Täällä kirjoittaakin nyt ylpeä ja tavattoman onnellinen vasta yliopistosta valmistunut lastentarhanopettaja! Vietin eilen valmistujaisjuhliani yliopistolla. Matkani lastentarhanopettajaksi on ollut pitkä -ja se on vasta aluillaan. Matkalleni lastentarhanopettajaksi on mahtunut monen monta mutkaa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikö?
Viimeisessä harjoittelussa sain tehtäväkseni kirjoittaa pohdiskelevan esseen omasta matkastani lastentarhanopettajaksi. Ajattelin nyt vamistumisen kunniaksi julkaista kirjoittamani tekstin myös täällä blogini puolella. Olen tiivistänyt tekstistäni niitä kohtia, muun muassa liittyen koulutukseeni tarkemmin, joista en usko teidän olevan niin kiinnostuneita.
(Lastentarhan)opettajan työn sanotaan olevan työ, jota tehdään oalla persoonallaan. Mielestäni voisi sanoa, että sitä tehdään koko ihmisenä. Niinpä myös se, millainen ihminen on, ja miten elämä on minua kouluttanut, muun muassa vaikean sairauteni kautta, on muovannut minut sellaiseksi ,joka olen tänä päivänä. Toisaalta myös ammattini on muovannut minua ja auttanut taistelemaan elämän puolesta. Näitä asioita pohdin alla olevassa tekstissä.
Olen kulkenut pitkän ja paikoin hyvinkin raskaan matkan lastentarhanopettajaksi,
joka olen tänä päivänä. Kun mietin
itseäni lastentarhanopettajana, näen sen eräänlaisena kasvutarinana, matkana,
jonka aikana ovat muokkautuneet niin arvoni kasvatuksen päämääristä, ymmärrys
varhaiskasvatuksen merkityksestä kuin omista vahvuuksistani
lastentarhanopettajana. Tämä on minun kasvutarinani lastentarhanopettajaksi.
Olen aina tiennyt haluavani opettajaksi. Lapsuuteni
lempileikkejäni olivat koulu, ja sisko-parkani, ystäväni ja isovanhempani sekä
tietysti vauvanukkeni joutuivat toistuvasti oppilaikseni. Joku voisi kutsua
sitä ehkä kutsumukseksi, minä näin sen tulevaisuuden haavekuvien luomisena
tulevaisuudesta, joka on minulle aina ollut luontaista. Jo tuolloin tiesin
haaveilevani jostakin tärkeästä.
Työharjoitteluni peruskoulun viimeisellä luokalla herätti
kiinnostukseni pienten lasten kasvatusta kohtaan, ja käänsi haaveeni
luokanopettajanammattista kohti unelmaa työstä pienempien lasten parissa.
Pienistä kohtaamisista maalaushetkellä ja pullia leipoessa, pienen retkiparin
tukeutuessa yhtäkkiä suureksi ja turvalliseksi muuttuneeseen käteeni saivat minut
ymmärtämään varhaiskasvatuksen merkityksen yhä syvemmin, ja huomaamaan sen
valtavat mahdollisuudet.
Lukiossa minun ei tarvinnut kertaakaan opiskelukavereideni
tavoin miettiä, mihin pyrkisin lukion jälkeen. Haavekuva tulevaisuudesta oli
muuttunut suunnitelmaksi. Elämä toi kuitenkin mutkia matkaani. Pyrkiessäni
opiskelemaan olin juuri sairastunut. Valtavan motivaation, ja ehkä hieman
sisunkin voimin, jaksoin kuitenkin pyrkiä opiskelemaan. Koska keskittymiskykyni
oli heikko ja olin niin väsynyt, että en jaksanut lukea kerrallaan pitkiä
jaksoja, rakentelin seinille väripapereista erilaisia karttoja ja tein
itselleni muistipelejä painaakseni pääsykoekirjan teorioita, tutkijoita ja
vuosilukuja mieleeni.
Tiedon saaminen opiskelupaikasta on ollut yksi elämäni
onnellisimmista hetkistä. Se oli erään unelman toteutuminen –tai pikemminkin
sen alku.
Aloittaessani sitten opinnot ylioppilaaksi kirjoittamisen
jälkeen yliopistolla, minulla ei ollut kokemusta varhaiskasvatusikäisten lasten
kanssa työskentelystä, enkä oikeastaan edes tiennyt, mitä olin aloittamassa.
Olin silti innostunut oppimaan uutta ja valtavan motivoitunut opiskelemaani
alaa kohtaan. Yritin imeä ensimmäisiltä luennoiltani saamastani jatkuvasta
tietotulvasta kaiken mieleeni, en arvosanojen vuoksi, vaan puhtaasta
kiinnostuksesta kaikkea kuulemaani kohtaan. Tunsin, ehkä ensimmäistä kertaa
elämässäni, todella olevani oikeassa paikassa.
Ensimmäisiä suuria oivalluksia oli se, kuinka paljon itse
asiassa lapselle tapahtuu ensimmäisen kuuden elinvuotensa aikana. Aloin
ymmärtää, kuinka tavoitteellista toimintaa varhaiskasvatus on ja käsittää omaa
rooliani tuossa lapsen kasvuprosessissa. Ajatukseni työn merkityksestä, ja
samalla haastavuudesta kasvoivat entisestään. Sisälläni syntyi kärsimättömyys
päästä heti päiväkotiin, mutta samalla huomasin, kuinka paljon minulla vielä
olisi opittavaa.
Suunnittelun ohella opin yliopisto-opintojeni aikana myös
jatkuvaan oman toimintani pohtimiseen ja arviointiin. Samalla jouduin tietyllä
tapaa heittämään oman perfektionistisen luonteeni, sillä huomasin, kuinka tämä
ala ei tuntenut sellaisia termejä kuin täydellinen tai valmis. Oivalluksen
myötä kehityin valtavasti niin lastentarhanopettajana kuin ihmisenäkin. Samalla
pidin kuitenkin kiinni luontaisesta taipumuksestani asioiden syvälliseen
pohtimiseen, oman toiminnan tarkkailuun ja tartuin taipumukseeni pyrkiä
parempaan.
Työharjoittelut muistan opintojeni merkityksellisimpinä
vaiheina. Suurimpia ja tärkeimpiä havaintojani kaikkien harjoittelujeni aikana
olivat kykyni kohdata sellaisetkin lapset, joihin yleensä aikuisten ja muiden
lastenkin on vaikea saada kontaktia, ehkä sellaisiin lapsiin, joihin itsekin
olen kuulunut. Huomasin pohtivani kovasti sitä, kuinka näillekin lapsille voisi
tuoda onnistumisen kokemuksia ja kuinka osaisin antaa myös heille tarvittavat
eväät elämään. Toisen vuoden jälkeisenä kesänä päätän valita sivuaineekseni
erityispedagogiikan. Suurin mielenkiintoni erityispedagogiikan lyhyissä
opinnoissani keskittyi syrjäytymiseen ja kiusaamiseen, jonka tutkimus tuolloin
vielä keskittyi lähinnä koulukiusaamiseen. Aihe kosketti minua erityisesti oman
henkilökohtaisen kiusaamiskokemusteni vuoksi. Tapani mukaan en halunnut jäädä
asian suhteen avuttomaksi, vaan päätin selvittää, miten voisin itse
lastentarhanopettajana edistää sitä, ettei kukaan lapsi ainakaan omassa
ryhmässäni joutuisi syrjityksi. Päättötutkielmani aiheeksi muotoutui kiusaamisen
ehkäisyn ja puuttumisen keinot.
Olin suorittanut siis tunnollisesti ja hyvin, jopa
erinomaisin arvosanoin koulutukseni ensimmäiset kaksi vuotta. Ennen kaikkea
olin oppinut, ja ymmärtänyt, paljon. Suunnitelmani tulevaisuudesta olivat
selvät; olin saanut paljon eväitä tehtävään lastentarhanopettajana ja oli
enemmän kuin motivoitunut ottamaan tuon tehtävän vastaan. Elämäni ei kuitenkaan
mennyt niin kuin olin suunnitellut.
Kolmantena opiskeluvuonna jouduin jäämään pois opiskeluista
vakavan sairauden vuoksi. Sinäkin aikana, kun olin pois opiskeluista, oli kuva
itsestäni tulevana lastentarhanopettajana minulle tärkeä. Tuleva työni
kasvatuksen parissa, lasten edun ajaminen ja opiskelu ovat ehdottomasti olleet
asioita, jotka ovat pitäneet minut kiinni elämässä. Joskus tulevaisuuden
suunnitelmistani oli jäljellä vain tulevaan työhöni ja opiskeluun liittyvät
asiat. Ne auttoivat minua näkemään elämäni merkityksen silloinkin kun se on
ollut kateissa. Ne ovat auttaneet minua ymmärtämään, miksi elämän puolesta
kannattaa taistella.
En olisi varmaan selvinnyt kuukausien eristyksestä, jos en
olisi tiennyt, että minulla on oikeassa maailmassa olemassa paikka minua varten
odottamassa. Sairauteni ja kuntoni huonontuessa koin kuitenkin ensi kertaa myös
sen, miltä tuntuu menettää kyky oppia ja kyky keskittyä. Ensi kertaa
henkilökohtaisesti tunsin, miltä tuntuu, kun oppiminen oikeasti on vaikeaa. Oppimiseni
vaikeutumisen ja opiskelujeni pitkittyminen eivät saaneet minua lannistumaan.
Se sai minut arvostamaan opiskelua ja oppimista entistä enemmän. En suostunut
luopumaan haavekuvastani tulevana lastentarhanopettajana silloinkaan, kun
näytti epätodennäköiseltä, että enää koskaan kuntouisin työkykyiseksi. Yritin
lukea tenttikirjoja sairaalassakin.
Sairaalassa myös koin, miltä tuntuu olla täysin riippuvainen
toisesta ihmisestä. Silloin todella ymmärsin, kuinka tuollaisessa suhteessa, kuten
lapsella ja aikuisellakin on, kaikkein tärkein asia on molemminpuolinen
luottamus. Ymmärsin myös, kuinka silloin kun itsemääräämisoikeutta ei
käytännössä ole, tulee tärkeäksi pienet omaan elämään koskeviin päätöksiin
vaikuttaminen. Silloin todella oivalsin lapsen kuuntelemisen merkityksen. Opin myös
paljon päivittäisten rutiinien merkityksestä turvallisuuden tunteen kannalta. Olen
siis käynyt monilta osin uudelleen lähellä lapsen kokemusmaailmaan, ja
onnistunut säilyttämään sieltä ainakin yhden tärkeän asian: kyvyn iloita ja
ihmetellä elämän pienen pieniäkin ilon ja ihmetyksen aiheita, joita
jokapäiväisestä arjestamme löytyy.
Olen myös kohdannut monenlaisia ihmisiä ja kuullut erilaisia
elämäntarinoita ja kohtaloita. Olen oppinut ymmärtämään erilaisia ihmisiä
enemmän kuin koko sinä aikana, kun suoritin erityispedagogiikan sivuaineen.
Uskon, että kokemuksieni myötä osaan tukea myös erilaisia taustan omaavia
vanhempia paremmin, mikä myös kuuluu hyvälle lastentarhanopettajalle, sillä
lapsi on osa perhettä ja kasvatus yhteistyötä vanhempien kanssa. Hieman
mutkaisemman polun kulkemisen myötä on siis samalla maailmankuvani laajentunut
valtavasti.
Kun sitten toipumisprosessini lähti käyntiin, olen käynyt
sisälläni valtavan kasvuprosessin. Niin kliseeltä kuin se kuulostaakin, olen
kasvanut valtavasti ihmisenä, ja samalla lastentarhanopettajana. Toipumiseni on
ollut pieni ihme, johon ei ole ajoittain uskonut kukaan. Tuon ihmeen myötä opin samalla näkemään
mahdollisuuksia siellä, missä muut eivät niitä ehkä näe. Lastentarhanopettajan
tehtävä on täynnä orastavia mahdollisuuksia ja niihin tarttumista. Se on myös
aina myös tulevaan tähtäävää, vielä olemattoman suunnittelua ja
keskeneräisyyden arvostamista.
Kriisi muutti arvojani, ja lastentarhanopettajuuteni näkökulmasta
se tarkoitti ennen kaikkea kasvatuksen tärkeintä päämäärää. Kasvatuksen
keskeisimpänä päämääränä näen nyt sen, että jokainen lapsi saisi tuntea
olevansa arvokas, ja oppisi näin arvostamaan itseään ja muita.
Lastentarhanopettajan tehtävä on myös opettaa lasta kohtelemaan itseä ja muita
siten, kuin tämä arvo edellyttää.
Nyt, kuin ihmeen kautta, valmistumiseni ollessa vihdoin
lähellä, koen olevani lasta arvostava, erilaisuuteen hyväksyvästi suhtautuva
kasvattaja. Vahvuuteni on alusta asti ollut lasten kohtaamisessa, lapsen
tunteiden ja kokemuksen peilaajana ja kanssajakajana. Pääsen lasta lähelle
lämpimällä vuorovaikutuksella, josta välittyy aito lapsen arvostus.
Ohjaustapani on kannustava ja myönteisesti rohkaiseva. Kokemukseni ja
varmuuteni myötä olen oppinut tarttumaan lasten aloitteisiin yhä enemmän, ja
suunnittelemaan lasten ja lapsiryhmän tarpeista käsin. Fokukseni kaikessa
kasvatuksessa on lapsen paras.
Elämän kokemukseni koulutuksen ohella ovat kasvattaneet
minut arvostamaan syvästi lastentarhanopettajan tehtävää, ja kannan ammattini
suurella ylpeydellä. Pitkästä ja mutkaisesta tiestäni huolimatta olen siis
oppinut paljon myös tehtävästäni lastentarhanopettajana. Matkani on kuitenkin
vielä kesken, ja minulla on vasta vähän kokemusta ja paljon opittavaa. Intoni
oppia lisää on saanut minut myös haaveilemaan jatko-opinnoista, jopa
tulevaisuudesta tutkimuksen parissa.
Viimeisessä harjoittelussani pitkän tauon jälkeen huomasin
kuitenkin jälleen, kuinka nautin lasten kanssa toimisesta, kuinka saan voimaa
erilaisten lasten kohtaamisesta. Kuinka innostuin lasten onnistumisesta ja
kuinka heidän innostuksensa tarttui minuun. Päätin siis heti hakea
lastentarhanopettajan työtä, ja katsoa, mihin tulevaisuudessa tieni suuntautuu.
Odotan innolla unelma-alani minulle tarjoamia uusia mahdollisuuksia, ja lähden
enemmän kuin mielelläni kokeilemaan siipiäni työelämässä, ja oppimaan lisää.
Voi olla, että myöhemmin jatkan opiskelujani. Joka tapauksessa varmaa on, että
haluan oppia ja tutkia lasten kasvatusta ehdottomasti lisää, on se sitten
käytännön työssä päiväkodissa, muunlaisena kasvattajana tai jatko-opiskeluiden
merkeissä.
Oma lastentarhanopettajuuteni ja siihen liittyvän ajattelun
kehittyminen on siis ollut pitkä prosessi. Viimeisein harjoitteluni sytytti
uudelleen voimakkaampana kuin koskaan motivaationi, arvostukseni
lastentarhanopettajan työtä kohtaan ja ennen kaikkea uskon omiin
mahdollisuuksiini tehdä tuota tärkeää työtä kaiken kokemanikin jälkeen. Nyt
muistan taas, miksi tämä ala on ollut aina unelmani, ja enemmänkin. Nyt tiedän, mitä on kutsumus.
<3: Ida, Lastentarhanopettaja