"No kun toikin" -Toipuminen on vastuunkantamisen opettelua

Työssäni ohjaan jo pieniä lapsia kantamaan vastuun omista teoistaan ja tekemään omia valintoja. Harjoittelemme päivittäin lasten kanssa arjessa pieniä valintatilanteita esimerkiksi leivänpäällisten tai askartelupaperin värin valinnalla. Jos neljävuotias tulee sanomaan minulle, että leikin loputtua kaveri heittelee legoja ympäriinsä, kysyn häneltä, miten sinusta pitäisi toimia. Usein jo neljävuotias osaa sanoa, että legot pitäisi kerätä leikin loputtua laatikkoon, ja silloin kehotan häntä tekemään itse niin.

Syy, miksi kasvatan lapsia kantamaan vastuuta omista teoistaan ja tekemään omia valintojaan, on se, että ne ovat isossa osassa oman minuuden ja itseluottamuksen rakentamisessa. Ilman kykyä tehdä omia päätöksiä ja pysyä niissä, ei tässä elämässä pärjää. Yhteiskuntamme edellyttää, että aikuinen ihminen myös kantaa vastuun omista valinnoistaan ja seurauksista. Pienten lasten kanssa vielä harjoittelemme näitä taitoja, muta kyllä edellytän vastuunottamista omista teoista jossain määrin jo ryhmäni kaikkein pienimmiltä.  En hyväksy edes kolmevuotiaalta selitykseksi kaverin lyömiselle sitä, että "no kun toikin..." Ketään ei saa lyödä -ei vaikka kaveri löisi.

Toipumiseni anoreksiasta on ollut täynnä pieniä valintatilanteita, ja olennaista toipumiseni kannalta on ollut se, että olen kyennyt itse omia valintoja tekemään. Jos kaveri valitsee ravintolassa salaatin, itse valitsen pihvin ranskalaisilla, jos se on se, mitä itse haluan. Kun kaveri vieressä vain lisää tehoja salilla juoksumatolla, teen valinnan lopettaa itse, jos olen lämitellyt itselleni tarpeeksi. Päivittäin töissä kolleegani korvaa lounaan pelkällä vihannessalaatilla, teen itse silti valinnan syödä kinkkukiusausta/makaronilaatikkoa/jauhelihapannaria tai mitä ikinä minulla onkaan eväänä. Se, että nappaan kulhosta suklaakonvehdin, vaikka kahvipöytäkeskustelu pyörii laihduttamisen ympärillä ei todellakaan ole vaativimpia päätöksiä, joita joudun työpäivän aikana tekemään.

Kun oma päätös on tarpeeksi vahvalla pohjalla ja oma itsetunto vahva, ei se kärsi siitä, mitä muut tekevät tai sanovat. Omassa miepiteessä ja ratkaisussa voi pysyä, eivätkä erilaiset valinnat silti ahdista. Esimerkiksi töissäni sanon omana mielipiteenäni maahanmuuttajalasten vanhemmille, että on todella tärkeää, että lapsen omaa kulttuuri-identiteettiä ja uskontoa tuetaan kotona. Silti lapsi ei kärsi siitä, että hän näkee, että Suomessa vietetään joulua ja päiväkodin ikkunoissa on tonttuja.

Myöhemmin vahvan identiteetin omaava lapsi (tai sitten jo aikuinen) tekee omat ratkaisunsa sen suhteen, haluaako joulua viettää. Tällöin hän ei koe tarvetta kritisoida toisten tapaa viettää joulua, vaikka ei sitä itse haluaisikaan viettää. Kun luottaa itseensä ja omaan juttuunsa, hyväksyy myös sen, että muut tekevät erilaisia (usein ihan yhtä hyviä) ratkaisuja, ja silti itse voi valita toisin, on sitten kyse kerman valinnasta tai uskontoon liittyvästä asiasta.

Omien valintojen tekeminen on myös osa tavoitteiden saavuttamista. Jos päätös tupakoinnin lopettamisesta kaatuu joka kerta siihen, kun joku toinenkin polttaa, tai laihduttaminen siihen, kun kahvihuoneessa on pullaa tarjolla, ei tavoitteiden saavuttaminen onnistu. Jos haluaa lukea tohtoriksi, ei voi lähteä opiskelun sijaan viihteelle joka kerta, kun joku kaveri kysyy. Jos jotakin haluaa, on itse tehtävä sen suuntaisia valintoja. Jos siihen ei pysty, ympäristön syyttelyn sijaan kannattaa pohtia, onko oma päätös ollut kovin vahva. Kahvilaa ei voi kieltää myymästä munkkeja, vaikka joku Helsingissä olisikin laihdutuskuurilla. Jos minun toipumiseni anoreksiasta olisi kaatunut jokaiseen youtubessa näkemääni videoon jäniksestä joka korvaa päivän ateriat porkkanalla, en olisi päässyt tähän. En toipumisessa enkä elämässä.

Elämässä, usein jo toipumisprosessin aikana, tulee väistämättä eteen oikeitakin pettymyksiä, epäonnistuisia ja menetyksiä. Vaikka ei jokaisesta kahvihuoneessa välipalaksi nautitusta kevytjogurtista mieltään pahoittaisikaan, niin kyllä ihmisten välisissä suhteissa myös oikeasti loukataankin. Ja silti pitäisi pystyä itse tekemään oikeita valintoja -tai sitten vastaamaan niiden väärien ratkaisujen seurauksista.  Jos lopettaa syömisen ensimmäisen vastoinkäymisen tai ikävän sanan kohdalla, se on oma valinta riippumatta siitä, kuinka kamalasti elämä on murjonut. 

Aikuisen ihmisen on kannettava omista valinnoistaan itse vastuu ympäristön syyttelyn sijaan. Minusta se, että vertailee itseään jatkuvasti muihin ja etsii muiden toiminnasta/ulkonäöstä/olemuskesta/sanomisista jatkuvasti merkkejä sairaudesta tai syitä loukkaantua, on osa sairautta. Kun niistä ahdistuu tai käyttää niitä (teko)syinä siihen, ettei itse pysty toipumaan, keräilee vain ympäristöstään syitä siihen, ettei itse tarvitsitsi toipua. Eli yrittää sysätä vastuuta omasta toipumisesta ja omaa elämää ohjaavista valinnoista muille. Muille loukkaantumisen sijaan vastuuntuntoinen ihminen on sen sijaan rehellinen itselleen ja toteaa, ettei ole vielä valmis toipuaan. Jos haluaa olla kaikista sairain, ei voi toipua.

Vain osasto-olosuhteissa voidaan yrittää sulkea ihminen ulkopuoliselta elämältä ja joku muu tekee valinnat puolestasi. Minä toivuin kotona nimenomaan niin, että opin tekemään omia päätöksiä ja valintoja, ja kantamaan niistä vastuun. Se, että kaveri pyyhki margariinit leivältä hihaan tai hoitaja ei huomannut kun jumppasin, ei ollut enää este minun toipumiselleni. Toki tarvitsin aluksi paljon rohkaisua ja tukea oikeiden valintojen tekemsieen, mutta nyt lähelläni oli ihmisiä, jotka luottivat minuun ja kykyyni ja haluuni tehdä oikeita valintoja. Ja kun valitsin väärin, ei kyse ollut kaverista, ei hoitajasta, ei elämän murjomisesta eikä naapurista. Itse kannoin siitäkin vastuun. Tein töitä sen eteen, että ensi kerralla pystyisin valitsemaan toisin. Joskus se tarkoitti sitä, että pyysin enemmän tukea, mutta omista valinnoistani en syyttänyt muita tai vastuuta sysännyt.

Niin minä toivuin ja kasvoin samalla sairauden taannuttamasta pikkutytöstä aikuiseksi, itsenäiseksi itsestään ja läheisistään huolehtivaksi ja vastuunkantavaksi ihmiseksi. Nyt teen työtä, joka päivittäin edellyttää vastuun ottamista toisten lapsista, oikeasti vastuullisia päätöksiä ja valintoja, ja ohjaan lapsia tekemään omia ratkaisuujaan ja opetan ottamaan vastuuta niistä.

Vaikka olen itsekin ollut ihan yhtä syvästi sairaassa maailmassa, kuin monet teistä lukijoistani, huomaan, että minun on vaikea aina muistaa, mistä kaikesta se sairaus voi saadakaan voimaa, jos etsii tukea sen suuntaisille ratkaisuille. Itse kun olen jo niin keskellä oikeaa elämää -joka vaatii jo ihan toisenlaista sanomisten suodattamista ja omia vaintoja ja päätöksiä. Koska tiedostan  lukijoideni joukossa on paljon syvästi sairaita henkilöitä, yritän sen parhaani mukaan huomioida. Välttelen sen vuoksi esimerkiki painolukemien mainitsemista blogissani, ja suojelen teiltä joiltakin sairauteeni liittyviltä vaikeimmilta asioilta. En tietoisesti loukkaa ketään blogissani, en sairasta enkä tervettä lukijaani.

En kuitenkaan piilottele blogissani tavallista arkeani. En poista resepetivinkkejäni (vaikka niissä käytettäisiin kevyttuotteita), matkakuvia itsestäni tai kertomuksia liikuntaharrastuksistani. Enkä missään tapauksessa muuta omia elämäntapojani tai itseäni koskevia ratkaisuja ainakaan sen vuoksi, että joku teistä lukijoistani voi siitä loukkaantua. Arvostan itseäni enkä halua väheksyä teitä lukiijoitani. Jos teen myöhemmin elämässäni toisenlaisia ratkaisuja koskien omaa elämääni, on se minun  oma valintani.

Edellytän vastuunkantoa omista teoista ja valinnoista läheisiltäni, kollegoilta töissäni ja ennen kaikkea itseltäni. Jossakin määrin vaadin sitä jo päiväkoti-ikäisiltä lapsilta. Ja niin odotan sitä myös teiltä lukioiltani. Yritän teksteilläni parhaani mukaan rohkaista toipumiseen. Mutta vastuuta kenenkään valinnoista, paranemisesta tai elämästä en ota -se päätös ja työ jokaisen on tehtävä itse.

Kunnioittaen,
Ida