sanoit, että tärkeintä on se olotila missä on niin mitä mieltä olet
siitä jos alipainoisena tuntee voivansa hyvin ja on tyytyväinen
ulkonäköönsä. sanotaan ettei paino merkitse mitään, se ei määrittele
sinua ihmisenä; mitä mieltä olet tästä?
Sain jokin aikaa sitten edellisen kysymmyksen blogiini. Asia on vuosien varrella mietityttänyt itseäkin kovasti, ja uskon, ettemme kysyjän kanssa ole ainoita. Päätinkin nyt vastata kysymykseen ihan omassa tekstissä. Pahoittelut kommentoijalle, että vastaukseni saaminen on kestänyt näin kauan. Mutta siis: miksi normalisoida painoa, jos alipainoisenakin voi ihan hyvin ja on tyytyväinen kehoonsa?
Mielestäni kyse on siitä, mikä on hyvinvointia ja miten sitä mitataan. Jos kyse on pelkästä subektiivisesta kokemuksesta, on luotettava arvio omasta hyvinvoinnista vähintäänkin kyseenailainen, kun on kyse anoreksiasta. Itse kuvittelin usein hengenvaarallisessakin alipainossa voivani ihan hyvin. Anorekiaan sairautena kuuluu puutteelinen kyky huolehtia omasta hyvinvoinnista ja sairaudentunnon puute. Aliravitusta kehossakin saattaa hetkellisesti riittää energiaa vaikka muille jakaa -ja kun kehon voimat ehtyvät, pakottaa mieli jaksamaan lisää. Kehon viestit jaksamattomuudesta, voimien puutteesta ja oireet heikosta kunnosta ohitetaan, ja siirretään syrjään sairauden mielestä tärkeämpien tavoitteiden tieltä.
Kun sitten tilanne pitkittyy, tai rumasti sanottuna kroonistuu, sopeutuu ihminen siihen. Itse asiassa ihminen on luotu sopeutumaan äärimmäisissäkin oloissa, ja mieli ja keho ovat siksi hyvin sopeutuvia. Kun voi ptikään huonosti, alkaa niin keho kuin mielikin pitää sitä normaalitilana. Keho sopeutuu aliravitsemukseen esimerkiksi säästämällä vähemmän tärkeistä elintoiminnoista ja pienentämällä energiankulutusta, jolloin vointi saattaa tuntua todellisuutta paremmalla. Mielen sopeutumisella tarkoitan sitä, että heikkoa oloa, jaksamattomuutta, palelua ja voimattomuutta alkaa pitää normaalina,ja muistikuvat siitä, millaista hyvinvointi todella on, katoavat. Kun ei vertailukohtaa parempaan enää ole, sitä kai kuvitteleekin voivansa ihan hyvin. Henkisiä orieita, kuten ärtymystä, ahdistumista, eristäytymistä muista ihmisistä, yksinäisyyden kokemista ja turtumista ei usein edes yhdistetä alipainoon.
Tärkeää on siis se, miten tuntee voivansa. Mutta sairaus usein vääristää tätä tuntemusta. Minäkin kuvittelin vuosia hengenvaaralliessa alipainossa voivani hyvin. Nyt, vahvempana, huomaan, kuinka väärässä olinkaan. Kilojeni myötä jaksamiseni ja vointini on kohentunut niin paljon, etten sitä voinut tuolloin edes kuvitella. Olen onnellinen, että päätin tarjota keholleni tämän mahdollisuuden, vaikka en vaarallisesti alipainoisena voinutkaan kuvitella, mitä voisin painon normalisoimisen myötä saavuttaa. Minusta jokaisen pitäisi tarjota mahdollisuudet keholle voida niin hyvin kuin mahdollista.
Kysymykseen kehon hyvinvoinnista ja siihen liittyvistä tuntemuksista liittyy myös se, tunnustelemeko vain nykyistä olotilaamme, vai katsommeko hieman pidemmälle. Voiko keho hyvin, jos se hajottaa itseään tai joutuu toimimaan puuttellisesti, vaikka olomme olisikin ok? Normaalipaino on eräs terveyden mittari, jossa ihmisen keho yleensä toimii parhaiten Vaikka alipaino ei suoranaisesti heti vaikuttaisikaan oloon, on se useimmiten terveydellinen riski, joka saattaa aiheuttaa ongelmia myöhemmin.
Itselläni oli pitkään sairauden tuomaa valheellista energisyyttä ja jaksamisen tunnetta (joka kyllä meni ohi), mutta samalla kehoni tuhosi koko ajan itseään -söi luustoani ja lihaksiani sydäntä myöten. Verikokeiden osoittamaa hengenvaarallista valkosoluarvojen romahdusta en tuntenut millään tavalla. Sairastamastani osteoroporoosista en ole kärsinyt ollenkaan kuluneiden vuosien aikana, mutta todennäköisesti kärsin myöhemmin. Vaikka siis tunsin olevani "hyvinvoiva" ei kehoni kohdalla näin todellisuudessa missään tapauksessa ollut.
Kehon paino kertoo ennen kaikkea ravitsemustilasta. Aliravitsemustila on paitsi riski keholle, hidastaa myös mielen eheytymistä. Painoni normalisoitumisen myötä sairauteen liittyvät pakot, henkinen taantuminen ja monet joustamattomat luonteenpiirteet, maneerit ja henkinen pahoinvointi ovat kadonneet. Suoraan sanottuna en uskonut painoni vaikuttavan näihin pätkän vertaa. Mutta niin se vain on tapahtunut, että monet päänsisäiset lukot ovat avautuneet, kun mieli ja aivot ovat saaneet riittävästi ravintoa. Toki tämä on edellyttänyt myös henkistä työskentelyä, mutta tuotakin työskentelyä tukee riittävä ravinto.
Jos siis on luonnostaan virallisen luokituksen mukaan alipainoinen (kuten pienen pieni osa ihmisistä on), mutta mieli on terve ja keho voi hyvin, toimii normaalisti eikä kärsi aliravitsemuksesta, on asia toinen. Mutta jos sairas mieli pitää painoa liian alhaalla ja keho kärsii, tukee painon normalisoiminen niin henkistä kuin fyysistäkin toipumista, ja on ainoa tie paranemiseen.
Ja toinen asia on tuo tyytyväisyys itseensä ja kehoonsa. Onko se todellista tyytyväisyyttä itseensä ja kehonsa hyväksymistä, jos sietää itseään vain vaarallisessa alipainossa? Jos hyväksyy itsensä vain silloin, kun reisivako on riittävän suuri tai sormet yltävät hauiksen ympäri, on jotakin pielessä Mielestäni tällainen on vain sairauden ohimenevää tyytyväisyyttä ja tyydyttämistä ja se, että todella on sinut itsensä ja kehonsa kanssa on sitä, että hyväksyy itsensä painosta riippumatta. Kun oikeasti rakastaa itseään ja kehoaan, haluaa pitää siitä huolta muun muassa tarjoamalla keholle riittävästi ravintoa ja pitämällä painon terveellisissä lukemissa. Jos ei pysty hyväskymään itseään normaalipainoisena, pitää tehdä töitä henkisellä puolella, että tämä asia muuttuisi. Ei vaarantaa terveyttään sen vuoksi.
Itsestäni voin toki kertoa, että itseni ja kehoni hyväksyminen on kulkenut käsikädessä painon normalisoitumisen kanssa. Näen itseni kauniimpana kuin koskaan, ja olen sinut itseni, en vain lantioni ympärysmitan kanssa. Kieltämättä joskus kymmeniä kiloja sitten mietin, miten voisin hyväksyä itseni tässä tavoitepainossa, jossa nyt olen. Nyt siihen on helppo vastata: ensinnäkään en näe itseäni gramaakaan liian isona, ja toisennakin olen oikeasti sinut itseni kanssa, eli itseni hyäksyinen ei ole enää painosta kiinni, vaan tiedän hyväksyväni itseni ihan mnkä kokoisena tahansa. Ja myös se on mielestäni iso osa sitä hyvinvoinita.
Ja lopuksi: painolla ei mielestäni ole niin kauan merkitystä, kun on terve, voi hyvin ja on tyytyväinen itseensä. Normaalipaino on eräs terveyden mittari, ja tärkeä sellainen, ja siksi sen rajoissa on suotavaa olla. Sillä, kuten edellä totesin, on todennäköisempää, että normaalipainoisena voi hyvin ja on myös tyytyväisempi itseensä. Mutta koskaan paino, oli se mikä hyvänsä, ei määrittele -tai sen ei ainakan tulisi määritellä - ketään ihmisenä.
Tällaisia ajatuksia minulla aiheesta. Mitä ajatuksia kysymys teissä herätti?
<3: Ida