Aurinkoista pääsiäistä!

Hyvää pääsiäistä kaikille rakkaille lukijoilleni!

 

 

 

Muistakaahan syödä suklaamunia ja nauttia auringosta! Minä olen jo aloittanut.

<3: Ida

Lomalla

Muutama päivä sitten sain viettä pidennetyn viikonlopun kahdestaan rakkaan Fanny-siskoni kanssa, kun vanhempamme olivat lomamatkalla. Ja todellista lomaa saimme mekin Fannyn kanssa viettää! Koska tuo aika tarjosi minulle jos ei nyt ihan kokonaan lomaa syömishäiriöstä, niin ainakin pieniä hengähdystaukoja, jotka antoivat minulle taas lisäpotkuataisteluuni, päätin jakaa kanssanne joitakin menneiden päivien kohokohtia.

Olin jännittänyt etukäteen vanhempieni matkaa, ja valmistautunut siihen huolella, sillä halusin kaiken sujuvan hyvin yhteisen aikamme ja myös ruokailujemme suhteen. Se minussa onkin muuttunut: en enää yritä käyttää tilaisuuksia hyväkseni luistaakseni takaisin sairauteen, vaan pelkään takapakkeja toipumisessani enemmän kuin mitään muuta ja teen kaiken voitavani estääkseni ne.

Vaikka emme olleet nyt vähään aikaan viettäneet siskoni kanssa kunnolla aikaa kahdestaan, ei sitä olisi kyllä huomannut mistään. Välillemme on kehittynyt sellainen suhde, etteivät sitä välimatka tai aika pysty rikkomaan. Nauroimme taas mahakippurassa yhteisillä keskinäisille inside-jutuillemme, joista suurin osa on peräisin Kumman kaa -sarjan maratoneiltamme. Tuntuu ihanalta, kun voi pitkän anoreksian aiheuttaman "tunnekooman" jälkeen taas aidosti hymyillä, nauraa, ja itkeäkin. Nyt tunteeni ovat palanneet, ja toipumiseni edetessä osaan yhä paremmin tunteeni myös näyttää.

Siskoni hemmotteli minua myös manikyyrillä ennen viikonlopun kaupunkireissua. Pystyn jo hyvin rentoutumaan sohvalla toisen hyväillessä käsiäni. Joskus aikaisemmin tämäkin olisi varmasti tuntunut minusta ahdistavalta, nyt se oli ihana hemmotteluhetki arjen keskelle. Oikein nautin itsestäni huolehtimisesta ja naiseuteni korostamisesta.

Lauantaina olimmekin sitten nimittäin yhdessä shoppailemassa kaupungilla oikein pidemmän kaavan mukaan. Hemmottelin itseäni monella uudella kevään väärisellä paidalla, Cheekin cd:llä  ja ihanalla hellemekolla tulevaa kesää ajatellen. Olen oppinut arvostamaan itseäni niin paljon, että uskallan silloin tällöin jo palkita itseäni jollain mukavalla. Myös shoppailu ja kaupungilla olemiseni on muuttunut. Se ei tarkoita minulle enää pelkkää ajantappamista tai päämäärätöntä kiertelyä kalorinkulutus mielessä. Maltan sovittaa vaatteita, pysähtyä kahvilaan lounastamaan enkä pyri enää valitsemaan mahdollisimman pitkiä kävelyreittejä. Olen myös oppinut elämään yhä paremmin hetkessä, ja unohtamaan stressin tulevista ruokailuista tai muista stressin aiheista.

Aikamme kaupoissa kierreltyämme piipahdimmekin lounastamaan Teatteri-nimiseen kahvilaan maittaville salaateille ja patongeille. Sosiaalisissa tilanteissa ja ulkona syöminen on usein jännittävää syömihäiriötä sairastavalle, ja näin on myös ollut minulle aikoinaan. Nyt kuitenkin pystyin nauttimaan myös kahvilassa lounastamisesta ja samalla ostoksistamme juttelemisestamme pohtimatta annokseni sisältämää energiamäärää. Ainoa oikeastaan mikä harmitti oli se, että annoskoko tuntui pienentyneen viime reissun jälkeen. Ja tiedättekö mitä, en suinkaan ollut siitä enää hyvilläni, vaan pikemminkin nimenomaan harmissani!

Illalla jätin kävelyni väliin, sillä tapasin vielä ystäviäni parhaan ystäväni syntymäpäivien merkeissä. Aiemmin tällainen joustaminen kävelyistäni ei varmasti olisi ollut mahdollista, mutta nyt halusin vaihtaa pakkolenkkini laatuaikaan ystävieni seurassa. Kävimme taidenäyttelyssä Tennispalatsissa. Kuvataide on asia, joka todella puhuttelee minua, kun se osuu kohdilleen. Tauluja katsoessa huomaan heijastavani siihen myös omia ajatuksiani anoreksiasta ja toipmisesta. Tällä kertaa kävimme Tulilintu ja lumineito-nimisessä satuaiheisessa näyttelyssä, jossa minua puhutteli erityisesti maalaus lumineidosta tai joutsenprinsessasta. Se sai minut pohtimaan sitä, kuinka ulkopuoliseksi, etäiseksi ja kylmän tunteettomaksi sairaus minut on joskus tehnyt. Mutta onneksi näin ei ole enää, jääkuoreni on alkanut pikkuhiljaa sulaa, ja auringonsäteet päässet lämmittämään!

Seuraavana päivänä oli kulttuuria luvassa lisää, sillä sunnuntaina kävimme siskoni kanssa elokuvissa katsomassa elokuvan 21 tapaa pilata avioliitto. Tämä oli minulle ensimmäinen elokvissa käyntini vuosiin. Ennen sairastumistani harrastin äitini kanssa lähes viikoittain elokuvissa käyntiä, mutta sairastumiseni myötä se on jäänyt. Salin pimentyessä jännitin hieman, kuinka pystyn istumaan monta tuntia paikoillani, varsinkin jos elokuva ei olekaan mieleinen. Elokuvan pyörähdettyä käyntiin se vei kuitenkin täysin mukanaan. Pystyin keskittymään elokuvaan erinomaisesti ja huomasin käpertyväni elokuvateatterin pehmoiselle penkille yhä syvemmälle ja hymähteleväni muiden mukana hauskoissa kohtauksissa. Kuten asiaan kuuluu, minulla oli myös karkkia mukana leffaeväänä. Se kruunasi elokuvanautintoni täydellisesti. En voi kuin ihmetellä, miten olen pystynyt jättämään näin mukavan ja rentouttavan harrastuksen niin pitkäksi aikaa. Tämä saattoi olla ehkä ensimmäinen elokuvissakäyntini vuosiin, mutta ei varmasti jää viimeiseksi!

 

Elokuvan jälkeen kävimme vielä mcdonaldsissa syömässä siskoni kanssa. Rasvakammostani huolimatta tilasin tiskiltä jo tottuneesti rasvassa uppopaistetut kananuggetit. Niitä syödessäni en enää miettinyt sitä, että olin vasta syönyt karkkeja, vaan tunsin jo kaipaavani jotakin suolaista. Ennen olisin varmasti ollut asiasta huolissani ja näin pian uusi ruokailu olisi ahdistanut, mutta nyt tunsinkin jo kaipaavani jotakin suolaista makean jälkeen. Jo syödyt lefffaeväät olivat onnellisesti vatsassani eivätkä enää vaikuttaneet tulevaan ruokailuuni. Syödessämme jaoimme ajatuksiamme elokuvista ja pohdimme jo tulevia katsomisenarvoisia leffoja.

Parasta koko lomassamme olikin se, kuinka saimme puhuttua siskoni kanssa kaikesta mahdollisesta, luottamuksellisesti ja avoimesti. Käsittelimme yhdessä monia meitä ihmetyttäneitä asioita maan ja taivaan väliltä, ja tunnuimme jokaisen sanan jälkeen olevamme taas askeleen lähempänä toisiamme. Fannyn kanssa on aivan erilaista jutella kuin vanhempien, tai edes ystävien. Se kuuluisa sisaruussuhde kun saa ymmärtämään toista jo puolesta sanasta. Ja mikä parasta, nyt todella tuntui, että olimme Fannyn kanssa vihdoin taas tasapuoliset keskustelukumppanit. Puhuimme aidosti kuin sisko siskolle, ilman että sairauteni tuli väliimme. Ja se tuntui todella hyvältä. Tätä olimme varmasti molemmat kaivanneet!

Sunnuntai-iltana äitini ja  isäni palasivatkin sitten kotiin, ja toivat mukanaan säkillisen ihania tuliaisia. Vaikka aika kahdestaan siskoni kanssa oli ollut ihanaa, tuntui myös taas ihanalta saada vanhemmat kotiinkin, sillä se merkitsi minulle taas tutun arjen aloitusta. Lomailu on mukavaa, mutta arjen rytmi auttaa minua vielä jaksamaan. Ja olihan isää ja äitiäkin ollut jo vähän ikävä, eivätkä ne tuliaissäkitkäään pahalta tuntuneet...

Vanhempien paluu merkitsi myös oman vastuuni vähenemistä, tai palautumista normaaliksi, ruokailujen osalta. Tämä tuntui minusta tässä vaiheessa vielä helpottavalta. Kuten huomaatte, olen kirjoittanut tässä tekstissäni aika vähän ruokailuun liittyvistä asioista ulkona syömisiäni lukuun ottamatta. Ja siihen on syynsä: ruokailut eivät ilman kahvilassa istuskelua olleet enää viikonloppuni kohokohtia. Ne tarjosivat minulle energiaa, jotta jaksoin nauttia täysillä kaikista ihanista hetkistä rakkaan siskoni kanssa. Viikonlopun aikana korostui nimenomaan se, josta ennenkin olen kirjoittanut: en enää elä syödäkseni, vaan syön elääkseni. Voin kuitenkin sen verran mainita, että lisääntyneestä vastuustani huolimatta ruokailut sujuivat hyvin. Olin valmiimpi kuin koskaan ennen tuon vastuun ottamaan ja halusin onnistua. Pieniä lipsahduksia toki tapahtui, mutta nehän vain osoittavat, että tarvitsen vielä vähän lisää harjoitusta. Ja eihän minulla olekaan mitään kertausharjoituksia vastaan, jos ne ovat yhtä mukavia kuin tämä!

Taas pohtiessani menneitä päiviä saan huomata, kuinka olen päässyt taistelussani pikkuhiljaa eteenpäin. Mikään tämä ihana ei olisi ollut edes mahdollista, jos en olisi ollut valmis hellittämään otettani sairaista kuvioistani, eikä se tämän vuoksi olisikaan aina ollut mahdollista. Nyt kuitenkin uskalsin antaa itselleni luvan ottaa kaiken irti laatuajasta siskoni kanssa, ja se todellakin kannatti! Toivon siis myös kaikille teille lukijoilleni paljon rohkeutta antaa elämälle mahdollisuus ja nauttia. Niin minäkin olen tehnyt.

<3: Ida

Ps. Olen pahoillani, että kamera oli mukana vanhemmillani matkoilla, joten kuvia ihanasta yhteisestä ajastamme emme saaneet taltioitua.

Kuvat:
http://www.ohjelmanaiset.fi/kuvat_loka_2004/kummankaa2_300.jpg

http://www.hel.fi/wps/wcm/connect/623b731f-f6cb-414f-892a-5221fd041d62/Tulilintu-ja-lumineito_iso.jpg?MOD=AJPERES

http://www.elokuva-opas.com/images/21-tapaa-pilata-avioliitto-elokuva.jpg

Vertaistuki: riski vai voimavara toipumiselle?

Sain suureksi onnekseni kuulla, kuinka blogini lukeminen oli auttanut erästä kohtalotoveriani eteenpäin. Myös minä olen saanut teidän lukijoidenne arvokkaista kommenteista paljon itselleni, ja kommenttinne ovat tuoneet lohtua vaikeisiin hetkiin ja kannustaneet minua eteenpäin taistelussani. Olenkin useasti pohtinut vertaistuen merkitystä ja huomannut sen tärkeyden ainakin oman toipumiseni kannalta. Toisaalta olen nähnyt sairauden luonteesta johtuen myös vertaistuen nurjan puolen esimerkiksi osastolla. Seuraavassa pohdin hieman lisää sitä, millaisia vaaroja vertaistukeen syömishäriiön kohdalla liittyy ja toisaalta sitä, mitä se voi toipumiseen parhaimmillaan tarjota.

Anoreksian luonteeseen kuuluu kaikenlainen vertailu, ja jopa kilpailu sairauden osalta. Osastolla olen saanut myös minä tuntea huonomuutta aikoinani siinä, etten kokenut olevani yhtä huonossa kunnossa kuin huonetoverini. Anoreksiaan sairastuneet vertailevat helposti liikunta- ja syömismääriään, sairauden oireita, laihduttuja ja lihottuja kilomääriä ja painoindeksejään. Syömishäiriöisten osastolla kilpailu "miss anorektikon" -tittelistä käykin usein kuumana. Sairastaville haluan jälleen muistuttaa, että tällainen vertailu on turhaa, sillä aina löytyy jostakin parempi anorektikko, aina on olemassa joku sairaampi ja laihempi. Tällainen vertailu ja sairaudella kilpailu aiheuttaakin vain tarpeettomasti kitkaa potilaiden välille, minkä minäkin olen valitettavasti huomata. Monen niin kovin ihanan potilastoverini kanssa olen ajatunut riitaan, joissa kumpikin on vain turhaan loukkaantunut. Tärkeää on kuitenkin erottaa, että kilpailevat ja toisilleen ilkeilevät henkilöt ovat tällöin sairautensa vallassa, siinä tappelevat anoreksiapeikot, eivät ihmisiet, ja ylipäätään koko vertailu on osa sairautta.

Pahimmillaan tämä sairauteen kuuluva vertailu ja kilpailu johtavat kuitenkin siihen, että kaksi anoreksiaan sairastunutta lietsoo toinen toisiaan yhä syvemmälle ja syvemälle sairauteen. Ääriesimerkkinä tästä ovat pro-ana-sivustot, joilla ihaillaan sairaanloista laihutta ja jaetaan vinkkejä sen saavuttamiseksi.

Vaikka ei missään tapauksessa haluaisi tällaiseen sairaaseen maailmaan toista saattaa, voi se tapahtua kuitenkin myös hyvin vaivihkaa, ikään kuin huomaamatta. Kun toinen sairastunut voi jo paremmin, mutta ei ole ajatuksiltaan vielä kuitenkaan täysin pääsyt irtaantumaan sairaudestaan, saattaa toisen sairastavan seura ja esimerkki alkaa huokuttaa sairauteen takaisin. Parhaiten vertaistuki toimiikin yleensä silloin, kun henkilöt ovat melko samassa vaiheessa toipumisessaan ja ehdottomasti motivoituneita paranemaan.

Tilanteessa, jossa toinen on huonommassa kunnossa kuin toinen, ajaudutaan helposti myös tilanteeseen, jossa toinen potilas ottaa ikään kuin hoitajan roolin. Myös minä olen osaastolla ollessani hoitanut välillä enemmän muita kuin itseäni. Toki tämä riski on olemassa myös silloin, kun ei oikeasti ole itse yhtään toista paremmassa kunnossa, minkä myös minä olen osastolla ollessani saanut huomata. Tällöin henkilö, joka on vielä toipumassa vasta itsekin, ottaa omaksi taakakseen myös toisen ongelmat. Jokaisella syömishäiriöstä toipuvalla on kuitenkin ihan tarpeeksi raskas taakka kannettavanaan jo omasta takaa, ja toisen tilanteesta ahdistuminen ei auta kumpaakaan. Syömishäiriön hoitaminen on siis syytä jättää hoitajille. On myös syytä muistaa, että kukaan ei voi toista pelastaa, ja lopulta jokainen on vastuussa itsestään ja omasta paranemisestaan ja tekee omat valintansa.

Pahimmillaan tämä toisen hoitaminen voi nimittäin paitsi uuvuttaa toisen, myös johtaa siihen, että alkaa ikään kuin parantamaan itseään toisen kautta. Kuten hoitajani sanoi, kun ei ole voimia oman sairautensa kohtaamiseen, saattaa olla helpompaa hoitaa toisen sairautta. Paitsi vilpittömän halun ja empatiakyvyn vuoksi myös edellä mainitsemani syyn vuoksi toista kannustaa siis muuttamaan tapojaan, luopumaan oireistaan ja nostamaan painoaan, kun samaan aikaan itse vaipuu yhä syvemmälle ja syvemmälle suohon. Vaikka toista voi aina tukea ja yrittää auttaa, pääpaino tulisi aina siis olla omassa paranemisessa ja itsensä hoitamisessa.

Edellä kuvasin niitä riskejä, joita vertaistukeen syömishäiriötä sairastavilla tai siitä toipumassa olevilla liittyy. Onneksi vertaistuki ei kuitenkaan ole aina näin synkkää. Parhaimmillaan sen avulla saa nimittäin kokemuksen aidosta ymmärryksestä. Jokainen meistä haluaa tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, ja parhaiten tässä onnistuu vain toinen saman kokenut. Syömishäiriö on niin oma maailmansa, että kaikkea siihen liittyvää ei mitenkään voi ymmärtää terve ihminen.

Tällainen syvällinen toisen ymmärtäminen tarjoaa parhaimmillaan mahdollisuuden aitoon tunteiden jakamiseen. On totta, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Pienet erävoitot sairautta vastaan ja edistysaskeleet tuntuvat entistä suuremmilta ja hienommilta kun ne voi jakaa jonkun kanssa. Ja monet pienet edistysaskeleet tässä pitkässä taistelussa saattavat terveestä ihmisestä vaikuttaa pieniltä tai vähäpätöisiltä, mutta vasta toinen sairastunut voi täysin ymmärtää tämän askeleen merkityksen.

Toisaalta vertaistuki tarjoaa myös mahdollisuuden jakaa paitsi nämä taistelun huippuhetket, myös aallonpohjat ja huonot hetket, ja saada vertaistuen kautta omaan pahaan oloonsa lohdutusta ja tukea. Ahdistus helpottaa, kun sen saa jakaa toisen kanssa, ja parhaiten tämä vaikeiden hetkien jakaminen auttaa silloin, kun tuntee, että toinen todella ymmärtää, mitä itse käy läpi. Uskon esimerkiksi, että sitä lamaannuttavaa, suorastaan murskaavaa ahdistusta, jota painon nousu silloin tällöin anoreksiaan sairastuneessa aiheuttaa, ei täysin voi terve ihminen ymmärtää. Olen kuitenkin saanut huomata, kuinka pikkuhiljaa toisen saman kokeneen kanssa voi ahdistus helpottaa, ja saattaa huomata, että ehkä kaikki ei olekaan niin synkää, kuin miltä näyttää, ja pikkuhiljaa voi alkaa nähdä myös tilanteen valoisan puolen.

Tämä ilon ja toisaalta myös vaikeiden hetkien jakaminen tarjoaa parhaillaan myös toivoa. Kun kuulee tai näkee toisen edistyneen, herää itsessäkin toivon kipinä: tuo selvisi, tuo onnistui, ehkä selviän minäkin. Toisaalta myös niinä hetkinä, kun tuntuu, että vain itsellä tulee matkalla takapakkeja ja epäonnistumisia, voi sen havaitseminen, että niitä tulee myös muille, auttaa ymmärtämään, että toipuminen on pitkäprosessi, johon kuuluu silloin tällöin kaikille myös pieniä takapakkeja. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki toivo olisi menetetty tai tee mitättömiksi edistymistä.

Parhaimmillaan toisen onnistumiset antavat myös itseluottamusta: tuo pystyi, pystyn minäkin! Itseluottamuksen kasvattaminen onkin nähdäkseni aivan ratkaisevan tärkeää paranemista ajatellen, ja auttanut minua pääsemään eteenpäin ja onnistumaan tässä vaikeassa taistelussani. Toivon omien onnistumisieni myös auttavan niitä blogini lukijoita, jotka taistelevat saman asian kanssa kuin minä ja tietävät mitä minä olen käynyt läpi. Minä olen päässyt jopa epätoivoiseltakin vaikuttavalta tilanteesta ylös- ja eteenpäin, ja Sinussa on se sama voima. Jos pystyn minä, pystyt Sinäkin.

Kun molemmilla on halu parantua, ruokkii vertaistuki myös tätä halua edelleen ja lisää vettä motivaatiomyllyyn. Toisen esimerkki siitä, miten tämän elämänlaatu on parantunut toipumisen myötä ja mitä kaikkia ihania asioita tämä on toipumisen myötä saavuttanut lisää omaa halua luopua sairaudestaan.

Oikeanlaisessa vertaistuessa henkilöt kannustavatkin toisia eteenpäin ja rohkaisevat ottamaan seuraavan edistysaskeleen. Jokainen toipuva tarvitsee valtavasti rohkeutta kyetäkseen toipumisen vaativiin muutoksiin, ja toisen saman kokeneen rohkaisevat sanat tuntuvat usein vakuuttavimmilta. Tällöin vaikeissakin tilanteissa ymmärrys tilanteen haastavuudesta käännetään voitoksi: tiedän, mitä käyt läpi ja ymmärrän, miten vaikeaa se on, mutta pystyt siihen kyllä.

Ehkä kaikkein tärkein asia kuitenkin, mitä hyvästä vertaistuesta voi saada, on aidot ihmiskontaktit, joita syömsihäiriöön sairastuneella ei yleensä ole ainakaan liikaa. Näistä ihmiskontakteista muodostuu parhaimmillaan aitoja ystävyyssuhteita, jotka kannattelevat paitsi taistelussa syömishäiriötä vastaan myös myöhemmin elämän aallokossa. Hoitajani kertoi minulle tositarinan, jossa kaksi toisensa osastolla alunperin tavannutta henkilöä olivat myöhemmin, molemmat toipuneina, tulleet toistensa parhaiksi ystäviksi. Yhteiset kokemus ja yhteinen historia yhdistävät ja ovat myös hyvä pohja aidolle luottamukselliselle ystävyydelle.

Sairauden luonteen vuoksi vertaistuki syömishäiriötä sairastavien välillä sisältää siis riskejä. Tästäkin huolimatta koen,että se on korvaamaton voimavara toipumisessa, eikä vertaistuen merkitystä syömishäiriöstä toipumisessa pidä tämän vuoksi yhtään vähätellä.  Tärkeintä on, että tiedostaa itse, mitkä suhteet kannustavat paranemiseen ja vievät kohti terveyttä, ja mitkä taas toimivat päinvastoin.

Toivon koko sydämestäni, että te rakkaat blogini lukijat olette saaneet oikeanlaista, hyvää vertaistukea minun blogini kautta, kuten minä olen saanut teiltä. Jos pystyn auttamaan edes yhtä blogini lukijaa toipumisessa tai elämänhalunsa löytämisessä, on blogini jo enemmän kuin täyttänyt tehtävänsä. Ja onhan se: minulle on selvää, että ainakin minä itse olen saanut blogini kautta tukea itselleni, sillä jokainen kommenttinne on antanut minulle voimia omaan toipumisprosessiini. Kiitos siis erityisesti teille, uskolliset aktiiviset kommentoijani Nell, Andrea ja Katarina, sekä Marika ja Laura, joiden blogien kautta olen myös saanut arvokasta ja eteenpäin kannustavaa vertaistukea! Olette kaikki minulle korvaamattoman tärkeitä.

Kera lämpimin halauksin,
Ida

Herkutellen

Edellisissä teksteissäni olen kertonut ateriasuunnitelmasta ja sen merkityksestä sekä ruokailuistani. Kerroin myös siitä, kuinka tärkeää olisi, että ateriasuunnitelma olisi toipumassa olevalle mieluinen, ja ateriasuunnitelma jättäisi tilaa mieliteoille. Omia mielitekojani kuuntelen itse tällä hetkellä parhaiten jokailtaisilla herkkuhetkilläni, jotka koostuvat usein jäätelöstä ja jogurtista tai esimerkiksi karkista. Seuraavassa kerron hieman lisää näiden herkkuhetkien merkityksestä minulle, ja yritän kannustaa teistä jokaista kuuntelemaan omia mielitekojanne.

Tämä herkkujen ottaminen osaksi ruokavaliotani ei anoreksiaa sairastavalle ole todellakaan nimittäin mikään helppo juttu. Syömishäiriö kun pyrkii rajaamaan sallittaviksi ruoiksi pelkästään niin kutsut "turvaruoat", jotka koostuvat yleensä mahdollisimman "terveellisistä", kevyistä ja rasvattomista tuotteista. Usein näiden sallittujen ruokien lista kaventuu sairauden edetessä yhä kapeammaksi ja kapeammaksi. Itselläni tämä tarkoitti pahimmillaan sitä, että kykenin syömään lähes yksinomaan kurkkua.

Syömällä vain itselleen sallimia turvaruokiaan sairastava pyrkii ylläpitämään sairasta kontrollin tunnettaan ja varmistamaan, että hänen painonsa ei lähde hallitsemattomaan nousuun. Turvaruoissa pysytteleminen luo nimensä mukaisesti turvaa, ja tunteen hallinnasta, ja tämän vuoksi jonkin listan ulkopuolisen kokeileminen vaatii valtavasti rohkeutta ja uskallusta.

Toipuminen kuitenkin edellyttää omalta mukavuusalueeltaan poismenemistä. Jotta pääsee eteenpäin on hetkellisesti tunnettava ahdistusta ja pahaa oloa. Siksi rohkaisenkin, jos vielä epäilet: kokeile rohkeasti hypätä hetkeksi pois sairauden rajoituksista. Usein on niin, että haasteet tuntuvat etukäteen paljon suuremmilta, mitä ne todellisuudessa ovatkaan. Minä olen elävä todiste siitä, että vaikka olen toiminut sairauttani vastaan, mitään pahaa ei lopulta ole tapahtunut.

Hyvä paranemisen mittari ruokaluissa onkin joustavuuden ja sallivuuden lisääntyminen ruokailuissa. Laajemmin tämä tarkoittaa mielestäni sairaasta kontrollista luopumista ja armollisuutta itseään kohtaan. Kuten olen aiemmin jo kirjoittanutkin, minulla tämä sallivuuden lisääntyminen on näkynyt paitsi herkkujen syömisenä myös ruokavalion laajenemisena muilta osin.

Tavoitteena sallivuuden lisääntymisenä ei tietenkään tarkoita sitä, että eläisi pelkällä roskaruoalla tai pelkillä herkuilla. Jäätelötuutti on jälkiruoka ja kakkupala päiväkahvin kaveri, eivät aterioita sinänsä. Herkut ovat aina osa isompaa kokonaisuutta. Mutta kun ruokavalio on yleisesti kunnossa, ei herkkuja edes tule ahmittua kaksin käsin. Ja kun kiellettyjä ruokia ei enää ole, myös niiden maaginen merkitys katoaa, jolloin niitä nautitaan kohtuudella ja ahdistumatta.

 

Voidaan siis todeta, että kun perusasiat ovat kunnossa, ei suurempia himoja synny, ja pelko kontrollin menetyksestä on turha. Toisaalta ei pieni kontrollin hetkellinen hellittäminenkään anoreksiaa sairastavalle olisi pahitteeksi. Tässä ollaankin anoreksiaa sairastavalle vaikea läksyn edessä: pieni kontrollista hellittäminen ei tarkoita sen menettämistä kokonaan, pikemminkin päinvastoin.

Sitä paitsi ruoan terveellisyys on myös kyseenalaista. Pelkkä kurkun syöminen kun tappaa varmemmin ja nopeammin kuin esimerkiksi pelkästä pikaruoasta koostuva ruokavalio. Tärkeintä syömishäiriöstä toipuvalle onkin riittävän energian saannin turvaaminen, ja vasta kun tämä asia on kunnossa, voi kiinnittää huomiota esimerkiksi ravintoaineiden riittävään saantiin. On myös tärkeää muistaa, että mikään yksittäinen ravintoaine ei lihota.

Toki myönnän, että herkkujen syöminen tuntui minustakin aluksi haastavalta. Vielä ajoittain sairaus nostaa edelleen päätään ja yrittää minua niistä syyllistää. Pikkuhiljaa herkkuhetkistäni on muodostunut minulle kuitenkin rutiinia, ja herkuista tullut luonteva osa ruokavaliotani. Pitää täysin paikkaansa, että itseltä kielletyt ruoat houkuttelevat aina eniten, ja tämän vuoksi ne johtavatkin varmasti helpoiten ahmimiseen tai saavat maagisia, pelkoihin ja kammoihin johtavia merkityksiä. Kun kielletyt ruoat sitten ottaa säännölliseksi osaksi ruokavaliota, suuret tunteet kyseisiä ruokia kohtaan katoavat, ja niistä tulee arkipäiväisiä, eikä niitä tee enää edes mieli syödä ylettömiä määriä tai toisaalta enää jättää kokonaan poiskaan. Näin on käynyt esimerkiksi minulle. Kun kermajäätelötuutti vielä jokin aikaa sitten oli minulle kielletty, himoitsin sitä pystymättä sitä kuitenkaan koskaan edes maistamaan, on siitä nyt tullut luonteva osa ruokavaliotani.

Herkkujen syöminen on tuonut minut sairauteni jälkeen ensimmäitä kertaa myös kasvotusten omien mielitekojeni kanssa. Minun on täytynyt pohtia, mistä ruoista minä todella pidän. Samalla minun on täytynyt hyväksyä, että ruoka todellakin edustaa myös minulle muutakin kuin pelkkiä kaloreita tai pakollista energiaa; se on myös nautinnon lähde. Minun on täytynyt antaa itselleni lupa nauttia ruoasta, vaikka sairaus pyrkiikin sairastavaa tästä asiasta syyllistämään, pyrkiihän se leimaamaan ruoan ainoastaan vihamieheksi.

Pikkuhiljaa olen oppinut kuitenkin myös rentoutumaan herkkuja syödessä ja tv:tä katsoessa, ja jopa seuraamaan meneillä olevaa ohjelmaa. Ruokailu ei enää vie kaikkea huomiotani, siitä on tullut osa kokonaisuuttaa, osa, joka lisää tilanteen mukavuutta. Ja mikä tärkeintä, samalla tiedän käyväni tärkeää taistelua, ja tekeväni hyvää itselleni. Ja mikäpä olisi sen mukavampi tapa pitää itsestään huolta kuin sohvan nurkassa jäätelöä nuoleskellen hyvää elokuvaa hyvässä seurassa katsoen?

<3: Ida

Elämisen ehto ja nautinnon lähde

Edellisessä tekstissäni kirjoitin ravitsemusterapeutin tapaamisesta, jossa päivitimme ateriasuunnitelmaani. Ravitsemusterapeutin tapaaminen ja käynti hoitajani luona eilen saivat minut laajemminkin pohtimaan ruokailujani ja edistymistäni niissä. Koska, kuten olen ennenkin todennut, on välillä hyvä pysähtyä pohtimaan edistymistään jatkaakseen taas eteenpäin, päätinkin nyt jakaa näitä onnistumisen kokemuksia kanssanne ja kertoa, missä tällä hetkellä menen ruokailujeni suhteen.

Ensinnäkin olen oppinut ottamaan enemmän vastuuta ruokailuistani itse. En enää tarvitse jatkuvaa vahtimista syödessäni. Pystyn valmistamaan oman ruokani itse ja syömään ruokani huijailematta tai ruokaa piilottamatta, vaikka minua ja tekemisiäni ei vahdittaisikaan kaiken aikaa. Kaikkein selkeimmin oman vastuun ottaminen näkyy itsenäisesti suoritetuissa aterioissani. Kuten olen kirjoittanut, selvisin ensin pienistä välipaloista itsenäisesti ja nykyään suoritan lounaani yksin silloin tällöin. Tämä kasvava vastuunottaminen on kuitenkin, kuten totesin, heijastunut myös muihin ruokailuihin. Toki useimmissa ruokailuissa tarvitsen vielä henkistä tukea, eli jonkun henkilön täytyy olla näköetäisyydellä ja usein tarvitsen myös kehotuksia loppuunsyömisen suhteen.

Toisaalta näen senkin kuitenkin edistymisenä, että olen oppinut pyytämään tukea niihin asioihin, joista en vielä yksin selviä. Yhteisestä sopimuksesta isäni mittaa minulle ne ruoat, joiden annostelusta en vielä itse selviäisi. Kun aikoinaan käytin hyväksi jokaista mahdollista tilaisuutta jättää jotakin syömättä, pyrin nyt varmistamaan itselleni riittävän tuen, jotta jokainen ateriasuunnitelmaani kuuluva ruoan murunen tulisi syötyä. Välttelen viimeiseen asti tilanteita, joissa tiedän, että riski huijata tai antaa sairaudelle valtaa olisi suuri, ja kerron isälleni, jos jonkinlaista huijaamista on päässyt tapahtumaan, jotta voisimme yhdessä pohtia, miten näin ei vastaisuudessa tapahtuisi.

En siis yritä enää mennä siitä mistä aita on matalin, vaan pyrin haastamaan itseäni ruokailuissa terveellä tavalla päivä päivältä enemmän. Teen jatkuvasti töitä normalisoidakseni syömistäni, ja otan itselleni uusi tavoitteita, jotta pääsisin eteenpäin. Viime viikolla otin esimerkiksi haasteeksi keiton loppun syömisen viimeistä tippaa myöten, ja tällä viikolla pyrin leivän murentelusta eroon. Toki ruokailuni kestävät vielä pitkään ja monia maneereja minulla on vielä jäljellä, mutta pikkuhiljaa olen mennyt tässäkin asiassa eteenpäin.

Maneereista luopuminen tulee ajallaan, mutta tärkeintä on, että saan syötyä. Ruokailujeni suurin edistysaskel, jonka eteen on nähty aikaa ja vaivaa, lieneekin se, että syömisestä on tullut minulle itsestäänselvyys, kuten sen kuuluukin olla. Vaikka minulla olisi tosi vaikea päivä takana, syön aina ja joka tapauksessa. Toki minulle yhä edelleen tulee välillä ahdistuksen pahimmassa aallonpohjassa ajatuksia, että en pysty syömään tai mitä jos jättäisin aterian välistä. Nämä ajatukset kuitenkin väistyvät nykyään melko nopeasti, kun alan valmistamaan ruokaa. En ole viime osastojaksoni jälkeen jättänyt yhtä ainoaa ateriaa välistä, ja minulle alkaa siis olla jo selvää, että tilanteessa kuin tilanteessa, minä syön.

Olen viime aikoina myös oppinut ruokailujen suhteen joustavuutta ja sallivuutta. Pitkän osastojakson ollessa jokunen vuosi sitten lopuillaan, pohdin, mitkä ovat niitä tekijöitä, joista huomaan, että sairaus on jälleen nostamassa päätään. Yhdeksi nousi se, että ruokavalio kaventuu pikkuhiljaa yhä suppeammaksi ja suppeammaksi pelkkiin turvaruokiin. Nyt minulla on käynyt juuri päinvastoin. Ruokavalikoimani on laajentunut jatkuvasti, ja huomaan kokeilevani mielelläni uusia tuotteita. Pystyn syömään ulkona ja korvaamaan keittolounaani noutoruoalla mcdonalds'sta. Olen tutustunut herkkupuolella erilaisiin jäätelöihin ja jogurtteihin sekä proteiinipatukoihin. Olen uskaltanut maistaa lähes koko hedelmävalikoiman kirjoa, kokeilla ainaisen kalkkunaleikkeen tilalta erilaisia kinkkuja ja jopa meetwurstia leivän päällä. Olen laajentanut lounaan keittovalikoimaani. Todellinen koitinkivi minulle oli, kun vakiokeittoihini kuuluvan kanakeiton tuotanto lopetettin (miksi!?!), mutta lopulta löysin tilalle lähes yhtä hyviä vaihtoehtoja useammankin. Ennen samoissa tuotteissa pysyminen toi minulle turvaa. Nyt huomaan kaipaavani vaihtelua.

Tämä, että kaipaan vaihtelua viestii myös siitä, kuten hoitajani totesi, että olen oppinut myös nauttimaan ruoasta. Enää se ei ole minulle pelkkää energiaa tai kaloreita, vaan myös nautinnon lähde. Haluan maistaa erilaisia makuja ja ruokia ja tutustua uusiin makuihin. En yritä enää peittää ruoan kaikkea makua suolalla tai pilata sitä ylikypsentämällä sitä. Puuron lempeä maku voittaa vesivellin ja kala maistuu paremmalta juuri ja juuri kypsänä kuin kuivana korppuna. Toisaalta joustavuuteni näkyy myös siinä, että ruoan tai ruokatilanteen ei tarvitse olla enää täydellistä kyetäkseni syömään. Puuron epäonnistuminen harmittaa, mutta kykenen tarvittaessa hieman löysempääkin puuroa syömään.

Vaikka olen oppinut nauttimaan ruoasta, siitä haaveilu on kuitenkin jäänyt taka-alalle. Huomasin, kun ravitsemusterapeutti tapaamisessamme kysyi listaa laatiessamme, onko minulla ruokia, joista olen haaveillut, että ruoasta unelmointi on jäänyt taka-alalle. Ennen ollessani hyvin nälkiintynyt kiertelin ympäri kauppaa unelmoiden kaikesta mitä haluaisin syödä, mutta en pystynyt niistä mihinkään lopulta koskemaan. Nyt ruoan maaginen merkitys on hälventynyt, kun keho ja mieli ovat oppineet luottamaan siihen, että saan säännöllisesti riittävästi energiaa ja kiellettyjä ruokia ei ole ainakaan niin paljon, jos ollenkaan. On luonnollista, kuten hoitajani totesi, että vielä toipumisvaiheeseen kuuluu "mielellä syöminen", ja haaveilee kaikista niistä ihanista ruoista, jotka on vuosia itseltään kieltänyt. Hoitajani kertoi, että myös alkoholismista irtitaistelevat "kuivajuovat" kokouksissaan. Nyt olen kuitenkin päässyt vaiheeseen, jossa toteutan ruokafantasioitani pelkän haaveilun sijaan. Kun minun tekin maistaa juotavaa jogurttia, sisällytin sen ruokavaliooni ja samoin kävi esimerkiksi proteiinipatukoille. Tosin ihan kaikkea en vielä ole uskaltautunut maistamaan, ja kaikkein suurin vaikeus minulla on erityisten rasvaisten tuotteiden kanssa, mutta uskon, että niidenkin aika vielä tulee.

Voidaan siis sanoa, että ruokailu aiheuttaa minussa nykyään myös positiivisia tunteita. Ahdistavasta ja pelottavasta tapatumasta on tullut minulle mielihyvää aiheuttama tilaisuus. Pääsääntöisesti arkiruokailuni eivät kuitenkaan enää aiheuta minussa suuria tunteita. En yhä harventuvia poikkeuksia lukkunottamatta enää ahdistu ruokailutilanteista. Niistä on tullut minulle arkipäivää, energiantankkausta, jotta jaksan taas jatkaa päivääni eteenpäin. Voidaan kai todeta, että en enää elä syödäkseni vaan syön elääkseni.

Joitakin vuosia sitten olisi varmasti pitänyt vielä ihan utopistisena haaveena jo tällaistakin tilaa, jonka olen saavuttanut ruokailujeni suhteen nyt. Siis että pystyisin oikeasti nauttimaan ruoasta, syömään mitä mieleni tekee, suhtautumaan ruokaan pakollisena ja tarpeellisena energian lähteenä ja suhtautumaan syömiseen itsestäänselvyytenä, josta selviän myös yksin, mutta johon osaan myös tarvittaessa pyytää apua. Ehkäpä siis saan jonkun ajan kuluttua todeta, että ne tällä hetkellä vielä kaukaisetkin unelmat, joita minulla on lopullisen paranemisen ja anorektisista ajatuksista vapautumisen suhteen, ovat käyneet samanlailla kuin huomaamatta toteen?

<3: Ida

Ateriasuunnitelma:toistaiseksi tarpeellinen kainalosauva

Viime viikolla minulla oli ravitsemusterapeutin tapaaminen, jossa tarkistimme taas ateriasuunnitelmaani. Ateriasuunnitelmani on ollut minulle pelastus monellakin tapaa, ja tässä tekstissäni kirjoitan ateriasuunnitelman merkityksestä minulle, siitä millaista apua sen noudattaminen on ruokailuihin tuonut sekä annan omasta näkökulmastani joitakin ohjeita siihen, millainen on hyvä ateriasuunnitelma anoreksiasta toipumassa olevalle.

Niille, joille termi ateriasuunnitelma ei ole tuttu, mainittakoon, että ateriasuunnitelmalla tarkoitetaan eräänlaista usein ravitsemusterapeutin kanssa kirjoitettua listaa, johon on merkitty päivän ateriat ja mitä niihin kuuluu ja kuinka paljon. Ateriasuunnitelman laatiminen ja käyttäminen on ravitsemuskuntoutuksessa osastoilla ja myös syömishäiriöisten kotihoidossa varsin tavallinen käytäntö.

Mikä on sitten ollut tuon jääkaapin ovessamme seisovan listan merkitys minulle? Ensinnäkin kaikkein tärkeintä on ollut, että se varmistaa sen, että minun tulee syötyä riittävästi. Tällä hetkellä, jos itse valitsisin mitä ja kuinka paljon syön, jäisi päivittäinen energiamääräni ja ateriakoot vielä liian pieniksi, sillä anoreksia pääsisi sanelemaan vielä liikaa valintojani enkä pysty vielä luottamaan omiin nälkätuntemuksiini.

Kun noudatan päivittäin pilkuntarkasti ateriasuunnitelmaani, kaikki tällaiset neuvottelut sairauden kanssa ovat jääneet minulta pois. En keskustele enää itseni tai läheisteni kanssa siitä, pitääkö minun syödä tai kuinka paljon. Toisin sanoen säännöllisestä syömisestä on tullut minulle itsestäänselvyys. Tämä on valtava helpotus, sillä on henkisesti valtavan kuormittavaa jatkuvasti käydä päänsisäistä taistelua terveen ja sairaan puolen välillä.

Tämä, ettei tarvitse neuvotella ruokamääristä tai siitä, pitääkö syödä ja mitä pitää syödä tai milloin pitää syödä, vähentää luonnollisesti myös ristiriitatilanteita perheessä. Läheisillenikin on valtava helpotus, kun he voivat luottaa siihen, että syön eikä tavitse käydä vaikeita kädenvääntöjä siitä, onko syötävä tai kuinka paljon. Tämä estää myös sellaiset kiusalliset tilanteet, joissa vanhemmat yrittävät esimerkiksi ujuttaa "salaa" lisää ruokaa tai tarkkailla sairastavan syömisiä. Ateriasuunnitelma on ikään kuin yhteinen sopimus, jonka noudattamiseen kaikki ovat sitoutuneet, ja tämä koskee myös niitä ruokia, jotka vanhemmat tai hoitajat mittaavat toipuvalle valmiiksi. Aivan yhtä tärkeää kuin se, että toipuva itse on sitoutunut noudattamaan ateriasuunnitelmaansa, onkin se, että myös lähipiiri on sitoutunut ateriasuunnitelmaan toipuvan ruokavaliona, ja toipuva voi luottaa siihen, että ateriat on mitattu oikein eikä siinä ole mitään ylimääräistä tai "liikaa".

Hyvinä päivinä pystyisin nykyään varmasti syömään jo ihan kelvollisesti vapaammin ilman ateriasuunnitelmaa, mikä on näkynyt muun muassa laivan buffet-aterioissa, kun ateriasuunnitelman tarkka noudattaminen ei ole ollut mahdollista. Kaikkein suurimman arvon ateriasuunnitelma saakin silloin, kun on huono päivä, ja sairaus on voimakkaimmillaan. Rutiininomainen ateriasuunnitelman noudattaminen varmistaa nimittäin, että tulee syötyä silloinkin, kun ahdistaa tai sairaus on vahvoilla. Tällaisessa tilanteessahan nimenomaan sitä helposti juuri luisuu sairauteen. Toisin sanoen ateriasuunnitelma luo turvaa ja estää purkamasta vaikeita tunteita tai pahaa oloa sairaudella oireiluun.

Tämä paha olo saattaa purkautua itsevihana, tunteena, ettei ole ansainnut ruokaa tai pelkona painon liian nopeasta nousemisesta. Tällöin ateriasuunnitelma antaa luvan syödä. Minulla on oikeus, jopa velvollisuus syödä se, mitä ateriasuunnitelmassani lukee mistään nipistämättä, silloinkin, kun tuntuu pahalta. Ateriasuunnitelman mukaan syödessä ei siis tarvitse kyseenalaistaa oikeuttaan syödä, mikä on muuten hyvin tyypillistä syömishäiriöön sairastuneella. Minulle olisi esimerkiksi tavattoman vaikeaa antaa itselleni lupaa syödä jäätelöä, sillä se sotii sairauttani vastaan, mutta kun se on kirjattu ateriasuunnitelmaani, tuntuu se aivan luvalliselta.

Jos koet, että tarvitset ateriasuunnitelmaa, niin millainen hyvän ja toimivan ateriasuunnitelman sitten tulisi olla? Ensimmäinen asia on, että sen tulee sisältää riittävästi energiaa. Toki kaikkien tarpeellisten ravintoaineidenkin saantikin on tärkeää, mutta kaikkein tärkeintä on, että toipuva saa riittävästi energiaa, tulee se sitten missä muodossa hyvänsä. Riittävä energian saanti tarkoittaa toipumassa olevan kohdalla sitä, että sitä syömällä paino nouseee tavoitteiden mukaisesti tai pysyttelee biologisessa normaalipainossa. Tämän perusasian, eli siis energian saannin, ollessa kunnossa voi alkaa kiinnittää yhä enemmän huomiota esimerkiksi ateriakokonaisuuden monipuolisuuteen ja vaikkapa hyvien rasvojen saantiin. Me teimme esimerkiksi ravitsemusterapeuttini kanssa internetin kuidun saanti -testin, joka osoitti sen asian olevan kohdallani erittäin hyvällä mallilla.

Hyvä ateriasuunnitelma on myös mahdollisimman joustava. Käytän tarkoituksella tässä termiä MAHDOLLISIMMAN joustava, sillä tämä ei saa johtaa siihen, että ateriasuunnitelma tarjoaa valintamahdollisuuksia, joissa sairastava ei uskalla valita muita kuin sairautta kuunnellen kaikkein keveimpiä vaihtoehtoja. Joustavuus ateriasuunnitelmassa ei saa tarkoittaa siis sitäkään, että sen noudattamisessa pääsee "huijailemaan". Joustava ateriasuunnitelma tekee sen noudattamisesta kuitenkin mieluisampaa, sillä pelkkien samojen ruokien syöminen päivästä toiseen tuntuu kenestä tahansa puuduttavalta. Tällaista joustavuutta ateriasuunnitelmaansa voi saada esimerkiksi pyytämäällä ravitsemsterapeutilta vaihtotaulukoita tai -listoja, joissa on kerrottu, miten jonkin ruoan voi korvata toisella. Itselläni on ollut apuna myös kaloreiden laskeminen, jota olen käyttänyt apuna laskiessani ruokien korvaavuuksia. Lisäksi omaan ateriasuunnitelmaani kuuluu herkkulisä, johon valitsen vaihtelevasti eri herkkuja, mitä mieleni sattuu sillä hetkellä tekemään, esimerkiksi karkkia tai jäätelöä. Olen myös oppinut vaihtelemaan erilaisia leikkeleitä ja hedelmiä sekä syömään vaihtelevasti erilaisia keittoja lounaalla.

Hyvä ateriasuunnitelma on myös toipuvalle mahdollisimman mieluinen. Kenen vain on helpompi syödä lempiruokiaan, kuin sellaisia, joita on vaikkapa inhonnut lapsesta saakka. Mieluinen ateriasuunnitelma vie myös paremmin kohti tavoitetta: omien mielitekojen mukaista, vapaata, normaalia syömistä ja itsen kuuntelemista. Tässä tulee kuitenkin olla tarkkana, jotta ateriasuunnitelmaan saataisiin oikeasti mieluisia ruokia, eikä vain niitä tuttuja turvaruokia, joita sairastavan on helpointa syödä. Joskus kuitenkin, koska kuten jo edellä totesin, on riittävä energiansaanti ykkösasia, voi aluksi ateriasuunnitelmassa olla helpoimpia ruokia, ja myöhemmin pikkuhiljaa rohkeuden kasvaessa siihen lisätä myös haastavampia ruokia, joista sairastava on esimerkiksi unelmoinut pystymättä sairautensa vuoksi niitä syömään. Aikoinaan minun ateriasuunnitelmani koostui aluksi pääosin minulle turvallisista asioista, kuten raejuustosta, puurosta ja omenista, nyt olen uskaltanut ottaa  mukaan edellisessä kappaleessa mainitsemieni herkkujen lisäksi myös erilaisia leipiä, siskonmakkarakeittoa ja juotavaa jogurttia.  Mieluisamman ateriasuunnitelman saa usein siten, että toipuva saa itse olla mukana sitä laatimassa ja siihen vaikuttamassa. Tämä tekee myös ateriasuunnitelmaan sitoutumisesta huomattavasti helpompaa.

Kaikkein tärkeintä ateriasuunnitelmassa nimittäin kuitenkin on, että se on noudatettavissa. Pelkkä hieno suunnitelma paperilla ei nimittäin riitä, eikä ole vielä tae mistään. Olennaista on, että sairastunut itse on sitä sitoutunut noudattamaan, eli käytännössä syömään sen mukaan. Itse noudatan tarkasti jokaikinen päivä ja jokaisella aterialla minulle räätälöityä ateriasuunnnitelmaa, ja isäni mittaa minulle ne ruoat, joiden kohdalla en sitä vielä itse pysty tekemään. Vain toteutuneesta ateriasuunnitelmasta voi siis olla apua.

Tavoitteenani toki on, että pääsisin tulevaisuudessa eroon ateriasuunnitelmastani. Se onkin toki vain välivaiheen apuväline. Tarkoituksena ei ole, että syömishäiriöstä toivuttuaan, henkilö mittaisi koko elämänsä ruokansa desimitalla tai söisi sitä, mitä lista määrää. Tavoitteena on toki, että toipuva oppii pikkuhilaa syömään ilman ateriasuunnitelmaansakin riittävästi, joustavasti, tarpeeksi monipuolisesti ja omia tarpeitaan ja halujaan kuunnellen. Tämä on kuitenkin mahdollista vasta, kun hän ei pyri enää syömisessään kaloreiden minimoimiseen, sairaus ei tee valintoja ihmisen puolesta, henkilö hahmottaa ilman mittoja ja malleja, millainen on normaali ja itselle sopiva annoskoko ja ja pystyy kuuntelemaan omaa kehoaan ja luottamaan omiin nälkätuntemuksiinsa ja mielitekoihinsa, ja tämä edellytttää usein ensin aliravitsemustilan korjaantumista sekä pitkälle edennyttä psyykkistä vapautumista syömishäiriön otteesta. Itse en ole vielä tähän valmis, ja tällä hetkellä ateriasuunnitelmani tarjoaakin minulle kainalosauvat, joiden voimin jatkan eteenpäin, kunnes pyrähdän lentoon!

<3: Ida