Hoitokokous -välitavoite saavutettu!

Tiistaina minulla oli hoitokokous, johon olin panostanut paljon. Hoitokokouksen ideana oli yhdessä poliklinikan hoitavien tahojeni eli omahoitajani ja lääkärini kanssa katsoa tilannettani ja suunnitella hoitoani eteenpäin. Se oli minulle eräänlainen tärkeä välitavoite paranemisprosessissani. Seuraavassa kerron hieman, miten tämä hoitokokous meni ja millaisia tuntemuksia ja ajatuksia se minussa herätti.

Sanalla sanoen voin todeta hoitokokouksen menneen hyvin. Sain positiivista palautetta, olenhan edennyt hoidossa paitsi henkisellä puolella nyt ensimmäistä kertaa kotona myös somaattisella puolella ja painon nostamisessa. Sain myös kerrottua avoimesti tilanteestani ja pohdimme yhdessä, mitä on jo saavutettu ja kuinka voisin edetä tästä. Hoitoani päätettiin poliklinikalla jatkaa nyt suunnilleen entiseen malliin seuraavat puoli vuotta, mikäli muutoksia voinnissani ja sen kehittymisessä ei tapahdu. Minulle ehdotettiin polikliinisesti lisäksi ryhmää, joka voisi sopia minulle.

Vaikka hoitokokous sujuikin hyvin, olin odottanut sitä jännityksellä, jopa pelännyt sitä etukäteen. Tämä johtuu siitä, että edellisistä hoitokokouksista minulla on enimmäkseen huonoja kokemuksia. Edellisiin hotiokokouksiin olenkin mennyt usein tilanteessa, jossa vointini on joko huonontunut edellisestä tai pysynyt pitkän aikaa heikkona. Tällöin olen kokenut, että mielipiteitäni ei ole kuultu ja että edistymiseni henkisellä puolella on jäänyt somaattisen tilanteeni varjoon. Vaikka tilanne oli nyt toinen, kummittelivat mielessäni muistot noista edellisistä kokemuksista. Lisäksi sairauteen kuuluu paitsi yleinen negatiivinen asenne, jolloin aina pelkää kaikkein pahinta, myös kriittisyys itseään kohtaan, ja myös minun mielessäni pyöri ajatus, olenko sittenkään pystynyt riittävän hyvään suoritukseen.

Odotukseni ja itsekriittisen asenteeni huomioon ottaen ei lienekään ihme, että ensimmäinen tunne, joka minulla hoitokokouksessa heräsi, oli hämmennys. Olin suoraan sanottuna ihmeissäni, ettei kokous mennyt tutun kaavan mukaan, jossa minua yritetään painostaa sellaiseen hoitoon, johon en halua. Olin myös aidosti hämmentynyt saamastani positiivisesta palautteesta: olenko oikeasti onnistunut tekemään jotain tällä kertaa oikein. Kun tähän lisätään vielä se, kuinka vaikeaa anoreksiaa sairastavan ja myös minun on ottaa positiivista palautetta vastaan edistymisestään, mistä olen kirjoittanut jo aikaisemminkin, ei liene ihme, että odottamattomat kannustukseksi tarkoitetut kommentit saivat minut jopa vaivaantumaan.

Hämmennyksen jälkeen huomasin, kuinka sairaus yritti jälleen puskea pintaan, ja tunsin huonoa omatuntoa. Anoreksiahan pyrkii tuhoamaan sairastavan ja syyllistää sairastavaa jokaisesta edistymisaskeleesta terveellä puolella. Etenkin kommentti painostani sai minut hetkeksi jopa ahdistumaan. Eikä ihme, olihan se paha isku "anoreksia-peikolle", joka sisukkaasti edelleen yrittää minut tuhota. On tärkeä ymmärtää, että tämä ahdistus on kuitenkin valitettavasti osa paranemista, jopa sen edellytys, ja vain osoitus siitä, että todella taistelee sairauttaan vastaan.  Pääasia on, että näistä ahdistuksen hetkistä pääsee yli ja jatkaa valitsemallaan tervehtymisen tiellä.

Onneksi olenkin edennyt terveellä puolella jo niin paljon, että kykyenin pian siirtämään ahdistukseni syrjään, ja nauttimaan onnistumisen kokemuksesta. Olin jo hoitokokouksen päivästä sovitessani päättänyt tällä kertaa onnistua ja että tällä kertaa menen hyvillä mielin hyvien tulosten kanssa hoitokokoukseen. Tiedän, että onnistumiseni oli ehkä vastoin odotuksia, olinhan lähtenyt taas osastolta yleisen mielipiteen mukaan liian varhaisessa vaiheessa ja vastoin suosituksia. Lisäksi minulla on takanani useita yrityksiä korjata tilannettani kotona, ja niistä edelliset ovat epäonnistuneet. Pian minut valtasikin suuri ylpeys itsestäni: olen onnistunut tavoitteessani. Olen todella edistynyt ja muutkin tunnustavat sen.

Tämä onnistumisen kokemus ja ylpeys itsestäni vahvistivat ajatustani, josta olen kirjoittanut jo aikaisemminkin, että olen nyt todella itse parantamassa itseäni. Oma tavoitteeni on siis tällä hetkellä aidosti itseni taisteleminen irti tästä sairaudesta eikä hoitoa vain yritetä kaataa minulle jostakin ylhäältäpäin tai minua yritetä väkisin pelastaa. Käsittääkseni tämän oivaltaminen on koko hoidon onnistumisen edellytys. Kun tavoitteeni olivat yhtenevät hoitavien tahojen kanssa, myös keskustelu jatkostani sujui paremmin. En yrittänyt enää vastustaa kaikkea minulle ehdotettua hoitoa, vaan mietin ja puhuin aidosti siitä, mikä minua voisi auttaa ja minkälaisesta hoidosta tuntisin hyötyväni.

Tämän kaltainen keskustelu oli myös yksi osoitus siitä, että kykenen nyt ottamaan hoitoa vastaan. Hoidossa käyminen pelkän käymisen vuoksi on mielestäni yleensä turhaa, jos siitä ei saa mitään irti eikä se edesauta toipumista. Itsellänikin on ollut tällainen tilanne ainakin melko lähellä välillä. Onkin melko yleistä, että siinä sairauden vaiheessa kun oma motivaatio ei ole vielä kohdillaan, hoidosta ei osaa eikä haluakaan hyötyä, vaikka näennäisesti hoidossa olisikin. Samoin terapiaa ei suositella aloitettavaksi vielä painoindeksi ollessa kovin matala: liian aliravittuna kyky käsitellä omia ajatuksiaan on vielä heikkoa. Oikean vaiheen löytäminen oikealle hoidolle onkin nähdäkseni keskeinen seikka koko hoidon onnistumista ajatellen. Itse koen nyt olevani ehkä ensimmäistä kertaa oikeasti siinä vaiheessa että hyödyn ehkä paitsi yksilöllisistä keskusteluista myös ryhmämuotoisesta toiminnasta, jossa on tarkoituksena käsitellä toipumiseen liittyvien muutoksien mukanaan tuomia ajatuksia ja pelkoja.

Minulle sopivinta hoitomuotoa pohtiessani vahvistui myös käsitykseni siitä, että tämä on minun tapani toipua ja tällainen kotihoito sopii minulle. Uskon myös, että hoitavat tahoni ymmärsivät nyt, että minulle sopii rauhallinen etenemistahti pienin askelin. Eteenpäin puskemista kovaa vauhtia kun on yritetty jo useasti osastolla, eikä se ole tuottanut toivottua tulosta. Minulle sopivalla hoitomuodolla tarkoitan myös muun muassa sitä, että ensisijainen hoitomuotoni on vanhempieni kotihoito. Olenkin ylpeä paitsi itsestäni myös vanhemmitani, jotka ovat jaksaneet tukea minua tällä matkallani. Erityisesti isäni on saanut ottaa suuren vastuun minun hoitamisestani ja joutunut milloin minkäkinlaisiin rooleihin, useasti jopa hoitajan ja terapeutin roolehin. Jokaisen on löydettävä oma itselle sopiva hoitomuoto, ja minulle tämä tuntuu olevan sellainen. Pääasia hoidon toimivuuden kannalta on, että sairastunut on itse siihen sitoutunut ja valmis menemään eteenpäin.

Saavuttaessani tavoitteeni hoitokokouksen suhteen sainkin onnekseni nimittäin todeta, että kykenen menemään eteenpäin toipumiseni saralla, vaikka tahti tuntuukin välillä tuskallisen hitaalta. Taustallani on pitkään jatkunutta hoitoa, jolloin olen jumittanut suunnilleen paikoillani sairauteni kanssa. Vaikka sairaasta saattaakin hetkellisesti tuntua turvallisimmalta pysyä samassa tutussa tilanteessa, on tilanteen kroonistuminen todellisuudessa kaikista stressaavinta ja myös vaarallisinta. Kun ei pääse ollenkaan eteenpäin, käyvät paineet ulkopuolelta sietämättömiksi ja herää myös epäilys, voiko tästä selvitä. Tällöin sairastunut saattaa tuudittautua huonoon tilanteeseensa ikään kuin se olisi ainoa vaihtoehto. Nyt näen kuitenkin ensimmäistä kertaa todellista toivoa: ehkä minun onkin mahdollista vielä toipua.

Vaikka olenkin tyytyväinen, että saavutin itselle asettamani välitavoitteen, vahvistuikin hoitokokouksen myötä minussa ajatus, että tästä on päästävä edelleen eteenpäin. Saavuttamani tilanne ei vielä ole minulle riittävä eikä tyydyttävä. Uusi välitavoitteeni ja ajatukseni ovatkin jo seuraavassa hoitokouksessa. Haluan tuntea uudelleen sen mahtavan onnistumisen tunteen, jonka koin tiistaina. Ja lopullinen päämääränihän on nimittäin, ei enempää eikä vähempää, kuin paraneminen. Ja nyt pidän kiinni siitä tavoitteestani enkä aio perääntyä.

<3: Ida