Ihan tavallinen päivä?

Viime viikolla talossamme tehtiin remonttia, joten minun piti lähteä vanhempieni kanssa pois kotoa. Torstaina päätimme tehdä päivän reissun Porvooseen. Kävelimme pitkin joen vartta, tutustuimme vanhankaupungin pikkuputiikkeihin ja teimme hienoja löytöjä merkkivaatteiden kaupassa sekä tietysti Brunbergin tehtaanmyymälässä. Tämä reissu oli taas yksi pieni askel matkallani oikeaa elämää etsimässä, joten päätin jakaa kokemukseni teidän kanssanne.


Vaikka idea Porvoon reissusta oli ollut jo pidempään esillä, sillä se kuuluu lähes jokakesäisiin perinteisiimme, tuli lopullinen päätös reissuun lähtemisestä vasta samana päivänä. Olen ylpeä itsestäni, että kykenin tällaiseen ex tempore-matkaan. Usein syömishäiriöön kun kuuluu se, että kaiken tulee olla etukäteen hyvin suunniteltua, sillä tällöin sairastavasta tuntuu, että elämä on paremmin omassa kontrollissa. Ennen ilman huolellista suunnittelua tehty reissu ajankohdan, päivänkulun sekä tietysti siihen kuuluvien ruokailujen osalta olisi minullekin ollut mahdoton ajatus. Nyt kuitenkin siihen pystyin. Ja sain jälleen huomata, kuinka irtautuessa hieman sairauden luopumasta näennäisestä kontrollin tunteesta ja katsomalla, mitä elämällä on tarjottavana, voi kohdata iloisia yllätyksiä. Rohkaisen jokaista sairastavaa kokeilemaan konrollista luopumista, vaikka se saattaakin tuntua pelottavalta!

Sen lisäksi, ettei matkaa ollut suunniteltu tarkasti etukäteen, rikkoi se tuttuja rutiinejani myös muulla tapaa. Olen tottunut viettämään jokaisen päiväni aikalailla samankaavan mukaan, ja olen luonut rutiineja ja aikatauluja kotielämääni. Päivä poissa kotoa kuitenkin pakotti minut rikkomaan näitä rutiineja. Olen kirjoittanut näistä syömishäiriötä sairastavalle tärkeistä rutiineista jo aikaisemminkin. Ne luovat minulle paitsi edellä mainitsemaani kontrollintunnetta myös turvallisuuden tunnetta. Kun toteuttaa tuttuja rutiineja, ei tarvitse kyseenalaistaa omaa toimintaansa eikä näin ollen myöskään neuvotella sairauden kanssa. Vaikka tutut rutiinit luovatkin turvallisuuden tunnetta sairastavalla ja ovat tämän vuoksi tärkeitä, kannattaa niistä silloin tällöin opetella poikkeamaan. Muuten voi käydä niin, että rutiineista mudostuu pakkotoimintoja, jotka rajoittavat sairastavan elämää ja eristävät muusta maailmasta ja ihmisistä.

Minulla tämä Porvoon reissu olikin taas yksi omasta maailmastani maailmaan ja elämään ihmisten pariin avaava reissu. Syömishäiriö usein pyrkii eristämään sairastavan kotiinsa. Tämä johtuu paitsi rajottavista rutiineista myös häpeästä itseään kohtaan ja siitä, että aliravittuna ihminen kokee itsensä usein "sosiaalisesti kyvyttömäksi", jolloin muiden parissa oleminen vaikeutuu. On kuitenkin tärkeää, että sairastava pitäisi kontakteja ulkopuoliseen elämään ja muihin ihmisiin, jotta ei jäisi yksin sairaaseen maailmaansa. Ehkä tärkein asia, jonka minä sain jälleen torstaina huomata ihmisten pariin astuessani oli, että se kasvattaa itsetuntoa. Usein yksin ollessa tyytyy vain kuuntelemaan sairauden haukkumista siitä, kuinka on huono ja vääränlainen kaikella tapaa. Uskaltautumalla rohkeasti ihmisten pariin näkee muuta elämää, jolloin on helpompi suhteuttaa omat ajatukset realistisempiin mittasuhteisiin ja huomaa, kuinka ei muista ihmisistä ehkä olekaan yhtä vastenmielinen kuin on omassa mielessä saattanut kuvitella.

Vaikka olikin mukava ja tärkeää päästä ylipäätään ihmisten pariin, vietin ensisijaisesti Porvoon-matkallamme kuitenkin aikaa vanhempieni kanssa. Vaikka rakkaiden ihmisten kanssa vietetty aika on jokaiselle ihmiselle tärkeää, tekee se sairastavalle erityisen hyvää. Minä ainakin sain tuntea itseni vanhempieni seurassa arvokkaaksi ja rakkaaksi, mikä on ehkä tärkeimpiä voimavaroja, joita läheiset ihmiset voivat sairastavalle tarjota. Usein syömishäiriöön kuuluu ajatus, että kaikesta pitäisi selvitä ja pärjätä yksin. Sairaudesta selviäminen on kuitenkin niin vaikeaa, että siitä ei selviä eikä tarvitse selvitä yksin. Jokainen sairastava tarvitseekin läheisten ihmisten tukea, rohkaisua ja rakkautta vaikealla matkallaan.

Reissuumme kuului myös ulkona syöminen, mikä merkitsi taas minulle tuttujen rutiinien rikkomista. Kun ennen tutusta ruokalistastani poikkeaminen on ollut mahdotonta, olen nyt opetellut syömään muutamassa paikassa myös kodin ulkopuolella. Tämä on tajonnut paitsi vaihtelua, antanut minulle mahdollisuuksia myös viettää enemmän aikaa esimerkiksi kaupungilla, kun ei ole tarvinnut olla jo muutaman tunnin päästä kotona syömässä.  Reissullamme ei näitiä minulle tuttuja ruokapaikkoja kuitenkaan ollut lähettyvillä, joten jouduin ottamaan riskin ja kokeilemaan kokonaan uutta paikkaa. Sairauteen kuuluva joustamattomuus ja kontrollin tunne kulminoituu syömishäiriössä useimmiten nimenomaan ruokailuihin, ja sairastavasta saattaa tuntua erittäin vaikealta poiketa niihin liittyvistä tutuista rutiineista. Minä uskalsin tämän rohkean askeleen ottaa ja söin lounaan, jonka ravintosisältöjä en tarkkaan tiennyt ja joka poikkesi normaalista arjestani, ja voin vakuuttaa, että mitään pahaa ei tapahtunut. Päinvastoin tunne oli vapauttava. Lisäksi se tarjosi minulle mallin ja mahdollisuuden harjoitella hieman normaalimpaa syömistä ja syömistilannetta seurassa ja yleisellä paikalla.

Ruokailujen lisäksi toinen huolenaiheeni auton startatessa pihastamme liittyi tietysti liikkumiseen. Olin järjen vastaisesti huolissani siitä, että liikkumiseni olisi liian rajattua, vaikka todellisuudessa tuolla matkalla liikkumista kaupungissa kulkiessa ja shoppaillessa tuli varmasti enemmän kuin minulla tavallisena arkipäivänä kotona. Pian ymmärsinkin huoleni turhaksi ja rentouduin. Matkalla sainkin kokea jälleen, kuinka liikkuminen ilman pakkoa on nautinnollista. On ihanaa huomata, kuinka esimerkiksi juuri rauhassa käveleminen ihanissa maisemissa auringonpiasteessa ilman kelloa ja ajatusta kuluttamisesta voi tuntua hyvältä. Tällaisia kokemuksia toivoisin jokaiselle sairastavalle, joilla sairaus on tehnyt liikkumisesta pakonomaista suorittamista. Omia liikkumistottumuksiaan voi lähteä muokkaaamaan normaalimmiksi ja mukavammiksi pyytämällä esimerkiksi ystävän seuraksi tai vaihtelemalla lenkkeilyreittiä. Kaikkein olennaisinta kuitenkin on, että liikkuminen on suhteutettu realistisesti omaan vointiin ja jaksamiseen sekä energiansaantiin.

Päiväni kului hyvin pitkälti shoppailun merkeissä. Näenkin myös shoppailun ainakin omalla kohdallani eräänlaisena tervehdyttävänä toimintana tai osoituksena siitä, että olen pidemmällä toipumisprosessina kuin ennen, vaikka se saattaakin hieman koomiselta kuulostaakin. Kaiken hyvän suominen itselleen on vaikeasti sairastavalle usein vaikeaa ja itsensä kontrolloiminen saattaakin laajeta käsittämään myös rahankäyttöä. Itseään pitää ensin oppia arvostamaan tarpeeksi, jotta uskaltaa palkita itseään esimerkiksi uusilla vaatteilla tai koruilla. Uudet vaatteet liittyvät myös itsestä huolehtimiseen, josta olen myös kirjoittanut aikaisemmin kaunistautumista käsittelevässä tekstissäni. Uusia ballerinojani sovittaessani sain jälleen tuntea itseni kauniiksi, mikä on tärkeää taistellessa syömishäiriöpeikkoa vastaan. Ballerinojen lisäksi matkaani tarttui uusi käsilaukku ja sateenvarjo sekä tietysti Brunbergin riisisuklaata.

Soppaillessamme, kävellessämme vanhassa kaupungissa ja syödessämme ulkona koin myös aitoa nautintoa. Tätä tietysti edesauttoivat hyvä seura ja se, että ennusteiden vastaisesti sää suosi meitä koko retkemme ajan. Hyvän olon kokeminen onkin syömishäisiöstä toipumisessa olennaista. Sairaus kun pyrkii jatkuvasti rankaisemaan sairastavaa ja tekemään elämästä kärsimystä ja karsimaan pois kaiken nautinnon elämästä. Nautinnolliset hektet sotivat siis syömishäiriöajattelumaailmaa vastaan ja ovat siksi tärkeitä. Hyvällä mielellä on myös enemmän voimavaroja sotia sairauttaan vastaan ja jaksaa eteenpäin.

Vaikka retkemme Porvooseen saattoikin ulkopuolisesta näyttää vain tavalliselta tavalta viettää kesäpäivää, oli se minulle siitäkin huolimatta tärkeä. Sain taas huomata olevani monella tapaa jo pitkällä sairauteni nujertamisessa. Ja ennen kaikkea koin aitoa nautintoa ja rakkautta, jotka kantavat jo pitkälle. Ja ehkä se onkin niin, että ne terveestä ihmisestä tavalliset päivät ovat nimenomaan niitä kaikkein tärkeimpiä toipumisessa!

Nautinnollisia retikä elämään kaikille!
<3: Ida