Ahdistuksen paikkako?

Olen kirjoittanut aikaisemmin siitä, kuinka (mahdollisimman alhainen) painolukema saa syömishäiriötä sairastavan mielessä usein maagisia merkityksiä ja näin ollen painonnousu aiheuttaa järjetöntä ahdistusta. Tänään astuessani vaa'alle näyttivät lukemat jälleen hieman enemmän kuin viime viikolla. Valmistin itseäni henkisesti jo sairauden syytöksiin ja suuriin omantunnontuskiin, mutta ahdistus olikin enää vain ohipyyhkäisevä hetki, joka vaihtui pian toisenlaisiin ajatuksiin. Tämä on kohdallani todella iso asia, sillä nähdäkseni nimenomaan painonnouseminen on sairaushistoriani aikana ollut se kaikista isoin ahdistuksen aiheuttaja ja sen hyväksyminen suurin kompastumiskiveni paranemisenpolulla.

Ensimmäiseksi heti pienen ahdistuneen hetken jälkeen minut nimittäin valtasi huojennus. Tämä tunne osoittaa todeksi ne ajatukset, joita olen mielessäni pyöritellyt viime aikoina. Alan nimittäin ymmärtää yhä paremmin omaa tilannettani ja minulla on herännyt huoli omasta kunnostani ja jaksamisestani. Aikaisemmin olen kyllä jollakin tavalla ymmärtänyt, etten voi jatkaa näin alipainoisena ja aliravittuna loputtomiin, mutta sysännyt hetkeä, jolloin alan konkreettisesti tehdä asialle jotain yhä vain kauemmas ja kauemmas tulevaisuuteen. Nyt vihdoin ymmärrän, että liikun edelleen vaarallisilla vesillä eikä minulle koskaan tule parempaa hetkeä hoitaa itseäni myös fyysisesti parempaan kuntoon. Se, että minulla on herännyt huoli omasta kunnostani ja olen vieläpä valmis tekemään paljon töitä asian korjaamiseksi osoittaa, että olen edennyt paranemisprosessissani myös henkisellä puolella. Anorektinen mieli nimittäin usein hämärtää sairastavan todellisuudentajun sairastavan tilanteesta ja kunnosta ja luo valheellista turvallisuuden tunnetta sairauden käskyjen noudattamisesta, vaikka todellisuudessa sairauden tavoitteena onkin sairastavan henkilön tuhoaminen niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Huojennuksen tunteeni liittyi tänä aamuna myös siihen, että olin aidosti pelännyt painon hetkellistä laskua. Tämä on jälleen osoitus siitä, että tällä kertaa tavoitteenani ei ole sairauden sanelema laihduttaminen tai kuolema, vaan haluan oikeasti saada nostettua painoni terveellisempiin lukemiin, vaikka tahtini onkin maltillinen. Näin ollen tunsin siis huojennusta siitä, että olen todella menossa parempaan suuntaan eikä kuntoni ole romahtamssa.

Tämä huojennus vaihtuikin pian helpotukseksi, kun minut valtasi ajatus siitä, että suuri työni, jota olen viimeiset kuukaudet yhdessä vanhempieni tukemana tehnyt ei ole valunut hukkaan. Pelkoni painon laskemiseen oli nimittäin suurelta osin myös pelkoa siitä, että jo saavutettu edistyminen olisi menetetty ja joutuisin aloittamaan ikään kuin alusta. Tämä on jälleen yksi merkki siitä, että haluan todella nyt saavuttaa tuloksia ja olen itse hoitamassa itseäni. Osastolla painon nostaminen on kohtuullisen helppoa, sillä ulkoiset rajoitteet ovat niin voimakkaita. Riskinä kuitenkin on, että saavutetun edistymisen kuitenkin pyrkii heti tuhoamaan hoidosta päästyään ikään kuin sabotoidakseen hoidon, johon ei itse ole ollut sitoutunut. Näin on myös minulle käynyt usein, mutta nyt olen itse motivoitunut korjaamaan tilannettani ja ylpeä saavutuksistani, enkä halua tuhota niitä.

Helpotuksen tunne liittyi minulla nimenomaan myös siihen, että tuo edellä mainitsemani suuri työ on  tuottanut riittävästi tulosta. Sairastavat ovat itseään kohtaan usein hyvin vaativia, joka liittyy paitsi sairauteen myös paranemiseen. Myös minulla on lähes jatkuvasti sellainen tunne, että en ole kyennyt tarpeeksi hyvään suoritukseen tai tehnyt riittävästi. Todellisuudessa taistelen sairauttani vastaan päivittäin parhaani mukaan ja työskentelen jo omilla äärirajoillani. Sairastuneiden olisikin toipuessaan hyvä opetella myös sallivampaa ´ja armeliaampaa suhtautumista itseensä. Tämä tarkoittaa oman heikkouden, omien puutteiden ja epäonnistumistenkin hyväksymistä, eikä ole sama asia kuin sairaudelle periksi antamista. Tänään vaa'alla seistessäni sain onnekseni todeta, että olen kyennyt taistelemaan riittävästi. En täydellisesti, mutta riittävästi.

Se, että suuri työni on vihdoin alkanut tuottaa oikeasti tulosta, synnyttääkin minussa myös varovaista ylpeyttä itsestäni. Anoreksia uskottelee sairastavalle, että painon nouseminen on epäonnistumista ja jonkinlainen tappio. Ja niinhän se onkin: tappio sairaudelle. Se sen sijaan se, että olen saanut nostettua painoani osoittaa minulle, että olen onnistunut taistelemaan sairautta vastaan. Vaa'an kohonneet lukemat olivat siis jälleen erävoitto terveelle puolelle, ja nyt huomaan sen puolen pyrkivän ajatuksiini jo yhä enemmän esiin sairaiden ajatusten yläpuolelle.

Ylpeyttä, jonka painonnouseminen minussa aiheutta korostaa entisestään se, että olen kesän aikana joutunut ottamaan vastuuta yhä enemmän itse syömisistäni. Painon nostaminen on tietysti silloin helpompaa, kun joku muu ottaa siitä ikään kuin vastuun ja sujuu näin yleensä helpommin ja kivuttomammin. Tällöin tilanteessa, jossa vastuuta omasta toipumisestaan ei pysty vielä ollenkaan ottamaan, saattaa osastohoito olla sairastavalle jopa helpotus ja usein välttämättömyys. Vaikka olenkin oppinut piikuhiljaa ottamaan liikkumisestani ja syömisistäni lisää vastuuta, on rehellisyyden nimissä minunkin todettava, että tarvitsen vielä niin paljon tukea ruokailuihin, että ilman vanhempiani olisi osastohoito todennäköisesti minullekin ainoa vaihtoehto vielä tällä hetkellä. Olen kuitenkin onnellinen, että hoitoni on kyetty järjestämään toisin, sillä olen sitoutuneempi tällaiseen hoitoon, ja painon nostamiseen, jolloin se myös tuottaa nähdäkseni pysyvämpiä tuloksia.

Painon nouseminen aiheuttikin minssa jälleen lisää varmuutta paitsi siitä, että tämä on minulle sopiva hoitomuoto myös siitä, että olen oikealla tiellä ja tämä on minun tapani ja aikani parantua. Usein vaa'alla olen miettinyt, miten selviä yli lukemien aiheuttamasta ahdistuksesta ja jaksan jatkaa eteenpäin. Nyt olen kuitenkin sisäistänyt sen, että painon nousu on tällä hetkellä välttämätötä ja sain varmuutta jatkaa valitsemallani tiellä, kun huomasin selviäväni myös sairauden aiheuttamasta syyllisyydestä.

Kun varmuus siitä, että olen oikealla tiellä sisälläni vahvistui, huomasin pikkuhiljaa sisälläni heräävän jopa onnen tunteen. Tämä onnen tunne liittyi siihen oivallukseen, että näin pääsen eteenpäin. Eteenpäin meneminen on lopulta kuitenkin ehkä suurin toivoa herättävä tekijä paranemisen polulla. Sairaus vakuuttelee usein sairastavalle, että paikallaan pysyminen ja tuttujen sairaiden rutiinien noudattaminen on kaikkein turvallisinta. Tämä valheellinen turvallisuuden tunne aiheuttaa kuitenkin lopulta epätoivoa; voiko tästä koskaan parantua, onko elämäni aina tällaista. Vain se, että pystyy edistymään terveellä puolella tuo kaivattua toivoa taisteluun paremman elämän puolesta. Huomatessaan edistymisensä voi myös nauttia pienen palan kerrallaan myös siitä onnen tunteesta, jota terve elämä tuo tullessaan, mutta jonka sairaus on pyrkinyt mahdollisimman tehokkaasti tuhoamaan. Ja jo hieman sitä maistaneena voin vakuuttaa, että se onnen tunne on todella tavoittelemisen arvoinen.

Seistessäni vaa'alla tuijottaen vaa'an hieman edellistä kertaa suurempia numeroita tunsin myös itseni hieman kauniimmaksi. Vaikka tajuankin, ettei tuo viikon sisällä saavuttamani pieni painonnousu näy vielä ulkonäössäni, oli kyse enemmän tunteesta ja oivalluksesta, jonka olen tehnyt. Tiedetäänhän, että anoreksiaan liittyy vääristynyt kehokuva, joka hämärtää paitsi todellisuuden tajua omasta tilanteesta saa sairastavan tuntemaan usein itsensä myös rumaksi ja lihavaksi painon noustessa.  Nyt olen tajunnut ja oikeasti sisäistänyt sen, että jokainen satagrammaa, jonka nykyisissä lukemissani saan lisää tekee minusta kauniimman. En halua enää näyttää sairaalta tai lapselta. Haluan näyttää normaalilta, terveeltä nuorelta naiselta. Ja ennen kaikkea: haluan näyttää yhä enemmän omalta itseltäni.

Kuten huomaatte, aiheuttivat vaa'an lukemat jälleen minussa monenlaisia tunteita, vaikka ne tällä kertaa olivatkin enimmäkseen positiivisia. Tavoitteenani kuitenkin on, että pystyisin suhtautumaan vaa'an lukemiin pelkkinä numeroina, jotka eivät määrittele minua tai arvoani millään tavalla. Vaa'an lukemien vain pitää vielä kasvaa, jotta voisin saavuttaa tavoitteeni eli terveen elämän. Vaikka tähän tavoitteeseeni onkin vielä matkaa, huomaan edistyneeni senkin oivaltamisessa jo huomattavasti. Toisin kuin ennen, en enää saanut suurta ahdistuskohtausta vaa'an lukemat nähdessäni. Enkä alkanut kompensoimaan painonnousua. Ennen paino olisi jäänyt myös kummittelemaan mieleeni koko loppupäiväksi. Nyt löysin aamupäiväksi muita keskustelunaiheita, muuta tekemistä ja sain muita ajatuksen aiheita. Ja kuinka ollakaan: lounasaikaan mennessä olin jo lähes unohtanut koko painon.

Toivon kirjoitukseni tuovan muille sairastaville toivoa: painonnousun aiheuttamasta ahdistuksesta pääsee yli ja siihen voi jopa tottua, vaikka sitä onkin välillä vaikea uskoa. Ja kun on itse oikeasti valmis hyväksymään painonnousun ja tahti ja tapa on itselle sopiva, huomaa, mitä kaikkea hyvääkin painonnousu mukanaan tuo. Ensimmäistä kertaa myös todella itse uskon, että painonnousemisen tuoma ahdistus ja paha olo helpottaa pikkuhiljaa. Siksi, vaikka takanani on monta ahdistusta herättänyttä punnitustapahtumaa, haluan rohkaista muita vastaavassa tilanteessa olevia ihmisiä: joskus siitä ahdistuksesta kannattaa vain mennä läpi. Pelkojen kohtaamisen jälkeinen hyvänonnetunne on sen arvoista. Ja onhan lopulta painon normalisoiminen  kuitenkin ainoa tie parantumiseen.

Rohkeasti siis eteenpäin!
<3: Ida