Vaaran merkkejä

Valitettavasti, tai ehkä onneksi, en osaa kertoa teille miksi sairastuin, koska en tiedä tähän kysymykseeen vastausta itsekään. Minulta kuitenki kysyttiin, miten taudin puhkeamista olisi voinut sairauteni alkuvaiheessa ehkäistä ja mihin merkkeihin läheisten ihmisten tulisi havahtua. Koska pidän syömishäiriön hoidon kannalta olennaisena asiana varhaista puuttumista, yritän seuraavassa pohtia sitä, mitkä olivat niitä merkkejä, joista olisi voinut huomata minun olevan sairas.

Ensinnäkin laihtumisen lisäksi, tai jopa ennen sitä, syödessäni huonosti, minulle tuli erilaisia somaattisia ongelmia. Aliravitsemustila aiheutti jatkuvaa palelua, jonka vuoksi jouduin kesälläkin nukkumaan villasukat jalassa. Koulussa käsieni sinertymistä kauhisteltiin usein. Silmiinpistävä merkki oli myös todennäköisesti anemiasta ja ravintoaineiden puutteesta johtuva kalpeus, jota mustat vaatteeni vain korostivat. Lisäksi ihoni oli, ilmeisesti huonon ravitsemustilan ja erityisesti rasvan puutteen vuoksi, niin kuivaa, että sitä hilseili joka puolelle ja kämmeniini tuli haavoja. Rystyseni olivat myös punaiset ja verillä myös oksentamisen vuoksi. Lisäksi hieman myöhemmin tukkani alkoi irrota päästä. Hiuksia alkoi löytyä pitkin kaikkia vaatteitani, viemäri meni suihkussa käydessäni lähes tukkoon niistä, ja jopa pelkästä hiusten koskettamisesta tai harjaamisesta jäi käteeni tupoittain hiuksia.

Edellä kuvailemieni aliravitsemustilani muuttuessa vaikeammaksi somaattisten oireiden lisäksi koko olemukseni alkoi muuttua. Olin aina pitänyt värikkäistä vaatteista ja isoista koruista, joiden avulla olin korostanut kauneimpia piirteitäni. Sairastuessani aloin käyttää lähes yksinomaan mustia, säkkimäisiä vaatteita. Tämä on käsittääkseni syömishäiriöiselle yleistä. Tämänkaltainen pukeutuminen kertoo paitsi masentuneisuudesta, myös häpeästä omaa ulkonäköään kohtaan sekä yrityksenä peitellä omaa riutunutta kehoa. Minulle mustat isot vaatteet olivat ikään kuin keinoni piiloutua.

Lisäksi syömisen ollessa yhä huonompaa, olin aina väsynyt ja alakuloinen. Olin aina ennen ollut energinen, hymyilevä, puhunut ja nauranut paljon lähimpien ystävieni kanssa, ja elehtinyt koko kehollani ilmaisten itseäni. Sairastumiseni jälkeen väsymys valtasi koko olemustani. Pelkkä muiden ihmisten kanssa puhuminen vaati liikaa energiaa. Olin vaitonainen enkä jaksanut innostua mistään. Tämä johtuu käsittääkseni paitsi liian alhaisisesta energiatasosta myös siitä, että kaikki ajatukset alkavat pyöriä sairauden ympärillä ja kiinnostus ulkomaailmaa kohtaan katoaa. Tämä näkyi ilmeettömyytenä, joka saattoi ulkopuolisesta vaikuttaa jopa kylmyydeltä.

Huono aliravitsemustila alkoi pian näkyä myös keskittymiskyvyssäni. En enää pystynyt keskittymään esimerkiksi lukemiseen tai koulunkäyntiin kuten ennen, vaikka olin aina ollut tunnollinen ja ahkera oppilas ja nauttinut opiskeluissa. Tämä on ymmärretävää, kun energiaa on liian vähän ja kaikki ajatukset ovat keskittyneitä ruokaan. Toisaalta sairaus vahvisti perfektionistisia ja vaativia piirteitä, enkä enää hyväksynyt itselleni hviä tai keskinkertaisia suorituksia, vaan aineista ja kokeista oli suoriuduttava erinomaisesti.

Aliravitsemustilan ja sairauteni pahentuessa alkoi kaikkea käytöstäni ja tekemistäni leimata myös tietty joustamattomuus. Minun oli suunniteltava jokainen asia hyvissä ajoin etukäteen. Olen aina tykännyt miettiä asioita ensin ja toimia vasta sitten ja aikataulut ja tutut rutiinit ovat luoneet minulle turvaa. Sairastuessani alkoivat tietyt aikatulut saada minussa kuitenkin pakonomaisia piirteitä ja niistä poikkeaminen aiheutti järjetöntä ahdistusta, jos se oli ylipäätään mahdollista. En voinut enää osallistua ystävieni ex-tempore-tyylisiin ehdotuksiin. Minun tuli saada joka päivä koulun jälkeen mennä kotiin toteuttamaan tuttuja rutiinejani.

Kaikkein pahiten joustamattomuus näkyi kuitenkin ruokailuissani ja liikkumistottumuksissani. En ollut koskaan ennen sairastumistani urheilullinen, mutta nautin liikkumisesta ja esimerkiksi rauhallista kävelylenkeistä. Sairastuttuani liikkumisesta katosi joustavuuden myötä myös kaikki ilo, ja siitä tuli minuutitarkkaa pakonomaista suorittamista. Syömisiini alkoi muodostua erilaisia maneereja ja rituaaleja, kuten leivän kiertämistä ja tietyssä järjestyksessä syömistä, joista olen kirjoittanut jo aikaisemminkin. Syömistottumuksistani poikeaminen tai minulle kiellettyjen ruoka-aineiden, kuten rasvan, syöminen muuttui yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi.

Sairauden saadessa yhä tiukempaa otetta minusta ja anorektisten ajatusten vallatessa ajatuksiani myös käyttäytymiseni alkoi muuttua. Aivan aluksi aloin vältellä yhteisiä ruokailutilanteita. En käynyt enää koulun ruokalassa syömässä enkä voinut käydä kotona tai kaverilla koska pelkäsin yhteisiä ruokailutilanteita. Olin aina ollut rehellinen, kunnollinen ja tunnollinen tyttö, jonka sanaan saattoi luottaa. Sairaus sai minut kuitenkin valehtelemaan läheisimmillenikin ihmisille. Minusta tuli mestari piilottelemaan todellista tilannettani, ja keksin jatkuvasti tekosyitä, miksi en esimerkiksi syönyt. Onkin tärkeää erottaa sairas käyttäytyminen ja ihminen tämän käyttäytymisen takana. Vaikka sairauteen usein kuuluu huijailu ja salailu, jopa suoranainen valehtelu, se ei tarkoita, että anoreksiaa sairastava henkilö olisi pohjimmiltaan epärehellinen. Tunnen kauheita omantunnon pistoksia edelleen sairauteeni kuuluvasta epärehellisyydestä, vaikka ymmärränkin sen olevan osa sairauttani ja etttei sairastavan, oli kyseessä mikä sairaus tahansa, tulisi syyttää itseään sairautensa oireista.

Syömisen välttely ja se, että elämäni alkoi pyöriä yhä enemmän vain sairaiden kuvioiden ja ajatusten ympärillä johti siihen, että aloin eristäytyä muista ihmisistä. Kävin koulussa, mutta pakenin sen jälkeen pikaisesti omaan asuntooni. En käynyt enää kotona kylässä tai nähnyt kavereitani vapaa-ajallani. Kun elämä alkaa pyöriä sairauden ympärillä, ei maailmaan enää mahdu muuta. Olin ennen sairastumistani hyvin empaattinen ihminen, hyvä kuuntelemaan muita ja minulla on aina ollut kova halu auttaa muita. Sairaus kuitenkin peitti tämän puolen itsestäni alleen. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että paras ystäväni koulusta jaksoi tavata minua siitäkin huolimatta, ja että minä onnistuin pitämään suhteeni häneen kunnossa ja lisäksi sairauteni kanssa taistellessani muodostin yhden uuden tärkeän ihmissuhteen. En nimittäin silloin kun harvoin puhuin ystävieni kanssa ollut parasta mahdollista seuraa missään muodossa. En koskaan ole ollut kiinnostunut laihduttamisesta tai erityisesti terveistä elämäntavoistakaan saatika ihaillut mallejen tikkumaisia vartaloita. Sairauteni myötä kiinnostukseni laihdutusohjelmia ja -artikkeleja kohtaan kuitenkin kasvoi, ja puhumiseni alkoivat pyöriä laihduttamisen ja ruoan ympärillä.

Kiinnostuksen katoaminen ulkomaailmaa kohtaan näkyi pian myös niin, että minulle ennen niin rakaat harrastukset jäivät kaikki pois. Olin aina lapsesta asti pitänyt kaikenlaisesta luovasta tekemisestä, kuten maalaamisesta ja pianon soittamisesta. Sairauden vallatessa ajatuksiani ja huonon aliravitsemustilan pahentuessa ei kiinnostusta ja jaksamista kuitenkaan enää riittänyt vapaa-ajalla mihinkään ylimääräiseen. Myöhemmin olen onneksi onnistunut palauttamaan minulle tärkeitä harrastuksia. Sairastavia olisikin hyvä kannustaa muuhun kuin sairautta tukevien harrastusten pariin, sillä se tukee itseluottamusta ja pitää kiinni sairauden ulkopuolisessa elämässä sekä tuottaa tietysti aitoa, tervettä nautintoa.


Kiinnostuksenkohteideni muuttumisen lisäksi minusta tuli myös muuten välinpitämätön muiden ihmisten asioita kohtaan. En jaksanut enää samalla tavalla kiinnostua edes läheisten ihmisteni asioista, kun ajatukset olivat sairauden sumentamat ja kaikki energia meni oman jaksamisen ja ahdistuksen kanssa selviämiseen. Aliravittuna ihmisestä tulee ikäänkuin kylmä, sillä oireilu peittää tunteet alleen ja energiaa ei enää riitä tunteiden käsittelyyn tai näyttämiseen, jolloin päällimmäiseksi tunteeksi jää vain sairauden aiheuttama ahdistus tai aliravitsemustilasta johtuva apaattisuus. Tämä saattaa ulkopuolisista ihmisistä vaikuttaa jopa, kuten sisareni usein kuvaa, "ihmisyyden katoamisena". Lisäksi muistan kokeneeni sairaimpina aikoina jopa silmitöntä vihaa minulle tärkeitäkin ihmisiä kohtaan, kun joku yritti puuttua sairauteeni, mikä saattoi täysin vastoin persoonallisuuttani purkautua jopa agressiivisuutena. Tällaisina hetkinä, kun ihmsiyys ja empaatiisuus näyttää sairastuneesta kadonneen, on jälleen ensiarvoisen tärkeää muistaa, että tällainen käytös on vain sairauden muodostamaa kuorta, ja tuon kuoren alla on se sama ihana ihminen kuin ennen sairastumista, ja sairastava itse pelkää todennäköisesti kaikkein eniten omaa sairauttaan ja sairasta käytöstään. Kaikkein kiitollisin perheelleni olenkin siitä, että he ovat aina rakastaneet Idaa, on sitten sairaus saanut minut käyttäytymään millä tavoin hyvänsä. Siihen mielestäni kaikkien läheisten ihmisten tulisi pyrkiä, vaikka se saattaa ymmärrettävästi tuntua vaikealta, kun sairaus tuntuu tunkeutuvan jopa sairastavan persoonallisuuteen.

Tunteettomuuden jälkeen tunteen purkautuksiani alkoi leimata myös tietty lapsenomaisuus, vaikka olin jo pitkään pitänyt itseäni kypsänä ikäisekseni nuoreksi. Aloin kiukutella vanhemmilleni, kaivata konkreettista syliä turvaksi ja reagoin pettymyksiin usein itkulla. Pelko elämää ja aikuistumisesta kohtaan sekä aliravitsemstila, joka johtaa muun muassa hormonitoiminnan häiriintymiseen, saavat anoreksiaa sairastavan usein taantumaan myös henkisesti. Itselläni tämä on näkynyt paitsi lapsellisina reaktioina, kiinnostuksenkohteiden muuttumisena ja eriytymisen vastapainona tulleena riippuvuutena vanhempiani kohtaan. Aloin myös katsoa lastenohjelmia, kerätä pehmoleluja ympärilleni ja käyttää lastenvaatteita.

Edellä olen kuvannut omia kokemuksiani siitä, miten sairaus alkoi näkyä somaattisessa voinnissani, olemuksessani ja muuttuneessa käyttäytymisessäni ja kiinnostuksenkohteissani. Haluan kuitenkin korostaa, että edellä mainitsemani asiat eivät ole mitään diagnosointikriteerejä. Jokaisen sairaan henkilön sairaus näkyy ulospäin eritavalla. Lisäksi on syytä muistaa, että en ole asiantuntija, ja kirjoitan vain omista kokemuksistani. Uskon kuitenkin, että useilla sairastavilla voi olla joitakin yhteneviä piirteitä, josta sairauden merkit on mahdollista tunnistaa. Toivon, että tekstini saattaa auttaa erottamaan itsessään tai läheisessään merkkejä, jolloin on syytä huolestua. Mikäli näin on, en voi muuta kuin kannustaa koko sydämestäni hakemaan apua.  Sairauden merkkejen tunnistaminen voi myös auttaa erottamaan sairaus ja sen oireet sekä sairastava ihminen sairautensa takana. Ne eivät nimittäin todellakaan ole sama asia. Olen tyytyväinen, mikäli tekstini voi omalta osaltaan auttaa erottamaan itsessään tai läheisessään nämä kaksi asiaa.

<3: Ida