perjantai 31. heinäkuuta 2015

Hyvinvointia ilman normaalipainoa

sanoit, että tärkeintä on se olotila missä on niin mitä mieltä olet siitä jos alipainoisena tuntee voivansa hyvin ja on tyytyväinen ulkonäköönsä. sanotaan ettei paino merkitse mitään, se ei määrittele sinua ihmisenä; mitä mieltä olet tästä?

Sain jokin aikaa sitten edellisen kysymmyksen blogiini. Asia on vuosien varrella mietityttänyt itseäkin kovasti, ja uskon, ettemme kysyjän kanssa ole ainoita. Päätinkin nyt vastata kysymykseen ihan omassa tekstissä. Pahoittelut kommentoijalle, että vastaukseni saaminen on kestänyt näin kauan. Mutta siis: miksi normalisoida painoa, jos alipainoisenakin voi ihan hyvin ja on tyytyväinen kehoonsa?

Mielestäni kyse on siitä, mikä on hyvinvointia ja miten sitä mitataan. Jos kyse on pelkästä subektiivisesta kokemuksesta, on luotettava arvio omasta hyvinvoinnista vähintäänkin kyseenailainen, kun on kyse anoreksiasta. Itse kuvittelin usein hengenvaarallisessakin alipainossa voivani ihan hyvin. Anorekiaan sairautena kuuluu puutteelinen kyky huolehtia omasta hyvinvoinnista ja sairaudentunnon puute. Aliravitusta kehossakin saattaa hetkellisesti riittää energiaa vaikka muille jakaa -ja kun kehon voimat ehtyvät, pakottaa mieli jaksamaan lisää. Kehon viestit jaksamattomuudesta, voimien puutteesta ja oireet heikosta kunnosta ohitetaan, ja siirretään syrjään sairauden mielestä tärkeämpien tavoitteiden tieltä.

Kun sitten tilanne pitkittyy, tai rumasti sanottuna kroonistuu, sopeutuu ihminen siihen. Itse asiassa ihminen on luotu sopeutumaan äärimmäisissäkin oloissa, ja mieli ja keho ovat siksi hyvin sopeutuvia. Kun voi ptikään huonosti, alkaa niin keho kuin mielikin pitää sitä normaalitilana. Keho sopeutuu aliravitsemukseen esimerkiksi säästämällä vähemmän tärkeistä elintoiminnoista ja pienentämällä energiankulutusta, jolloin vointi saattaa tuntua todellisuutta paremmalla. Mielen sopeutumisella tarkoitan sitä, että heikkoa oloa, jaksamattomuutta, palelua ja voimattomuutta alkaa pitää normaalina,ja muistikuvat siitä, millaista hyvinvointi todella on, katoavat. Kun ei  vertailukohtaa parempaan enää ole, sitä kai kuvitteleekin voivansa ihan hyvin. Henkisiä orieita, kuten ärtymystä, ahdistumista, eristäytymistä muista ihmisistä, yksinäisyyden kokemista ja turtumista ei usein edes yhdistetä alipainoon.

Tärkeää on siis se, miten tuntee voivansa. Mutta sairaus usein vääristää tätä tuntemusta. Minäkin kuvittelin vuosia hengenvaaralliessa alipainossa voivani hyvin. Nyt, vahvempana, huomaan, kuinka väärässä olinkaan. Kilojeni myötä jaksamiseni ja vointini on kohentunut niin paljon, etten sitä voinut tuolloin edes kuvitella. Olen onnellinen, että päätin tarjota keholleni tämän mahdollisuuden, vaikka en vaarallisesti alipainoisena voinutkaan kuvitella, mitä voisin painon normalisoimisen myötä saavuttaa. Minusta jokaisen pitäisi tarjota mahdollisuudet keholle voida niin hyvin kuin mahdollista.

Kysymykseen kehon hyvinvoinnista ja siihen liittyvistä tuntemuksista liittyy myös se, tunnustelemeko vain nykyistä olotilaamme, vai katsommeko hieman pidemmälle. Voiko keho hyvin, jos se hajottaa itseään tai joutuu toimimaan puuttellisesti, vaikka olomme olisikin ok? Normaalipaino on eräs terveyden mittari, jossa ihmisen keho yleensä toimii parhaiten Vaikka alipaino ei suoranaisesti heti vaikuttaisikaan oloon, on se useimmiten terveydellinen riski, joka saattaa aiheuttaa ongelmia myöhemmin.

Itselläni oli pitkään sairauden tuomaa valheellista energisyyttä ja jaksamisen tunnetta (joka kyllä meni ohi), mutta samalla kehoni tuhosi koko ajan itseään -söi luustoani ja lihaksiani sydäntä myöten. Verikokeiden osoittamaa hengenvaarallista valkosoluarvojen romahdusta en tuntenut millään tavalla. Sairastamastani osteoroporoosista en ole kärsinyt ollenkaan kuluneiden vuosien aikana, mutta todennäköisesti kärsin myöhemmin. Vaikka siis tunsin olevani "hyvinvoiva" ei kehoni kohdalla näin todellisuudessa missään tapauksessa ollut.

Kehon paino kertoo ennen kaikkea ravitsemustilasta. Aliravitsemustila on paitsi riski keholle,  hidastaa myös mielen eheytymistä. Painoni normalisoitumisen myötä sairauteen liittyvät pakot, henkinen taantuminen ja monet joustamattomat luonteenpiirteet, maneerit ja henkinen pahoinvointi ovat kadonneet. Suoraan sanottuna en uskonut painoni vaikuttavan näihin pätkän vertaa. Mutta niin se vain on tapahtunut, että  monet päänsisäiset lukot ovat avautuneet, kun mieli ja aivot ovat saaneet riittävästi ravintoa. Toki tämä on edellyttänyt myös henkistä työskentelyä, mutta tuotakin työskentelyä tukee riittävä ravinto.

Jos siis on luonnostaan virallisen luokituksen mukaan alipainoinen (kuten pienen pieni osa ihmisistä on), mutta mieli on terve ja keho voi hyvin, toimii normaalisti eikä kärsi aliravitsemuksesta, on asia toinen. Mutta jos sairas mieli pitää painoa liian alhaalla ja keho kärsii, tukee painon normalisoiminen niin henkistä kuin fyysistäkin toipumista, ja on ainoa tie paranemiseen.

Ja toinen asia on tuo tyytyväisyys itseensä ja kehoonsa. Onko se todellista tyytyväisyyttä itseensä ja kehonsa hyväksymistä, jos sietää itseään vain vaarallisessa alipainossa? Jos hyväksyy itsensä vain silloin, kun reisivako on riittävän suuri tai sormet yltävät hauiksen ympäri, on jotakin pielessä Mielestäni tällainen on vain sairauden ohimenevää tyytyväisyyttä ja tyydyttämistä ja se, että todella on sinut itsensä ja kehonsa kanssa on sitä, että hyväksyy itsensä painosta riippumatta. Kun oikeasti rakastaa itseään ja kehoaan, haluaa pitää siitä huolta muun muassa tarjoamalla keholle riittävästi ravintoa ja pitämällä painon terveellisissä lukemissa. Jos ei pysty hyväskymään itseään normaalipainoisena, pitää tehdä töitä henkisellä puolella, että tämä asia muuttuisi. Ei vaarantaa terveyttään sen vuoksi.

Itsestäni voin toki kertoa, että itseni ja kehoni hyväksyminen on kulkenut käsikädessä painon normalisoitumisen kanssa. Näen itseni kauniimpana kuin koskaan, ja olen sinut itseni, en vain lantioni ympärysmitan kanssa. Kieltämättä joskus kymmeniä kiloja sitten mietin, miten voisin hyväksyä itseni tässä tavoitepainossa, jossa nyt olen. Nyt siihen on helppo vastata: ensinnäkään en näe itseäni gramaakaan liian isona, ja toisennakin olen oikeasti sinut itseni kanssa, eli itseni hyäksyinen ei ole enää painosta kiinni, vaan tiedän hyväksyväni itseni ihan mnkä kokoisena tahansa. Ja myös se on mielestäni iso osa sitä hyvinvoinita.

Ja lopuksi: painolla ei mielestäni ole niin kauan merkitystä, kun on terve, voi hyvin ja on tyytyväinen itseensä. Normaalipaino on eräs terveyden mittari, ja tärkeä sellainen, ja siksi sen rajoissa on suotavaa olla. Sillä, kuten edellä totesin, on todennäköisempää, että normaalipainoisena voi hyvin ja on myös tyytyväisempi itseensä. Mutta koskaan paino, oli se mikä  hyvänsä, ei määrittele -tai sen ei ainakan tulisi määritellä - ketään ihmisenä.



Tällaisia ajatuksia minulla aiheesta. Mitä ajatuksia kysymys teissä herätti?

 <3: Ida

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Pieni kesälomareissu

Risteily kuuluu mielestäni kesälomaan, ja ihan mahtavaa, että pääsin tänä vuonnakin pienimuotoisen sellaisen tekemään! Kyseessä oli miniloma Tallinnaan, jonka tein heinäkuun puolivälissä yhdessä vanhempieni kanssa.

Kun aamulla heräsin aivan hriveään kaatosateeseen ja ukkoseen, ajattelin, että tämä ei voi olla totta! Melkein sillä samalla silmäyksellä, kun ovesta astuin ulos, aurinko kuitenkin alkoi paistaa, ja lopulta sää oli aivan ihanteellinen koko päivän myös Tallinnassa.




Menomatkalla katsastimme ensin taxfree-tarjonnan, ja suunnittelimme ostoksiame paluumatkalle. Omalla kohdallani tuo saldo jäi aika pieneksi, mutta pitihän sitä jotakin hyvää kuitenkin kotiinvemisiksi valita.



Tallinnan päässä halusin ensimmäiseksi ehdottomasti käydä sataman viereisissä kauppahalleissa, joiden markkinamenoa ja -meininkiä kaipailen Suomeenkin. Ihania otoksiakin onnituin tekemään muun muassa niin töihin soveltuvien farkkulegginssejen ja collegepaidan muodossa sekä tietysti uuden käsilaukun -niiden kolmen tiallle, jtoka onnistuin kirppiksellä myymään! Laatu ei ehkä tuotteissa ole ihan täysikymppi merkkien aitoudesta puhumattakaan, mutta hinta on kohdillaan ja on kiva, kun on jotakin vähän erilaista, jota ei Helsingin kaduilla kulje jokatoisella vastaan... Äiti osti vielä tuliaisiksi aivan ihastuttavan cashmere-huivin.





Satamasta jatkoimme kohti vanhaa kaupunkia. Matkalla onnistuin löytämään itselleni tarharepun, ja heräteostoksena bongasin vielä ruusukuvioisen topin samaisesta liikkeestä. Pikaisen hesburgertankkauksen jälkeen nautimme jäätelöä ja ihastelimme ihania kukkakojuja.






Paluumatkalla laivalla pääsimme herkuttelemaan ihan spesiaalisti, kun olimme varanneet meille buffetin laivan seisovasta pöydätä, tämä on varmasti risteilyn kohokohtia! Nautimme alkupalojen äyriäisistä ja kalatarjoiluista, pääruoaksi pihistin lasten pöydästä lihapullia ja perunamuusia, mutta kyllä se paras osuus oli kuitenkin se jälkkäripöytä: marjakakku, after eight-leivoksia, jäätelä, tuoreita mansikoita, vaaleanpunaisia macaronseja ja karkkeja...Nam!




Kotiin palasin kassi täynnä ihania ostoksia, masu täynnä makeita herkkuja ja suu hymyssä. Ihana huomata, miten tuollaiset pienetkin irtiotot arjesta piristävät niin kummasti!



<3: Ida

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Kesäkurpitsalasagne ilman valkokastiketta

Tänä kesänä olen aivan hullaantunut paistettuun kesäkurpitsasta. Loihdin oman versioni nyt paljon pinnalla olleesta kesäkurpitsalasagnesta. Työlään ja hieman kinkkisen juustokastikkeen tilalta käytin kaapistani löytynyttä (yllätys, yllätys) raejuustoa. Tässä  lasagnessa et voi epäonnistua!

Näitä tarvvitset (n 3 annokseen):

250g jauhelihaa
500g kesäkurpitsaa
1 sipuli
pari valkosipulinkynttä
tölkki tomaattimurskaa
pieni purkki raejuustoa (tai puolet isosta)
100g juustoraastetta
mausteita (esim suolaa, pippuria, pizzamaustetta/oreganoa)

Tee näin:

1. Silppua sipuli ja hienonna vakosipulinkynnet. Leikkaa kesäkurpitsa veitsellä tai juustohöylällä pituussuuntaisesti pitkiksi siivuiksi.
2. Paista jauheliha pannulla, lisää sipuli ja anna sen kuullottua. Mausta valkosipulilla, suolalla, pipruilla ja yrttimausteella. Lisää joukkoon tomaattimurska. Anna hautua hetken aikaa.



3. Kokoa lasagne. Laita vuoan pohjalle hieman jauhelihakastiketta, sen päälle raejuustoa ja peitä seos kesäkurpitsa siivuilla. Mausta kesäkurpitsakerros aina keyesti suolalla ja pippurilla. Jatka näin. Viimeiseksi tulee kesäkurpitsakerros. Ripottele pinnalle juustoraaste.
4. Paista 200 asteessa n. 40 minuuttia. Anna vetäytyä hetki ennen tarjoilua.



Sitten vain kokkailemaan ihanaa kesäistä herkkua! Kotimainen kesäurpitsa on nyt tosi hyvää ja kohtuullisen hintaista, joten suosittelen kokeilemaan!

<3: Ida

Ps. Isoon vuoalliseen käytä 400g paketti jauhlihaa ja tuplaa muut ainekset.

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Kesäkuun kivoja juttuja

Kesäkuu oli todellinen lomakuukausi minulle, ja niin Ihana sellainen! Lomassa mielestäni parasta ovat pienet hyvää mieltä tuottavat jutut, jotka tekevät siitä aavistuksen arkea makeampaa. Tähän tekstiin olen koonnut niitä kivoja pikkujuttuja, jotka toivat kesäkuussa hymyn huulilleni.

Uudet ja vanhat kesäherkut

Kesäkuussa tuli herkuteltua kaikella ihanalla, mutta niinhän sitä kesällä kuuluukin! Arkisia ykkösherkkuja olivat mansikat ja jäätelö. Irtojäätelöpallo, puisto, aurinko ja ystävä -voiko mitään parempaa enää olla? Mansikat toivat ihanaa makeutta ja piristystä murokulhoon. Paras löytö karkkihyllyltä taas oli lempparilakuni, eli enkkulaku, patukan muodossa.






Näiden kaikkien arjen pikkuherkkujen ohella kesäkuuhun mahtui paljon erilaisia juhlia, joissa pääsi syömään oikein ekstrahyvin. Juhannukseksi mökille ja omiin valmistujaisjuhliini oma gourmet-kokkimme äitini oli loihtinut ihania lämpimiä ja kylmiä herkkuja. Ihan parasta olivat itsesavustetut kalat... Ja aterian kruunasi valmisujaisjuhlissani toiveestani aivan mielettömän mehevä prinsessakakku!



Pienet materialistiset onneaiheet

Kesäkuun paras kosmetiikalöytö oli dependin garden -kynsilakkasarja, johon tutustuin Ystäväni suosituksesta. Sarjaan kuuluu herkullisia pastellisväyjä, ja lakka on helposti levittyvää, joten sillä on helppo loihta ihanat kesäkynnet!

Pieni sisustuärpänenkin puraisi lomaillessa, ja pieniä kivoja löytöjä teinkin kotiini. Löysin ikkunalaudalleni ja lipastoni päälle ihania, romanttisia vaaleanpunaisia silkkiruusuja.Vuosia vanha sohvanpäälliseni vaihtui uuteen, vaaleanharmaaseen sävyyn. Kävin myös tutustumassa uuteen, vieressäni avautuneeseen pieneen sisutuspuotiin, josta mukaan tarttui makuuhuoneeseeni ihana pinkkisävyinen räsymatto. Olen jo pitkään etsiskellyt räsymattoa, ja nyt sellainen ihan täydellinen yksilö löytyi! Matto on kudottu kehitysvammaisten toimintakeskuksessa, ja sen tuotto tukee  heidän toimintaansa.




Itselleni tein puolestani vaatelöytöjä lähinnä kripputorilla, mutta tulipa sitä muun muassa vuosiin ensimmäiset hyvin istuvat farkut ostettua alennusmyynneistä. Valmistujaisiini vaaleanpunaisen unelmammekkoni olin ostanut jo hyvissä ajoin kevään puolella, ja nyt metsästin krippareilta lähinnä käyttövaatetta töihin.

Kesäkuun paras satsaus itseeni oli kuitenkin kampaajareissu, jolla sain samalla kertaa hiuksiini vaalennusta, latvoihin vaaleanpunaisen pastellisävyn ja innostuipa ihana kampaajani vielä kokeilemaan kihartamistakin hiuksillani!

Kesäkuu toi materialistista onnea myös toinen toistaan ihastuttavipien lahjojen muodossa valmistumiseni kunniaksi. Koruvarastoni ainakin tulivat kerralla kuntoon, ja tällaiselle harakka-prinsessallehan se sopii! Mutta varsin piristävä oli myös äitini yllätyslahja ihan tavallisena arkipäivänä. Nimittäin vaaleanpunainen kakkuvuoka... Nyt siis vain herkkujaleipomaan, kun isovanhempani muistivat valmistumistani vielä muumi-piirakkavuoalla!


Uudet harrastukset

Näin kesälomalla, kun oli aikaa, kokeilin myös monia uusia harratuksia. Ystäväni on opettanut minua ompelemaan. Pitsireunuksinen, laskostettu essu valmistui hetkessä, ja seuraavaksi jo ruusukuvioinen tunika. Kärsivällisempää opettajaa en voisi toimia, ja vuosien neulomisen jälkeen tuntuu ihanalta, kun jotakin valmistuukin ennen kuin ehtii kyllästyä!



Pitkäaikainen haaveeni myös toteutui, kun pääsin vähän kokeilemaan voimiani kuntosalilla. Ihan paras keino nollata ajatukset! Vastapainoksi kotona olen aivan hurahtanut romaanien lukemiseen, ja lempapreikseni ovat valikoituneet Caathy Kellyn kirjat, joista kirjaton valikoiman olenkin jo aika hyvin kahlannut läpi!



Aikaa on onneksi jäänyt myös jokavuotiseen kesän lemppariharrastukseeni, nimittäin kirppareilla kiertelyyn siskon,kaverin kanssa ja ihan itseksenikin. Vallillan kirppiksen uudelleen avautuminen oli ehdoton plussa, mutta kyllä se kesän ykköskirppis on mielestäni edelleen ehdottomasti Hietsu!
Kesäkuun vikana päivänä olimme sitten Hietsussa siskoni kanssa myymässä, ja olemme me aika myyntitykkejä, sellaisen myyntiennätyksen teimme! Nyt on sitten vähän rahaa hemmotella taas itseään!


Ikimuistoiset juhla 

Kesällä riitti myös todellista juhlimisen aihetta! Juhannusta edeltävällä viikolla minulla oli valmmistujaisjuhlat yliopistolla. Tarjolla oli puheita, ruusuja ja kuohuvaa. - Ja kun opejen juhlasta oli kyse, juhla päättyi tietysti aina yhtä tunteita herättävään suvivirteen.

Olin myös vieraana erään ystäväni valmistujaisjuhlissa. Juhlat olivat mukavat illanistujaistyypiset ja tarjolla oli niin vaikka mitä herkkua aina marinoiduista herkkusienistä tuulihattuihin!

Juhannuksen sain viettää mökillä pelailleen ja herkutellen rakkaimpieni seurassa. Ihana tauko ihan kaikesta, ja varsin onnistunut keskikesänjuhla, vaikka se kesä näyttäytyikin tänä vuonna vähän vähemmän...

Juhannuksn jälkeisenä viikonloppuna juhlistimme sitten valmistumistamme kotona juhlissa, joihin olin kutusunut muutamia lähimpiä Ystäviäni ja sukulaisiani. Varmasti niitä hetkiä elämässä, jotka muistaa vielä pitkään.

Kaiken kaikkiaan näiden kaikkien kivojen pienten juttujen rinnalla taiskini se kesäkuun ISO juttu olla kuitenkin oma valistumiseni unelma-ammattiini. Juttu, josta olen äärettömän Ylpeä ja Onnellinen, juttu, josta tämän kesäkuun muistan!





<3: Ida


maanantai 6. heinäkuuta 2015

Miten minä näen kehoni?

Millainen on kaunis ihminen, miltä minä näytän ja miltä minä haluaisin näyttää? Tällaisia kysymyksiä olen myös pohtinut toipumiseni myötä, kuten varmasti pohtii jokainen nainen joskus elämässään. Tässä tekstissäni ajattelin vähän jakaa kanssanne ajatuksiani siitä, miten tällä hetkellä näen kehoni ja miten siihen suhtautuminen on muuttunut.

Rehellisesti sanottuna kehoni ja painoni normalisoiduttua itseluottamukseni myös kehoni suhteen on koko ajan kasvanut. Tunteeni omaa kehoani kohtaan ovat muuttuneet ahdistuksesta ja vihasta, ajoittaisesta välinpitämättömyydestäänkin rakkaudeksi, kunnioitukseksi ja lempeäksi hvyäksynnäksi. Voin ensikertaa nyt todeta todella olevani tyytyväinen kehooni.

Vaikka kehoni ei ole nytkään täydellinen, se on nyt tällainen kuin se on, ja minä näen sen kauniina. Pidän kauniina myös pientä vatsakumpuani, eriparia olevia korviani ja jopa niitä otsalle piirtyneitä ryppyjäni. Toki ehostan itseäni meikkamalla ja pukeutumisella. Aivan kuten pyrin esimerkiksi huomaamaan ja huomioimaan ystävieni parhaat puolet, kunnioitan myös kehoani ja pyrin siksi tuomaan esiin sen parhaita puolia, kuten hyväkuntoisia, pitkiä hiuksiani, isoja silmiäni ja jo melko vahvoja jalkojani. Nautin siitä, kun muotojen pyöristyttyä vaatteet istuvat paremmin ja olen tyytyväinen myös esiinpiirtyviin lihaksiini. Mutta en pyri väkisin kehossani mitään muuttamaan, ja toisaalta hyväksyn myös sen, että se ei ole täysin minun muokattavissa, ja annan sen muokkautua sellaiseksi, kuin se luonnostaan normaalilla huolenpidolla muokkantuu.

En enää vertaile itseäni jatkuasti muihin. Tiedostan, että kehoni on kaikkine puutteineen ja hyvine puolineen ainutlaatuinen, ja sen vertailu muiden vartaloihin on täysin tarpeetonta ja turhaa.  En kaipaa omaan kehooni suuria lihaksia, vaikka ihannekehoni onkin lihaksikas, enkä edes enää harmittele sitä, ettei minulla ole sellaisia naisellisia muotoja, joista olen aina haaveillut.Uskon, että kun hyväksyy itsensä, kun pitää itsestä kokonaisuutena, pitää myös kehostaan.

Ennen kaikkea en edes huonoipmina aikoina kaipaa sitä kehoa joka minulla joskus kaksikymmentä kiloa sitten oli. Minulla sairauteeni ei ole koskaan liittynyt äärimmäisen laihuuden ihannointia. En ole niinikään koskaan tuntenut tai nähnyt itseäni lihavana. Olen aina olllut ruumiinrakenteeltani hoikkaa, ja muistan nuoruudessani kaivanneeni kehooni lisää naisellisia muotoja. En anoreksian syövereissäkään tietoisesti pyrkinyt laihduttamaan, mutta itsestäni huolehtiminen kääntyi täysin päälaelleen, ja samalla putosivat realiteetit. Laiminlöin täysin kehoni ja sen tarpeet. Muiden silmissä näytin keskitysleirivangilta, omissa silmissäni olin edelleen se hoikka tyttö, joka olin ollut lukioikäisenä. 

Tiedän, että toisilla oman muuttuneen kehon hyväksyminen vie kauankin aikaa ja vaatii paljon työstämistä, mutta minulla tuo tapahtui omalla painollaan normalisoidessani painoani omassa tahdissani ajatusteni samalla tervehtyessä. Nyt edes huonoimpina aikoina en kaipaa herneenkokoisia hauiksiani tai halua menettää reisistäni voimaa  -puhumattakaan siitä, että haluaisin konkreettisesti taas hävittää takapuoleni! En halua enää näyttää sairaalta tai kaipaa sääliviä ja pelokkaita katseita. Sanoin joskus silloin kymmeniä kiloja sitten, että en usko, että minun olisi vaikea hyväksyä suurempaa kehoani, mutta se matka, ne askeleet sinne tuntuva liian raskaalta. Epäilyksistä huolimatta, osuin oikeaan. Kun sain tapreeksi voimia matkaan ja mahdollisuudet taittaa sen omien voimavarojeni puitteissa, ei muuttuneen kehoni hyväksyminen ole tuntunut vaikealta. Nyt en tunne itseäni grammaakaan liian isoksi, painavaksi tai lihavaksi, pikemminkin päinvastoin.

Kehoni kunnioittaminen tarkoittaa minulle myös sitä, että kuuntelen sen tarpeita -ja vastaan niihin. Minulle sairaus oli nimenomaan välinpitämättömyyttä kehoani ja sen hyvinvointia kohaan.  Laiminlöin täysin kehoni ja sen tarpeet. Nyt kun hyväksyn kehoni, olen oppinut sitä rakastamaan, haluan pitää siitä myös terveellä tavalla huolta.

Tärkeämpää kuin se, miltä kehoni näyttää, minulle on, miten se voi, miten minä voin siinä. Kaikkein tärkeintä minulle kehoni suhteen on luoda sille sellaiset edellytykset, että se pysyisi terveenä, jaksaisi kannatella minua arjessa ja pystyisi toimimaan normaalisti, että se toipuisi stressistä ja palautuisi rasituksesta, mahdollistaisi liikunnasta nauttimisen ja positiivisen mielialan Kehoni ei ole minulle pelkkä kuori, se on minulle väline elää. Sillä kehon hyvinvointi liittyy tiiviisti myös mielen hyvinvointiin -ja toisin päin!

Kun mietin ihanneminääni, liittyvät toiveeni ja tavoitteeni ennen kaikkea ihan muuhun kuin ulkonäköön. Niissä on kyse siitä, että tekisin työtän ajaen lapsen etua, onnistuisin tuomaan iloa läheisteni elämään, saisin kokea hienoja kokemuksia ja saavuttaisin kultaisen keskitien esimerkiksi liiallisen murehtimisen suhteen ja oppisin luottamaan itseeni ja elämään. Minä pidän näitä ulkonäköä tärkeämåinä asioina, asioita, joihin haluan keskittää voimavarojani sen sijaan, että käyttäisin aikaani jatkuvaan oman kehoni puutteiden etsimiseen ja siitä ahdistumiseen. Aina tämä ei ole ollut oma valitnani, ja tunnen sääliessäni miettiessäni, miten paljon elämää ja arvokkaita asioita lipui ohitseni sairauden paottaessa elämäni pyörimään konkreettisesti oman napani ympärillä.

En kuitenkaan väitä, että ulkonäkö olisi minulle yhdentekevä asia. Myös kehoni on osa minua enkä pyri enää sitä unohtamaan kokonaan, kuten sairauteni joissakin vaiheissa. Itse asiassa toipumisen myötä olen alkanut ehostaa jopa enemmän ulkonäköäni kuin ennen ja myös kiinnittämään siihen huomiota. Tai puhun mieluummin laajemmin kehollisuudesta, josta olen oppinut nauttimaan ja josta on itse asiassa tullut minulle tärekäkin asia. Nautin valtavasti kauneudenhoitorutiineistani, käynneistä kampaajalla ja hierojalla, uusien vaatteiden sovittelusta ja lihashuollosta. Tämä ei tarkoita, että arvojärjestykseni elämässäni olisi muuttunut ulkonäkökeskeisimmäksi tai ulkonäkö mennyt esimerkiksi edellä mainitsemieni asioiden ohi. Mutta kehoni on nykyään tärkeä osa minua, ja nautin sen korostamisesta ja itseni hemmottelusta.

Kehoni on minulle myös väline kertoa itsestäni, ilmaista itseäni. Haluan viestittää pitkillä hiuksilla ja vaaleanpunaisilla hameilla, kuinka tunnen itseni oman elämäni prinsessaksi. Lakatuilla kynsillä ja punatuilla huulllani haluan kertoa, että tunnen ylepyttä naiseudestani. Värit ovat minulle aina olleet tärkeitä, ja niillä haluan välittää sitä kaikkea elämän iloa, jota olen taas saanut osakseni. Ennen kaikkea haluan, että se hyvinvoinnti ja rauha jota olen löytyänyt sisälleni, näkyisi myös ulospäin.

Minä tunnen itseni tällä hetkellä kauniimmaksi kuin koskaan. Ja minä tiedän, että tämä tunne säilyy. Sillä vaikka ulkokuoreni muuttuu, ja annan sen muuttua, rakentuu kauneus paljon muista asioista. Siinä on kyse itsensä kaikin puolisesta hyväksymisestä ja kunnioittamisesta. Rakastamisesta juuri sellaisena kuin on vikoineen kaikkineen ja ennen kaikkea niiden parhaiden puolien huomaamisen kautta. Ja se on asia, joka ei enää muutu. Kuten sanotaan, kauneus on katsojan silmissä, ja toivon, että minun tavoin ihan jokainen teistä näkisi itsensä kauniina.

<3: Ida