Hyvä paha liikunta toipumisvaiheessa

Viikonloppuna kävin isäni kanssa keilaamassa ja kaverini kanssa rauhallisella kävelyllä Seurasaaressa. Ja voin rehellisesti sanoa todella nauttineeni. Vaikka anoreksiaan yleensä liitetäänkin pakkoliikunta, josta olen kirjoittanut jo aikaisemmin ja josta tulisi pyrkiä eroon, ei kaikesta liikkumisesta pysty ehkä toipumisvaiheessa vielä luopumaan, mikä on varmasti tuttua lähes kaikille sairastaville. Toisaalta aina toipumisvaiheessa ei ehkä kannatakaan kaikkea liikuntaa lopettaa kerralla, vaan myös sen voi kääntää omaksi vahvuudeksi sairauden voittamisessa. Seuraavassa pyrin hieman selventämään sitä, miten liikkuminen voi olla osa toipumista ja miten siitä voi olla jopa apua anoreksiasta toipumisessa.

Ensinnäkin itseäkuunteleva ja miellyttävä liikunta vahvistaa itseluottamusta, joka on anoreksiaa sairastavalla usein heikko. Ylipäätään kaikki mukavan ja mieluisan tekeminen toimii itseluottamusta vahvistaen. Lisäksi sopivan haastava ja rasittava liikunta tarjoaa mahdollisuuksia onnistumisen kokemuksia, jotka saattavat vahvistaa uskoa itseen ja omiin kykyihin ja jaksamiseen myös muilla elämän osa-alueilla. Itsellä esimerkiksi keilaamisessa kehittyminen kuukausien saatossa on varmasti tuonut kaivattuja onnistumisen elämyksiä. On kuitenkin huomioitava, että liikunta ei saisi koskaan olla keino hakea itseltä tai muilta hyväksyntää. Liikunnan tulisi lähteä aina liikunnan ilosta, eikä huonosta olosta eikä se saisi koskaan olla suoraan yhteydessä itsen hyväksymiseen. On huolestuttavaa, jos itsetunto on riippuvainen liikuntasuorituksista.

Omaan kuntoon suhteutettu liikunta on myös itsestä huolta pitämistä, ja tämän opettelu on tärkeää syömishäiriöiselle. Syömishäiriöön kuuluu itsen huono kohtelu. Itsen hyvänä pitämistä ja itsestä huolehtimista voikin opetella paitsi riittävän syömisen kautta myös etsimällä itselleen sopivaa levon ja liikunnan suhdetta. Kun oppii pitämään huolta itsestään yhdellä elämän osa-alueella, on se helpompi siirtää myös muille elämän osa-alueille kuten riittävään ravinnonsaantiin.

Lisäksi liikunnan avulla on mahdollisuus saada hallinnan tunnetta itseen ja omaan kehoon, mikä on syömishäiriöiselle usein tärkeää. Liikunnan avulla onkin mahdollisuus tutustua paremmin omaan kehoonsa ja sen rajoihin. Tätä kautta liikunta voi toimia apuna myös positiivisen kehokuvan luomisessa ja auttaa painonnousun ja muuttuvan kehon hyväksymisessä. Toisaalta liikunta voi toimia myös laajemmin itseen tutustumisen välineenä, kuten kaikki harrastukset.

Myös liikunnan vaikutus mielialan kannalta on selvä: nautinnollinen liikunta lisää virkeyttä ja saa hyvälle tuulelle. Liikkuessa keho erittää niin kutsuttuja mielihyvähormoneja. Lisäksi liikkuessa on mahdollisuus purkaa stressiä ja paineita sekä käsitellä omia ajatuksiaan. Itse ainakin pohdin omia asioitani kävelylenkeilläni. Parhaimmillaan liikuntaharrastus on myös sosiaalistavaa toimintaa, mikä on tärkeää etenkin sellaisella, jonka sairauteen kuuluu eristäytyminen. Sosiaalistavia liikuntaharrastuksiin kuuluvat  erityisesti joukkuelajit, mutta myös ylipäätään kaikki yhdessä liikkuminen, kuten vaikkapa minun tapauksessani kaverin kanssa tehdyt kävelylenkit.

Sosiaalistavan vaikutuksen lisäksi esimerkiksi säännöllisellä liikuntaharrastuksella voi saada myös säännöllisyyttä ja rytmiä päiviin, mitä voi sitten hyödyntää myös esimerkiksi tärkeiden ruoka-aikojen kanssa. Esimerkiksi itselläni tuttu lenkki päivitttäin luo struktuuria päiviini, mikä luo myös kaipaamaani turvallisuuden ja hallinnan tunnetta. Lisäksi luomalla rasittavuuden suhteen sopivia liikuntarutiineja, on mahdollista myös pitää oireilua kurissa. Itse olen muodostanut liikuntaani tietyt säännöt joita noudatan, eikä liikuntaharrastukseni tämän vuoksi mene yli.

Toisaalta liikuntaharrastus voi toimia terveyteen motivoivana asiana. Siinä voi huomata oman edistymisensä, oman voinnin ja kunnon kohenemisen. Itseäni kannustaa painon kerryttämiseen se, että olen saanut huomata, kuinka voimat ovat pikkuhiljaan alkaneet palautua, eikä keilapallo tunnu enää niin painavalta ja kävelylenkin jaksaa tehdä väsymättä. Toisaalta liikuntaharrastusta voi käyttää myös paranemiseen kannustavana asiana asettamalla senkin suhteen tavoitteita ja palkintoja. Itse esimerkiksi haaveilen jatkavani tanssin harrastusta kun olen paremmassa kunnossa.

Sopivan rasittavan ja monipuolisen liikunnan terveysvaikutuksia fyysistä kuntoa ajatellen ei sitäkään käy kieltäminen. Liikunta parantaa muun muassa hapenottokykyä ja tasapainoa sekä riittävän energiansaannin kanssa auttaa poislaihdutettujen lihasten kasvattamisessa sekä ehkäisee kohtuullisesti harrastettua myös luustonhaurasstumista ja osteoporoosia, joka on todellinen riski anoreksiaa sairastavilla. Lisäksi sopivan rasittavan liikunnan avulla on helpompi herätellä elimistön normaaleja fyysisiä tuntemuksia, kuten väsymistä ja näläntunnetta, jotka usein ovat pitkään anoreksiaa sairastavalla kateissa. Olen saanut huomata, kuinka pieni lenkki raikkaassa ulkoilmassa parantaa myös unenlaatua ja ruokahalua.

Mikä toipumisvaiheeseen sopivan hyvän liikunnan sitten erottaa haitallisesta pakkoliikunnasta? Ensinnäkin on tärkeää, että liikunta on toipumisvaiheessa aina suhteutettu omaan kuntoon ja energiansaantiin. Tämä tarkoittaa usein, että toipumisen alkuvaiheessa ainoa sopiva liikuntamuoto on kävely, ja jossakin vaiheessa liikunta on ehkä jätettävä hetkeksi kokonaan pois. Sopivasta liikuntamäärästä ja -muodosta on hyvä keskustella esimerkiksi hoitavien tahojen kanssa, sillä usein anoreksiaa sairastavan on vaikea määritellä itse omia rajojaan. Pikkuhiljaa on sitten mahdollista opetella liikkumisenkin suhteen itseä kuuntelevampaa asennetta, jolloin oppii itse huomaamaan, milloin liikunnan ja levon suhde on hyvä. On huomattava, että usein sairas ei nimittäin aluksi huomaa välttämättä omaa väsymistään, ja hän saattaa sairautensa voimin jaksaa paljon rankempia urheilusuorituksia kuin mihin hänen kuntonsa todellisuudessa riittäisi. Tällöin rajat on usein aluksi asetettava ulkopuolelta. On myös tärkeää muistaa, että liikunnan lisääntyessä on ehdottomasti tärkeää lisätä myös energiansaantia eli syömistä. Sääntönä voisi olla, että tulee syödä pystyäkseen liikkua, ei liikkua antaakseen itselleen luvan syödä.

Toinen yhtä tärkeä seikka on, että liikunnan tulisi aina tuottaa mielihyvää. Onkin syytä kysyä itseltään, mikä motivoi liikkumaan. Jos liikkumisella tähtää vain ja ainoastaan kaloreiden kulutukseen, tukee se sairasta ajattelua. Jos liikunta on keino antaa itselleen lupa syödä tai sairauden luomat pelot kontrollin menettämisestä tai painon hallitsemattomasta noususta ajavat liikkumaan, vaikka ei jaksaisi, on kyse sairautta tukevasta liikunnasta.

Vain mielihyvää tuottavan liikunnan avulla on mahdollisuus aidosti kasvattaa itseluottamusta ja saada positiivisia vaikutuksia mielenterveyden kannalta. Uskon myös, että vain kun liikunnasta on saanut positiivisia kokemuksia, sitä haluaa jatkaa myöhemmin parantumisen jälkeenkin. Jos liikunta on ollut pelkkää pakkoa, jää se hyvin helposti pois, jolloin hyötyvaikutuksetkin jäävät lyhytaikaisiksi. Jokaisen on hyvä löytää se liikuntamuoto, joka itselle tuottaa eniten mielihyvää. Ja tällöin on taas, kuten toipumisprosessissa niin usein, kyse itseen tutustumisesta.

Hyvän liikunnan tulisi siis lähteä aina liikunnan ilosta, eikä sen tulisi olla pakkoliikunnalle tyypillisesti suorituskeskeistä. Pakkoliikuntaan kun usein kuuluu se, että liikunta käsitetään suoritukseksi ja velvollisuudeksi, jota sitovat tietyt säännöt. Usein nämä säännöt ovat niin tiukkoja, että liikkumisesta katoaa joustavuus. Liikuntaharrastuksen tulisi olla joustavaa esimerkiksi ajan ja määrän suhteen, ja se tulisi kyetä jättämään myös välistä, jos olosuhteet niin vaativat. Tämä joustavuus vaatii ainakin itselläni vielä harjoittelua. Toisin kuin suoritukseen tähtäävässä pakkoliikkumisessa, toipumista tukevassa ja mielihyvää tuottavassa liikunnassa pystyy keskittymään myös ympäröiviin asioihin. Olen ilokseni saanut huomata, että kun liikkumisesta on pikkuhiljaa vähentynyt pakonomaisuus, pystyn paremmin keskittymään kaverin kanssa jutusteluuun tai vaihtuviin maisemiin.

Kun kysyy itseltään, tukeeko liikkumiseni toipumista, on syytää kuulostella itseltään, mikä motivoi liikkumaan, liikunnan tuottama ilo vai sairauden tuottama pelko. On myös tärkeää olla rehellinen oman jaksamisensa suhteen, sillä liikunta tulisi aina suhteuttaa omaan vointiin ja jaksamiseen. Jos liikunnasta ei hyödy muu kuin sairas puoli tai sen kohtuudella harrastaminen ei onnistu, on se ehkä syytä jättää vähäksi aikaa pois. On myös tärkeää muistaa, että hyvä liikunta tuottaakin mielihyvää, ei se saisi koskaan olla ainoa meilihyvän lähde. Itse nautin rauhallisesta kävelylenkistä auringonpiasteella mutta yhtälailla hyvän kirjan lukemisesta sohvan nurkassa teekuppi kädessä.

<3: Ida