Ravitsemusta ja inspiraatiota

Tiedättekö mitä, olen taas löytänyt yhden uuden kiinnostavan ja innostavan jutun elämääni! :) Ilmoittauduin viime viikolla avoimeen yliopistoon, jossa suoritan siis Helsingin yliopiston ravitsemustieteen opintoja. Avoimessa kurssit on järjestetty niin, että pystyn suorittamaan ne etänä ja töiden ohella.

Joku minulta kysyikin, että kuinka jaksan opiskella vielä töiden ohella. En ehkä omaa alaani jaksaisikaan nyt, tarvitsen myös siitä taukoa. Mutta kun ala on niin erilainen kuin se mitä päivätyökseen tekee ja vielä sellainen, josta on aidosti itse kiinnostunut, niin uskon sen päinvastoin antavan lisää energiaa ja hyvää vastapainoa nykyiselle erilaiselle, melko fyysiselle ja vastuulliselle työlleni.

Joku, ainakin varmaan paras Ystäväni, muistaa, että ravitsemus ja hyvinvointi on kiinnostanut jo lukioiässä. Vasta toivuttuani täysin syömishäiriöstä, voin varmuudella sanoa, että kiinnostus on todella aitoa ja itsestäni lähtevää. Kiinnostuminen hyvinvoinnista ja tiedon hankkiminen oli tärkeä osa toipumistani. Minusta hienoa ravitsemuksessa on nimenomaan se, että pystymme itse vaikuttamaan omaan hyvinvointiimme, jaksamiseemme ja terveyteemme. Emme tosin kaikilta osin, mutta haluan tietää lisää siitä, miten voimme.

Kuten moni ehkä arvaakin, on itsellä myös haaveena tukea syömisongelmien kanssa kamppailevia, ja olin kiitollinen kun syömishäiriöliitosta otettiin minuun yhteyttä. Itselle kuitenkin pelkästään oman tarinan jakaminen, puhumattakaan neuvojen antaminen pelkästään oman, yhden, kokemuksen perusteella tuntuu pidemmän päälle aika hatarlta. Ystävänä toki, mutta ei auttajana. Vaikka sekin voi vertaistukimielessä olla todella arvokasta, kaipaan rinnalle myös oikeaa tutkimustietoa. Minulla on nykyisen tutkintoni kautta jo paljon tietoa uusien toimintatapojen ja käyttäytymismallien oppimisesta ja motivoimisesta. Uskon, että se on hyvä tuki ravitsemukseen liittyvä tiedolle ja haaveilleni liittyen siihen.

Kun sain idean syksyllä hyvinvoinnin alan opiskeluista ja lainasin kirjastosta alan kirjoja, selvitin toki vaihtoehtoja myös erilaisista opistojen tarjoamista vaihtoehdoista, pt, ravintovalmentaja yms. Näissä on varmasti hyviä vaihtoehtoja, mutta kun en niistä tarkemmin tiedä, on itselle yliopisto-opinnot laadukkaamman opetuksen ja varmasti luotettaviin tutkimuksiin perustuvan tiedon tae. Lisäksi yliopiston kurssien suorittaminen tarjoaa paremmat mahdollisuudet jatko-opiskeluihin. Olen harkinnut jatkavani esimerkiksi terveystieteiden maisteriksi. Tällä hetkellä olen kuitenkin tyytyväinen nykyisessä ammatissani, ja opiskelu on minulle ennemminkin harrastus.

Itselle uuden oppiminen on aina ollut elämän hienoimpia juttuja, siinä olikin yksi syy, miksi alnperin lähdin opettajaksi opiskelemaan. Minut tuntevat tietävät, että pidin koulunkäynnistä ja itseä kiinnostavien asioiden opiskelusta. Minulla on voimakas tahto kehittää itseäni ja laajentaa osaamistani. Oikeastaan olen nyt pelkästään hektisessä työelämässä ollessani vähän kaivannutkin lisää lukemista ja pohdiskelua. Toivon, että nyt opintojeni myötä maltan lukemiselle myös arjestani enemmän varata aikaa.

Inspiroitunein terkuin,
<3: Ida

Kuvat pixbay.com

5+1 toteutunutta unelmaani

Olethan muistanut unelmoida tänäänkin? Olethan iloinnut niistä haaveista, jotka ovat jo toteutuneet?

Kerron teille nyt minun muutaman toteutuneen unelmani. Monet niistä liittyvät jollakin tavalla toipumiseeni syömishäiriöstä -se oli esteenä niiden kaikkien toteutumiselle. Kun parannuin, pääsin aloittamaan unelmieni toteuttamista yksi toisensa jälkeen. Mikään unelmistani ei kuitenkaan tullut ilmaiseksi taikka automaattisesti parantumisen myötä. Ne tarvitsivat rinnalleen rohkeutta tarttua elämän tuomiin mahdollisuuksiin, myönteistä asennetta ja uskoa itseen ja elämään. Sekä sopivasti onnen kantamoista ja useat paljon myös työtä ja määrätietoisuutta.

1. Lastentarhanopettajuus

Varmaan kaikki minut tuntevat tietävät, että olen halunnut opettajaksi pikkutytöstä asti. Minulle opiskelupaikan saaminen yliopistosta kymmenen vuotta sitten oli yksi elämäni tärkeimmistä jutuista. Siitä matka unelma-ammattiini oli kuitenkin vielä paljon pidempi kuin ajattelin. Ilman sitä intohimoa, jota tunsin tulevaa opettajuuttani kohtaan, en olisi koskaan valmistunut, enkä ehkä löytänyt motivaatiota parantumiseenkaan. Opiskelin sairaalasta, sairaalakierteetä palasin yliopistoon ja tein 100 sivuisen päättötyöni yksin kotona.
Kun sitten valmistuin, ajattelin, etten jaksaisi tehdä tätä työtä. Niin taisi uskoa aika moni muukin, minulle kun lääkärikin sen totesi. Sen, etten kestäisi työn tuomaa stressiä, vastuuta, paineita, rikkinäisyyttä. Mutta voin nyt puolentoista vuoden työkökemuksen jälkeen todeta, että olen jaksanut, pärjännyt ja parempaa -olen nauttinut.
En tiedä, haluanko tehdä tätä loppuelämäni, mutta se ei huolestuta. Olen onnellinen siitä, että jaksoin määrätietoisesti kulkea kohti tavoitettani -ja saavutin sen. Loin hyvän pohjan tulevaisuudelle ja omalle itsetunnolleni.
Tärkeintä minulle nyt on, että minun on joka aamu hyvä mennä töihin -ja joka päivä siellä on kivaa. Tässä kohtaa on hyvä näin, ja ajallaan tästä on hyvä jatkaa. Tai sitten kehittää itseään opettajana, matkalla, jossa ei koskaan ole valmis.

2. Itsenäistyminen

Itsenäisyys, oma tila ja vapaus ovat olleet minulle aina tosi tärkeitä asioita, ja olen pyrkinyt niihin varhain. Silti niiden saavuttaminen kesti kohdallani tosi pitkään. Muutin kotoa pois ensimmäisen kerran ollessani vain 17 -vuotias, mutta siitä kului vielä 8 vuotta ennen kuin voin sanoa pärjänneeni omillani.
Sairauteni vei täysin kykyni pitää huolta itsestäni. Tunsin siitä syyllisyyttä, ja tarvitsevuus muista oli iso kolhu itsetunnolleni. Asiaa ei auttanut se, että myös hoitoalan ammattilaiset kritisoivat riippuvuuttani vanhemmistani.
Lopulta perheeni täydellinen tuki oli tärkeimpiä asioita paranemisessani. Tervehdyttyäni itsenäistyminen, itsestä huolehtiminen, omien asoiden hoitaminen, itsenäiset päätökset ja omilleen muuttaminen tulivat luontevasti. Nyt tunnen olevani aikuinen, itsenäinen ja varsin pärjäävä ja vahva yksilö. Ja olen ylpeä siitä.
Enää en häpeä sitä, että olen saanut tukea läheisiltäni, kun on ollut vaikeaa. Tunnen kiitollisuutta ja ylpeyttä siitä, että minulla on sellainen perhe. Yhdessä selviäminen on lähentänyt meitä, ja vaikka en tarvitse heitä enää samallla tavalla, on perhe ihan yhtä tärkeä yhä. Toivon, että myös itse osaan olla läheisteni tukena, kun he sitä tarvitsevat.

 

3. Liikunnan ilo

Olen ollut liikkuva lapsi ja liikkuva nuori, joka käveli mielellään joka paikkaan ja heittäytyi kokeilemaan kehollaan erilaisia temppuja ja lajejakin. Mutta omaa lajia ei tuntunut harrastukseksi löytyvän, ja koulussa liikunta tuntui suoritukselta.
Kun sairastuin, muuttui liikunta päivittäiseksi pakoksi, jossa vein kerta toisensa jälkeen itseni äärirajoille niin henkisesti kuin fyysisestikin. En tuolloin olisi ikinä voinut kuvitellakaan, että juuri liikunnasta on nyt muodostunut minulle yksi arjen tärkeimmistä voimavaroista. Olen oppinut tasapainottamaan liikunnan osaksi arkeani niin, että se tuo minulle hyvää oloa eikä syö energiaani.
Treenatessa koen onnistumisen tunteita ja rentoudun. Kerta toisensa jälkeen pääsen siinä hämmästelemään voimiani, jotka heijastuvaat nyt jaksamisena arjessa.

 

4. Elämysten matka

Vuosia elämäni oli hyvin rutinoitunutta, lukittuakin. Elämä pyöri pienissä piireissä ja uusia kokemuksia tuli vain vähän. Sairastaessa ja myös toipuessa söin kotona tiettyihin aikoihin tietyt ateriat, välissä kävin kävelyllä ja tein kotitöitä.
Kun näin, miten muu perhe lähti matkoille, kun (harvoin) tapasin ystäviä ja kuulin heidän seikkailustaan -iski ikävä, kaipuu, ulkopuolisuuden tunne. Siksi suljin sen mieluummin pois ja keskityin omiin kuvioihini. Samalla toivoin, että se kaikki kuuluisi vielä joskus itsellenikin.
Kun voimani lisääntyivät, halusin kokea ja elää. Ensin pienien shoppailu- ja museoreissujen muodossa. Ja sitten enemmän.
Tärkein huipentuma oli meidän Lontoon-reissu. Olin parantunut täysin, nautin koko reissusta, ruoasta ja sen tuomista kaikista uusista kokemuksista. Huomasin olevani vapaa, huomasin, ettei mitää taisteluita tarvinnut enää käydä, vaan pystyin vain elämään. Se oli sellainen ensimmäinen: elän elämäni parasta aikaa -elämys, ja tuo tunne on jatkanut matkallani nyt kohta vuoden.
Olen edelleen iloinen siitä, että osaan nauttia myös niistä pienistä iloisista hetkistä, kahvittelusta tai kirpparikierroksesta ystävän kanssa vaikkapa. Ja ylpeä siitä, että etsin arkeeni ja elämääni koko ajan uusia kokemuksia ja haluan oppia.

 

5. Muista huolenpitäminen

Isovanhempani olivat tärkeimpiä tukijoitani topimumisessani ja aina mulle tärkeitä. Kun mummoni kuoli, parantumisen oli vielä kesken. Tunsin syvää surua paitsi ennen kaikkea hänen poismenostaan ja menetyksestään, myös siitä, ette hän ehtinyt nähdä toipumistani.
Päätin, että pappani saisi sen kokea, kuinka saan voimani ja elämäniloni takaisin. Tiedän, että mummolle mös kaikista tärkein asia oli, että papasta pidetään huolta. Pappani luona vierailen melkein joka viikonloppu kylmälaukkuun valmiiksi pakatut ateriat mukanani, iltaisin toivotan hyvää yötä ja teen parhaani. Pappani on joskus minulle lapsena todennut, että teot osoittavat, kuinka paljon rakastaa toista. Niitä arjen pieniä hyviä tekoja yritän antaa läheisilleni -ja ne tekevät minut onnelliseksi. Kun käyn papallani, näen, kuinka pappani on ylpeä ja onnellinen minusta -ja joka kerta opin ja imen itseeni hänen positiivista, periksiantamatonta elämänasennettaan.

+ <3

Ehkä jo ala-asteen koulukiusaamisajoista lähtien jossakin syvällä sisälläni on ollut tunne siitä, ettei kukaan voisi minusta oikeasti tykätä. Sairaus pitkitti tietysti myös näiden asioiden kokemista ja kokeilemista elämässäni.
Nyt, kun olen itse ollut valmis toisen kanssa elämääni jakamaan, olen löytänyt hyvän ihmisen, jonka kanssa on mukava viettää aikaa. Se, mihin tämä vie, löytyykö elämän rakkaus tästä tai muualta, näyttää aika. Mutta tunnetta siitä, kuinka viehättävä ihminen olen, ei enää mikään mikään vie pois. 

 

Usein kuulee sanottavan, että vaikeudet kasvattavat ihmistä. Minä uskon, että niistä selviäminen ja pitkäaikaisten unelmien saavuttaminen opettaa paljon enemmän -kun annat niiden opettaa. 

Minulle unelmointi on elämän kinuski ja kaneli. Joka päivä asetan ja tavoittelen pieniä elämän tavoitteita arjessani. Uppoudun usein haaveilemaan ja rakentelemaan pilvilinnoja, ne antavat voimia.
Uskon, että elämässäni on vielä monta toteutumistaan odottavaa unelmaa.

<3: Ida

Kuvat pixbay.com

Ei aina tarvitse olla tehokas

Mä olen tosi suorituskeskeinen ihminen, aina ollut. En ole siitä piirteestä ylpeä, mutta sen kanssa mun on täytynyt oppia elämään. Mä saan hyvää oloa, kun saan asioita aikaiseksi, mieluiten jossakin näkyvässä muodossa. Esimerkiksi kun töissä tulostan sen valmiin dokumentin, koti on siivottu, blogitekstin julkaistu tai käsityö valmis. Kun mä salilla pystyn nostamaan, jaksan vielä yhden.

Joskus tehokkuus ohjasi koko elämääni siinä määrin, että se teki minusta itsekeskeisen ja tavattoman tehottoman. Kadotin siinä juoksussa itseni pitkäksi aikaa. 

Myönnän kuitenkin myös hyötyväni siitä, ettei mun tarvitse patistella itseäni hommiin päivän ainoalla tauolla, töiden jälkeen salille tai viikonloppuisin siivouksen pariin. Ja ehkä myös työkaverini ja läheiseni, piirteeseeni kun liittyy myös tarve olla avuksi ja hyödyksi muille. Mutta jotta mä pystyn päivästä ja vuodesta toiseen, tarvitsen myös niitä hetkiä, kun mun ei tarvitse mitään.

Uudet treenivaatteet!:)

Kattilallinen kanakeittoa, nam!

 Mulle on kehittynyt nyt alkuvuodesta uusi tapa, kun tulen kotiin. Kun olen saanut tavarat paikoilleen ja ruokaa massuun (joskus jo ennen näitä), heittäydyn sohvalle pötköttelemään hetkeksi tekemättä mitään. Annan ajatusten virrata, joskus selailen blogeja tai naistenlehteä, joskus hörpin teetä tai kuuntelen radiota. En sen kummemmin näitä hetkiä etukäteen suunnittele.

En vilkuile kelloa (jos ei ole pakko), koska en halua painostaa itseäni edes lopettamaan. Joskus sohvalla menee 10 minuuttia joskus melkein tunti. Jossakin vaiheessa tulee sellainen olo, että nyt voisin taas nousta. Ja ryhdyn illan askareisin, lähden menoihini tai siirryn mielekkäiden harrastusteni pariin kotona.

Papan synttäreillä

Huomaan, että tosta hetkestä on tullut mulle tosi tärkeä. Silloin pysähdyn, nollaan päivän ja siirryn vapaalle. Rentoudun. Rentoutuminen ei aina tarkoita sitä, että ei ajattelisi mitään. Joskus se on omiin ajatuksiinsa syventymistä. Jos ajatukset vilistää tai kiertää kehää, en sulje niitäkään pois. Annan niidenkin tulla, ja sitten päästän ne pois.

Tehokkuus on nyky-yhteiskunnassa hirveän (yli)arvostettu piirre. Musta on hienoa, että pystyn joka päivä aidosti olemaan itseni ja omien ajatusteni kanssa. Se kertoo mulle, että niissä ei ole enää mitään, mitä en osaisi käsitellä tai pelkäisin. Että osaan vielä ajatella, en vain tehdä. Että minua ja elämääni ohjaan minä itse, enkä ole vain mikään kauko-ohjattava lelu tämän maailman vaatimusten edessä. Osaan sanoa myös niille Stop. Se tuo mulle hallinnan tunteen. 

Liika stressi on tuhoisaa, keholle ja mielelle. Mutta sekin kuuluu elämään. Rinnalle jokainen tarvitsee stressinhallintakienoja, mutta myös täysin paineettomia hetkiä. Mikä on sun stressivapaa oleiluhetkesi?

<3: Ida

Onko oltava itsekäs?

Ollaanko me nykyihmiset oikeasti tosi itsekeskeisiä? Täytyykö meidän olla?

Työssäni painopisteenä pienten lasten kasvatuksessa on aina painotettu sosiaalisten taitojen ja toisten ihmisten kanssa tarvittavien taitojen harjoittelua. Kun vielä joitakin vuosia sitten puhuttiin lelujen jakamisesta ja anteeksipyytämisestä, nyt jo pieniltä lapsilta odotetaan osallisuutta, mielipiteensä perustelua ja kykyä pitää omia puoliaan. Suomalaisen kultuurin erityispiirre on lapsen itsenäisyyden arvostaminen, ja omatoimisuuden opetteluun tähdätään jo varhain.

Pienten lasten kasvatuksessa korostuvat arvot heijastavat tietenkin niitä arvoja ja vaatimuksia, joita yhteiskunta asettaa. Siksihän lapsia kasvatamme, tulevaa yhteiskuntaa ja siinä pärjäämistä varten. Enää ei tarvitse huolehtia yhteisestä hyvästä, kuten isänmaanpuolustuksesta (onneksi armeijan voi välttää), yhteisistä peltotöistä (mitä väliä on yhteisten tilojen siisteydellä) tai koko kylän lapsista (onneksi on sossun numero). Nyt tärkeää on löytää itsensä, olla onnellinen ja hyvinvoiva, kehittää ja kouluttaa itseään ja menestyä, eli olla parempi kuin muut.

Pärjätäkseen täytyy osata tuoda esille omaa erinomaisuuttaan ja omia tarpeitaan. Hoitoa saa se, joka valittaa eniten, yhteiskunnan rahoja se, joka osaa niitä vaatia, ja työpaikan se, joka osaa parhaiten "markkinoida" itseään.

Hyvinvointiyhteiskuntamme on rakentunut sen arvomaailman pohjalle, että pidämme yhdessä huolta toisistamme. Nyt systeemin ongelmaksi on muodostunut tämän systeemin väärinkäyttäjät. Ei ole kyse enää yhteisestä hyödystä, vaan siitä, miten minä hyödyn, miten hyötyä jaetaan, kenelle kuuluu eniten ja keneltä leikataan. Kun isovanhempani olisivat nähneet verorahoilla elämisen tietynlaisena alistumisena, nöyrtymisenä, nyt pohditaan, kannattaako mennä töihin. Ei kannata? Niin, mitataanko työn kannattavuus ja arvo vain sillä, miten saan itselleni rahan helpoimmin.

Käsite "vapaa-aika" oli isovanhemmillemme, ja on monessa yhteiskunnassa yhä, melko vieras käsite. Meille tuosta vapaa-ajasta, on tullut suuri ihanne. Suomalaisilla on ehkä maailman eniten harrastuksia, tarkimmat säädökset työajoista ja ylitöistä. Silti vapaa-ajan puute puhututtaa, kun on niin kiire. Töissä käydään, perhe hoidetaan, mutta vapaa-aika on elämistä. Onko "eläminen" todella vain kaikki se täysin vapaaehtoinen ja kiva? Vai voisiko se olla myös kohtaamisia historiamme ja sukupolvien kanssa, voisiko se olla osallisuutta yhteiskuntaan ja muille antamista, voisiko se olla myös sitä kiirettä ja niitä huolia, koko elämän tunteidenkirjo?

Nyt vapaa-ajan kiinnostuksenkohteet liittyvät usein omasta hyvinvoinnista ja itsestä huolehtimiseen. Vielä kymmenisen vuotta sitten nuori Ida etsi harrastusta, koska halusi tavata ihmisiä. Oli tärkeää kuulua jengiin, joukkueeseen tai tanssiryhmään. Nyt tilalla on treenaus kuulokkeet korvilla.

Myös monelle muulle itsestä huolehtimisesta on tullut elämäntapa. Onko se yhä tervettä itsensä rakastamista, jotta pystyttäisiin pidempään työkykyisenä ja jaksettaisiin huolehtia läheisistä, vai onko fitness ja terveellisiin elämäntapoihin keskittyminen antanut luvan elää hyvin itsekeskeisesti oman navan ympärillä? Viimeksi, kun tapasin työssäni maahanmuuttajaperheen, jonka pieni tytär oli sairastunut saastuneesta vedestä, mietin, kuinka onnellinen olenkaan, kun voin viettää lihatonta lokakuuta, vältellä gluteenia tai syynätä vehnää leipäpaketista.

Vaikka meillä on enemmän mahdollisuuksia, aikaa, ja moraalinen lupa keskittyä itsestämme huolehtimiseen, meitä väsyttää, stressaa ja masentaa. Mielenterveysongelmat ja päihdeongelmat ja muut vaikeudet pitää itsestämme huolta lisääntyät.

Onko niin, että ne, jotka eivät osaakaan pitää itsestään huolta yhteiskunnan vaatimalla tavalla, putoavat kelkasta? Vai huomataanko tässä yksilön hyvinvointiin keskittyneessä maailmassa tällaiset ongelmat paremmin? Vai voisiko olla, että me yhä tarvitsemme toinen toisiamme myös voidaksemme itse hyvin, niin antavina kuin saavina osapuolina?

En tiedä. Mietin vain, kuinka se lelu usein ei olekaan enää niin ihmeellinen, kun sen saa itselleen kokonaan. Ja kuinka nauru tarttuu, kun saa toisen nauramaan.

Terveisin itsekäs kukkahattutäti.