Kiitos Maikki ja Leksa!

Kävin eilen tervehtimässä taas isovanhempiani Hämennlinnassa. Vaikka aamu oli vaikea ja olin lähtiessä ahdistunut, en olisi voinut olla tyytyväisempi päätöksestäni lähteä. Seuraavassa yritän hieman avata sitä, miten isovanhempani ovat olleet tukenani toipumisprosessissani, miksi heidän tukensa on ollut minulle tärkeää ja miksi jokainen meistä tarvitsee heidän kaltaisia ihmisiä ympärilleen.

Ensinnäkin on tärkeää, että jokaisella sairastavalla on kontakteja, jotka eivät liity millään tavalla sairauteen. Tämä voi tarkoittaa jollakin terveitä ystäviä, joita myös minulla on isovanhempieni lisäksi vielä onneksi jokunen jäljellä. On tärkeää saada pieniä irtiottoja sairaudesta, kun voi keskustella jostain muusta kuin sairauteen liittyvistä asioista. Saan joka ilta tektiviestin isovanhemmiltani, jossa käsitellään yleensä elämän pieniä ihmetyksen aiheita, kuten säätä ja päivitetään puutarhaistutuksien tilannetta. Erityisen tärkeitä nämä viestit olivat silloin, kun olin osastolla ja elämä muuten pyöri yleensä sairauden ja sairaalamaailman ympärillä. Kun kaiken aikaa pyörii omassa ahdistuksessaan, tuntuu rauhoittavalta keskustella (tai lähetellä viestejä) aivan arkisista asioista.

Lisäarvoa sairauden ulkopuolisiin kontakteihin luo se, että isovanhempani ovat tunteneet minut jo kauan ennen sairastumistani, koko elämäni. He tuntevat ja muistavat todellisen Idan sairauden alla. Sen vuoksi heidän seuransa ja läsnäolonsa myös muistuttaa minua siitä, millainen olen sairauden takana ja millaista elämäni voisi olla. Isovanhempani tuovat minusta esiin sellaisia piirteitä, jotka kuuluvat todelliseen Idaan. Tällaisesta hyvä esimerkki on toisista välittäminen. Olen aidosti kiinnostunut isovanhempieni kuulumisista, vaikka sairaus saakin sairastuneen usein vaikuttamaan itsekeskeiseltä. Lisäksi eilen pelatessani Leksa-papan kanssa korttia sain taas huomata, kuinka kilpailuhenkinen todella olen! Sairaus usein saa vanhat kontaktit katkeamaan ja jäljelle jäävät enintään toiset sairastuneet, kuten käy usein esimerkiksi osastolla. Olisi kuitenkin tärkeää, että jokaisella sairastuneella olisi joku, on se sitten oma vanhempi tai vanha koulukaveri, joka muistaa sairastuneen sairauden takana. Mikäli nämä suhteet ovat jo katkenneet, kannustan kovasti herättelemään näitä suhteita uudelleen henkiin, sillä koskaan ei ole liian myöhäistä, kuten totesin ystävyyttä koskevassa tekstissäni.

Isovanhempiini yhteyden pitäminen on tuntunut erityisen tärkeältä niinä aikoina, kun ainakin lähes kaikki muut ydinperheeni ulkopuoliset kontaktit ovat kadonneet. Sairaalassa ollessanikin lukuisat isovanhemmiltani saadut kortit ja päivittäiset tekstiviestit muistuttivat minua siitä, että en ole yksin ja joku ajattelee minua, minua odotetaan sairaalan ulkopuolella. Välillä tuntiessani oloni kovin yksinäiseksi sairaalassa, on tuota ikävää tunnetta estänyt se, että olen saanut tuntea isovanhempieni olevan läsnä, vaikka he eivät fyysisesti paikalla olekaan olleet. Olisikin erityisen tärkeää, että vaikka sairaus pyrkiikin usein eristämään syömishäiriötä sairastavan henkilön muista ihmisistä, jokainen pitäisi yhteyttä ainakin aina johonkin henkilöön kaikissa tilanteissa eikä jäisi aivan yksin. Aluksi se voi olla vaikkapa puhelimen välityksellä, jos se tuntuu helpommalta.

Jokailtaiset tekstiviestit ovat olleet tärkeitä myös sen  vuoksi, että ne ovat tuoneet kaipaamaani rutiinia päiviin. On tilanteeni ja tuntemukseni olleet mitä hyvänsä, on tuntunut turvalliselta, että joka ilta suunnilleen samaan aikaan kännykkä piippaa tekstiviestin merkiksi. Tämä on tuonut myös jatkuvuuden tunnetta sairaala- ja kotielämän välille. Erityisen merkityksellisiä toipumiseni kannalta nämä rutiinit ovat olleet sen vuoksi, että ne ovat olleet sosiaalistavia ja terveyttä tukevia rutiineja, joihin olen kannustanut jokaista sairastavaa jo aikaisemmissa teksteissänikin. Tällainen terveyttä tukeva ja sosiaalistava rutiini voi jollekin olla säännölliset puhelut ystävälle tai kaupungilla käyminen ihmisten parissa.

Kaikkein tärkein arvo isovanhempieni tuessa on kuitenkin ollut se, että olen tuntenut saaneeni heiltä pyyteetöntä ja ehdotonta rakkautta ennen sairastumistani, koko sairaushistoriani ajan sekä varmasti myös tulevaisuudessa. Jokainen tarvitsee ympärilleen ihmisiä, jotka rakastavat ehdoitta. Sairastavalle tämä toimii tärkeänä aseena sairautta vastaan, ja jokaisen tulisikin saada kokea tällaista aitoa välittämistä, joka ei ole riippuvainen suorituksista tai mistään muustakaan. Sairaus kun koko ajan vakuuttelee sairastavalle, että hän on riittämätön eikä ole koskaan tarpeeksi hyvä tai kaunis, jotta kukaan voisi rakastaa häntä. Sairaus myös syöttää jatkuvasti sairastavan mieleen vaatimuksia, mistä pitäisi suoriutua tai millainen henkilön tulisi itse olla ennen kuin hän voisi hyväksyä itsensä. Ja usein mikään ei riitä.

Kun taas sitten huomaa, että muut, kuten omassa tapauksessani esimerkiksi isovanhempani, hyväksyvät minut tällaisena kuin olen, on myös helpompi oppia hyväksymään itsensä. Isovanhemmillani on ollut tärkeää rooli siinä, että olen pikkuhiljaa oppinut piämään itsestäni puutteistani huolimatta. Ja itsensä hyväksyminen ja arvostaminen omana itsenään on nähdäkseni koko sairaudesta paranemisen ydinkysymys. Olenkin kirjoittanut jo aikaisemmin siitä, kuinka sairastavan itsetunto on usein heikko, mutta edellä kuvailemani ehdottoman rakkauden avulla sitä on mahdollista vahvistaa. Toki on myös tärkeää ymmärtää, että on arvokas, vaikka ihmissuhteet eivät toimisikaan ja muut eivät osaisi osoittaa rakkauttaan, mutta oman arvon löytäminen on huomattavasti helpompaa, kun muut näkevät sen.

Kun tällaisen ehdottoman rakkauden avulla sitten oppii välittämään itsestään, on myös helpompi rakastaa muita ihmisiä. Kun itseviha on voimakas, ei ole helppoa rakastaa muitakaan. Tämän todellisuudessa itseen kohdistuvan vihan vuoksi syömishäiriöinen saattaa ajoittain vaikuttaa myös kylmältä tai välinpitänättämältä muita kohtaan. Tällöin sairaus saattaa muodostaa negatiivisen kehän, joka eristää muista entisestään ja saa vihaamaan itseään yhä enemmän. Opettihan jo Jeesus aikoinaan, että muita tulisi rakastaa kuten itseään. Muiden rakastamista ja muista välittämistä onkin aluksi helpointa opetella juuri sellaisten ihmisten kanssa, jotka arvostavat aidosti Sinua, kuten minun tapauksessani isovanhempieni kanssa.

Isovanhemmillani on ollut merkittävä rooli toipumisprosessini tukemisessa, ja olen siitä heille tavattoman kiitolllinen. Jokainen, on sitten terve tai sairas, tarvitsee ympärilleen ihmisiä, joiden rakkaus on aitoa. Syömishäiriötä sairastavalle se saattaa olla (ajoittain ainoa) kannatteleva voima. Toivon, että jokainen teistä lukijoistani saisi kokea sellaista. Sillä rakkaudessa on voimaa.

Kiitos Maikki-mummo ja Leksa-pappa!

Suurella rakkaudella Ida