Nautinnollinen reissu ja onnistumisia buffetissa

Olimme viime perjantaina käymässä perheeni kanssa Tallinnassa. Reissu onnistui kaikin puolin hyvin, ja mikä tärkeintä sain taas huomata olevani jo pitkällä paranemisprosessissani ja pystyväni nauttimaan elämästä aivan toisella tavalla kuin ennen. Tämän vuoksi päätinkin nyt jakaa kanssanne reisuun liittyviä oivalluksia ja onnistumisen hetkiä, joista suurimmat sain kokea päivällisen buffet-pöydässä.

Pieni matkamme oli minulle tärkeä, sillä se palautti mieleeni muistoja lapsuuteeni ja nuoruuteeni ennen sairastumista kuuluneista perheeni kanssa tehdyistä yhteisistä matkoista. Sairastumiseni myötä nuo yhteiset matkamme ovat jääneet pois, enkä niistä olisi varmasti olisi osannutkaan nauttia. Vakavasti sairas henkilö on ikään kuin yksin sairautensa luomassa vankilassa, jossa tavoitteena on kärsimyksen maksimointi, ja elämästä nauttiminen muuttuu mahdottomaksi, kun elämä pyrkii pelkästään itsen rankaisemisen ja kiduttamisen ympärillä. Nyt kuitenkin koin ihania hetkiä reissullamme ja nautin hyvästä seurasta.

Kykyäni nauttia reissusta lisäsi varmasti se, etten ahdistu enää niin helposti kuin pahimpina sairausaikoinani. Aliravittuna ihminen on ikään kuin jatkuvassa stressitilassa ja pienetkin muutokset päivittäisistä arkirutiineista tuntuvat kuormittavilta. Lisäksi aliravitsemustilaan liittyy usein aistiyliherkkyyttä, joka lisää sairastavan stressitasoa entisestään. Ennen olisinkin kokenut pahaa oloa laivan metelissä ja tax free -kaupan väentungoksessa. Nyt tuuppivat ihmiset tuskin häiritsivät minua keskittyessäni valitsemaan mieluisimpia karkkipusseja ostoskoriini ja ihaillessani merkkilaukkuja ja -koruja.

Hyvän olon tunnetta  lisäsi varmasti myös se, että olen onnistunut rikkomaan tuttuja arkirutiinejani, eikä se enää aiheuttanut minulle kohtuutonta stressiä tai ahdistusta. Koska olimme matkoilla käytännössä koko päivän, jouduin tämän reissun vuoksi ensimmäistä kertaa kuitenkin luopumaan myös päivittäisistä pikku kävelylenkeistäni. Olin kuitenkin päättänyt jo etukäteen, että koska liikkumista ja kävelyä tulee muussa muodossa joka tapauksessa ihan riittävästi ja kyse on vain yhdestä päivästä, en aio stessata liikunnasta. Aikaisemmin tämä olisi kohdallani ollut varmasti mahdotonta, mutta nyt pystyinkin jättämään sisäisen askelmittarini kotiini ja olemaan miettimättä päivittäistä liikuntamäärää matkan aikana. Tämä kertoo mielestäni siitä, että alan olla jo kuitenkin aika vahvoilla pakkoliikkumisen voittamisen suhteen.

Ainoa hyvän olon tunnetta vähentävä tekijä reissullamme taisikin olla vatsakipu, joka oli vaivanani päivän aikana. Sen avulla sain kuitenkin huomata olevani taistelussani sairautta vastaan jo pidemmällä kuin olisin uskonut. Vatsakivusta huolimatta sain nimittäin syötyä Tallinnaan varaamani eväät. Sairastavien on hyvä tiedostaa, että sairauteen, huonoon syömiseen ja aliravitsemustilaan sekä valitettavasti usein myös syömistottumusten muuttamiseen, vaikka se olisikin parempaan suuntaan, kuuluu usein paitsi henkisiä myös somaattisia vatsakipuja. Vatsakivusta sairaus saa helposti syyn vähentää syömistä. Entistä edelleen heikompi syöminen ei kuitenkaan auta asiaa, vaan päinvastoin ajaa pahaan noidankehään, jolloin kivut vain pahenevat ja syöminen vaikeutuu entisestään. Tämän olen saanut itsekin kokea valitettavan usein kantapään kautta, ja siksi olenkin nyt päättänyt, etten enää hyväksy minkäänlaisia (teko)syitä ruokailujen väliinjättämiseen. Siksi päätin reissullamme katsoa kipua silmästä silmään ja taistelin urheasti evääni kurkusta alas.

Vaikka olenkin ylpeä suorituksestani lounaalla, reissumme suurimmat onnistumisenkokemukset sain kuitenkin kokea päivällisaikaan illalla laivan buffetissa. Vaikka vapaampi syöminen seisovasta pöydästä aiheuttikin jännitystä etukäteen, suoriuduin haasteestani mielestäni hyvin, ehkä paremmin kuin koskaan ennen ulkona syödessäni. Ulkona julkisella paikalla syöminen onkin haaste sairastavalle jo sinänsä, sillä usein ihmisten edessä syöminen aiheuttaa häpeän tunnetta ja syyllisyyttä. Ulkona syödessä myös ruokailuun liittyviä pyhiä rutiineja on myös vaikeampi suorittaa, ja ruokailuhetken maagisuus on uhkana kadota. Lisäksi ulkona syömiseen liittyy oma haasteensa sen suhteen, että yleensä ei voi tarkkaan tietää mitä tarjolla olevat ruoat sisältävät. Tämän sairastava kokee usein uhkaavana, sillä hän pelkää painon lähtevän räjähdysmäisesti nousuun, jos ei pysty olemaan varma syömänsä ruoan kaloreista. Myös anoreksiaan liittyvä kontrollin tunne on uhattuna, kun tarkkoja ravintosisältöjä ei tiedä etukäteen. Tämä lisää myös turvattomuuden tunnetta, kun tarjolla ei ehkä olekaan tuttuja ja turvalliselta tuntuvia ruokia.

Nyt kuitenkin onnistuin työntämään syrjään kalorilaskurin ja nuo epämiellyttävät tunteeni ja sain kuulla syömiseni näyttävän myös ulkopuolisen silmistä melko normaalilta. Ja syömistilanteessa pystyinkin rikkomaan paitsi totuttuja maneerejani myös tuttuja rutiinejani syömisaikataulujeni suhteen, mikä on sairastavalle usein todella haastavaa ellei jopa mahdotonta. Ensinnäkin päivällisaika oli tuttuun arkirytmiini verraten aikainen ja lisäksi suoriuduin vielä ruokailusta normaalissa ajassa, eli suunnilleen samaan aikaan muiden kanssa.

Tärkeintä oli buffetissa syödessäni kuitenkin se, että ensimmäistä kertaa sairauteni aikana en yrittänyt tilaisuuden tullessa minimoida syömistäni, vaan söin kunnes tunsin oloni kylläiseksi, kuten kuuluu. Tämä on olennainen asia, sillä anoreksia pyrkii tietysti jatkuvasti syömään mahdollisimman vähän järjettömän painonnousun pelossa. En myöskään yrittänyt täyttää vatsaani tai hämätä perhettäni tai itseäni täyttämällä vatsaani pelkillä kasviksilla, vaan valikoin lautaselleni salaatin lisäksi myös proteiinipitoisia herkkuja ja kylkiäiseksi perunaa. Tämä osoitti minulle, että syön todella itseäni varten, ja minulla on lupa syödä, vaikka ei siihen ulkopuolista pakotetta olisikaan. Usein sairastavien on helpompi syödä osastolla kuin kotioloissa, sillä lupa ja pakko syödä tulee ulkopuolelta, eikä tarvitse itse neuvotella sairauden kanssa. Lopulta kuitenkin paranemisen edellytys on, että sisäistää tuon oikeuden syödä.

Hienoa oli mielestäni siis jo se, että uskalsin syödä itseni kylläiseksi, mutta jo hatunnoston arvoista oli se, että kun tunsin oloni jo kylläiseksi, uskalsin vielä hakea lisää kaikkein parhaimmilta maistuvia tarjottavia ja vähän jälkiruokaakin. Suurin asia, joka nyt ruokailussani oli muuttunut olikin, että uskalsin syödä oikeasti mielitekojeni mukaan. Valikoin seisovasta pöydästä minusta kaikista parhaimman näköisiä ja makuisia herkkuja. Olen siis vihdoin alkanut tajuta, että myös minulla on oikeus nauttia ruoasta, ja elämästä yleensä, kuten meillä kaikilla on.

Millaisia tunteita tällainen onnistunut syöminen buffetissa minussa sitten herätti? Pakko on myöntää, että sairaus yritti saada minua tuntemaan syyllisyyttä, mutta se kuuluu asiaan vielä toipumisvaiheessa. Tärkeämpää on nähdäkseni kuitenkin se, että pääsee yli sairauden aiheuttamista omantunnontuskista ja kykenee toimimaan terveellä tavalla. Minä pystyin jo laittamaan melko pitkälti syrjään syllisyydentunteeni ja päällimmäinen tunne joka minulle jäi ruokailun jälkeen oli tyytyväisyys itseeni.

Olenkin todella ylpeä omasta edistymisestäni, jota seisovassa pöydässä onnistunut syöminen taas osoitti. En voikaan kylliksi korostaa, vaikka toistankin jo itseäni, että aitoja onnistumisen kokemuksia saa vain erävoitoista sairauttaan vastaan, ei anoreksian käskyjen noudattamisesta. Vaikka se toisaalta edellyttääkin silloin tällöin omalta mukavuusalueeltaan poistumista, tuntui myös turvalliselta huomata, etten ole enää täysin sairauden vietävissä vaan kykenen myös ruokapöydässä tekemään valintoja itse ilman sairautta. Tämä turvallisuuden tunne antoi myös toivoa: ehkä voinkin vielä toipua. Ja voin vakuuttaa, että sairaudesta ja sen kahleista luopuminen askel kerrallaan tuntuu äärettömän vapauttavalta.

<3: Ida