Keskikesän juhlintaa

Nyt on tullut sitten vihdoin aika juhannuskuulumisieni. Paljon on ehtiny tapahtua sen jälkeenkin, mutta siitä myhemmin lisää. Mutta tässä tekstissäni kerron siis hieman juhannukseni puuhailuista ja tunnelmista kuvien kera. Juhannukseeni sisältyikin niin paljon hymyä ja naurua, iloa ja Elämän auringon säteitä pilvisestä säästä huolimatta, että mielelläni näitä hetkiä kanssanne jaan.

Vietin juhannusta viime vuoden tapaan mökillä yhdessä perheeni ja siskoni poikaystävän kanssa. Ohjelmaan kuului hyvää ruokaa, parasta seuraa, pelailua ja muuta mukavaa pientä puuhastelua, muun muassa jättimäisten tiskivuorien myötä, sekä ennen kaikkea rentoa oleilua ja lepäilyä.

Kaikkein tärkeintä minulle juhannuksessa olikin, että sain viettää sen juuri näiden minulle kaikkein läheimpien ihmisten kanssa: oman perheeni. Todella mukavaa oli myös taas tehdä tuttavuutta lisää siskoni poikaystävän kanssa. Jotenkin elämän suuret juhlat ovat sellaisia, jolloin minä haluan koota oman perheeni ympärilleni. Silloin suuresta juhlasta tulee jaettuna aina jollakin tapaavieläkin Suurempi.

Vaikka tänä vuonna eivät juhlasta huolimatta säät olleet kovin kesäiset, emme antaneet heikon säätilanteen lannistaa, vaan aina kun pilvet hieman raottivat verkkoaan, ja auringon säde pääsi pilkahtamaan, olimme innoissamme ulkona nauttimassa kesästä. Siskoni kalasteli paljon poikaystävänsä kanssa, mutta minä en ollut niin kiinnostunut siitä.

Sen sijaan erilaisiin kisoihin ja peleihin ei minua tarvinnut kahdesti käskeä. Pelailimmekin koko porukan kesken ja erilaisilla kokoonpainoilla perinteisiä mökkipelejä tikanheitosta mölkyyn. Ja isän kanssa harrastuksestamme intoutuneena pystytimme jopa sulkapalloveron parin koivun väliin. Vaikka mökin pelimestaruus jäi minulta tällä kertaa saamatta, oli nauru herkässä.

Parasta koko juhannukseessani olikin ehkä se rento hauskan pito. Se, että kivaa puuhaa riitti, ja se kaikki oli minulle mahdollista, mutta mikään ei pakkoa. Kun teki mieli, ja aurinko pitkän odotuksen jälkeen pilkotti pilven raosta, vetäisin läpykkäät mökin nurkalta jalkaan ja juoksin ulos yhdesä siskoni kanssa nauraen ja pelin jännitys vatsassa kihelmöiden, ja sitten taas pystyin kaivautumaan lämpöiseen sohvan nurkkaan vain olemaan, vain koska se tuntui hyvältä, ilman kiirettä, ilman velvollisuuksia. Aikaa vain itselleni, läheisilleni ja hyvälle ololle.

Tietysti oli pelien ja rentoutumisen lisäksi juhannuksenani ohjelmassa myös hyvää ruokaa. Yhdessä paistelimme äitin kanssa pihvejä ja grillailimme lisukkeeksi muun muassa herkkusieniä, tomaattia ja punasipulia. Pihvi oli minun ensimmäiseni moneen vuoteen, jos ei lasketa mukaan noutohampurilaisten välissä haukattuja pihvejä. Ja voi kyllä maistui!

Iltapalaksi nautiskelin vielä lettuja tuoreiden mansikoiden kera. Ja kyllä nekin maistuivat, ja jotenkin kuuluvat mökille ja erityisesti juhannukseen! Niitä nautiskelin sohvan nurkassa romanttista hömppäleffaa katsoen äitin vieressä sohvalla ja sateen ropistessa katolle. Tämä olikin loppujen lopuksi kerta kaikkiaan ihanan renotuttava hetki, vaikka toki olisin meiluummin ehkä sittenkin nauttinut lettuni terassilla auringonpaisteessa...

Olin myös leiponut jo kotona meille kahvin ja teen kanssa nautittavaksi kääretorutn, joka piti sisällään mansikoita ja makeaa, mutta raikasta rahkaa. Vesi herahti kielelle jo leipomispuuhissa, ja en olisi voinut iltapäiväkahvien koittaessa olla onnellisempi siitä, että nyt myös itselleni kykenin tuon herkkupalan sallimaan.

Jotenkin tuossa yhdessä rennosti kahvitellessa, kääretorttua muiden mukana nautiskellen ja iloisesti hymysä suin rupatellen tiivistyi niin hyvin se, mitä olen viime aikoina saavuttanut. Olen saanut takaisin yhteiset hyvät hetket läheisteni kanssa, oman hymyni, ja monta ihanaa nautinnon kokemusta. 

Tämä keskikesän juhla olikin sateisesta ja viileästä säästä huolimatta juuri kaikkea sitä, mtiä olen Elämääni niin pitkään kaivannut. Mitään en auringon paisteen lisäksi olisi tähän rentoon juhlimiseen lisännyt, enkä toisaalta mitään positanutkaan, niin kerta kaikkiaan täydellinen se oli.

Se oli rentoa yhdessä oloa rakkaimpieni seurassa, naurua ja pienten hyvien tekojen ja rentouden tasapainoa, aitoa hymyä ja nautintoa, vapautta tehdä ja olla tekemättä. Vapautta Elää ja Nauttia. Tästä on hyvä jatkaa kohti kaikkein aikojen kesää, ja kohti pienien Suurien Unelmieni täyttymistä.

Toivottavasti tekin saitte viettää hyvän juahnnuksen!

<3: Ida

Ihana tapaaminen Ihanien naisten kanssa

Taasen olen hieman jälkijuanssa, mutta aivan pakko on jakaa vielä eräs Ihana tapaaminen Ihanaisten naisten kanssa vielä ennen juhannuskuulumisiani, sillä niin tärkeä kokemus oli tuo minulle. Samalla pääsen esittelemään teille kuvien muodossa tuon reissun mukanaan tuomia kirppislyötöjä!

Tapasin siis jokunen viikko sitten kaksi Ihanaa naista, ja myös kolmas liittyi joukkoomme myöhemmin. Nuo kolme naista ovat kokeneet niin paljon samaa kuin minäkin, vaikka jokaisen tarina on tietysti erilainen. Sen takia tunsin taas saavani, paitsi ymmärrystä puolesta sanasta, myös siitä syvästä ymmärryksestä nousevaa Upeaa kannustusta.

En kuitenkaan ollut tapaamasssa heitä vain vertaistuki mielessä. Ennen kaikkea olin viettämässä aikaa hyvien Ystävieni seurassa. Jos nimittäin joskus ennen sairaus olisi hieman välillämme ollut, oli sen tilalla pelkästään nyt yhteinen Ystävyys. Se onni, jota tunsin huomatessani toisen onnistuneen ja edistyneen, siitä, että toinen oli selvästi pääsemässä Elämän syrjään kiinni, oli kerta kaikkiaan puhdasta, täysin vilpitöntä onnea.

Näiden kohtalotovereilleni ja rinnallakulkijoille oli myös päästävä jakamaan hieno uutinen. Uutinen siitä, kuinka olin saavuttamassa yhteistä päämääräämme, yhteistä tavoitettamme. Sillä juuri näiden tiesin sen parhaiten ymmärtävän, juuri heidän tiesin sen tietävän. Mistä olin todella tullut ja mitä saavuttanut. Ja miten Hienoa se on. 

Ensimmäiseksi suuntasimme siis kohti itsepalvelukirpputoria, Kaivarin Kanuunaa, jossa olimme yhdessä aiemminkin vierailleet. Ja voi että tein taas hyviä löytöjä! Tihkusateisesta ilmasta huolimatta jatkoimme vielä Hietsun kirpputorille, jossa tosin oli ehkä säästä johtuen hieman tyhjää. Mutta tarttuipa sieltäkin taas jotakin mukaan!

Kirpparikierros oli juuri sitä, mitä kaipasin, ja juuri sitä, mitä halusin näiden Ihanien, mutta kovia kokeneiden, naisten kanssa jakaa: normaaleja pieniä arjen iloja, juuri niitä hymyn hetkiä. Sillä me jos ketkä olimme sellaiset harmaaseen päiväämme ansainneet.

Kirppareilla kiertelystä huolimatta oli keskiössä kuitenkin jälleen yhteinen kuulumisten vaihto. Jaettua tuli niin monta kokemusta, ajatuksen poikasta ja vahvaa mielipidettä, että aika ihan unohtui, ja jalat kulkivat kuin itsekseen, aivan kuten Aitojen Ystävien kanssa kuuluukin.

Siinä me kävelimme pitkin Esplanadia. Rinnakkain kolme rohkeaa naista. Keskustellen jäätelömauista ja toinen toistamme vähän eteenpäin samalla työntäen. Kolme naista, jolla on yhteinen tavoite, ja johon yhdessä teemme matkaa, toinen ehkä muutaman askeleen toisen takana, mutta käsi kädessä varmasti kohti tavoitettamme kaikki astellen. Me, kolme oman Elämämme Sankaria.

Kiitos Ihanaiset Naiset!

<3: Ida

Elossa taas

Muistan, kuinka muutamia vuosia sitten yritin itkeä lämpöhuopani alla, mutta oli liian kylmä, eikä voimia ollut kyyyneleisiin. Kirjoittelin yön pimeydessä listaa siitä, mitä haluaisin syödä, JOS pystyisin. Makaronilaatikkoa, pitsaa ja ruisleipää kinkulla siinä luki. Seuraavana aamuna unettoman yön jälkeen itkin sitä, että kokonaisen viilin sijaan en pystynytkään syömään kuin puolikkaan.

Kirjoittelinkin eräässä edellisessä kirjoituksessani niistä edistysaskeleistani, joita olen viime aikoina paranemisen polulla ottanut. Vaikka mitään suurta ja mullistavaa räjähdystä tai heittäytymistä en olekaan kokenut, ja taipaleeni on ollut pitkä ja kivikkoinen, olen kuitenkin lopulta saavuttanut paljon. Niin paljon, että sitä on välillä ollut itsenikin vaikea hahmottaa tai käsittää.

Itse asiassa voin vihdoin sanoa saavuttaneeni niin paljon, että koen itseni vihdoin terveeksi, vapaaksi, taas itsekseni. Idaksi. Jos en nyt vielä aivan kokonaan, niin ainakin olen selvästi matkalla sinne. Kaiken kivun, tuskan, monen unettoman yön ja sen pieminä tunteina vuodatetun kyyneleen, monen yksinäisen hetken, ja sitten taas niin monen uudelleen löytämäni hymyn, onnistumisen ja voittajaolon jälkeen, olen vihdoin saapumassa maratonini maaliin.

Myös ulkopuolisen silmin näyttää tilanteeni hyvältä. Ei sittenkään, se ei näytä vain hyvältä, vaan huojentavalta ja turvalliselta. Tästä ovat kertoneet jo jonkin aikaa minun ja tilanteeni parhaiten tuntevan isäni keskustelujen pohdinnat. Ja kun viimeisessä tapaamisessamme terapeuttinikin totesi minun ollevan henksiesti jo hyvin toipunut, tiesin, että kun kaikki me kolme olimme samoilla linjoilla, sinetöi se omat ajatukseni. Vihdoin myös ulkopuoliset ihmiset saavat siis tilaa huokaista syvään, ja tilaa kaikelle muulle kuin minun varomiseeni ja minusta huolehtimiseen. Ja ennen kaikkea: tilaisuden taas tutustua Idaan.

Sillä ennen kaikkea on kaikesta saamastani palautteesta huolimatta olennaista se oma sisäinen tunne. Se tunne, että olen vapaa. Se tunne, ettei minua enää rajoita ja ohjaile jatkuvasti jokin negatiivinen voima. Se tunne, että päätökset teen minä, ja pystyn olemaan vastuussa itsestäni ja huolehtimaan taas itsekseni itsestäni. Ja se tunne, voin vakuuttaa, on Ihan Mahtava.

Eräs kokenut terpeutti sanoi, että paraneminen on sitä, että sairaus menettää elämässä merkitystään, sen tärkeys ja mahti murenee pala palalta. Ja juuri niin minulle on käynyt. En yhtäkkiä, vaan tapani mukaan pikkuhiljaa tuumaillen, heräsin huomaamaan, että kalorit ja ruoka eivät pyörikään enää mielessäni jatkuvasti, itse asiassa eivät juuri ollenkaan. Etten tarvitse pakkojani ja rutiinejani kuten ennen. Että en ahdistukaan jäätelökiskan jäätelöstä tai rasvasta leivän päällä, ja kylätarjoiluista nappaan luontevasti suklaakeksin. Etten itse asiassa ahdistu enää minkään syömisestä. Että en menekään paniikkiin muutaman sadan gramman noususta puntarilla. Päivän vaikein tehtävä ei olekaan enää se, syönkö nakki- vai kasvissosekeittoa. Yhtäkkiä huomaan, että elämäni, se on täyttynyt paljon merkityksellisemmillä asioilla, sellaisilla, joilla todella on Idalle arvoa. Sellaisilla, joita olen aina arvostanut, mutta jotka sairauden mahti ja tahto joskus peitti alleen.

En tahdo kuitenkaan vähätellä rutiinieni ja oireiluni roolia tai merkitystä. Kuten terapeuttini totesi, myös ne ovat olleet tärkeitä, myös niillä on ollut paikkansa. Mutta nyt, vihdoin, sen paikan on alkanut täyttää muut asiat. Se valheellinen turvallisuuden tunne, jota sairaudestani sain, se on vaihtunut terveempiin keinoihin saada tuo ihimillisesti tarpeellinen tunne. En pudonnut tyhjän päälle, sain turvani, ja kuitenkin, sairaudesta on tullut jo lähes täysin tarpeeton.

Viimeinen asia, joka pitää minut nähdäkseni vielä kiinni sairaudessani, on painoni, joka yhä vielä on himpun verran alipainon puolella. Mutta haluan tähän väliin huomauttaa, että olen edistynyt huomattavasti myös tällä osa-alueella, ja vaikka en tykkääkään mistään tarkoista lukemista täällä blogini puolella puhua, voin kertoa, että nousua on huonommista ajoista tullut kaksinumeroinen lukema. Vihon viimeinen niitti Mörön arkkuun olisikin se, että saisin kehoni toimimaan kokonaisvaltaisesti normaalisti, mikä konkreettisesti tarkoittaisi kuukautisteni alkamista. Ja tässä tulee jälleen se hyvä uutinen: gynekologin mukaan tuo hetki ei todennäköisesti ole enää kaukana, sillä hormonitasoni on jo noussut normaaliin. Olen saavuttamassa omaa hyvinvointipainoani, ja se paitsi näkyy niin ulkoisesti kuin elimistöni toiminnassa, tuntuu voimana ja kokonaisvaltiasena hyvänä olona ja jaksamisena.

Toki toipuminen näinkin vaikean, siis syvän ja pitkän sairauden jälkeen, on pitkä, ja jossakin takaraivossa sairaus tulee varmasti kummittelemana vielä pitkään. Esimerkiksi täysin työkykyinen en olekaan vielä, ja jotkin asiat vaativat vielä työstämistä. Terapeuttini kanssa puhuimme siitä, kuinka minulla on vielä sairaudesta joitakin heikkoja jäänteitä, joilla tarkoitan ajatusulkuja tapoja ja tottumuksia, mutta joiden voittamisesta meillä kummalakaan ei ole enää epäilystäkään. Sillä mikä tärkeintä nyt olen valmis niiden työstämiseen. Nyt en vain näe toivoa, nyt en vain usko, vaan nyt tiedän sen, ihan satavarmuudella: kestää toipumiseni miten kauan hyvänsä, minä toivun.

Ja kaikesta ei tarvitsekaan luopua. Myös Mörkö saa istua kipuineen elämän veneeni takapenkillä. Keskusteluni terapeuttini kanssa sai minut nimittäin ymmärtämään, että sairaus tuleekin ehkä olemaan jollakin tavalla osa elämääni, onhan se tärkeä ja iso osa menneisyyttäni, elämänhistoriaani, ja vaikuttanut osaltaan siihen, kuka minusta on tullut ja vaikuttanut tapaani katsoa maailmaa. En olisi sama ihminen ilman sairauttani, ja juuri  sen takia on se myös arvokas. En olisi koskaan valinnut sairauttani, mutta nyt, kun se kuitenkin osuin elämäni varrelle, olen oppinut arvostamaan kokemaani, enkä välttämättä edes haluaisi pyyhkiä sitä kokonaan pois menneisyydestänin tai elämästäni.

Olen nimittäin kokenut sisälläni kaiken kokemani, ja ennen kaikkea siitä selviämisen myötä, valtavan kasvutarinan, vaikka se ehkä kuulostaakin kliseeltä. Olen oppinut ottamaan vastuuta, itsenäsitynyt ja oppinut niin pääsemään yli pettymyksistä kuin  nauttimaan arjen pienistä  iloista, ja löytänyt ne asiat, jotka minulle ovat tärkeitä ja joiden puolesta minä haluan taistella. Toisaalta olen oppinut myös tunnistamaan ja tunnustamaan omat rajani, ja myös pyytämään apua. Ennen kaikkea olen oppinut rakastamaan itseäni, kunnioittamaan kehoani ja jokaista hullunkuristakin luonteenpiirrettäni. Olen taas löytänyt itseni.

Edelleen  myös noudatan melko tarkasti rutiinejani, ja keskusteluni terapeuttini kansa sai ymmärtämään, että ehkä rutiinitkin tiettyyn pisteeseen asti ovat osa minua. Nautin siitä, että syön puuroni suunnilleen samaan aikaan ja aina muumilautaselta, ja siitä, että päivät kotona rullaavat tuttuja latuja. Mutta ne ovat rutiineja, eivät enää pakkoja. Nautin myös niiden rikkomisesta silloin tällöin ravintolareissun tai extempore-retken muodossa. En ahdistu, vaikka päviäjärjestelyni menisikin päälaelleen, kuten se usein käytännön arjessa minulla nykyään meneekin, ja puuro pitäisi hotkia naamaan monta tuntia aikaisemmmin tai sulkapallovuoro peruuntuisi.  Itse asiassa olen onnistunut kääntämään piirteeni rutinoitua voitokseni. Kahleiden sijaan ne ovat saaneet terveyttäni tukevan muodon. Rutiinini luovat minulle turvaa, eivät enää kahlitse minua.

Mutta paraneminen ei olekaan sitä, että saa heitettyä tuon kokemuksen yli laidan tai pystyy sen unhotamaan. Se on sitä, että hyväksyy sen, oppii elämään sen kanssa ja hallitsemaan sitä niin, ettei se enää haitallisella tavalla rajoita elämää. Pääsee niin sanotusti niskan päälle. Vaikka Mörkö siis istuukin matkassani jollakin tavalla yhä, ehkä osana minua aina, olen oppinut hallitsemaan sitä, en vain  kroonisesti elämään sen kanssa, vaan noussut sen yläpuolelle, saanut siitä lopullisen yliotteen. Vaikka sairaita ajatuksiakin on, ja niitä tulee vielä varmasti pitkään, ne ovat enää vain kuiskauksia korvissani. Minun ei tarvitse enää toimia niiden mukaan, ja itse asiassa, pystyn ohittamaan ne, jopa hyvänä hetkenä naurahtamaan niille. Olen tehnnyt sen ja itseni kanssa rauhan. Olen hyväksynyt menneisyyteni, olen oppinut Elämään tässä itseäni varten omalla tavallani, ja suunnannut katseeni tulevaan. Ja siellä edessä näkyy muun muassa valmistuminen ja työskentely unelma-ammatissani, jo ensi viikolla alkava siirtymiseni omaan asuntooni. Ja sitä ennen Ihana juhannus mökillä, ehkä elämäni Paras kesä.

Ja samalla, kun olen löytänyt jotakin hyvin arvokasta, olen päästänyt irti jostakin, joka ehkä joskus oli minulle tärkeä, mutta jonka aika nyt on ohi. Sairaus ei enää ohjaile elämääni, vaan sitä ohjaan minä. Minä pääätän, lähdenkö lenkille vai otanko lepotuolissa aurinkoa, minä päätän, syönkö jäätelön tai pitsan. Minulla on päämäärä, ja sitä kohti minä en vain yritä, vaan myös pääsen omien tekojeni kanssa. Ja tuo päämäärä on, ei enempää eikä vähempää, kuin terveys ja Elämä, ja se, Elämä, se on tässä.

Ja parasta on, että rehellisesti tunnen vain pohjatonta helpotusta tästä oivalluksestani, Onnea, ja tietysti syvää kiitollisuutta niille, jotka ovat tämän pitkän matkan jaksaneet rinnallani kulkea. Suurin kiitos siitä, että olen tässä ja nyt kuuluu itseni lisäksi isälleni. Hän ei ole vain kulkenut rinnallani tätä matkaa, hän on kantanut minut sen läpi, kunnes omat siipeni ovat vihdoin alkaneet kantaa. Lisäksi haluan kiittää erityisellä lämmöllä äitiäni ja siskoani, pappaani ja erityisesti edesmennyttä mummoani, sekä parasta Ystävääni. Ei ole sanoja, on vain Suuri Kiitos. Ja kiitoksen sana kuluu myös teille monille ihanille, kannustaville lukijoilleni, jotka olette jakaneet tämän matkan kanssani.

Ja nyt, vihdoin, tunnen siipieni kantavan. Olen saavuttanut sen pisteen, jossa en enää koe olevani sairas. En halua enää identifioida, enkä identifioikaan, itseäni "anorektikoksi", vaan Idaksi. En halua olla enää sairain, tai edes sairas, haluan olla Ida, niin mahdollisimman elinvoimaisena kuin suinkin. Ja sitä, minä olenkin. Kun tapasin jälleen harrastuksieni kautta yhden anoreksiaa sairastavan, ja katsoin häntä, en ollut enää samassa veneessä, olin päässyt sieltä jo rannalle.

Mistä päästäänkin sitten siihen kuitenkin kaikista vahvimpaan tunteeseeni. Nimittäin suunnattomaan ylpeyteen itsestäni. Sellaiseen ylpeyteen, jota en ole vielä elämässäni tuntenut koskaan aiemmin. Sellaiseen, jollaiselle ei kerta kaikkiaan ole vertaa. Sillä kaikista epäilyksistä huolimatta, omistanikin, minä tein sen. Minä Selvisin. Sittenkin. Minä tein mahdottomasta mahdollisen.

Nyt on siis tullut aika katsoa peiliin, onnitella, ja hymyillä. Hymyillä puhdasta Onnea. Minä olen tässä. Kaiken tämän jälkeen. Vahvempana kuin koskaan. Lähes jokaisen sopukkani tuntien, ja loppuun Innolla ja Rakkaudella tutustuen. Itseni ansiosta ja itseäni varten. Suu täynnä makaronilaatikkoa.

Suurella Kiitollisuudella ja Ylpeydellä,

Ida

Ps. Huomatkaa artistien asianmukaiset irrottelumoooovit! :)

Pps. Näissä tunnelmissa toivotan samalla teille kaikille Ihanille lukijoilleni oikein ikimuistoista juhannusta ja ainakin aurinkoista mieltä!

Ihana pinikretki kera Parhaan Ystävän

Ja ihanat kesäiset kokemukseni sen kuin jatkuvat. Reilu viikko sitten lauantaina suunnitelmani nimittäin muuttuivat yllättäen. Olin tuumaillut kotipäivää sauvakävelyn parissa, kun yllättäen puhelimeni kilahti iloisesti: Paras Ystäväni olisi tulossa Helsinkiin, ja kauan kauan odotettu tapaaminen olisi vihdoin mahdollinen!

Vaikka ennen tilanne olisi aiheuttanut sisälläni tunnemyrkyn, joka kaihoisasti olisi todennäköisesti päättynyt yksinäiseen liikkumiseen, ei nyt valintaani pitänyt miettiä kahdesti: tottakai lähtisin Ystävääni tapaamaan.

Päätimme tehdä pikniretken Suomenlinnaan. Lauttamatkalla muistelimme yhdessä hauskoja, jo melko kultarenunuksisia, koulumuistojamme. Niitä ihan parhaita opettajia, yhteisiä näytelmä (nolaus)projektejamme ja yhteisiä koulukavereitamme. Juttu luisti tuttuun malliin, ja olen varma, että vaikka koko yhteinen aikamme olisi kulunut lautalla, ei sekään olisi haitannut mitään.

Onneksi näin ei kuitenkaan ollut, sillä hieman sumusiesta ja tihkusateisestakin säästä huolimatta saimme Suomenlinnaan saapuessamme todeta sen olevan näin alkukesästä ehdottomasti kauneimmillaan. Sireenit tuoksuivat, kaikkialla oli vihreää ja samalla koko kevään, tai alkukesän, väriloisto kauneimmillaan. Vanhat linnarakennukset kehystivät saarta, merellä näkyi purjeveneitä, ja mukulakivet tuntuivat jalkojen alla. Ihmettelimme tuota kaikkea, ja yhtäkkiä katsoin sitä linssin läpi aivan toisin silmin. Se kaikki kauneus oli edessäni, ympärilläni, se kaikki niin kovin kaunis, jota en ennen olisi edes huomannut, tuntui nyt kauniimmalta kuin koskaan.

En tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, kun minun omasta ehdotuksestani perustimme pikinikin vihreälle nurmikolle ja purimme eväät laukuistamme. Kesän ensimmäiset mansikat ja eväsleivät papereista pillimehuineen levittyivät ruudulliselle viltille. Enää ei ollut edes kylmä, ja aurinkokin pilkotti jostain pilven takaa.

Taisin tietää sittenkin: nyt olisi aika nauttia kesästä, ja naurun purskahdukset kaikuivat varmasti saaren toiselle puolelle yrittäessämme tiirailla sopivaa helluntaiheilaa olemattomasta valikoimasta. Se kaikki, rento loikoilu kesänurmella, herkulliset eväät, jotka kaikki kuuluivat minulle nyt niin luonnollisesti, kesän aloitus ja etenkin Paras Ystävä vieressä tuntui vain niin hyvältä. Yhtäkkiä siinä hetkessä oli kaikki, mitä sillä hetkellä tarvitsin.

Muistin taas sen, kuinka joskus olivat Ystävienikin tapaamiset olleet suorituksia, kuinka mieli harhaili, eikä niiden aikana rentoutuminen, puhumattakaan eväät olisi tulleet kysymykseenkään. Ja samalla kuitenkin unohdin sen. Sillä minä elin tässä, minä elin nyt. Muistojeni vuoksi enemmän kuin koskaan ja juuri siksi niin paljon tätä tässä arvostaen.

Palatessamme lautalla takaisin, riitti juttua vähintään saman verran kuin menomatkallakin. Torilla kiertelimme vielä kukkakojut ja ostimme toisesta kotiin viemisiksi mansikoita ja vadelmia. Samalla saimme huomata, kuinka tuolloin keskustassa ollut Samba-kulkue kiiltävine pukuineen, värikkäine höyhynineen ja raikuvine musiikkeineen kulki ohitsemme. Vaikka se tarkoittikin meille hieman pidempää lenkkiä kotimatkalle, ei sekään haitannut. Itse asiassa olisin voinut liittyä kulkueeseen ja pistää tanssiksi.

Ja niin minä pistinkin. Tuona päviänä tunsin hyppääväni Elämän tanssiin, ottavani osaa sen riemuun, ja hyppääväni siihen, täysin rinnoin ja naurua täynnä.

<3: Ida

Pieni hymynhetki

Puolitoista viikkoa sitten oli ehkä siihen astisen kesäni onnellisin päivä. Se päivä oli hyvin tavallinen lauantaipäivä, eikä mitään oikeasti ihmeellistä tapahtunut. Olin vain äitini kanssa shoppailemassa Jumbon kauppakeskuksessa. Ja samaan aikaan, kivuistani huolimatta, minä tunsin eläväni enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Tuona päivänä hymyilin ja innostuin varmaan enemmän kuin ikinä.

Ihan ihmeellistä oli huomata, kuinka tuntien ja tuntien shoppailureissu oli minulle nyt täysin mahdollinen. Sellainen, joka ennen olisi ollut korkeintaan hammasta purren viimeisillä voimilla vedetty suoritus olikin nyt hymyä alusta loppuun. Vapaana sairaista ajatuksista, vapaana ahdistuksesta, vapaana säännöistä ja rutiineista. Täynnä pelkkää elämän kokeilemista ja kokemista.

Mutta tämä jaksaminen ei estänyt minua levähtämäsä myös kesken shoppailureissun yhdessä äitini kanssa sopivan paikan tullen. Kesän, ja samalla minulle vuosien, ensimmäinen jäätelökiskan jäätelö maistui kesken reissun ostoksia ihastellen ja tulevia suunnitellen. Oma valintani päärynäjäätelö mansikkakastikkeella oli juuri niin Ihanan äitelän makea kuin koko huippupäivänikin. Ja mikä parasta, sen syöminen sai sisälläni vain ilon kuplimaan, ei syyllisyyttä, vaan puhdasta onnea ja ylpeyttä siitä, mihin olen päässyt, ja että olen tässä. Jäätelöä suussa. Yhden minulle kaikista rakkaimman ihmisen seurassa. Arjen huippuhetkessä. Ja jaloissani monta pussukkaa uutta kaunista minää täynnä.

Vaatekaappikin saikin taas reissulla mukavasti täytettä. Se pullistelee nyt uuden Idan kevätmallistoa, tyylikästä, aikuisen naisen vaatetta ripauksella omaa pientä romanttisen tyttömäistä prinsessaani ja valkoista pitsiä. Se viestii omaa kieltään siitä, miltä minä haluan näyttää. Se viestii sitä kasvu tarinaa, jonka minä olen viimeisen parin vuoden aikana kokenut. Enkä nyt tarkoita vain kasvavia kokonumeroita, vaan ennen kaikkea sitä henkistä kypsymistä rohkeutta, itsevarmuutta, sitä vastuullista ja naisellista Idaa, joka on vihdoin päässyt esiin. Sitä kaunista Idaa, joka on vihdoin oman kauneutensa ymmärtänyt.

Ostoksia tärkeämpää oli kuitenkin yhdessä vietetty aika, yhdesä äitini kanssa jaettu kokemus. Tuolla shoppailureissulla nimittäin muistin taas sen, mikä minun elämässäni on kaikkein parasta. Se on lähimmäisten kanssa jaetut pienet hymynhetket. Niinä hetkinä minä olen kaikkein onnellisin, suorastaan "onneni kukkuloilla".

Tuota lauantaita seuraavana yönä olisin voinut valvoa vaikka koko yön. En sen takia, että en olisi saanut unta, vaan sen takia, että olisin voinut vain nauraa, mutta sen sijaan nukuin hymyssä suin. Jäätelö ja Elämä maistui vieläkin hymyilevässä suussani. Ja se maistui paremmalta kuin koskaan.

<3: Ida

Ps. kuvituksena uutta vaatekaapin sisältöä!:)

Edistymistä ja onnistumisia

Lupailinkin teille palailla vielä tarkemmin niihin onnistumisiin, joista olen ylpeänä saanut nauttia  nyt kevään aikana. Niin paljon pieniä Suuria edistysaskeleita onkin mahtunut ihan vaikka vain yhteen kuukauteen, että ihanhan tässä menee hämilleen itsekin. Mutta mitä sitten oikeastaan onkaan tapahtunut?

Syömisrintamalla on tapahtunut paljon. Kirjoittelinkin teille siitä, kuinka olen pikkuhiljaa kavattanut ruokamääriäni, ja saavuttanut sellaisen tason, jolla kehoni voi hyvin ja mieli jaksaa toipua. Jaksan liikkua ja opiskella, kestän painetta ja stressiä ja jaksan Elää, ja energiaa riittää myös kehon rakennustyömaahan.

Editysaskeleeni syömisteni osalta eivät kuitenkaan rajoitu pelkästään syömiini ruokamääriin, eivät suinkaan, vaan kertakaikkiaan hurjaa edistymistä on tapahtunut myös niin syömisaikataulujen kuin tapojenkin osalta. Kun ennen syömiseen kului helposti pitkälti toista tuntia, ja se oli erilaisten maneerejen ja usein myös ahdistuksen sävyttämää, sujuu se nyt luontevasti omalla painollaan vaikka vasemmalla kädellä. Syömiseni on nopeutunut alle puoleen, ja samalla erilaiset sairauden tuottamat rituaalit ovat karsiutuneet. Syöminen on syömistä, se hoidetaan pois tärkeämmän tekemisen alta energiaa tankaten ja samalla myös vähän nautiskellen, mutta se ei enää pyöritä koko elämääni tai ole sen kummempi rituaali. Toki nautin rauhallisista aamuista voileipien ja höyryävän teekupposen äärellä, mutta tarvittaessa pystyn myös hotkaisemaan eväät luentojen välisellä olevalla tauolla tai vaikkapa bussissa.

Olen myös löytänyt syömisiini vihdoin sitä kaipaamaani joustavuutta. Esimerkiksi juurikin manitsemani vaihtelevat opiskeluaikatauluni ovat pakottaneet minua joustamaan niin syömisaikatauluista kuin ruoistakin. Totutun puuron sijaan on mukaan tarttunut helpommin eväiksi sopivia voileipiä, rahkaa ja piirakoita. Ja nämä tai kotona nautitun lounaan tai päivällisen olen syönyt silloin kun siihen on ollut aikaa ja tilaisuus, kelloa minuttipelillä tarkkailematta. Joskus tämä on tarkoittanut ruoka-ajan ulkopuolella syömistä ja jopa nälän ennakoimista, jotta jaksaa pitkän luennon. Jos Elämä on tuonut mukanaan ohjelmaa ruoka-ajoille, olen syönyt toiseen aikaan, ruokailut ovat muokkautuneet ja joustaneet Elämän tieltä, ei toisin päin, ruokamääristä ja riittävästä syömisestä tietenkään tinkimättä. Ihan mahtavalta tuntui myös äidin kanssa shoppailureissulla psyähtyä jäätlökioskille nautiskelemaan jäätelöt, vaikka se tarkoittikin ateriasuunnitelman ulkopuolista syömistä. Ennen tällainen ei olisi ollut mitenkään mahdollista, mutta nyt sekä tasapainon lytänyt kehoni että ennen kaikkea toipuva mieleni jo kestävät tämän.

Joustosta huolimatta pyrin pitämään, ja pidänkin, kuitenkin pääsääntöisesti kiinni säännöllisestä syömisestä, ja myös syömisaikatauluisa on tapahtunut tarvittavaa muutosta. Ennen niin kovin iltapainotteisesta syömisetä olen pikkuhiljaa hivuttanut ja lisännyt energiaa päivän muille aterioille, aamuun ja keskipäivään. Kun aamu alkaa kunnon aamupalalla, on energiaa päivään ihan eri tavalla, sen olen saanut huomata, eikä nälkä kurni vatsassa koko päivää.

Uusin, ja ehkä haastavin, askeleeni syömispuolella liittyy pitkäikäiseen rasvakammooni. Sairauden edetessä ruokavaliostani karsiutui yksinkertaisesti kaikki rasva, niin piilossa kuin näkyvilläkin oleva sellainen. Pikkuhiljaa olen työllä ja tuskalla lisännyt teelusikallisen kerrallaan rasvaa ruokavaliooni. Jo jonkin aikaa on rasvan saantini pysynyt jollakin tavalla mukana, mutta täysin riittämättmänä kuitenkin. Nyt kuitenkin huoli omasta hyvinvoinnistani sekä sairaiden ajatusmallien kumoutuminen on saanut minut lisäämään rasvaa ruokavaliooni. Yhtäkkiä terapeuttini kanssa rasvakammostani keskustellessani tajusin, ettei sellaista oikeastaan enää ole, vaan ruokavalioni niukka rasvaisuus johtuu yksinkertaisesti vanhoista jäänteistä ja tottumuksesta. Niinpä ryhdyinkin oitis korjausliikkeisiin tämän ennen niin kovin pelottaalta tuntuvan asian korjaamiseksi. Kuin huomaamatta on leivänpäällinen margariinikerros paksuuntunut, siementäytteiset leivät liittyneet päivälliselle, mantelit ja pähkinät tulleet osaksi iltapalaa ja tumma suklaa herkkuhetkiin. Ja niin, mitään pahaa ei olekaan tapahtunut. Sen sijaan kehoni on saanut sen suorastaan huutavia hyviä rasvoja, voiteluaineita aivoille ja solujen rakennusaineita.

Kaikkein paras juttu ehdottomasti edistymisessäni syömisten osalta on kuitenkin se, ettei syöminen, minkään syöminen, enää ahdista minua. Kun vielä vaikkapa vuosi sitten olivat useampaan kertaan viikossa ennne ruokailua iskevät ahdistuskohtaukset arkipäivää, ja pahimpina aikoina oli jokainen ruokailu tahtojen kiivas taistelu, sujuu ruokailu nyt omalla rennolla otteellaan, enkä edes musita, koska olisin ahdistuksen kaltaisia tunteita ruokaillessani kokenut.

Yhteenvetona voisin todeta, että yksinkertaisesti sanottanu syöminen on alkanut mennä Elämän ehdoilla eikä toisinpäin, mistä kertovat autossa syödyt hampurilaiset ja kymmenen minuutin luentotauoilla hotkaistut piirakat ja lisätyt välipalat.Voittona parempi jaksaminen ja Elämää sykkiviä hetkiä syömisen tilalle!

Liikkumispuolella on silläkin tapahtunut vapautumista ja rutiineista luopumista. Kerroinkin teille jo pääsiäisestä kertovassa tekstissäni siitä, kuinka onnistuin vihdoin luopumaan pakkolenkeilystäni. Nyt kun  tuosta muutoksen hetkestä on kulunut jokunen viikko, ei lenkille lähteminen, tai lähtemättömyys, ole enää mikään tahtojen taistelu, vaan pakon sijaan sen määrittelee ilma, vireystila, aika ja yksinkertaisesti halukkuus. Uusi rentous tuntuu jo luonnolliselta, eikä lenkki enää pyöri mielessä.

Myös muilta osin on kehoni ja mieleni alkanut rentoutua. Enää minun ei tarvitse touhuilla koko aikaa, vaan aikaa ja energiaa on myös arkipäivissäni niin opiskelle kuin rentoutumisellekin tv:n ja käsitöiden parissa, mieluiten auringon paisteessa tietysti. Kun sitten yllättävä isäni sairauden mukana tuoma sulkapallovuoron peruuntuminen ei enää saanut minua ahdistumaan, ja epäröimättä vaihdoin sauakävelylenkkini piknikiin Parhaan Ystäväni kanssa ja joogatuntini toisten Ystävieni tapaamiseen, tiesin tulleen pitkälle.

Energiani ja jaksamiseni on muutenkin noussut huimasti syömisen lisäämisen ja rentoutumisen sekä tietysti fyysisen kuntoni ja somaattisen vointini kehittymisen myötä. Voimani riirttävät taas aidosti nauttimaan koko päivän shoppailureissuista, pystyn pistämään isälleni kampoihin sulkapallokentällä, eivätkä voimani hiivu kävelylenkillä. Muistan kuinka vielä muutama kuukausi sitten valitin isälleni sitä, mahtavatko fyysiset, mutta ennen kaikkea psyykkiset voimani enää koskaan palautua. No, nyt saan jo huomata tuon kuntoutumisen lähteneen vauhdilla käyntiin.Tämä on tuonut vapautta, ja avannut uusia mahdollisuuksia liikkumiseen, puuhailuun ja tekemiseen mahdollisuuksina, ei enää pakkoina, vaan nimenomaan mahdollisuuksina. Mahdollisuuksina tehdä, tavata ihmisiä ja kokea. Mahdollisuuksina Elää.

Tyylini on sekin kokenut muutoksen. Jo suunnilleen vuosi sitten kerroin esiintyöntyvästä naiseudestani, ja kun nyt aikaa on kulunut ja painoa kertynyt lisää, on tyylini vaihtunut luonnollisesti enemmän ikäiselleni nuorelle naiselle sopivaksi, ja pienet ja lapsekkaat vaatteet ovat suosiolla menneet kiertoon. Ja mikä parasta: voin todella tuntea itseni kauniiksi, eikä luurankomaiseen olemiukseeni kertakaikkiaan ole enää minkäänlaita kaipuuta. Olen rehellisesti tyytyväisempi itseeni ja ulkonäköni, ja samalla painavampi, kuin vuosiin.

Kaikki tämä edistyminen tuntuu erittyisen hienolta peilaten sitä taustaa vasten, että olen ollut muutenkin nyt elämässä kovilla. Olen kokenut Suuren menetyksen, surrut ja olllut välillä myös fyysisten kipujen takia kovinkin tuskainen. Ja silti, kaiken tämän keskellä on tilaa löytynyt myös edistymiselle, ja olen porhaltanut eteenpäin kaikesta huolimatta. On ollut hyvä ja helpottava huomata, että sairaus ei ole saanut vaikeuksienkaan keskellä minusta ylivataa, enkä ole ottanut käsimyksistäni tekosyytä mennä eteenpäin. Sen sijaan olen löytänyt uusia, terveempiä keinoja käsitelle tunteitani ja kokemmaani, eikä syömättömys enää kuulu niihin. Ja siksi tiedänkin: enää ei ole suuntaa takaisin, sillä mitä tuleekaan eteeni, selviän siitä kyllä ilman anoreksiaa.

<3: Ida

Kokemusasiantuntijana -näkemyksiäni hyvästä hoidosta

Olin  jokin aikaa sitten yhdessä vanhempieni ja siskoni kanssa Hyksin syömishäiriöyksikössä "kokemusaiantuntijoina" kertomassa omaa tarinaani, sekä ennen kaikkea jakamassa kokemuksiani ja mielipiteitäni saamastani hoidosta syömishäiriön hoidon ammattilaisille ja hoitohenkilökunnalle. Päätin tässä välissä jakaa teidänkin kanssanne noita tilaisuudessa esiin tuomiamme ajatuksia siitä näkökulmasta, millaista on hyvä hoito syömishäiriön hoidossa ja mihin suuntaan sitä tulisi mielestäni kehittää, sekä samalla kertoa omista hoitokokemuksistani.

Hoitoa kaikille

Ensiarvoisen tärkeä on ensinnäkin se, että hoidon tulisi lähteä siitä olettanmuksesta, että potilas paranee. Tällöin hoitotahon ksysmykseksi nousee: miten voisimme toipumisessa potilasta parhaiten tukea. Asia kuulostaa ehkä itsestäänselvyydeltä mutta ei sitä käytännössä kuitenkaan valitettavasti aina ole. Tästä kertovat lukuisat surulliset tarinat siitä, kuinka paranemiseen ei oikeasti ole uskottu, ja myös itse olen kokenut tämän ja sen, kuinka hoidosta tulee lähinnä pelottelua ja tilanteen kauhistelua. Totuus kuitenkin on, että syömishäiriön paranemisennusten on hyvä, ja siitä oikeasti voi toipua milloin vain. Jokaisen tarina on omanlaisensa. Tämä tarkoittaa siis sitä, että toivottomia tapauksia ei ole, mutta yksi hoitomalli ei varmasti sovi kaikille. Jos sitten siis tuttu kaava ei sovikaan, tulisi lähteä pohtimaan uusia hoitovaihtoehtoja sen sijaan, että nostettaisiin kädet pystyyn.

Tämä toivon kautta lähtevä suhtautumistapa tarkoittaa myös pyrkimistä pois luokittelusta ja leimaamisesta. Liian usein leimaaminen esimerkiksi "toivottomaksi tapaukseksi" (jota siis syömsihäriötä sairastavien kohdalla ei oikeasti ole!), alkaa toteuttaa itseään, vähintäänkin mikäli se johtaa hoidon lopettamiseen, mutta myös esimerkiksi hoidon laatuun hoitajien suhtautumistavassa potilaaseen sekä potilaan omaan uskoon mahdollisuuksistaan toipua.

Hoidon sopimattomuus ei siis saisi kuitenkaan tarkoittaa sitä, että potilas jää kokonaan ilman hoitoa. Jokainen meistä tarvitsee muiden ihmisten tukea, ja vakavan sairauden kourissa entistä enemmän. Kukaan ei saisi jäädä yksin. Yksi pahimmista asioista, jota traumaattiseen pakkohoitooni liittyi olikin kokemani suuri yksinäisyyden tunne, tunne, että jäin ihan yksin sairauteni kanssa ilman, että minulle annettiin minkäänlaisia välineitä sitä vastaan. Ja tällöin  on pieni ihminen hyvin heikoilla. Uskallan nimittäin väittää, että kukaan vakavasti sairastunut ei pysty paranemaan tästä ihan yksin.

Toivoa ja uskoa itseen

Tätä kyvyttömyyttä selvitä yksin sairautensa kanssa ei saisi kuitenkaan sekoittaa alhaiseen motivaatioon. Väitänkin, että ainakaan pidempään sairastaneissa ei juuri ole ihmisiä, jotka eivät haluaisi parantua. Ainoastaan heitä, jotka eivät siihen vielä pysty, tai pikemminkin: eivät usko siihen pystyvänsä. Pystymisen tunteen lisääminen näenkin yhtenä hoidon tärkeimpänä tehtävänä, ja tähän liittyy ehdottomasti itseluotamuksen kasvattaminen, jota voidaan myös arjessa tukea esimerkiksi harrastusten kautta. Itse olen halunnut toipua koko sen ajan, kun olen tiedostanut olevani sairas, mutta usko omiin voimiin ja kykyihini taistella sairautta vastaan on ajoittain ollut olematon. Tämän vuoksi olen kerta toisensa jälkeen luovuttanut jo ennen toimeen ryhtymistä, tyytyen selitykseen "en pysty". Mutta ihminen pystyy ihmeellisiin tekoihin, kun vain uskoo itseensä, sen jos minkä olen saanut todistaa!

Sillä tosiasiahan on, että kuten totesin, etenkään syömishäiriön hoidossa toivottomia tapauksia ei oikeasti ole. Joskus toivoa on sairauden syvällä syövereissä kuitenkin hyvin vaikea nähdä, eikä ole ihme, että pitkään jatkuneessa sairaudessa usko ja toivo meinaavat potilaalta loppua. Tällöin on tärkeää, että jokaisella olisi joku, joka kantaisi toivoa silloin, kun itse ei jaksa. Oman toipumiseni ihan perusedellytyksiä on ollut se, että epätoivoisimmillakin hetkillä, isäni on aina jaksanut uskoa minuun ja toipumiseeni. Muistan ikuisesti hänen sanansa, kun hän heti sairaudestani kuultuaan sanoi minulle, ettei koskaan, koskaan tule antamaan periksi. Eikä hän ole niin tehnytkään. Ja vihdoin olen itsekin saanut nähdä toivon. Minulla siis tuo toivon kantaja on ollut isäni, jollakin muulla se voi olla esimerkiksi oma terapeutti, mutta tärkeintä on, että joku jaksaa sitä ylläpitää pimeinäkin hetkinä. Toivon ylläpitämisen näenkin hyvin tärkeänä voimavarana toipumisessa, ja tämä näkökulma tulisi korostua entistä enemmän myös hoidossa.

Yksilöllisestä kohtaamisesta sitoutumiseen

Vaikka toivottomia tapauksia ei siis olisikaan, kuten todettu,jokaisen sairaus on kuitenin erilainen, ja niin on myös paranemistarina. Tämän vuoksi hoidossa tulisi korostaa yhä enemmän yksilöllisyyttä. Syömishäiriön hoidon valmis sapluuna sopii varmasti useille etenkin lievempiä syömishäiriöitä sairastaville, mutta etenkin vaikeimmille tapauksille se ei  aina välttämättä riitä tai tehoa.  Itse en ole sopinut koskaan syömishäiriöyksikön valmiiseen malliin hoidosta ja paranemisesta. Hoitopolkuni, paranemistarinani on ollut hyvin erilainen, ja myös hoitoa on pitänyt mukauttaa ja sovittaa usein tarpeilleni sopivaksi. Ja kuitenkin, pääasia on, että olen nyt tässä, terveempänä ja vahvempana kuin koskaan ennen, ja edessä näkyy Elämä.

Yksilöllisyyttä korostettaessa tulisi muistaa, että vaikka paino ja sen kehitys on kyllä tärkeä mittari,  ei se ole ainoa sellainen. Hoidon ykilöllisessä suunnittelussa tulisikin huomioida, että paino ei suinkaan aina kulje käsikädessä paranemisen kanssa. Itselläni on kokemus tästä. Pakkohoitojaksoni aikana painoni nostettiin väkisin nopeasti lähelle normaalia. Hoidosta kotitutuessani olin kuitenkin henkisesti ehkä sairaampi kuin koskaan, ja niinpä tätä seurasi hurjin romahdukseni. Vasta kun henkinen puoleni ja oma motivaationi painon nostamisen suhteen olivat kunnossa, alkoi myös pysyvää tulosta syntyä.

Vaikka tästä asiasta voidaan olla myös montaa mieltä, ja on tutkimuksia, jotka puhuvat sen puolesta, että ennen terapiaa tulee korjata aliravitsemustila, uskallan myös väittää, että jonkinlaista henkistä tukea tulisi tarjota myös jo painonnostovaiheen aikana. Painon nostamisessa ollaan sairauteen liittyvien ydintunteiden ja -ajatusten kanssa tekemisessä, ja potilas tarvitsee apua näiden tunteiden ja ajatustensa käsittelyyn. Itse olen ollut siitä onnellisessa asemassa, että sain lopulta viimeisen hoitojaksoni aikana keskusteluapua jo ollessani alhaisessa painossa, ja uskallanpa väittää, että nämä korvaamattoman arvokkaat keskustelutuokiot ammattilaisen kanssa ovat olleet jopa välttämättömiä jaksaakseni jatkaa taistelua myös painon normalisoimiseksi näinkin ptikään ja ennen kaikkea sille, että tulokseni ovat olleet tällä kertaa pysyviä.

Hoidon onnistumisen kannalta lieneekin olennaista nimenomaan potilaan yksilöllisen tarpeen kohtaaminen. Ja tämän tarpeen tavoittaminen edellyttää luottamuksellista hoitosuhdetta. Jokaisella tulisi olla joku, jonka sairastava kokee luotettavaksi. Siis joku, joka on aina sairastavan puolella. Usein anoreksia sairautena on luonteeltaan sellainen, että syntyy helposti vastakainasettelua potilaan ja hoitotahon kesken, mikä ei luo oikeutusta paranemisen tukemiselle. Itselläni huonot kokemukset hoidosta veivät aikoinaan kaiken luottamuksen hoitoon, ja sen uudelleen rakentaminen kesti todella pitkään. Samalla meni pitkä aika, ennen kuin uskalsin ottaa hoitoa oikeasti uudelleen vastaan.

Kun luottamus hoitoon nimittäin on nollassa, on usein myös hoitoon sitoutuminen, jonka näen koko hoidon toimimisen ihan perusedellytyksenä, hyvin vaikeaa. Itse en pakkohoitoni aikoihin ollut yhtään sitoutunut hoitoon, itse siinä mukana, vaan vastustin sitä kaikin mahdollisin keinoin. Tuloksena oli, että olin hoidon vihdoin päättyessä henkisesti sairaampi kuin koskaan ja tuo hoitojakso oli jättänyt minuun sellaiset traumat, jotka pitkään jopa estivät toipumiseni käynnistymisen. Onneksi nyt kotihoidossa asia on ollut aivan päinvastoin, ja siten myös tulokset toipumistanki ajatellen ovat olleet hyviä, ja ennen kaikkea pysyviä.

Toimiva hoitosuhde vaatii siis aina luottamuksen rakentamista Nimenomaan luottamuksellisen suhteen pohjalta onkin mahdollista rakentaa hoitoa, joka perustuu yhteiseen sitoutumiseen ja yhteisiin sopimuksiin, joihin myös sairastava on sitoutunut. Ja tässä onkin koko minun toipumistarinani ydin. Nimittäin yhteisissä sopimuksissa, ja niihin sitoutumisessa. Kotihoito ei, eikä valitettavasti usein osastohoitokaan, voi koskaan täysin perustua valvomiselle, vahtimiselle ja kontrolloinnniselle, vaan potilaan oma motivoituminen ja sitoutuminen on tärkeää. Tämän edellytys kuitenkin on, että potilas luottaa hoitotahoonsa ja hoitoon, ja tuntee itse olevansa siinä aktiivisena toimijana mukana, itse parantamassa itseään.

Potilaan sitouttamiseen hoitoon liittyy myös itsemääräämisoikeus, joka on yksi ihmisen perustarpeista. Vaikka tuen tarpeen ollessa suuri potilas joutuukin luovuttamaan vastuuta esimerkiksi syömisensä riittävyydestä huolehtimisesta ulkopuoliselle tahoille, tulisi  samaalla pyrkiä myös säilyttämään potilaan omaa kontrollin tunnetta elämästään ja itsestään, tervein keinoin. Hoito ei saisi koskaan merkitä omanarvontunteen tai ihmisarvon menettämistä, kuten se minusta joskus pahimmillaan tuntui, ja jonka koin kaikista raskaimpana ja itsetunnolleni tuhoisimpana vaikutuksena pakkohoidossani. Myös sääntöjä sääntöjen vuoksi tulisi välttää, vaan sen sijaan tulisi keskittyä niihin, jotka aidosti ovat tarpeellisia ja välttämättömiä. Samalla kun kyky vastuunottamiseen kasvaa, tulisi myös hoidossa suuntautua kohti vapautta. Jokainen meistä tarvitsee tunteen elämänhallinnasta ja haluaa tulla kuulluksi ja arvostetuksi, niin myös anoreksiapotilas.
 

Lempeä kannustus

Toivon lisäksi hoidossa tulisi korostua lempeys ja poitiivisuus. Osastolla, jossa vastentahtoinen hoitoni toteutettiin, oli peritaate, että koska sairaus on kova, myös sitä tulee hoitaa kovin keinoin. No, minulla tämä ei toiminut alkuunkaan. Itse ajattelenkin, että mitä ankarampi on sairaus, sitä enemmän potilas tarvitsee vastapainosi lempeyttä ja hellyyttä. Sairaus on itsesään ihan tarpeeksi syyllistävä ja ahdistava, ja näiden lisääminen hoidon kautta ei ainakaan tue paranemista. Ase negatiivisuutta vastaan on usein positiivisuus. Pahaa vastaan toimii siis usein paremmin hyvä kuin paha.

Painostuksen ja stressin alla ei usein myöskään synny parasta lopputuosta, tässäkään asiassa. Toipuminen vaati, ainakin minun tapaukessani, tietynlasien "toipumisrauhan". Jos kaikki energia menee hoidosta, sen tavoitteista ja niiden saavuttamisesta tai saavuttamattomuudesta stressaamisen, ei energiaa, aikaa ja tilaa riitä siihen kaikkein tärkeimpään, eli toipumiseen. Myös minun hoidossani vei kohtuuttomasti aikaa ja tilaa pitkään hoidon loppumisen pelko ja sen murehtiminen. Tämä ei kuitenkaan tietystikään sulje pois sitä, että hoidon tehtävä on myös rohkaista ja kannustaa eteenpäin.

Jotta kannutus olisi mahdollista toteuttaa mahdollisimman kattavasti, tulisi hoidon laajeta koskettamaan myös potilaan muuta tukiverkosto. Hoidon tulisikin mielestäni koskea ennen kaikkea nykyistä enemmän koskea koko perhettä. Vaikka potilas kävisi millaisessa hoidossa, eivät yksittäiset käynnit esimerkiksi polilinikalla voi koskaan korvata läheisten tukea. Etenkin kun yleensä on kyse nuorista, tai vähintäänkin sellaisista, jotka eivät täysin pysty itsestään omin voimin huolehtimaan, on sairastunut enimmäkseen kuitenkin usein läheisten harteilla. Potilasta ja tämän hoitoa ei voi irroittaa irralliseksi saarekkeeksi ympäristöstään. Sanotaan, että syömishäiriöön sairastuu usein koko perhe. Ja tällöin myös läheiset tarvitsevat tietoa ja tukea sairastavan tukemiseen ja ennen kaikkea omaan jaksamiseensa. Ehdottomasti parasta antia, mitä itse olen syömishäiriöyksiköstä saanut, ovatkin olleet tiiviit ja pitkään jatkuneet perhetapaamisemme. Ilman niitä en olisi jaksanut minä, mutta eivät olisi jaksaneet vanhempanikaan.

Kohti Elämää

Syömishäriöstä toipuminen tulisi nähdä myös aina Elämään suuntautumisena, sillä toipuminen edellyttää aina tietynlasita Elämään tarttumista. Tämän takia esimeriksi kokemani lähes vuoden pituinen eristämiseni pakkohoitoni aikoihin pieneen huoneeseen ei ainakaan tukenut tätä tavoitetta. Sen sijaan kotihoitoni, jossa olen itseäni ja omia voimiani kuunnellen kuntoutumiseni edetessä yhä enemmän ja enemmän sosallistunut normaaliin ja tavalliseen Elämään, on synnyttänyt minussa Elämän nälkää ja halua pyristellä itseni sairauden kaheista vapaiksi. Tämän Elämässä kiinnipysymisen tärkeyden ovat selvästi ymmärtäneet myös päättävät tahot syömishäiriöyksikössä, sillä hoito on siirtynyt yhä enemmän avohoitopainotteiseksi ja esimerkiksi osastojaksojen pituudet ovat lyhentyneet huomattavasti verrattuna vaikkapa siihen, kun minä olin ensimmäistä kertaa vuosia sitten osastohoidossa.

Ja tämä Elämän on lopulta mahdollista täyttää se tyhjiö, jonka sairaudesta luopuminen tuo mukanaan. Kun nimittäin sairauden kontrolli, ja koko sairas "maailma", joka anoreksiasta, sen rituaaleista ja esimerkiksi valheellisesta turvallisuuden tunteesta muodostuu, yritetään viedä pois tai potilaan näkökulmasta katsottuna siitä yritetään päästää irti, on olo usein tyhjä. Eikä ihme, onhan tämä maailma kattanut sairaimmillaan usein koko elämän, ja myöhemmin muodostanut myös minäkuvan. Tällöin jo pelkkä ajatus tulevaisuudesta ilman sitä saattaa tuntua pelottavalta, tai ainakin ahdistavalta.

Sanotaan, että kun suljetaan yski ikkuna, aukeaa toisaalla toinen. Tämä tarkoittaa myös sitä, että luopuessaan jostakin, ihminen tarvitsee jotakin muuta tilalle. Tätä "muuta" voivat tarjota niin keskusteluapu, jossa mietitään muun muassa mtiä sairaus on palvellut, ja miten voisii löytää esimerkiksi vaithoehtoisia keinoja käsitellä tunteitaan, myös yhtälailla tavalliseen elämään kuulvuat pienet hyvät hetket, pienet Elämän säteet, joista saa voimaa ja motivaatiota ja uskoa siihen, että on oikeasti tavoittelemassa jotakin parempaa.

Itse tunsin putoavani täysin tyhjän päälle pakkohoidossa, kun  minulta riistettiin väkisin anoreksian keinoni, mutta ei tarjottu mitään tilalle. Jäin yksin sairauteni kanssa, ja sen mahti pääsäni vain kasvoi. Sen sijaan nyt olen pikkuhiljaa, mistä saan kiittää ystäviäni ja ennen kaikkea Rakasta siskoani, yhä enemmän ja enemmän oikeaan Elämään kuuluvia asioita, sekä keskustelun hoitajan ja terapeuttien kanssa löytänyt vaihtoehtoisia selviytymiskeinoja. Nyt näen ne ovet ja ikkunat, jotka yhden sulkeutuessa avautuvat.

Tällaisia ajatuksia on siis minulla karttunut hoidossa vuosien varrella. Haluan kuitenkin korostaa, että nämä ovat tosiaankin mielipiteitä, jotka perustuvat omiin kokemuksiini siitä, minkä olen kokenut hyödylliseksi, ja millainen hoito taas on ajanut minua ihan väärään suuntaan, ei siis millään muotoa absoluuttisia totuuksia tai tietoa. Omanlaiseni kokemuksellinen asiantuntemus lienee kuitenkin karttunut minulla vuosien ajan mukana erilaista, eri paikoissa ja erimuodoissa hoitoa anoreksiaan saaneena. Vaikka kokemus onkin eri asia kuin tieto tai fakta, on se aina omalla tavallaan arvokas, eikä sen merkitystä voi sammuttaa tai mitätöidä mikään tosiasia. Olen iloinen siitä, että omalta kohdaltani sain jakaa kokemuksiani, ja ainakin herättelin selvästi hoitohenkilökunnankin ajatuksia, jos en suoranaisesti vaikuttanut kenenkään toipumistarinaan.

<3: Ida