Miten minä näen kehoni?

Millainen on kaunis ihminen, miltä minä näytän ja miltä minä haluaisin näyttää? Tällaisia kysymyksiä olen myös pohtinut toipumiseni myötä, kuten varmasti pohtii jokainen nainen joskus elämässään. Tässä tekstissäni ajattelin vähän jakaa kanssanne ajatuksiani siitä, miten tällä hetkellä näen kehoni ja miten siihen suhtautuminen on muuttunut.

Rehellisesti sanottuna kehoni ja painoni normalisoiduttua itseluottamukseni myös kehoni suhteen on koko ajan kasvanut. Tunteeni omaa kehoani kohtaan ovat muuttuneet ahdistuksesta ja vihasta, ajoittaisesta välinpitämättömyydestäänkin rakkaudeksi, kunnioitukseksi ja lempeäksi hvyäksynnäksi. Voin ensikertaa nyt todeta todella olevani tyytyväinen kehooni.

Vaikka kehoni ei ole nytkään täydellinen, se on nyt tällainen kuin se on, ja minä näen sen kauniina. Pidän kauniina myös pientä vatsakumpuani, eriparia olevia korviani ja jopa niitä otsalle piirtyneitä ryppyjäni. Toki ehostan itseäni meikkamalla ja pukeutumisella. Aivan kuten pyrin esimerkiksi huomaamaan ja huomioimaan ystävieni parhaat puolet, kunnioitan myös kehoani ja pyrin siksi tuomaan esiin sen parhaita puolia, kuten hyväkuntoisia, pitkiä hiuksiani, isoja silmiäni ja jo melko vahvoja jalkojani. Nautin siitä, kun muotojen pyöristyttyä vaatteet istuvat paremmin ja olen tyytyväinen myös esiinpiirtyviin lihaksiini. Mutta en pyri väkisin kehossani mitään muuttamaan, ja toisaalta hyväksyn myös sen, että se ei ole täysin minun muokattavissa, ja annan sen muokkautua sellaiseksi, kuin se luonnostaan normaalilla huolenpidolla muokkantuu.

En enää vertaile itseäni jatkuasti muihin. Tiedostan, että kehoni on kaikkine puutteineen ja hyvine puolineen ainutlaatuinen, ja sen vertailu muiden vartaloihin on täysin tarpeetonta ja turhaa.  En kaipaa omaan kehooni suuria lihaksia, vaikka ihannekehoni onkin lihaksikas, enkä edes enää harmittele sitä, ettei minulla ole sellaisia naisellisia muotoja, joista olen aina haaveillut.Uskon, että kun hyväksyy itsensä, kun pitää itsestä kokonaisuutena, pitää myös kehostaan.

Ennen kaikkea en edes huonoipmina aikoina kaipaa sitä kehoa joka minulla joskus kaksikymmentä kiloa sitten oli. Minulla sairauteeni ei ole koskaan liittynyt äärimmäisen laihuuden ihannointia. En ole niinikään koskaan tuntenut tai nähnyt itseäni lihavana. Olen aina olllut ruumiinrakenteeltani hoikkaa, ja muistan nuoruudessani kaivanneeni kehooni lisää naisellisia muotoja. En anoreksian syövereissäkään tietoisesti pyrkinyt laihduttamaan, mutta itsestäni huolehtiminen kääntyi täysin päälaelleen, ja samalla putosivat realiteetit. Laiminlöin täysin kehoni ja sen tarpeet. Muiden silmissä näytin keskitysleirivangilta, omissa silmissäni olin edelleen se hoikka tyttö, joka olin ollut lukioikäisenä. 

Tiedän, että toisilla oman muuttuneen kehon hyväksyminen vie kauankin aikaa ja vaatii paljon työstämistä, mutta minulla tuo tapahtui omalla painollaan normalisoidessani painoani omassa tahdissani ajatusteni samalla tervehtyessä. Nyt edes huonoimpina aikoina en kaipaa herneenkokoisia hauiksiani tai halua menettää reisistäni voimaa  -puhumattakaan siitä, että haluaisin konkreettisesti taas hävittää takapuoleni! En halua enää näyttää sairaalta tai kaipaa sääliviä ja pelokkaita katseita. Sanoin joskus silloin kymmeniä kiloja sitten, että en usko, että minun olisi vaikea hyväksyä suurempaa kehoani, mutta se matka, ne askeleet sinne tuntuva liian raskaalta. Epäilyksistä huolimatta, osuin oikeaan. Kun sain tapreeksi voimia matkaan ja mahdollisuudet taittaa sen omien voimavarojeni puitteissa, ei muuttuneen kehoni hyväksyminen ole tuntunut vaikealta. Nyt en tunne itseäni grammaakaan liian isoksi, painavaksi tai lihavaksi, pikemminkin päinvastoin.

Kehoni kunnioittaminen tarkoittaa minulle myös sitä, että kuuntelen sen tarpeita -ja vastaan niihin. Minulle sairaus oli nimenomaan välinpitämättömyyttä kehoani ja sen hyvinvointia kohaan.  Laiminlöin täysin kehoni ja sen tarpeet. Nyt kun hyväksyn kehoni, olen oppinut sitä rakastamaan, haluan pitää siitä myös terveellä tavalla huolta.

Tärkeämpää kuin se, miltä kehoni näyttää, minulle on, miten se voi, miten minä voin siinä. Kaikkein tärkeintä minulle kehoni suhteen on luoda sille sellaiset edellytykset, että se pysyisi terveenä, jaksaisi kannatella minua arjessa ja pystyisi toimimaan normaalisti, että se toipuisi stressistä ja palautuisi rasituksesta, mahdollistaisi liikunnasta nauttimisen ja positiivisen mielialan Kehoni ei ole minulle pelkkä kuori, se on minulle väline elää. Sillä kehon hyvinvointi liittyy tiiviisti myös mielen hyvinvointiin -ja toisin päin!

Kun mietin ihanneminääni, liittyvät toiveeni ja tavoitteeni ennen kaikkea ihan muuhun kuin ulkonäköön. Niissä on kyse siitä, että tekisin työtän ajaen lapsen etua, onnistuisin tuomaan iloa läheisteni elämään, saisin kokea hienoja kokemuksia ja saavuttaisin kultaisen keskitien esimerkiksi liiallisen murehtimisen suhteen ja oppisin luottamaan itseeni ja elämään. Minä pidän näitä ulkonäköä tärkeämåinä asioina, asioita, joihin haluan keskittää voimavarojani sen sijaan, että käyttäisin aikaani jatkuvaan oman kehoni puutteiden etsimiseen ja siitä ahdistumiseen. Aina tämä ei ole ollut oma valitnani, ja tunnen sääliessäni miettiessäni, miten paljon elämää ja arvokkaita asioita lipui ohitseni sairauden paottaessa elämäni pyörimään konkreettisesti oman napani ympärillä.

En kuitenkaan väitä, että ulkonäkö olisi minulle yhdentekevä asia. Myös kehoni on osa minua enkä pyri enää sitä unohtamaan kokonaan, kuten sairauteni joissakin vaiheissa. Itse asiassa toipumisen myötä olen alkanut ehostaa jopa enemmän ulkonäköäni kuin ennen ja myös kiinnittämään siihen huomiota. Tai puhun mieluummin laajemmin kehollisuudesta, josta olen oppinut nauttimaan ja josta on itse asiassa tullut minulle tärekäkin asia. Nautin valtavasti kauneudenhoitorutiineistani, käynneistä kampaajalla ja hierojalla, uusien vaatteiden sovittelusta ja lihashuollosta. Tämä ei tarkoita, että arvojärjestykseni elämässäni olisi muuttunut ulkonäkökeskeisimmäksi tai ulkonäkö mennyt esimerkiksi edellä mainitsemieni asioiden ohi. Mutta kehoni on nykyään tärkeä osa minua, ja nautin sen korostamisesta ja itseni hemmottelusta.

Kehoni on minulle myös väline kertoa itsestäni, ilmaista itseäni. Haluan viestittää pitkillä hiuksilla ja vaaleanpunaisilla hameilla, kuinka tunnen itseni oman elämäni prinsessaksi. Lakatuilla kynsillä ja punatuilla huulllani haluan kertoa, että tunnen ylepyttä naiseudestani. Värit ovat minulle aina olleet tärkeitä, ja niillä haluan välittää sitä kaikkea elämän iloa, jota olen taas saanut osakseni. Ennen kaikkea haluan, että se hyvinvoinnti ja rauha jota olen löytyänyt sisälleni, näkyisi myös ulospäin.

Minä tunnen itseni tällä hetkellä kauniimmaksi kuin koskaan. Ja minä tiedän, että tämä tunne säilyy. Sillä vaikka ulkokuoreni muuttuu, ja annan sen muuttua, rakentuu kauneus paljon muista asioista. Siinä on kyse itsensä kaikin puolisesta hyväksymisestä ja kunnioittamisesta. Rakastamisesta juuri sellaisena kuin on vikoineen kaikkineen ja ennen kaikkea niiden parhaiden puolien huomaamisen kautta. Ja se on asia, joka ei enää muutu. Kuten sanotaan, kauneus on katsojan silmissä, ja toivon, että minun tavoin ihan jokainen teistä näkisi itsensä kauniina.

<3: Ida