Ateriasuunnitelma isommaksi -ahdistuksesta voittajaksi!

Tänään ymmärsin jälleen olevani tilanteessa, jossa lisäykset ateriasuunnitelmaani ovat tarpeen. Silti niistä päättäminen ja ajatus suuremmasta ruokamäärästä tuntui ahdistavalta ja herätti monenlaisia (sairaita) ajatuksia ja pelonsekaisia tunteita. Terveen ihmisen näkökulmasta lienee selvää, että jos tavoitteena on painon nousu, edellyttää se syömisen lisäämistä, jos tavoitetta ei saavuta. Syömishäiriötä sairastava taas yrittää välttää tätä viimeiseen asti ja pelkää ruokamäärän nostamista. Seuraavassa yritän hieman selventää sitä, miksi ruokamäärien kasvattaminen on sairastavalle vaativaa, millaisia tunteita se herättää ja ennen kaikkea mitä se vaatii ja miten se kuitenkin on mahdollista.

Ensinnäkin muutosten tekeminen ruokavalioon on sairastavalle vaikeaa, sillä tutussa ja vanhassa pysyminen tuntuu turvallisemmalta. Muutokset ovat yleensäkin ihmiselle vaikeita, mutta sairastavalle tutut, sairaatkin, rutiinit ja käyttäytymismallit luovat järjestystä kaaokseen ja turvallisuuden tunnetta sairauden aiheuttavien pelkojen keskelle. Pitkään sairastavalle sairaista kuvioista ja liian vähäisestä syömisestä on siis muodostunut tapa tai rutiini, josta poikkeaminen aiheuttaa ahdistusta. Syömisen lisääminen edustaa hyppyä tuntemattomaan, ja on sairastavan päässä yhtä suuri riski kuin terveelle ihmiselle jokin suuri elämän muutos, jonka vaikutuksia ei voi tietää etukäteen.

Anoreksiaa sairastavan pelot mahdollisista seurauksista koskevat ennen kaikkea lihomista tai painon nousua. Anoreksiaa sairastavan suurin pelko on painon hallitsematon nousu. Ja hän kuvittelee, että pienikin syömisen lisäys johtaa painon räjähtämiseen, joka jatkuu loputtomiin. Tämän vuoksi hän pyrkii aina syömään ikään kuin varmuuden vuoksi liian vähän, jotta paino ei vain nousen liikaa tai liian nopeasti. Pelkoa painon noususta ymmärtää paremmin, kun ymmärtää, mitä kaikkea siihen sisältyy. Painon nousuun liittyvästä ahdistuksesta olen kirjoittanut aikaisemminkin.Sairastavia haluan kuitenkin muistuttaa siitä, että pelko painon hallitsemattomasta noususta on usein perusteeton. Elimistömme on siitä fiksu, että se kiihdyttää aineenvaihduntaa ja täten kulutusta, kun uskaltaa syödä hieman enemmän. Lihominen edellyttää jatkuvaa yli tarpeidensa syömistä ja sen jatkuvaa lisäämistä.

Painon noustessa ja syömistä lisäämällä anoreksiaa sairastava joutuu kohtaamaan monia tunteita, jotka on piilottanut oireilunsa taakse. Kun syö liian vähän, elää ikään kuin sumussa eikä jaksa pohtia sairauden taustalla olevia tekijöitä tai tuntea oikeastaan mitään. Kun sitten syöminen normalisoituu, puskevat monet negatiivisetkin tunteet esiin. Lisäksi hiilihydraattien puute aiheutta elimistöön ketoositilan, jolloin sairastava saattaa tuntea itsensä ylienergiseksi. Kun sitten tästä tilasta päästään yli, voi olo olla jopa masentunut.

Ylienergisen olonsa lisäksi anoreksiaa sairastava pyrkii liian vähäisellä syömisellä vaalimaan nälän tunnetta. Jos nälkä ei ehdi tulla ennen seuraavaa ateriaa, anoreksiaa sairastavan on vaikea antaa itselleen lupaa syödä. Tällöin syömishäiriöön sairastuneen mielessä nälän tunne on saanut positiivisen latauksen ja vain sen turvin hän pystyy antamaan itselleen oikeutuksen syödä. Voin kuitenkin vakuuttaa, että elimistö tottuu suurempaan ruokamäärään, ja nälän tunne ehtii tulla ennen seuraavaa ateriaa kuten ennenkin. Itse asiassa nälän tunne usein lisääntyy, kun keho saa ravintoa ja alkaa toiveikkaana täyttää elimistön tarpeita. Aliravittuna keho on nimittäin ikään kuin jatkuvassa hälytystilassa, eivätkä nälkäsignaalit useinkaan toimi normaalisti. Tämä voi tarkoittaa sitä, että sairastavalla on jatkuvasti nälkä, tai yhtälailla sitä, että nälän tunne katoaa kokonaan, kun siihen ei vastata. Joka tapauksessa nälän tunteen normalisoimiseen ainoa tie on riittävä täsmäsyöminen.

Toisaalta sairastava haluaa vaalia nälän tunnetta ja pahaa oloaan, joka liian vähäisestä syömisestä johtuu, koska hän ajattelee, ettei ansaitse parempaa oloa. Tämä liittyy itsestä huolehtimisen vaikeuteen ja pyrkimykseen rankaista itseään ja kertoo jälleen heikosta itsetunnosta. Heikon itsetunnon vuoksi sairastava myös uskoo, että ei ole ansainnut ruokaa, ja määrittelee nälän tunteesta riippumatta usein etukäteen, minkä määrän on ruokaa ansainnut ja hilaa tuota rajaa jatkuvasti alemmaksi. Tällöin itselle määriteltyjen rajojen ylittäminen tuntuu väärältä ja aiheuttaa syyllisyyttä.

Syömisen lisäämiseen liittyy myös pelko kontrollin menettämisestä. Kontrolloimalla painoaan ja syömistään sairastava tuntuu, että hän hallitsee myös elämäänsä. Syömisen suhteen moni syömishäiriöinen tuntuu ajattelevan niinkin mustavalkoisesti, että jos hän hellittää hiukan kontrollia syömisistä, hän menettää kontrollin kokonaan. Haluan kuitenkin muistuttaa, että jos kontrollin menettämisellä tarkoitetaan liian paljoa syömistä, on ahmimimisriski huomattavasti suurempi silloin, kun syö jatkuvasti liian vähän kuin jos syö riittävästi ja lisää kontrolloidusti syömismääriään. Ja eikö kontrollia ole pikemminkin juuri se, että pystyy itse hallitusti tekemään muutoksia niin syömisten kuin muidenkin elämän osa-alueiden suhteen ja päättämään sen avulla omasta hyvinvoinnistaan ja tulevaisuudestaan kuin että antaa sairauden päättää siitä?

Kun sitten on päättänyt ottaa rohkaisevan askeleen ja lisätä syömistä, miten päätös ona mahdollista konkretisoida? Ensimmäinen ajatus ainakin minulla, kuten varmasti usealla muullakin sairastavalla on, että en pysty. Painon nostaminen on ankaraa työtä ja edellyttääkin itsensä ylittämistä. Tätä vaikeuttaa se, että sairastavan itsetunto on usein matala, ja sairaus pyrkii jatkuvasti uskottelemaan sairastavalle, että sen käskyjen noudattaminen on ainoa vaihtoehto eivätkä muutokset ole mahdollisia. Sairastava tuntee usein voimatomuutta, usein jopa epätoivoa, pyrkiessään vastustamaan sairautta, mitä esimerkiksi syömisen lisääminen edllyttää.

On kuitenkin hyvä muistaa, että tunne omasta kykenemättömyydestä on nimenomaan vain sitä, nimittäin tunne. Uskoa omiin mahdollisuuksiinsa voi saada esimerkiksi miettimällä omia aikaisempia onnistumisiaan. Lähes jokainen on vähintäänkin osasto-olosuhteissa joskus kyennyt lisäämään ruokamääriään, vaikka se on tuntunut vaikealta. Jos olen pystynyt aikaisemmin, miksi en pystyisi nytkin? Ylipäätään kaikki kokemukset, vaikka ne eivät liittyisikään syömisen lisäämiseen, joissa on onnistunut, on hyvä pitää mielessä. Tämä saattaa tuntua vaikealta, sillä sairaus usein muistuttaa vain menneistä epäonnistumisista, joihin on kuitenkin turha jäädä roikkumaan.

Kokemuksia onnistumisista on myös mahdollista saada vertaistuen avulla. Itseäni lisäyksiin on rohkaisuut muiden toipumassa olevien anoreksiaa sairastavien esimerkki. Toivon myös, että vastaavassa tilanteissa olevia muutoksen tekemiseen rohkaisisi oma esimerkkini: olenhan vaikeuksista huolimatta pystynyt kasvattamaan ateriasuunnitelmaani.

Myös muu ulkopuolinen tuki on usein tarpeen ruokalisäyksiä koskevan haasteen edessä. Tällaista tukea toivon jokaisen sairastavan saavan esimerkiksi hoitohenkilökunnalta. Sairastava tarvitsee usein vakuuttelua siitä, että lisäykset ovat todellakin tarpeen ja niiden tekeminen on oikein ennen kuin uskaltaa konkretisoida ajatuksensa. Tällaista apua voi saada esimerkiksi ravitsemusterapeutilta. Minä olen saanut lisäksi valtavasti rohkaisua, ja välillä jopa välttämätöntä patistelua lisäysten tekemiseen isältäni.

Vaikka sairastava saisikin tukea lisäysten tekemiseen ruokavalioonsa, aiheuttaa se joka tapauksessa edellä mainitsemiani pelkoja. Sairastavalta vaaditaankin rohkeutta kohdata nuo pelot, joita ateriasuunnitelman kasvattaminen edellyttää. Muut voivat tukea tässä pelon kohtaamisessa, mutta suurin työ on kuitenkin jokaisen sairastavan tehtävä itse.

Pelkojen kohtaaminen vaatiikin rohkeutta ottaa riski ja katsoa, mitä tapahtuu. Tämä on usein sairastavalle vaikeaa, koska riskinsietokyky on matala. Mutta sitähän paraneminen kuitenkin loppujen lopuksi on, nimittäin hyppy tuntemattomaan. Ei voi koskaan varmasti ennustaa, mitä on edessä ja silti on uskallettava ottaa askeleita sitä kohti.

Syömisen lisääminen tulisikin nähdä välineenä eteenpäin pääsemiseen. Jokainen ruoanmurunen, jonka sairastava lisää ruokavalioonsa on askel sairaudesta vapautumiseen. Näiden askeleiden ottamisessa on apuna, jos pystyy pitämään oman tavoitteensa mahdollisimman selkeänä mielessään. Minulle syömisen lisääminen on väline tavoitteeni, eli painon normalisoimiseen ja sitä kautta toipumiseen.

Välillä onkin hyvä pohtia miettimään, mitä syömisen lisäämisellä ja muutosten tekemisellä voi saavuttaa. Apuna voi käyttää vaikka konkreettisesti kynää ja paperia. Kun listaa ateriasuunnitelman kasvattamisen hyviä ja huonoja puolia, voi herätä huomaamaan, että kaikista peloista huolimatta syömisen lisäämisellä voi saavuttaa paljon enemmän kuin mitä on menetettävänä.

Edellä mainitsemani oivalluksen tekeminen kuitenkin edellyttää tietysti sitä, että oma tavoite on oikeansuuntainen. Tämä tarkoittaa sitä, että oma motivaatio muutokseen täytyy olla suurempi kuin kaipaus tutussa pysymiseen. On selvää, että hyppy tuntemattomaan pelottaa jokaista, mutta tuo pelko ei saisi olla suurempi kuin sairaista tavoista saatu turvallisuuden tunne. Muuten muutos ei toisten tuellakaan ole mahdollinen.

Kun oma motivaatio sitten on kohdillaan ja riskin on valmis ottamaan, täytyy syömisen lisäämisen aiheuttamista tunteista vain mennä läpi. Tällöin on hyvä tiedostaa jo etukäteen, että lisäysten tekeminen aiheuttaa ahdistusta ja pelkoa, mutta ne menevät ohi. Se ahdistus on mahdollista kestää. Jos kuitenkin luovuttaa, eivät ahdistus ja pelko katoa mihinkään, sillä sairaus ei hellitä vaan saa vain vahvistusta sen käskyyn alistumisella.

Mutta kun sairauden aiheuttamasta ahdistuksesta ja vaikeista tunteista pääsee yli, seuraa siitä positiivisia tunteita. Sairauden vastustamisesta tulee voittajaolo. Ja ahdistuksen hetkellä on hyvä pitää mielessä, että mitä voimakkaampi on ahdistus, sitä voimakkaammin taistelee sairauttaan vastaan ja sitä suurempi onnistumisen kokemus sairauden vastustamisesta seuraa. Ahdistus tulisikin nähdä keinona eteenpäin menemiseen. Tällaista aitoa onnistumisen tunnetta ei saa sairauden käskyjen noudattamisesta, ainoastaan sairautta vastaan taistelemisesta. Onnistumisen kokemukset sen sijaan vahvistavat itseluottamusta, mikä helpottaa jatkossa sairautta vastaan taistelemista. Vain näin on mahdollista päästä yli ajatuksesta "en pysty", joka on sairastavan ensimmäinen ajatus ja josta sairaus pyrkii sairastavan vakuuttamaan.

Vaikeista tunteista läpi menemällä on mahdollisuus onnistumisen kokemuksen lisäksi mahdollisuus saavuttaa myös muuta. Sen avulla voi nimittäin todistaa sairaat ajatuksensa vääriksi: paino ei karannutkaan hallitsemattomaan nousuun, kontrolli ei hävinnytkään minnekään, nälän tunne normalisoitui syömisen myötä. Ja lopulta huomaa, että vaikeista tunteistakin pääsee yli. Lopulta ne nimittäin menevät ohi. Lopulta lisäykset eivät enää tunnu ahdistavilta. Niistä muodostuu uusia rutiineja, uusia terveyttä tukevia tapoja vanhojen tilalle, ja ne alkavat tuntua turvallisilta.

Itsellänikin huomaan lisäysten tekemisen aiheuttavan jälleen jo etukäteen tuskastuttavia tunteita. Minua pelottaa, mitä tapahtuu, miten selviän suuremmasta ruokamäärästä ja ajatus painon hallitsemattomasta noususta pelottaa ja sairaus syyllistää minua. Silti tiedän, selviän tästä ja teen oikein. Ja jos minä selviän, selviää kuka tahansa muukin, Sinäkin.

<3: Ida