Ylpeänä siskoni onnistumisesta

Sain viettää viime viikonlopun ympärillä useamman päivän siskoni kanssa kahdestaan laatu aikaa, kun vanhempamme olivat matkoilla. Minulla ainakin oli tuona aikana todella hauskaa katsoessamme elokuvia, retkeillessämme Suomenlinnassa ja shoppaillessamme kaupungilla, mutta suurimmat riemunkiljahdukset kuitenkin pääsivät tiistaina, kun sain kuulla siskoni saaneen Helsingin yliopistosta unelmiensa opiskelupaikan. Vaikka suurin vaikutus tällä tiedolla oli varmasti siskooni, vaikutti se positiivisesti myös minun taisteluuni syömishäiriöpeikkoani vastaan. Olenkin niin ylpeä siskostani, että päätin omistaa tämän tekstini hänen opiskelupaikkansa kunniaksi ja pohtia, miten tämä asia vaikutti minuun ja taistelutahtooni ja kuinka tapahtuneen johdosta huomaan jälleen löytäväni omat vahvuuteni terveydestä, joka kuoreni alta jo pilkottaa.

Ensinnäkin siskoni opiskelemaan pääsy oli taas minullekin hyvä muistutus siitä, että elämässä on niin paljon enemmän kuin tämä sairaus. Sairaimpina aikoina kaikki ajatukseni ovat pyörineet lähes yksinomaan sairauden ja laihduttamisen ympärillä. Muut asiat ja ihmiset ympärilläni ovat menettäneet merkityksensä. Kun energiataso on matala ja kaikki voimat menevät sairauden kansa neuvotteluun ja oireiluun, ei energiaa oikein riitä toisten asioista kiinnostumiseen. Nyt huomaan, että minua todella kiinnostavat muut asiat kuin halu olla laihempi.

Lisäksi, vaikka opiskelupaikan saaminen olikin siskoni eikä minun onnistuminen, se osoitti taas, kuinka todellisia onnistumisen kokemuksia saa täysin muista asioista kuin sairauden käskyjen noudattamisesta. Anoreksia usein uskottelee sairastavalle, että sen vaatimusten mukaan toimiminen olisi onnistumista. Kun jaksaa olla vähän pidempään syömättä kuin edellisellä kerralla, tai vaa'an lukemat ovat pienemmät kuin eilen, saa tunteen valheellisesta onnistumisesta. Tällaisiin epätodellisiin onnistumisiin turvautuminen johtaa todellisuudessa kuitenkin vain epäonnistumisen kehään, sillä sairaudelle mikään ei ole riittävästi ja lopulta sen päämääränä on vain sairastavan tuhoaminen. Nyt alan onneksi jo tajuta, että kilomäärä on täysin toissijainen asia todellisen unelman saavuttamisen rinnalla.

Siskoni opiskelupaikan saaminen saikin myös minut tuntemaan onnistumisen kokemuksen ja pientä ylpeyttä siskoni lisäksi myös itsestäni. Viime aikoina pikkusiskostani on tullut nimittäin todella suuri tuki toipumisessani ja sairauteni vuoksi hän on tuntunut välillä olevan pikemminkin minulle isosisko, eli roolimme ovat kääntyneet tavallaa päälaelleen. Nyt tunsin suurta ylpeyttä itsestäni, kun siskoni sanoi minulle, että osasin olla hänen pyrkimisprosessinsa ajan hyvin hänen tukenaan. Siinä on nimittäin todellista syytä olla ylpeä itsestään, nimittäin kun osaa tukea rakasta ihmistään hänelle tärkeässä asiassa elämässä. Ja se on myös osoitus siitä, että rakkaus on suurempi voima kuin kateus.


Siskoni näytti taistelemalla itselleen opiskelupaikan myös minulle, kuinka koskaan ei kannata luovuttaa. Tämä ei ollut hänen ensimmäinen kertansa pyrkiä, eivätkä olosuhteet pääsykokeisiin lukemiseen olleet kovin otelliset, mutta siitäkin huolimatta hän onnistui hienosti. Sairastuneella on usein heikko itsetunto, kuten olen aikaisemminkin kertonut, ja sairaus pyrkii sen tuhoamaan lopullisesti. Sen vuoksi ei ole ihmekään, että usein sairastuneen paranemisyritykset kaatuvat epätoivoon, kuten minulle on niin useasti käynyt. Vaikka kuinka haluaisi parantua, mutta jos usko omiin voimavaroihin parantua on olematon, on itsensä irti taisteleminen mahdotonta. Sisareni esimerkistä aion kuitenkin ottaa opiksi, ja tällä kertaa on minunkin vuoroni onnistua.

Luovuttaminen on suuri riski sairauden kanssa kamppaillessa myös sen vuoksi, että toipuva on usein kovin vaativa itseään kohtaan ja pieniäkään epäonnistumisia on vaikea siitä. Tällöin ensimmäisen epäonnistumisen edessä usein toteaa: kaikki on pilalla, voin yhtä hyvin luovuttaa kokonaan. Siskoni esimerkki osoitti myös, että epäonnistumisiin ei kannata jäädä roikkumaan, vaan niistä voi päästä yli ja aina voi yrittää uudelleen. Syömishäiriöstä toipuvan ja hänen läheisiensä olisikin tärkeä ymmärtää, että paraneminen ei läheskään aina, jos koskaan, tapahdu suoraviivaisesti, vaan välillä tulee takapakkeja. Tärkeintä on kuitenkin, miten niistä jatkaa eteenpäin ja että suunta on pääsääntöisesti oikea. Myös omassa paranemisprosessissa olen saanut kokea epäonnistumisia, mutta nyt olen kuitenkin saavuttanut paljon enemmän terveyden suhteen kuin menettänyt.

Siskoni näytti siis minulle hyvää esimerkkiä epäonnistumisten ylipääsemisestä, mutta hän on ollut minulle terveen nuoren naisen malli monella muullakin tapaa. Hänen opiskelemaan pääsynsä sai minut taas pohtimaan sitä, millaista elämäni voisi terveenä olla, ja millaista elämää kannattaa tavoitella. Tämä korostui entisestään, koska ala, jota siskoni pääsi opiskelemaan, on sama kuin omani. Minulle syntyi kaipuu omiin opiskeluihin ja kaipuuni kasvatuksen pariin syntyi taas vahvana ja muistin, kuinka tärkeää työtä voisin tehdä, jos olisin terve. Toivon kovasti, että voisimme joskus tulevaisuudessa olla sisareni kanssa opiskelukavereita ja myöhemmin kollegoja. Minulle tuli myös aito ikävä opiskelijaelämää. Jokaisella parantumista tavoittelemalla syömishäiriöisellä pitäisi olla tulevaisuuden haaveita ja terveen elämän tavoitteita, joihin pyrkiä. Jollakin se voi tarkoittaa perheen perustamista, toisella esimerkiksi mieluisan harrastuksen uudelleen aloittamista. Jokainen tietää omat unelmansa, olennaista on, että niitä ylipäätään on olemassa. Unelmien avulla on nimittäin mahdollista synnyttää itsessään "elämän nälkää", jonka voimin tahtoo tavoitella kohti terveempää elämää. Jos pelkkä ajatus terveestä elämästä on vain epämääräinen ja tuntematon ajatus vailla konkretiaa, tuntuu se usein vain pelottavalta ja ahdistavalta eikä tämän vuoksi tavoittelemisen arvoiselta.

Toisaalta vaikka se, että ei tiedä, mitä tulevaisuudessa odottaa, voi tuntua pelottavalta, oli sisareni opiskelemaan pääseminen myös jälleen yksi esimerkki siitä, että elämä voi tarjota myös iloisia yllätyksiä. Anoreksiaan kuuluu usein se, että kaiken pitäisi olla etukäteen suunniteltua ja aikataulutettua ja tietyt rutiinit luovat turvaa, kuten olen useasti jo aikaisemminkin kirjoittanut. Tällaisesta ajatelumallista pieni hellittäminen auttaa nähdäkseni kuitenkin myös syömishäiriöstä toipumisessa. Elämässä kun vain ei voi kaikkea suunnitella etukäteen, joskus on vain annettava mennä ja uskallettava katsoa, mitä elämällä on tarjottavana. Ja usein se on jotankin positiivista, kuten tässä tapauksessa -tai ainakin paljon parempaa kuin sairaus!

Vaikka sisareni opiskelemaan pääsy aiheutti minussa kaipuuta opiskelijaelämään, haavekuvia tulevaisuudesta ja taistelutahtoa epäonnistumisista huolimatta, kaikkein päällimmäisin tunne joka nousi pintaan, oli aito onni siskoni puolesta. Tämä onnen tunne kannattelee minua vaikeassa taistelussani. Jokaisen syömishäiriöstä toipuvan olisikin tärkeää kokea hyvän olon tunnetta, jota voi saada myös pienistä asioista, esimerkiksi harrastuksista. Kun on kovin alakuloinen, ei jaksa taistella sairautta vastaankaan.

Uskon myös sanontaan, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Tämän sain jälleen huomata hehkuttaessamme siskoni kanssa yhdessä hänen onnistumistaan. Tämän takia rohkaisisin jälleen kaikkia syömishäiriön kanssa kamppailevia pois eristäytymisen kehästä ja kotoa ihmisten pariin. Vaikka sairauteen kuuluu usein asioiden patominen sisälleen, niiden jakaminen auttaa samaan niitä oikeampiin mittasuhteisiin ja auttaa etäännyttämään itseään ehkä ongelmista, jolloin niitä on helpompi lähteä ratkomaan. Sitä paitsi, onhan elämä paljon hauskempaa, kun sen jakaa jonkun kanssa, kuten tiistai taas osoitti.


Mitä siis sisareltani ja hänen onnistumisestaan voin oppia? Ainakin sen, että  että koskaan ei kannata luovuttaa, että elämä voi tarjota positiivisia yllätyksiä ja todellinen elämä ja unelmien toteuttaminen voi tarjota paljon enemmän kuin tämä sairaus. Sekä hänen onnistumisensa minussa aiheuttamasta riemusta jälleen sen, että rakkaus on voimista vahvin.

Onnittelut Fanny-rakas! Olen sinusta tavattoman ylpeä.
<3: Ida