ole, vaan sairauden vastaiskuna tuleva paha olo, syyllisyys, pelko ja ahdistus on kohdattava ja kestettävä, jos niistä haluaa eroon. Sairaudelle periksi antaminen saattaa tuntua helpottavalta hetkisen, mutta lopulta on se kaikki tuska edessäsi entistä kovempana. Siis tuttu sananlasku, minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, pätee tähänkin.

On kuitenkin selvää, että koska tie paranemiseen on kumpuinen ja kivikkoinen, ilman haasteita ja vastoinkäymisiä kohtaamatta ei koskaan  voi parantua. Jokaiselle tulee myös epäonnistumisia, niitä aallonpohjia, joista täytyy taas ponnistaa ylöspäin. Toipuminen onkin usein, myös omalla kohdallani, oikeaa vuoristorataa, jos ei muuten, niin ainakin tunteiden tasolla, ja välillä tulee huippuja ja sitten ollaan taas pohjalla. Pääasia on, että suunta on eteenpäin, aallonpohjat ovat aina huippuja loivempia, ja jostain saa kerättyä pohjaltakin sen voiman jatkaa taas eteenpäin. Silloin niitä aallonpohjiakin alkaa tulla yhä harvemmin.

Välillä on kuitenkin tässä vuoristoradassa myös levättävä, jotta jaksaa taas uuden kukkulan yli. Huipulle kun ei, kuten viisaudessa osuvasti todetaan, jaksa riuhtaista itsään kerralla. Silloin on hyvä ottaa askel taaksepäin, katsoa kukkulaa hieman kauempaa, kerätä voimia, ja pienen tuumaustauon jälkeen todeta: ehkä tuo ei olekaan minulle liian suuri ylitettäväksi.

Näin pienten askeleiden ja ylitysten kautta pääsee parhaiten perille. Sillä vaikka niin kuin se kaikille helpompaa olisikin, voivat liian suuret askeleet vaarantaa myös koko matkan. Jos niihin ei ole valmistautunut kunnolla, ne saattavat säikäyttää, jolloin on pyllymäki alaspäin, eli vanhaan tukeutuminen ja taaksepäin valumisen riski suuri.

Pääasia on kuitenkin ymmärrtää, että pienin askelin eteneminen ei tarkoita samaa kuin paikoillaan jumittaminen tai pikkuhiljaa taaksepäin valuminen. Oikea toipuminen on aina itsensä kukkuloiden yli pikkuhiljaa taistelemista. Parantumisessa ei voi jäädä odottelemaan sitä kuuluisaa helikopteria, joka nostaisi Sinut huipulle. Ihan itse on ne kukkulat yksi kerrallaan kohdattava ja ylitettävä.

Erityisen hyvin tämä vertaus kuvaa mielestäni nimenomaan minun tapaani toipua, sillä olen tässäkin asiassa niin sanoakseni hitaasti lämpenevää, tai etenevää, tyyppiä. Niin tuskastuttavaa ja piinaavaa kuin se sekä minulle, läheisilleni ja jopa hoitohenkilökunnalle onkin, minun toipumiseni etenee hitaasti, pienin askelin. Olen tarvinnut paljon aikaa kypsytellä ajatuksiani pääni sisällä, ennen kuin ole rohjennut ryhtyä todella tekoihin, eli uskaltanut kohdata ne kummut ja kerätä voimia niiden ylittämiseen. Ja nyt, päästyäni vihdoin ajatuksista tekoihin, ovat ne tekonikin pieniä, mutta sitäkin tärkeämpiä, askeleita oikeaan suuntaan.

Olenkin saanut kohdata toipumiseni tiellä monenlaisia kumpuja, joista kaikista en ole omin voimin selvinnyt. Olen tarvinnut, ja tarvitsen yhä, paljon tukea. Toipumiseni on edennyt mutkaisten, vai pitäisikö sanoa että kumpuisten vaiheiden kautta tähän pisteeseen, missä olen nyt. Joudun yhä tekemään arjessani jatkuvasti pieniä valintoja toipumistani ajatellen, ylittämään kukkulan kukkulan perään yksi toisensa jälkeen päästäkseni eteenpäin. Pääasia kuitenkin lienee, että olen päässyt tähänkin asti, ja pääsen tästä edelleen eteenpäin.

Vaikka tämä tuskaisesti eteneminen onkin silloin tällöin, kuten totesin, hermoja raastavaa, uskon sen olevan paras ratkaisu minulle, ja ehkä tällä hetkellä jopa ainoa vaihtoehto päästä toipumisessani eteenpäin. Toisenlaistakin toipumistapaa ja etenemistahtia on kohdallani nimittäin kokeiltu. Kun etenen pienin askelin, pääni pysyy niissä askelissa niin sanotusti mukana. Tällöin olen itse hyväksynyt muutokset, ja olen pikkuhiljaa oppinut ottamaan myös itse vastuuta kumpujen ylittämisestä.

Tällöin, toisin kuin esimerkiksi osaston nopeaan tahtiin pakottamisella, kun nyt olen saanut edetä varovaisemmin omassa tahdissani, eivät pudotuksetkaan ole olleet niin suuria. Tällöin olen siis saanut myös pysyvämpiä tuloksia. Tällä hetkellä tiedän, että paluuta vanhaan ei ole, ja vaikka välillä täytyisikin ottaa yksi askel taaksepäin, olen seuraavassa hetkessä entistä valmiimpi ottamaan kaksi eteenpäin.

Toisaalta taas, vaikka kuten totesin, paranemiseen ei voi hypätä, vaati käänteen tekeminen toipumisessa myös aina tietynlaista "hyppyä tuntemattomaan". Vaatii valtavasti rohkeutta päästää käsijarrusta irti ja antaa mennä, mutta kun vihdoin sen ratkaisevan askeleen uskaltaa ottaa, on se samalla suuri harppaus eteenpäin ja mahdollisuus elämälle. Ja usein se ensimmäinen kumpu tuntuu kaikista korkeimmalta ja sen ylittäminen kaikista raskaimmalta.

Uskonkin, että jotkut saattavatkin saada tästä kerran onnistuneesta hypystä sellaista voimaa, että pystyvät etenemään nopeammin. Toisille kertariehtaisu anoreksiasta saattaakin olla toimiva ratkaisu jättää vanha taakse. Ja tällöin myös niihin aallonpohjiin on ikään kuin enemmän varaa. Kun askeleet sen sijaan ovat pieniä, kuten minun tapauksessani, ovat takapakit eriytisen vaarallisia ja etenemistä on tapahduttava jatkuvasti.

Mutta on sitten etenemistapasi mikä hyvänsä, pääasia on että etenet. Ja vielä saavutat sen huipun.
Huipulla tavataan!
<3: Ida

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Voimien lähteillä

Viimeisimmässä tekstissäni kerroin siitä, kuinka yhtä vuoristorataa ja tunteiden sekamelskaa sisältänyt vuoteni ilman osastoa on nyt vihdoin tullut täyteen. Ja kuten kirjoitin, ei tämä vuosi ole todellakaan ollut helppo. Jotenkin olen kuitenkin pärjännyt, ja saanut kaivettua itsestäni sen tarvittavan motivaation ja sisun, joiden avulla olen jaksanut taistella eteenpäin. Koska jokainen syömishäiriön kanssa kamppaileva ja siitä toipunut tietää varsin hyvin, ettei toipuminen todellakaan ole mitään ruusuilla tanssimista, vaan ankaraa  ja uuvuttavaa työtä, päätin tähän tekstiini koota sellaisia asioita, jotka minua ovat auttaneet jaksamaan taistelussani.

Ehkä kaikkein tärkein asia jaksamiseni kannalta on ollut, että olen oppinut vihdoin jakamaan asioitani, mikä on siis auttanut minua valtavasti. Kun murheensa patoo sisälleen, ne kasvavat suuren suuriksi ja yksin niistä ulospääsy saattaa näyttää mahdottomalta. On ihan totta, että jaettu suru tai murhe on enää puolikas ja ääneen pohdittuna asioihin löytyy helpommin ratkaisu.

Ennen kaikkea tämä asioiden jakaminen on näkynyt tapaamisissani poliklinkan hoitajani kanssa. Kun ennen vastasin vain lyhyesti ja vaivaantuneesti kysymyksiin, nyt otan itse asioita esille, ja olen tätä kautta päässyt käsikisi myös juuri niihin oikeisiin asioihin. Asioiden käsittely voi joskus tuntua raskaalta ja tehdä kipeääkin, mutta uskon, että lopulta se keventää taakkaa harteilta. Kun ennen stressasin hoitajani tapaamisia etukäteen ja olin aivan puhki niiden jälkeen, tuntuvat ne nyt antavan minulle voimia, ja taistelutahtoni kipuaa yhä ylemmäs ja ylemmäs jokaisen tapaamisemme jälkeen.

Tämä blogini kirjoittaminen on ollut minulle myös tärkeä väline asioideni ja ajatuksieni käsittelyyn. Itse asiassa uskon, että sen kirjoittaminen on toiminut minulle myös moottorina sille, että olen kyennyt asioitani myös hoitajani kanssa käsittelemään. Ajatuksistani kirjoittaminen kun on minulle ollut aina se luonnollisempi ja helpompi tapa niiden käsittelyyn kuin puhuminen. Pikkuhiljaa olen kuitenkin rohkaistunut blogini kautta avaamaan suuni myös tapaamisissani hoitajani kanssa.

Blogini kautta olen saanut teiltä, rakkaat lukijani, myös korvaamattoman arvokasta vertaistukea, mikä on auttanut minua eteenpäin. Kuten olen aikaisemminkin todennut, uskon, että vain toinen saman läpikäynyt voi täysin ymmärtää, mitä tuntee ja kokee. Ja kuten isäni viimeisessä perhetapaamisessamme totesi, on minulla paitsi valtava tarve tulla kuulluksi, myös tarve tulla ymmärretyksi.

Toki koen, että minulle läheisimpien ihmisten, kuten perheeni, tuki on ollut silti se kaikista suurin voimavara taistelussani. Heiltä saamani ehdottoman rakkauden avulla olen jaksanut silloinkin, kun kaikki on tuntunut olevan pielessä ja olisi tehnyt mieli luovuttaa. Ja silloinkin, kun en ole rakastanut itseäni riittävästi taistellaksi terveyteni ja elämäni puolesta, on rakkauteni aina läheisiäni kohtaan ollut niin suurtaa, että heidän vuoksi olen jatkanut valitsemallani tiellä.

Kuitenkin pikkuhiljaa paitsi suuri rakkauteni läheisiä ihmisiäni kohtaan, myös yhä kasvava rakkauteni itseäni kohtaan on antanut minulle syyn taistella oman itseni, terveyteni ja elämäni puolesta. Olen oppinut arvostamaan itseäni ja kääntänyt sen voimaksi sairauttani vastaan. Myös esimerkiksi monet sairaudellekin altistaneet piirteet, kuten määrätietoisuus ja periksiantamattomuus ovat pikkuhiljaa kääntyneet voimavaroiksi minun puolelleni sairauttani vastaan.

Blogini kirjoittamisen ja asioista puhumisen avulla olen myös saanut tarvittavaa etäisyyttä omaan tilanteeseeni ja sairauteeni. En olisi jaksanut, jos olisin koko ajan vain ollut syvällä siinä ahdistuksen suossa. Olen oppinut onneksi ottamaan etäisyyttä asioihin, ja katsomaan niitä hieman ulkopuolisen silmin, vaikka tässä onkin vielä minulla harjoittelemista, ja tämä on tarjonnut paitsi tarvittavia hengähdystaukoja tunnemylläkästä myös auttanut näkemään ratkaisuja vaikeisiinkin tilanteisiin.

Toisaalta myös nimenomaan niiden tunteiden näyttäminen on auttanut minua jaksamaan. Olen lapsesta saakka pitänyt usein tunteeni sisälläni, jolloin ne ovat vain paisuneet ja paisuneet ja aiheuttaneet lopulta oikean pahan olon möykyn. Totuus kuitenkin on, että kun ahdistuksen saa vaikka sitten huudettua ja itkettyä ulos, se alkaa pikkuhiljaa helpottaa.

Vaikeita tunteina olen saanut purettua myös esimerkiksi musiikin keinoin. On uskomatonta, kuinka vieraan ihmisen laulujen sanoituksista voi löytää jotakin itselle niin tuttua, niin lohdullista ja niin rohkaisevaa. Taide onkin aina ollut minulle väylä ajatuksieni ja tunteideni käsittelyyn, sekä kuvallisessa että musiikillisessa mielessä. Kaikkein heikoimmassa kunnossakin olessa piirsin äidin kanssa ruokailuhuoneen pöydän ääressä, piirsin sisäistä tunnemylläkkääni ulos, ja pidin samalla psykkeeni rippeitä kasassa. Myöhemmin olen saanut kitaran soittamisesta tavan purkaa ahdistustani.

Ja silloin kun ahdistus on käynyt sietämättömän suureksi, eikä ulospääsyä ole näkynyt, olen hakenut tukea korkeammalta taholta. Olen nimittäin rukoillut. Uskoni on auttanut minua jaksamaan vaikeimpien hetkien yli, sillä olen voinut luottaa siihen, että kaikki ei ole minun käsissäni ja asiat vielä järjestyvät, tai kuten hoitajani sanoi, että meillä jokaisella on suojelusenkelimme. Olenkin turvautunut rukoilemiseen vaikeina hetkinä ja saanut helpotusta. Joka ilta rukoilen, että jaksaisin taistella sairauttani vastaan.

Uskoni on myös antanut minulle toivoa. Ja ilman toivoa en olisi varmasti jaksanut. Myös perheeni ja isovanhempani ovat jaksaneet valaa minuun toivoa paremmasta silloin, kun en ole itse kyennyt näkemään valoa tunnelin päässä. Syvällä suossakin olen jaksanut rämpiä eteenpäin, kun olen ajatellut, että sillä on jokin parempi päämäärä ja että kovalla työlläni vielä saavutan sen.

Toivoa paremmasta huomisesta ovat antaneet tietysti myös ennen kaikkea erävoitot syömishäiriömörköä vastaan. Näiden editysaskeleiden ei ole tarvinnut olla suuriakaan, pelkkiä pieniä onnistumisen kokemuksia, pieniä arjen valintoja tai torjuntavoittoja. Yhtä kaikki, ne ovat kasvattaneet itseluottamustani ja antaneet sitä kautta lisää motivaatiota ja voimia jatkaa eteenpäin valitsemallani tiellä. Jos siis kuvittelet saavasi tyydytystä sairauden mukaan toimimisesta tai syömättömyydestä, on se valetta. Lopulta juuri se, kun onnistuu voittamaan sairaat ajatukset, tuo aidon hyvän olon ja onnistumisen tunteen.

Toivoni lisääntyessä olen pikkuhiljaa uskaltanut nostaa leukaani ylöspäin ja katsoa myös eteenpäin. Olen alkanut nimittäin suunnitella tulevaisuutta, tulevaisuutta, johon syömishäiriö ei mahdu. Tavoitteeni tulevasta valmistautumisesta, urasta ja perheenperustamisesta, matkustelusta ja uusien mieluisten harrastusten aloittamisesta, ovat motivoineet minua eteenpäin.

Lyhyesti sanottuna olen siis alkanut nähdä myös elämää anoreksian ulkopuolella. Anoreksia on kuin vankila, joka sulkee pois kaiken sairauden ulkopuolisen elämän. Harrastusteni, ystävieni ja ennen kaikkea rakkaan siskoni kautta olen kuitenkin alkanut huomata, että on olemassa myös muuta elämää kuin anoreksia.

Ja ennen kaikkea minua onkin nimenomaan kannatellut se sairauden ulkopuolinen elämä. Mitä enemmän olen nimittäin uskaltanut irroittaa otettani anoreksiasta, sitä enemmän olen saanut tilalle kaikkia oikeaan elämään kuuluvia hyviä asioita, jotka ovat sitten antaneet minulle voimia taisteluuni. Kun olen uskaltanut raottaa anoreksiaverhoani, sisään on tulvinut auringonsäteitä ja valonpisaroita, jotka ovat alkaneet vetää minua puoleensa. Ja sen verhon takana odottava elämä on varmasti anoreksiamaailmaa paljon parempi.

Huomaan, että minulla on valtavasti elämäni matkalaukussa asioita, jotka auttavat minua jaksamaan taistelussani. Nyt haastankin Sinut miettimään, mitkä asiat auttavat Sinua jaksamaan arjen aallokossa. Uskallan väittää, että jokaisella sellaisia voimanlähteitä nimittäin kuitenkin on, vaikka ne ajoittain olisivatkin piilossa. Jos et siis niitä näe, etsi ne. Jos et löydä, tee niitä.

<3: Ida

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Vapauden merkkipäivä

Perjantaina vietin minulle henkilökohtaisesti tärkeää merkkipäivää. Oli nimittäin kulunut tasan vuosi siitä kun pääsin osastolta, mikä tarkoitti ensimmäistä sairaalavapaata vuotta pitkiin aikoihin. Juhlani kunniaksi isäni ja äitini olivat ostaneet minulle suuren kimpun vaaleanpunaisia gerberoita ja niiden kaveriksi isä omaan tyyliinsä suloisen Snoopy-onnittelukortin. Myös siskoni muisti minua kauniilla kortilla ja sitäkin kauniimmilla Tommy Tabermannin runoilla, ja tärkeällä yllätyssoitolla. Samoin rakkaat isovanhempani lämmittivät mieltäni onnitteluin. Juhlistin merkkipäivääni herkuttelemalla tutun keittolounaani sijaan pasta-annoksella. Lisäksi palkitsin itseni vielä kauniilla uudella korulla, joka säilyy minulla muistona tästä tärkeästä päivästä ja saavutuksistani. Ja syytähän tämän päivän juhlistamiseen tosiaan olikin.



Vuoteni on nimittäin ollut oikeaa tunteiden vuoristorataa. Se on sisältänyt monia onnistumisen kokemuksia, joita olen saanut erävoitoista sairautta vastaan ja joita olen saanut jakaa kanssanne täällä blogissanikin. Olen myös kokenut todellisia onnen hetkiä saadessani yhdessä perheeni ja ystävieni kanssa maistaa todellista elämää. Ennen kaikkea tämä vuosi onkin minulle opettanut, että sairauden mukaan toimiminen ei aiheuta minulle enää kuin korkeintaan hetkellistä tyydytystä. Sen voittaminen sen sijaan tuo todellisen onnen kokemuksen.

Valitettavasti vuoteeni on kuitenkin näiden onnistumisen kokemusten lisäksi mahtunut myös surua. Ensimmäisenä niistä mieleeni tulee rakkaan Helmi-koiramme poismeno. Tästäkin kokemuksesta opin kuitenkin myös jotakin tärkeää: selviän elämän vastoinkäymisistä jo ilman sairauteen turvautumista.

Valitettavasti myös sairaus on aiheuttanut minulle suunnatonta ahdistusta, ja muutosten tekeminen pelkoa. Lisäksi olen kokenut myös ikäviä pettymyksen tunteita epäonnistuessani taisteluissani sairauttani vastaan. En ole kuitenkaan antanut näiden negatiivisten tunteiden lannistaa itseäni, sillä sitähän toipuminen on, välillä on otettava yksi askel taaksepäin, jotta pääsee taas kaksi eteenpäin. Ja pääasiahan kuitenkin kai on, että tunteeni ovat vihdoin heränneet, sillä nekin kuuluvat elämään, ja että olen ymmärtänyt sairauden olevan elämäni suurin pahanolon lähde tällä herkellä.

Moni varmasti piti lähtötilannettani viime keväänä osastolta omalla päätökselläni lähtiessäni jos ei nyt toivottomana, niin ainakin heikkona. Mutta nyt, kun vuosi on kulunut, edistymiseni on ollut selvää, vaikka se on tapahtunutkin pienin askelin. Olen edistynyt niin ruokailujen suhteen kuin pakkoliikkumisen voittamisessakin, ja oppinut molempien suhteen tärkeää joustavuutta. Olen saanut hilattua painoani kohti terveempiä lukemia. Ja ennen kaikkea olen oppinut puhumaan asioistani. Olen myös rauhoittunut selvästi ja avannut elämpiiriäni samalla kohti elämää ja uusia tuulia ja uusia ja vanhoja tuttavuuksia.

Suurin muutos on kuitenkin tapahtunut pääni sisällä. En enää pidä kynsin hampain kiinni sairaudesta, vaan olen saanut kaivettua itsestäni todellisen halun parantua ja päästä elämänsyrjään kiinni, ja alkanut ottaa vastuuta omasta paranemisestani. En halua enää vaipua syvälle sairauteeni, vaan päästä siitä lopullisesti eroon. En enää kadehdi millään tasolla niitä, jotka ovat elämänsä sairaudelle menettäneet, vaan niitä, jotka ovat sen takaisin taistelleet.

Oma motivaatio onkin pohjana parantumiselle, mutta sen täytyy konkretisoitua myös teoiksi, jotta toipuminen olisi mahdollsita. Ja pikkuhiljaa olen päässyt kauniista ajatuksista toimintaan. Tiedän kuitenkin, etten olisi kyennyt niihin oikeisiin valintoihin ja terveyttäni edistäviin tekoihini ilman minulle rakkaita ihmisiä, joihin suuri osa myös teistä blogini lukijoista kuuluu, kiitos kuuluu siis myös heille.

Tällä hetkellä tunnen suunnatonta ylpeyttä paitsi lähimmäisistäni, jotka ovat jaksaneet rinnallani, myös itsestäni ja saavutuksistani, sillä olen onnistunut ylittämään itseni. Uskallan siitä avoimesti kirjoittaa, koska minulla on hyvä syyni. Kun kerran anoreksiaan sairastuu, on sen sätkynukeksi jääminen nimittäin tuskallisen helppoa. Sairauttaan vastaan taistelu sen sijaan vaatii ääretöntä rohkeutta, päivittäistä työtä, omalta mukavuusalueeltaan pois menemistä ja pelkojen kohtaamista, päättäväisyyttä ja kaiken ylittävää motivaatiota ja kuten minun tapauksessani myös usein ulkopuolista tukea. Kaikkea tätä kaikkea olen saanut kaivettua itsestäni esiin, ja saanut matkani varrella kokea pettymysten ja pienten takapakkien lisäksi myös pieniä mutta silti niin suuria onnistumisen kokemuksia, jotka ovat vieneet minua eteenpäin Helppoa ei ole minullakaan ollut, mutta en usko, että syömishäiriöstä toipuminen voisi sitä koskaan ollakaan. Siitäkin huolimatta olen joka päivä yhä varmempi ja varmempi siitä, että olen nyt oikealla tiellä.

Perillä en kuitenkaan vielä ole. Joudun taistelemaan yhä päivittäin sairaiden ajatusten ja pakkojen kanssa, vaikka jo useimmiten voitankin ne. Ja pienien erävoittojen kautta nämä sairauden äänet kuuluvat päivä päivältä yhä hiljempaa. Painoni samoin kuin ruokailujeni normalisoimisessa riittää vielä työtä, mutta olen päässyt molemmissa asioissa eteen- ja ylöspäin, ja pääasia on että suunta on oikea. Tiedän kuitenkin tämän päivän olevan vasta välietappi maratonjuoksussani. Olen nälkäinen elämää kohtaan, enkä aio tyytyä mihinkään kompromisseihin. Tämä ei vielä riitä minulle.

Matkani on siis vielä kesken eikä tieni tähänkään asti ole ollut todellakaan helppo, mutta silti tiedän sen olevan oikea, ja aion ehdottomasti jatkaa sillä. En tarkkaan tiedä, mitä tieni päässä odottaa, mutta silti aion sen saavuttaa. Jos en löydä tietä, teen sen. Sillä tiedän: vanhaan ei ole enää paluuta. Tästä on hyvä jatkaa matkaa, pienin askelin ja niistä muodostuvien suurten voittojen kautta, maaliin saakka.



<3: Ida

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Kaupunkireissulla äitin kanssa

Koska ainakin saamistani kommenteista päätellen teitä lukijoitani tuntuu kiinnostavan myös, ja ehkä ennen kaikkea juuri ne tekstini, jotka kertovat omasta elämästäni ja kuulumisistani, päätin taas jakaa kanssanne yhden mukavan iltapäivän viime viikolta. Vaikka tuokaan iltapäivä ei sisältänyt mitään maailmoja mullistavaa, havaitsin taas, kuinka olen edistynyt sairauteni voittamisessa ja ennen kaikkea, kuinka olen oppinut nauttimaan elämästä.

Torstaina perhetapaamisemme jälkeen minun oli tarkoitus jatkaa äitini kanssa tuttuun tapaan kotiin lounaalle ja jatkaa kotona iltapäivääni tuttuun tapaan. Yhtäkkiä äitini päähänpistosta ja extempore-ehdotuksesta suunnitelmiimme tuli kuitenkin muutos, ja suuntasimme auton keulan kohti keskustaa.

Aluksi tällainen yllätyksellinen ja yhtäkkinen muutos sai minut hämilleen. Mielessäni risteili monia ajatuksia, jotka koskivat erityisesti päivän lounasta mutta myös loppuillan aikataulujani ja illalla suunnitelmissa ollutta kävelylenkkiä. Tällä kertaa en kuitenkaan suostunut, kuten useasti aikaisemmin, vaipumaan ahdistukseen, vaan päätin tarttua rohkeasti tarjottuun tilaisuuteen.

Ensin suuntasimmekin äitin kanssa Stockmannille lounaalle. Vaikka valinnanvaikeus kuuluu myös minulla sairauden kuvaan, en käyttänyt tällä kertaa lounaani valitsemiseen tuhottomasti aikaa. Valitsin sieltä ruokaisan salaatin täytteillä ja kaveriksi reilun siivun vaaleaa leipää levitteellä. Tällä kertaa en yrittänyt päästä salaattini kanssa mahdollisimman vähällä tai valita sitä pienintä leipä palaa, kuten olen ennen tehnyt. Aidosti myö iloitsin siitä, kun tarjoilija laittoi salaattiini täytteitä huomattavasti reilummalla kädellä kuin edellisellä kerralla, osasin ajatella terveellä tavalla, että nyt saan rahoilleni vastinetta enkä ahdistunut kasvamasta kalorimäärästä.

Lounas sujui muutenkin sekä minun että äitini mielestä hyvin. Juttelimme niitä näitä nauttiessani lounasta ja suoriuduin lounaasta normaalissa ajassa. Sain jälleen huomata, kuinka ruokailutilanne on paljon muutakin kuin vain syömistä ja energian tankkausta, se on mukava sosiaalinen tilanne. Tuntui ihanalta vaihtaa pitkästä aikaa kuulumisia äitin kanssa ihan kahdestaan, ja ruokailutilanne oli rento ja tuntui siihen sopivalta. Suurentunut annos tuntuikin kuin huomaavatta valuvan sisuksiini kokonaisuudessaan.

Syömisen jälkeen shoppailimme rauhallisesti aikamme, ja nautimme siinä sivussa kevään ensimmäisistä auringonsäteistä suunnatessamme kohti erästä siivousliikettä. Mitään pakonomaista liikkumista tai ylimääräistä kiertelyä ei kuitenkaan ollut, ja oikeastaan vasta jälkikäteen tajusin, ettei tilaisuuden käyttäminen ylimääräisen liikuntaan ollut edes juolahtanut mieleeni!

Mitään varsinaisia ostoksia en tällä kertaa shoppailureissullamme itselleni tehnyt. Äiti sen sijaan löysi itselleen (yllätys, yllätys!) uudet kevätkengät. Sovitin kyllä värikkäitä rentoja keväthousuja minäkin, mutta sain valitettavasti todeta ainoat jäljellä olevat kappaleet liian suuriksi. Tämä aiheutti minulle pienen harmistuksen, mutta samalla myös valtavan motivaatiopuuskan saada takaisin se hoikka, mutta naisellinen kroppani, johon lähes kaikki vaatteet aikoinaan istuivat! Sovituskopin peilistä minua tuijotti yhä liian laiha tyttö. Vaikka en missään mielessä tästä enää ollut tyytyväinen, en kuitenkaan jaksanut tästäkään asiasta ahdistua. Olen oppinut arvostamaan pikkuhiljaa itseäni ja tuntemaan itseni kauniiksi ihan jokaisessa painossa. Tämä nyt sattuu olemaan tilanteeni tällä hetkellä painon osalta, ja teen joka päivä kovasti töitä asian korjaamiseksi. Vaikka ostoksia ei siis tullutkaan tehtyä, eivät ne olleetkaan minulle reissuni päätarkoitus, se oli mukava yhdessä vietetty iltapäivä "tyttöjen kesken", ja sen voin todella sanoa onnistuneen.

Kun sitten suuntasimme taas kotoa kohti, isäni oli jo odottamassa meitä. Huomasinkin kellon olevan jo aika paljon. Suunnitelmissani oli ehtiä vielä saunaan rentoutumaan ennen päivällistä, joten päätin poikkeuksellisesti jättää alkuperäisiin suunnitelmiin kuuluneen kävelylenkkini välistä. Ennen tämä ei olisi ollut minulle mitenkään mahdollista, olivathan kävelylenkkini minulle yksinkertaisesti pakkoa. Nyt kuitenkin päätin unohtaa sairauden aiheuttaman huonon omatunnon ja luopua tästä pakostani. Ja voi kuinka vapauttavalta se tuntuikaan, kun uskalsi vastustaa sairauden luomia sääntöjä ja pakkoja! Tunne oli niin onnistunut, että syyllisyys painui kerta heitolla sinne minne se kuuluukin. Joka kerta, kun vastustaa sairauden sääntöjä, on se voittoisa vahvistus terveydelle, voitto itselle ja omalle itsetunnolle, ja tämän jos minkä sain huomata. Ja heti mieleeni tulikin ajatus, että näin mukavan ja hyvän syyn vuoksi olisin valmis kyllä luopumaan sairauden rajoituksista toistamiseenkin. Ja niin kai se tapahtuukin, sairaudesta luopuminen pikkuhiljaa, pala palalta, erävoittoina toisensa perään.

Kaupunkireissumme jälkeen oloni oli siis todella hyvä. Olin niin kauhean iloinen, että olin uskaltanut tarttua tähän tilaisuuteen ja sain viettää mukavan iltapäivän äitini kanssa. Kiitos äiti! Elämä tarjoaa päivittäin meille jokaiselle mahdollisuuksia, ja Sinä itse päätät, mihin niistä tartut. Pääasia on, että kuuntelet niitä tehdessäsi itseäsi, etkä esimerkiksi sairautta.

<3:Ida

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Pääsiäiskuulumisia

Eräs rakas blogini lukija toivoi minulta tekstejä kuulumisistani ja siitä, mitä olen tehnyt. Tämän vuoksi päätin nyt jakaa kanssanne hetkiä minun pääsiäisestäni. Pääsiäisestä jäi taas muistojeni aarrearkkuun monta mukavaa muistoa ja sain taas huomata olevani vahvempi kuin ehkä yhtenäkään pääsiäisenä aiemmin. Tästä pääsiäisestä minulle teki erityisen ihan tavalliset asiat, joista osasin nyt nauttia, ja ennen kaikkea se, että sain viettää sen kotona ja minulle rakkaiden ihmisten ympäröimänä.

Pääsiäisen aika merkitsi hieman poikkeavampaa aikaa arkeen verrattuna myös meillä. Vanhempamme olivat vapailla ja lisäksi olimme kutsuneet tätini meille pääsiäisen viettoon. Myös ohjelmamme oli lomalla hieman tavallisesta poikkeavaa. Ennen kaikki tutusta arjesta poikkeaminen on aiheuttanut minulle stressiä ja ahdistusta, usein jopa pelkoa. Nyt kuitenkin osasin suhtautua pääsiäiseen kuten kuuluukin: ihanana minilomana, hengähdystaukona arjen keskellä.

Olin jälleen aloittanut pääsiäiseen valmistautumisen jo hyvissä ajoin, ja askarrellut ystävilleni ja sukulaisilleni pääsiäiskortit valmiiksi jo useamman viikon etukäteen. Kun sairauden pakkotoiminnoilta on taas jäänyt aikaa ja keskittymiskykyni on parantunut, olen taas huomannut, kuinka nautin kaikenlaisesta pienestä käsillä tekemisestä.

Lisäksi olin istuttanut rairuohon maanantaina ja jännityksen vallassa kierrättänyt sitä ympäri taloa varmistaakseni sen kauniiseen kasvuun vaadittavan riittävän auringon valon. Rairuoho, sen kasvu ja tuoksu tuovat mieleeni kevään ja sen valon, jotka edustavat minulle aina uutta mahdollisuutta ja uuden sivun avaamista elämäni kirjassa. Äitini oli tuonut myös perinteiset pääsiäiskoristeemme varastosta. Ikkunoissamme roikkuvat pääsiäisnoidat luovat minulle sen oikean pääsiäistunnelman.

 
Toinen kevään merkki, eli olemassa olostaan ilmoitteleva aurinko, sai minut myös hymyilemään. Käytin ulkoiluihini aikaa enkä suorittanut niitä pakonomaisesti täysillä, kuten olen joskus aikaisemmin tehnyt. Miten ihanaa onkaan tuntea jäästä sulanut asvaltti jalkojensa alla ja pysähtyä nauttimaan auringonsäteistä kasvoilla? Tällaisistakaan asioista en osannut ennen nauttia, enhän edes huomannut aurinkoa sairailta pakkoajatuksiltani.

Perjantai päiväni kului leipoessa. Olin päättänyt haastaa itseni tekemällä aprikoosirahkapullia. Kohotin niitä useampaan otteeseen, ja onnistuivatpahan ne lopulta! Yleensä en juuri makeita leivonnaisia kokkailuinnostuksestani huolimatta ole oikein viitsinyt tehdä, niitä kun syövät perheessäni vain äitini, mutta nyt tulevien vieraiden toivossa päätin rahkapullia kokeilla. Ja kyllähän ne hyvin tuntuivatkin kauppansa tekevän! Reseptin otin Pirkan sivuilta ja rusinoiden sijaan laitoin rahkan sekaan kuivattuja aprikooseja. Leipomiseen liittyy minulla monia mukavia muistoja, jotka juontavat juurensa mummolaani ja kesiini serkuksieni ja siskoni kanssa siellä. Tällä kertaa päädyin kuitenkin lapsuuden muistoista poiketen hieman perinteisemmän mallisiin pikkupulliin.


Lauantaina oli pääsiäisen vuoksi tuttu tanssituntini peruttu. Eksyin kuitenkin toisenlaiselle rauhallisemmalle tunnille, johon kuului tanssin lisäksi myös venyttelyä. Ja tällä kertaa voin todella sanoa nauttineeni tunnista. Mielihyvähormonit pääsivät jylläämään, ja venyttely rauhoitteli mukavasti kehoa. Antauduin musiikin vietäväksi ja nauroin ääneen. Ja se tuntui niin hyvältä, että hymy säilyi kasvoillani vielä pitkään tunnin jälkeenkin. On todella ihanaa ja helpottavaa huomata, kuinka liikkuminen ei enää ole pelkkää mahdollisimman tehokasta energiankuluttamista ja itsensä kiduttamista, vaan aito hyvänolon lähde. Tästä tunnista jäi oikeasti niin hyvä mieli, että taidanpa vaihtaa rajumman tanssituntini tähän rauhallisempaan tuntiin, ja se jos mikä on itseni kuuntelemista.

Tanssitunnilta kotiuduttuani saapuikin tätimme meille juhlan viettoon. Ennen sairastumistani olin tätini kanssa hyvinkin läheinen ja teimme monia asioita yhdessä. Sairauteni on kuitenkin valitettavasti etäännyttänyt meitä, mutta onneksi nyt toipumiseni edistyessä osaan todella nauttia myös muiden ihmisten kanssa keskustelusta, ja tätini huumorintaju puri minuun ja hänen tarinansa lapsenlapsistaan ja koulumaailmasta saivat minut nauramaan aivan kuten ennenkin. Tunteeni ovat todella palautuneet ja ne puskevat lävitseni aidosti ja häpeilemättä, ja se jos mikä vasta on vapauttavaa.

Sunnuntaina kävimme tätini ja äitini kanssa jälleen sivistämässä itseämme Ateneumin taidemuseossa. On ihanaa, kun pakkoliikunta ei enää pakota minua liikkumaan koko aikaa, ja voin rauhassa tehdä asioita, joista nautin, ja pystyn täysillä paneutumaan ja keskittymään esimerkiksi taiteeseen, joka on aina ollut lähellä sydäntäni. Aamuinen huonotuulisuuteni tuntuikin katoavan kuin itsestään ihastellessani toinen toistaan upeampia taideteoksia.

Näyttelyn jälkeen siskoni tuli poikaystävänsä kanssa meille kylään. Toipumiseni edetessä olen totisesti saanut huomata, kuinka ihmisten, vieraampienkin sellaisten, tapaaminen ei enää jännitä, vaan pikemminkin piristävät minua. En myöskään arkaillut teen seurana nuoleskella jäätelöä, vaikka ennen vieraampien ihmisten seurassa tai sosiaalisissa tilanteissa syöminen olisi tuntunut täydeltä mahdottomuudelta.

Loppuilta kuluikin rennosti sohvalla löhöillessä, eikä se aiheuttanut edes minkäänlaista ahdistusta! Taas sain huomata, kuinka olen rauhoittunut toipumiseni myötä ja kuinka rentoutuminen ei ole enää niin haastava asia kuin ennen, päinvastoin, se tuntuu mukavalta!

Jäätelön lisäksi nautiskelin ilman ahdistusta myös joka päivä suklaamunia. Suklaa on ollut minulle vaikea ruoka rasva- ja energiapitoisuutensa vuoksi, ja olenkin kyennyt sitä vain osastolla yleensä syömään. Nyt halusin kuitenkin ylittää itseni, ja juhlia pääsiäistä kuten kuuluukin. Enkä ylittänytkään itseäni vain syömällä suklaata, vaan myös aidosti nauttimalla siitä. Herkuttelu kun on myös hyvänolon lähde elämässä, ja vihdoin minäkin alan päästä siitä jyvälle.


Pääsiäseni kruunasi käynti isovanhemmillani toisena pääsiäispäivänä eli maanantaina. Viimeisestä vierailustamme oli kulunutkin jo ihan liian pitkän aikaa, ja oli kerrassaan ihanaa nähdä isovanhempiani ja jutella ihan kasvotusten, vaikka tekstiviestien välityksellä vaihdammekin kuulumisia ihan päivittäin. Sain paljon kehuja ja positiivista palautetta muuttuneesta ulkonäöstäni, eikä se tuntunut enää pahalta, toisin kuin ehkä joskus aikaisemmin. Olen oppinut ottamaan positiivista palautetta vastaan myös ulkonäöstäni, mikä on usein syömishäiriötä sairastaville erityisen hankalaa. Nyt itsetuntoni on kuitenkin kasvanut toipumiseni myötä niin, ettei sairas mieleni enää käännä kehuja päälaelleen. Tunnen itseni kauniiksi, enkä yritä peitellä sitä tai epäröi ottaa siitä palautetta vastaan. Ainoa asia, mikä jäi reissulla hieman kaivelemaan mieltä oli tappioni korttipelissä isoisäni kanssa. Taidan olla perinnyt häneltä tämän piirteen, että olen niin tavattoman huono häviäjä! Aikamme juteltuamme ja pelailtuamme palasimmekin sitten Mcdonaldsin kautta kotiin.



Tällainen oli minun pääsiäiseni. Kuten huomaatte, se ei sisältänyt mitään maailmaa mullistavaa, mutta eikö onni usein koostukin loppujen lopuksi ihan arkisista asioista? Ja näitä pieniä ilon aiheita osaa arvostaa ihan uudella tapaa, kun ne ovat joskus elämästä olleet kadoksissa. Liian monet menneet pääsiäiset minäkin olen viettänyt osastolla sisätiloissa. Nyt sain nauttia auringosta, suklaamunista ja ennen kaikkea rakkaitteni seurasta.

Vaikka minilomani tuntui menneen jälleen ohitse kuin siivillä, kuten yleensä tapahtuu kun on hauskaa, tunsin sen jälkeen oloni virkistyneeksi ja jälleen valmiimmaksi kohtaamaan arjen ja sen haasteet. Toivottavasti teilläkin on ollut mukava ja rentouttava pääsiäinen!

<3: Ida

Kuvat:
 http://www.ejippo.fi/images/1044.jpg
http://www.k-supermarket.fi/Global/Reseptikuvat%20599x400/P%C3%A4%C3%A4si%C3%A4isen%20makeat%20herkut/Rahkapullat.jpg
http://4.bp.blogspot.com/-OFAh1k-TqDE/T4KiSI_hfxI/AAAAAAAAAQI/_2kFEZjPDnU/s1600/1269509058_img-d41d8cd98f00b204e9800998ecf8427e%5B1%5D.jpg
ja viimeinen omasta kamerasta :)

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Kateudesta ja kateudesta

Viimeisessä tapaamisessani hoitajani kysyi minulta, olenko kateellinen siskolleni. Tyrmäsin ajatuksen alkuun ihan kokonaan. Sillä vaikka siskollani on jos ei nyt lähes kaikkea niin hyvin paljon sellaista hyvää, mitä toivoisin itselleni, kuten esimerkiksi mahdollisuus opiskella minunkin unelma-alaani, rakastettava poikaystävä, laaja mutta tiivis ystäväpiiri ja hän elää omassa asunnossaan itsenäisesti, en koskaan ole ajatellut voivani tuntevani kateutta siskoani kohtaan. Tämä ei johdu siitä, etteikö tällainen tunne minunkin tunneskaalani kuuluisi, ei suinkaan. En ole mikään pyhimys, ja olisi tekopyhää väittää, etten olisi tätä tunnetta ajoittain elämäni varrella tuntenut, sekä syystä että joskus varmasti ilman kunnollista syytäkään. Olenhan tuntenut kateutta tuttuja ja tuntemattomia kohtaan, kavereitani kohtaan, jopa ystävieni puolesta tunnettuun ylpeyteen ja onneen on välillä sekoittunut ripaus kateutta. Siskoani olen kuitenkin aina rakastanut niin paljon ylitse muiden, että en ole voinut kuvitella koskaan tuntevani kateutta häntä kohtaan, ainoastaan suunnatonta onnea hänen puolestaan. Esimerkiksi siskoni päästessä opiskelemaan voin rehellisesti sanoa tuneneeni itseni jopa onnellisemmaksi kuin mitä olin silloin, kun sama onni aikoinaan sattui omalle kohdalleni.

Aikamme asiasta hoitajani kanssa keskusteltuamme tajusin kuitenkin, että kateutta voi olla monenlaista, eikä se välttämättä sulje pois sitä onnea ja ylpeyttä toisen puolesta, jota tunnen esimerkiksi siskoni puolesta. Ymmärsin myös, että kateuskaan ei välttämättä ole ainoastaan negatiivinen tunne, vaan se voi olla myös eteenpäintyöntävä voima. Seuraavassa valotan tätä ajatustani kertomalla kahdenlaisesta kateudesta, ja miten nämä erilaatuiset kateudet voivat vaikuttaa toipumiseen, ja miten sitä oikeanlaista, hyvää kateutta voi käyttää toipumisprosessissa myös hyödykseen.

Yleensä kateus mielletään negatiiviseksi tunteeksi ja pahaksi asiaksi. Mutta vaikka sitä on häpeä myöntää, uskon, että jos ei kaikki niin ainakin suurin osa ihmisistä tuntee ajoittain myös sitä. Tämä paha kateus perustuu ajattelutapaan, jossa tavoittelee toiselle jonkin onnen aiheen menetystä, koska haluaa sen itselleen. Toisin sanoen haluaa saada toiselta pois jotakin itselleen. Ajattelumallin taustalla on ajatus, jossa toisen voitto on oma tappio, eli toisen onni on jotakin itseltä pois.

On selvää, että tällainen kateus ei tee hyvää kenellekään ihmiselle. Se saa oman olon pahaksi, masentuneeksi ja surulliseksi. Ajan kuluessa tällainen kateus vain katkeroittaa. Tällainen paha kateus usein myös tuhoaa ihmissuhteita, sillä se saa haluamaan toiselle pahaa ja estää olemasta onnellinen toisen puolesta. Lisäksi kukaan ei halua olla ihmisen kanssa, joka jatkuvasti vain valittaa omaa kurjuuttaan, eikä suostu huomaamaan, mitkä asiat omassa elämässä ovat jo hyvin.

Syömishäiriötä ajatellen tällainen kateus vetää vain yhä syvemmälle ja syvemmälle suohon. Paitsi että, kuten edellä kuvasin, läheisistä koostuva tukiverkosto alkaa pettää, tällainen kateus ja siitä johtuva katkeruus ruokkii sairauden negatiivista kehää. Vääränlainen kateus nimittäin tuhoaa omaa itsetuntoa yhtä varmasti kuin anoreksia muutenkin. Se saa itsen tuntemaan huonommuutta siitä, ettei ole saavuttanut kaikkea sitä hienoa, mitä jollakin toisella on tai mitä omasta mielestä kuuluisi olla saavuttanut. Se myös estää näkemästä hyviä asioita elämässä ja itsessään, mikä lisää sairauden mustaamaan maailmaan vaipumista ja sairaudella oireiluun tukeutumista.

Mutta onneksi on olemassa myös toisenlaista kateutta, jonka voi kääntää voimavaraksi taistelussaan. Tällaisessa kateuden muodossa ihminen alkaa haluta MYÖS itselleen sitä kaikkea hyvää, mikä toisella on. Erona edelliseen on kuitenkin se, että ei samalla toivo toisen tappiota tai onnen menetystä, vaan tahtoo voivansa saavuttaa saman. Tällainen kateus perustuu ajattelumalliin, jossa kaikki hyvä on kaikille mahdollista, eikä hyvällä ole mitään rajattua määrää olemassa.

Tällainen hyvänlainen kateus taas toisin kuin paha sisarensa tekee hyvää kenelle tahansa. Se saa elämän näyttämään paljon valoisammalta, kun huomaa, mitä kaikkea hyvää elämässä on ja mitä kaikkea voi saavuttaa. Hyvänlaista kateutta tunteva ihminen ei vaivu epätoivoon tai jää kateutensa vangiksi, vaan työskentelee entistä kovempaa saavuttaakseen sen saman onnen, mitä toisella jo on.

Tällaista oikeanlaista kateutta voi siis käyttää apuna myös syömishäiriöstä toipumiseen. Tällöin jo toipuneiden esimerkit antavat toivoa: jos tuo saavutti tuon, minäkin pystyn siihen. Tällöin hyvänlaatuinen kateus auttaa toisen kautta myös näkemään elämässä hyvää myös silloin, kun oma elämäntilanne on synkkä. Toisen elämässä saavuttama onni toimii myös motivaationa toipumisessa, sillä parantumisen myötä ajatellaan saavuttavan myös itselle se sama hyvä. Ja tämän motivaation voimin tehdään entistä kovempaa töitä tuon hyvän saavuttamisen eteen.

Tapaamisessamme opin siis, että kateutta on monenlaista, ja se voi olla myös hyvä tunne. Asiaa pohdittuani huomaan olevani ehkä sittenkin vähän kateellinen siskolleni, kuten myös esimerkiksi niille tuntemilleni ihmisille, jotka ovat jo selättäneet syömihäiriön tai kykenevät elämään sellaista elämää ilman syömishäiriötä, johon minäkin toivoisin pystyväni. Enimmäkseen tämä kateus, ja kateuteni siskoani kohtaan kokonaisuudessaan, on onnekseni kuvaamistani kateuden laaduista kuitenkin jälkimmäistä. Ja tämän vuoksi aionkin tehdä kaiken voitavani saavuttaakseni sen kaiken, mistä olen kateellinen, ja miksi en enemmänkin!

<3: Ida