Tuparit!!!

Näitä juhla-aiheisia tekstejä tuntuu nyt riittävän, mutta mikäs siinä. Viime lauantaina juhlistin vihdoin uutta kotiani kera Rakkaiden Ystävien, kun muutostanikin oli ehtinyt vierähtää jo kuukauden päivät. Koolla oli lopulta, muutaman joutuessa valitettavasti tulemisensa perumaan, vanhat koulukaverini, Paras Ystäväni ja siskoni poikaystävineen, mutta eipä olisi tänne koloon juuri enempää porukkaa mahtunutkaan!

Ja kun tämä lastentarhanopettaja järjestää juhlat, ei niistä tuttuun tapaan ihan helpolla pääsekään, vaan leikkiä ja peliä oli jos toistakin heti tervetuliaismaljoista lähtien. Ohjelmassa oli tiukkaakin tiukempi sanaselityskisa, jossa onneksi Alias-mestaruus säilyi edelleen täällä kotipuolessa.

Lisäksi leikimme Kuutamolla-ohjelmasta tuttua paljastauskisaa, jossa muiden tehtävänä on arvata, mikä omista huimista väittämistä ei pidä paikkaansa. Itse väitin että A) Pesen hiukseni vain kerran viikossa, B) Syön litran puuroa joka päivä, C) Haaveilen tutkijanurasta.... Arvaatkos Sinä, mikä yksi näistä on täyttä puppua?

Tiukan kisailun ja visailun lomassa ehdimme toki myös hieman herkutella. Olin valmistanut kinkku-tuorejuusto-munakasrullaa sekä porukan kasvissyöjän huomioiden fetajuusto-tomaatti-rahkamuffineja. Etenkin tuo uusi kokeiluni rahkamuffini keräsi kovastikin kehuja, ja maistui muillekin vieraille, ja kieltämättä itsellenikin! Kahvin kanssa tarjoilin kääretorttua, joka kätki sisälleen vaniljarahkaa ja omppuhilloa. Juhlat -mikä Ihana tekosyy leipoa!

Ystäväni olivat huomioineet minua myös pienillä, mutta sitäkin Ihanimmilla tuparilahjoilla. Sain peräti kaksi ruukkukukkaa ikkunalaudalleni, vaaleanpunaisen joulukaktuksen Parhaalta Ystävältäni, sekä toisen kimaltein koristellun. Ne säilyvät (toivottavasti mahdollisimman pitkään) muistoina tuosta Ihanasta päivästä kera Parhaiden tyyppien. Siskoni oli lahjonut minua jo aikaisemmin, mutta toipa vielä tälle herkkusuulle pussillisen Ihanaa minttu-suklaakahvia, nam!

Niinhän se on, että kun väki vähenee, bileet paranee, ja ainakin täällä kävi niin, että  muiden jo lähdettyä jäimme vielä keskustelemaan kahden vanhan koulukaverini kanssa varsin kiihkeissä tunnelmissa. Aiheina olivat muun muassa vasta korkeintaan suunnitteilla olevien tulevien lastemme harrastukset ja unelma-asuntomme sijainti.

Oli mukavaa päästä esittelemään uutta niin kovin tärkeää, ja niin niin kovan työn takana ollutta omaa kotiani näille minulle Tärkeille ihmisille.  Tuntuu, kuin olisin jakanut heidän kanssaan palan itsestäni, ja samalla toivottanut itsenikin tervetulleeksi tähän uuteen Elämääni. Mutta ennen kaikkea oli kiva saada koolle taas kaikki tärkeät ihmiset, muistella  yhdessä kaikkea kokemaamme ja suunnitella tulevaa hymyssä suin, sekä ennen kaikkea Elää tässä ja nyt niin, että nauru raikui varmasti rappukäytävään asti!

Kiitos teille kaikille osallistuneille, teitte päivästäni Ikimuistoisen!

<3: Ida

Sairaskertomus osa 2: mistä kaikki sai alkunsa

Tämä tekstini on jatkoa aloittamalleni sairaskertomukselleni, jonka kirjoittamisen aloitin kesällä. Monen monta tekstiä onkin mahtunut tähän väliin -kaikenlaista kun on ehtinyt elämääni mahtua. Mutta tässä nyt olisi vihdoin teille, jotka jäitte ensimmäisen osan jälkeen odottamaan jatkoa, siis toinen osa sairaskertomuksestani, olkaapat hyvät!

Edellisessä sairaskertomusta koskevassa tekstissäni kirjoittelin niistä tekijöistä, jotka altistivat minut sairastumiselle. Vaikka juuret ovat pitkät, syömisellä oireilu alkoi minulla varsinaisesti vasta lukiossa. Mitään tarkkaa ajankohtaa tai päivää en osaa sille sanoa, sillä sairaus, se saapui elämääni kavalasti ja vaivihkaa. Vähitellen, mutta sittenkin niin kovin varmasti se valtasi minut syleilyynsä ja puhalsi voimat pois minusta. Pikkuhiljaa, mutta sittenkin liian myöhään, heräsin huomaamaan, kuinka oma tahtoni ja oma korntollini olikin siirtynyt pois minulta sairauden käsiin.

Ensimmäisenä sairaus näkyi kohdallani pitkinä suunnitelmina, erilaisina ruokailuun ja liikkumiseen liittyvinä listoina ja kieltoina, jotka valtasivat ajatukseni ja päiväkirjamerkintäni. Hain epötoivoisesti kotnrollia sisälläni vallitsevaan pelkoon ja kaaoksen tunteeseen kehittelemällä itselleni sääntöjä, joiden avulla hallita syömistäni -ja sitä kautta elämääni.

Tämän valheellisen kontrollin tunteen kautta tavoittelin myös valtaa omaan kehooni. Pelkäsin myös siinä havaitsemiani muutoksia kohti naisellisempia muotoja. Olin aina ollut hoikka, jopa omasta mielestäni liiankin laiha, ja vaikka kauneusihanteeni oli omaa vartaloani huomattavasti naisellisempi, aiheuttivat siinä tapahtuvat muutokset minussa hämmennnystä, olinhan tottunut liittämään kehooni vain kommentteja laihuudestani. Päätin itsepintaisesti pysäyttää tuon kehoni kehittymisen kohti jotakin, jonka koin vieraaksi, joka ei tuntunut omaltani. Muistan ajatelleeni, että ainakin yksi asia saisi pysyä, yhden asian elämässäni olisi kaikessa muutoksen ristitulessa lähestyvän aikuistumisen kynnyksellä säilyttävä muuttumattomana, ja se olisi oma kehoni. Se olisi minun, ja sille minä saisin tehdä mitä vain. Sen minä pitäisin mieleni tasolla, sillä minä erottuisin muista.

Ulkopuolisille ensimmäisiä merkkejä syömsihäiriöstäni olivat varmasti kyvyttömyyteni lounastaa koulun ruokalassa. Kun ennen raikui iloinen nauruni läpi koulun ruokalan varmasti aina käytäville saakka, eristäydyin minä nyt läksykirjojeni kanssa koulun kirjastoon tai käytäville ystävieni siirtyessä syömään koulun ruokalaan. Hiljaa ja yksin, lopen väsyneenä, voimattomana ja nälkäisenä. Näinä hetkinä saapui elämääni myös toinen kutsumaton vieras: yksinäisyys. Tunsin olevani pohjattoman yksin, sillä tunsin, että minulta oli kielletty jotakin, joka yhdisti muun ystäväpiirini -siitäkin huolimatta, että todellinen erottaja olinkin minä itse ja sairauteni.

Alkuvaiheessa sairauteeni liittyi kuitenkin hyvin voimakkaasti oiredeni salailu ja piilottelu. Koin sairauteni häpeälliseksi, ja toisaalta sellaiseksi, jonka halusin pitää vain itselläni, sillä niin paljon kuin kaikkkea sen tuomaa vihasinkin, pelkäsin myös samaan aikaan sitä, että se vietäisiin minulta pois. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, minä tarvitsin tuota kontrollikeinoani, minä tarvitsin oman syömishäiriömaailmani, enkä ollut valmis siitä luopumaan.

Pitääkseni sairauteni siis piilossa muilta, kävin joskus jopa näön vuoksi syömässä koulun ruokalassa, vain osoittaakseni muille, ja ehkä kuitenkin ennen kaikkea itselleni, siihen pystyväni ja kuuluvani joukkoon. Koulun lihapullien ja perunoiden jälkeen vietin vieläkin yksinäisempiä hetkiä koulun vessassa oksentaen epätoivoisesti ulos kauhuani. Pukeuduin myös säkkimäisiin vaatteisiin, joihin kätkin kehoni, ja jotka samalla kuvastivat suurta alakuloani ja pohjatonta yksinäisyyden tunnettani.

Kaiken salailun keskellä yritin pitää minulle tärkeästä ystäväpiiristäni kiinni kynsin ja hampain, mutta sairaus vei minua koko ajan kauemmaksi heistä. Perheelleni en puhunut ongelmistani mitään, ja kehityin taitavaksi valehtelijaksi ja manipuloijaksi.

Lopulta tarve sairastaa omassa rauhassani nousikin kaiken yläpuolelle. Tartuin mahdollisuuteen muuttaa omilleni, ja vaikka syynä olivat tietysti myös jokaisen nuoren halu ja tarve itsenäistyä, oli päätöstäni sanelemassa sairauteni.

Tuo omilleni muutto olikin kaikkea muuta kuin oma päätös ja ajankohdaltaan pahin mahdollinen. Samaan aikaan, kun pelkäsin aikuistumista ja itsenäistymistä, halusin salailla sairauteni. Koin myös niin voimakasta pelkoa yksin jäämisestä ja perheestäni irtautumisesta, että en nähnyt muuta vaihtoehtoa, kuin riuhtaista itseni sitä päin kerralla, mennä pelkoani kohti. Nyt tai ei koskaan, muistan ajatelleeni, ja syöksyin päin liekkejä, toivoen sillä tavalla pitäväni jollain tavalla pakenevan kontrollin itselläni.

Omassa asunnossani oireiluni sai minusta täysin vallan. Päällimmäisenä muistan omassa asunnossani elelemisestä syvän häpeän, itseinhon ja pohjattoman väsymyksen, sekä tietysti jo tutuksi tulleen vieralaiseni yksinäisyyden. Ajatukseni täyttyivät ainaisista lupauksista -lupauksista, joita saneli vuoroin sairaus ja sen vaatimukset otteen tiukentamiseen entisestään, vuoroin se järjen ääni, joka epätoivoisesti yritti pysäyttää pysäyttämättömän.  Juoksin ulkona tunteja yksin, kituuttelin pitkiä aikoja syömättä, ja elin ruokakaupan ja kotini välillä. Tuolloin sairauteeni liittyi myös ahmiminen ja oksentaminen, joka ei missään muussa vaiheessa ole kuulunut sairauteni kuvaan. Purin tuohon posliinijumalaani pohjatonta tyhjyyttäni, tarvettani rangaista itseäni ja tietysti huutavaa nälkääni.

Eristäydyin siis omaan asuntooni sairastamaan. Yksin, niin tavattoman yksin. Lukuisista vanhempieni yhteydenottoyrityksistäni huolimatta, en vuoden aikana tavannut juurikaan edes perhettäni. Pelkäsin suunnattomasti, että paljastuisin, ja pelkäsin, että ikäväni kotiin, ikäväni turvaan ja Elämään kasvaisi noiden tapaamisten myötä liian suureksi.

Kävin siis koulussa, tunnollisesti yhä heikkenevistä henkisistä voimavaroistani huolimatta, ja sen ulopuolella tapasin vain oikeastaan Parasta Ystävääni. Ja hyvä, että tapasinkin, sillä tuo Ystäväni, jota yhä Parhaaksi sellaisekseni kutsun, hän piti minut kiinni elämässä.Teimme kahdestaan pitkiä kävelylenkkejä yhdessä, ja puimme yhdessä niin ongelmiani kuin kaikkea maailman ja taivaan väliltä. Olen ikuisesti kiitollinen parhaalle Ystävälleni, joka jaksoi Suurilla korvillaan kuunnella minua, tukea minua sitäkin Suuremmalla sydämellään, ja samalla antoi minulle kuin henkistä tekohengitystä.

Olimme kuitenkin vielä nuoria, ikämme puolesta ehkä aikuistumisen kynnyksellä, mutta todellisuudessa vielä lapsia kumpainenkin. Oli selvää, ettei toinen jaksanut minua kannatella loputtomiin, vaan tarvitsin, tai itse asiassa tarvitsimme kai molemmat, aikuisen tukea ja apua. Niinpä, kun itsepintaisesti yhä kieltäydyin kertomasta mitään omille vanhemmilleni, johtuen suunnattoman tarpeesta suojella Rakkaimpiani, päätyi Ystäväni kertomaan tilanteestani läheiselle opettajallamme.

Tuo opettaja otti ensi kertaa aikuisena vastuun tilanteestani, ja vaikka tilanne ahdisti häntäkin varmasti paljon, hän paitsi ohjasi minut osaavimpiin käsiin hoitoon, myös auttoi minua henkilökohtaisesti aivan valtavasti. Käytimme tunteja ja tunteja jutellen yhdessä hyppytunneilla, vaihtelimme kirjeitä ja sähköposteja. Silloin ensi kertaa pitkiin aikoihin tunsin, että minusta todella välitetään ja pidetään huolta, minulla oli elämässäni aikuinen johon tukeutua. Tuo opettaja herätti siis taas henkiin sen turvan tunteen, joka minulla oli aina lapsuudessani ja nuoruudessa omilta vanhemmiltani ollut, mutta jonka sairauden yksinäisyys, eristäytyminen ja pelko olivat kätkeneet alleen. Ja olenkin varma, että tämä tunne esti lopullisen romahdukseni vielä tuossa vaiheessa.

Lienee kuitenkin selvää, ettei aineenopettaja voinut määrättömästi minua henkilökohtaisesti tukea, eikä koskaan korvata täysin elämäni tärkeimpiä aikuisia: omia vanhempiani. Kun sitten hoitokuvioni monimutkastuivat edelleen, ja yhteisten keskustelujemme kautta aloin itsekin ymmärtää olevani sairas, päädyin monen mutkan kautta avautumaan asiasta vanhemmilleni. Mutta siitä sekä ensimmäisistä hoitokokemuksistani kerron seuraavassa sairaskertomukseni osassa.

<3: Ida

Isänpäivän juhlintaa ja kirje

Taas on tullut juhlistettua minulle sitä yhtä ihan niin kaikkein tärkeintä päivää, nimittäin isänpäivää! Tänä vuonna meidän perheessä tosin otettiin jo pieni varaslähtös, sillä juhlamme sijoittuvat jo isänpäivää edeltäneeseen lauantaihin.

Olimme tuolloin kutsuneet pappamme vanhempiemme kotiin kylään, ja myös minä ja siskoni poikaystävineen olimme tietysti mukana. Äiti oli valmistanut aivan taivaallisen hyvää ja tajuttoman mureaa lihapataa perunoiden ja sieniasalaatin lisäksi. Ja onneksi minäkin uskalsin tällä kertaa myös nauttia niistä, nam!

Ruokailun ja jutustelun ohella pelasimme tietysti papan kanssa korttia. Onneksi tällä kertaa Fanny-sisko suostui häviämään, ettei meillä huonoilla häviäjillä, siis minulla tai papalla, tullut itku! Fannyn poikaystävällä sen sijaan riitti puuhaa "muutama" uuden lampun asennuksessa...

Ruokailun jälkeen suunnistimme minun luokseni kahveille. Olin leiponut helppoakin helpompaa omena-kaurapaistosta, jota tarjoilin sitten jätskin kanssa. Samalla pappani pääsi katsastamaan uuden oman kotikoloni ensimmäsitä kertaa, ja tunsi hänkin oikein siitä pitävän!

Oli aivan Ihanaa kokoontua yhteen rakkaimpieni kanssa ja juhlistaa noita kahta minulle niin tärkeää ihmistä, pappaani ja isääni. Ja vaikka pyrin välittämiseni ja rakkauteni erilaisin tavoin myös isänpäivien välillä osoittamaan, olin nyt askarrellut heille kortit, ja leiponut itse tuoreita sämpylöitä. Lisäksi halusin vielä muistaa isääni seuraavalla kirjeellä, jonka postitin:

Rakas ISI,

Kulunut vuosi on tuonut kaikenlaista eteemme. On ollut hyviä hetkiä, jolloin olemme yhdessä saaneet opiskelukuvioni kuntoon, on ollut huippuhetki, jota olemme odottaneet vuosia: minun omilleni muutto. On ollut monta onnistumista yhteisessä taistelussamme ja ilon hetkeä sulkkiskentällä. Ja sitten on ollut sitä elämän toista puolta. On ollut rakkaan äidin ja mummon hautajaiset, on ollut huolia meidän molempien silmistä ja terveydestä muuten, on ollut kipua, tuskaa ja ikävää.

Mutta olen Sinulta myös oppinut, että ei se, mitä tapahtuu ole niinkään tärkeää, vaan se, miten siihen suhtaudummme. Ja me olemme osanneet yhdessä tarttua noihin hyviin hetkiin, nauraneet yhdessä, ja olleet ylpeitä siitä, mitä olemme yhdessä onnistuneet rakentaneet. Ja me, me olemme selättäneet vaikeatkin hetket yhdessä, olleet toistemme tukena, itkeneetkin, ja puhuneet, puhuneet ja puhuneet -ja sitten, jatkaneet yhdessä eteenpäin.

Vaikka suhteemme on siis muuttunut ja kehittynyt, tiedänkin, että olemme löytäneet välillemme myös jotakin sallaista, joka ei muutu, ja jota en haluakaan muuttaa. Ja se, se on se yhteys, se tuki johon voin aina luottaa. Sillä tuo elämä eteeni mitä hyvänsä, tiedän, että tässä on turva, jonka avulla selviän, aina ja mistä vain.

Myös tulevana vuonna haluan kokea kanssasi. Haluan vuodattaa yhdessä hikipisaroita sulkkiskentällä, haluan jännittää lätkää katsoessa, ja haluan jutella ihan kaikesta ilman kiirettä mihinkään. Haluan hymyillä, halata, nauraa, ja itkeäkin, yhdessä. Sillä nuo yhteiset hetkemme, ne ovat elämässäni niitä kaikkein tärkeimpiä.

Vaikka siis tätä päivää liputetaankin vain kerran vuodessa, aivan kuten sanoit, voi meillä olla mikätahansa päivä isänpäivä. Sillä jokainen päivä tiedän, että voin kääntyä puoleesi tai käpertyä syleilyysi. Joka päivä minulla on Isä. Ja jokaikinen päivä Sinä muistutat minua siitä, että olet minulle se juuri kaikista maailman Parrhain isi.

Kiitos!

Rakkaudella,
Ida

Kesän loppuhuipennus: Juhlani

Lapsuudessa synttärit olivat aina se vuoden kohokohta: oli muun muassa spice girls -synttäriä ja koko koululuokka koolla. Aikuisiällä sen sijaan niin monet synttäreistäni ovat menneet minulta ohi. Olen joko viettänyt ne osastolla, tai muuten vain sumussa. Parina viime vuonna olen kuitenkin saanut viettää ne Rakkaan siskoni kanssa, ja niin kivaa, kun meillä aina kahdestaan onkin, päätin, että nyt, kun vihdoin siihen olisi mahdollisuus, järjestäisin tänä vuonna itselleni oikein juhlat, sillä minulle oli tärkeää saada kerrankin jälleen koolle kaikki lähimmät Ystäväni.

Nämä juhlat järjestettiin siis jo elokuun loppupuolella, mutta nyt kun kesäni on saatu aikalailla pakettiin myös täällä blogini puolella, haluan vielä jakaa tämän kesäni loppuhuipennuksen (ok, lupaan, että tämän jälkeen kesä saa jo riittää!). Sillä nämä juhlani, ne olivat paitsi ensimäiset juhlani moniin, moniin vuosiin, myös Ihan Parhaat sellaiset, vaikkakin täysin minun näköiseni.

Käytännön syistä minun oli pidettävä juhlat pieninä, vaikka niin kovin mielelläni olisin esimerkiksi teistä lukijoistani vielä muutamat kutsunut. Kun vielä lisäksi muutama kutsutuista Ystävistä ei perille päässyt saapumaan, oli meillä koossa lopulta kuuden hengen porukka, sekä erään Ystäväni pieni karvapallero. Mutta tuo tiivis ja samanhenkinen porukka osoittautuikin mitä parhaimmaksi kokoonpanoksi! Ja olin onnellinen, että juuri he olivat juhlani kanssani jakamassa.

Juhla-asukseni valitsin lohenpunaisen, sifonkisen mekon, jonka leikkaus sopii mielestäni minulle hyvin. Se oli kesän kirppislöytöjä, samoin kuin edellisvuonna löytämäni korkokengät. Korukin oli lainassa äidiltä. Lisäksi meikkinikin oli melko pelkistetty, hennon poskipunan ja kulmien lisäksi minulla oli silmissä vain ripsaria ja huulissa hieman kiiltoa. Värikäsittelyn olin ottanut edelllisenä päivänä hiuksiini, mutta tiukan aikataulun vuoksi leikkaaminenkin oli jäänyt. Ja silti, tuosin tuona päivänä itseni prinsessaksi.  

Vieraiden saavuttua paikalle tarjosin alkuun kuohuvat mansikkaiset juomat, ja niiden kanssa tarjoilin oli pieniä tomaatti-tuorejuusto- ja yrttisiä katkarapupaloja. Lisäksi oli tummia viinirypäleitä ja pieniä suolaisia snacksejä.

Mutta heti ensimmäiseksi oli tietysti päästävä avaamaan lahjoja, enhän minä tuosta ihanan rapisevasta kasasta vain millään pystynyt pitämään näppejäni erossa! Ja voi että, olivat kaikki saamani lahjat niin minun mieleisiäni ja näköisiäni! Paketeista paljastui herkullisen persikkaisenvärisiä ja ihanan pehmeitä pyyhkeitä himalajasuola-saippuan kera, pinkein "timantein" koristeltu laukkukoukku ja muumi-muistikirja. Sekä tietysti Rakkaan Ystäväni tekemä Upea Selviytyjä-Ystävä-rannekoru, jonka  olettekin täällä blogissani jä nähneet! Lisäksi eräs Ystävistäni muisti minua itse tekemällään herkullisella juustokakulla kera itsetehdyn puolukkahillon, ja siskoni, jolta olin lahjat saanut jo aikaisemmin, vielä Ihastuttavalla ruusunoksalla.

Tunnelman keventämiseksi olin jäjrjestänyt alkuun pienen, mutta yllättävän kinkkiseksi osoittautuneen, tietovisan minulle tärkeistä asioista. Kysymyksiä oli muun muassa salkkareista ja vain elämää -tvohjelmasta, ja suosikki artistieni biiseistä, sekä tietysti syntymäpäivieni oikeasta ajankohdasta!

Lämpimänä ruokana tarjosin kasvis-kinkkupiirakkaa ruistaikinapohjalla, sekä kasvissyöjän olin huomioinut yrttisellä tomaatti-sipulipiirakalla. Lisäksi tarjolla oli värikästä salaattia, jossa oli erivärisiä salaatteja, kurkkua, keltaista tomaattia ja raikasta vesimelonia.

Viimeistään nauru juhlissani raikui, kun aloitimme toisen ohjelmanumeromme. Olin kirjoittanut lapuille tunnettujen henkilöiden nimiä, kuten Tarja Halosen, Kimi Räikkösen ja Pikku Myyn, ja vieraat saivat esittää niitä toisilleen muiden arvaillessa, kenestä mahtaa olla kyse. Tässä kohtaa tuo nuorinkin karvainen vieraamme innostui niin, että iloiset haukahdukset kaikuivat!

Jälkiruoaksi tarjoilin tietysti päivän huipennukseksi vadelma-rahka-täytekakkua kaakaoisella pohjalla. Ja täytyy sanoa, että olin tästä luomuksestani aika ylpeä, etenkin kun ottaa huomioon, että se oli ensimmäiseni laatuaan ikinä! Väritykseen sopivasti tarjosin myös prinsessa-pipareita vaaleanpunaisella kuorrutuksella sekä vaahtokarkkeja.

Juhlien ollessa ohitse olin väsynyt, sillä niin paljon olin juhlia järkkäillyt, ja vähän jännittänytkin. Mutta samaan aikaan  tunsin itseni onnellisemmaksi kuin pitkiin aikoihin. Onnistuneita juhlia suurempi syy tähän oli kuitenkin se, että tiesin, etten ollut juhlinut vain tulleita vuosiani. Vaan jotakin vieä tärkeämpään.

Pitkän ja kivikkoisen matkan olin nimittäin matkannut juhliini. Mutta en voinut olla onnellisempi, että se hetki oli koittanut, ja kykenin syntymäpäivieni lisäksi nostamaan maljan toipumiselleni. Ja vähintäänkin yhtä onnellinen siitä, että tällä hetkellä oli ympärilläni nämä Ystävät, Ystävät, jotka olivat matkanneet tämän matkan rinnallani, ja jotka nyt saivat juhlia yhdessä kanssani.

Kiitos teille kaikille Ihanille vierailleni, teitte hetkestäni ikimuistoisen!

<3: Ida

Ps. Suuri Kiitos Tytille kuvista! <3

Reissupäiväkirjaa, osa 3

Nyt on vuorossa reissupäiväkirjan viimeinen osa! Kolmantena päivänä oli siis jälleen herkullisen aamiaisen jälkeen koittanut meidän aikamme sanoa heipat Ihanalle kylpylähotellillemme ja aurinkoiselle naantalille. Suunnistimme nokan kohti Turkua, josta jatkoimme illalla kotiin. Sitä ennen ehdimme kutienkin saada vielä monen moista Ihanaa muistoa muistojemme aarrearkkuun ja nauttia paljon kesän parhaiasta auringonsäteistä.

Nautittuamme jälleen hotellilla herkkuaamiaisen, joka maistui vähintäänkin yhä taivaalliselta kuin ensimmäisenäkin aamuna, oli minun aikani kokeilla jotakin, josta olin jo pitkään haaveillut. Nimittäin hierontaa! Ja kokemus olikin niin kerta kaikkisen täydellisen renotuttava ja toi minulle niin paljon hyvää oloa ja energiaa, että päätin vakaasti silloin tällöin pistäytyä myös vakkarikauneushoitolassani täällä kotipuolessa hieronnassa.

Huoneen luovuettuamme ja hoidosista äitini kanssa virkistyttyämme suunnistimme sitten siis kohti Turkua. Olen jo pidempään halunnut vierailla tuossa lapsuuteni muistojen mukaan viehättävän kokoisessa ja kauniissa kaupungissa, ja nyt kun näin lähellä olimme, oli siellä ehdottomasti päästävä käymään!

Meillä kävi Turun reissumme suhteen todellinen tuuri, sillä jurui kyseisenä vierailupäivänämme siellä oli sattumoisin kansainväliset suurmarkkinat! Joen vierusta oli molemmin puolin täytetty pienillä kojuilla, jotka myivät herkkuja hattarasta erilaisiin pähkinöihin ja kuivattuihin hedelmiin, sekä kaikenlaisia asusteita käsintehdyistä hatuista koruihin. Itse löysin kännykkääni jo pitkään kaipaamani heinot pinkit, timantein koristellut suojakuoret, hopeoidun nilkkakorun ja yhdesssä äitini kanssa päätimme vielä satsata suomalaiseen luonnonkosmetikkaan, josta minun kokeilemani mango-avokado-vartalovoide on todella lunastanut lupauksensa!

Tuntui kerta kaikkiaan ihanalata kävellä rauhassa pitkin joen viertä, auringon paistaessa ja ihastella silmät pyöreinä kaikkia pieniä, toinen toistaan kauniimpia esineitä ja koruja. Aurinko paistoi, oli sopivan lämmin, ja ihana juuri paistteuista letuista, muikuista ja hunajapaahdetuista manteleista leijaili ilmassa.

Valikoimme myös lounaspaikkamme joen veirestä. Ravintolan herkullisen ruokalistan edessä meinasi vain hyvänlainen valinnanvaikeus iskeä, ja niinpä päädyimme äitini kanssa ottamaan yhteiseksi sekä paistettua siikaa että grillattua broileria uusien perunoiden kera.

Ruokailua ennen ehdimme käydä vielä tutustumassa Turun Tuomiokirkkoon, jossa oli sattumoisin juuri häät alkamssa. Kirkko oli todella kaunis, mutta kaikkein eniten minua viehätti sen yhteyteen rakennettu pienen pieni kahvio, jossa poikkesimme pikaisesti.

Vatsat täytettyämme suuntasimme kothi Turun keskustaa. Torille oli rakennettu viehättävä jäätelökioski vanhaan raitiovaunuun, mikä sai hymyn huulilleni. Kaikkein suurin ruokapaikkakateus iski kuitenkin vieraillessamme Torin laidalla olevassa Sokoksella. Sen yläkertaan oli rakennettu nimittäin erittäin viihtyisä ravintola, jossa oli puurobaari! Puurobaarissa oli tarjolla useita puurovaihtoehtoja ja vieläkin useampia lisukkeita mysleistä tuoreisiin marjoihin ja itstehtyihin mehukeittoihin, jossa muuamalla eruolla sai koota mieleisensä annoksen. Kyllä teki vihreäksi ja nosti veden kielelle tällaisella armottomalla puurofanilla kuin minä!

Turkuun päätimme sitten erittäin onnsituneen reissumme tällä kertaa, ja suuntasimme auton nokan kotia kohti. Poikettuamme huoltoasemalla nautimme vielä jätäelökioskilta äitin kanssa jäätelöt. Oma yllättävä valintani uusi salmiakkimaku oli kerta kaikkiaan täydellisen makea päätös reissullemme, mutta kaikkein parasta oli kuitenkin illalla kömpiä omaan muumilakanoin pedattuun sänkyyn ja painaa pää tyynyyn kaikkea kokemaani mutustellen.

<3: Ida