sanoit, että tärkeintä on se olotila missä on niin mitä mieltä olet
siitä jos alipainoisena tuntee voivansa hyvin ja on tyytyväinen
ulkonäköönsä. sanotaan ettei paino merkitse mitään, se ei määrittele
sinua ihmisenä; mitä mieltä olet tästä?
Sain jokin aikaa sitten edellisen kysymmyksen blogiini. Asia on vuosien varrella mietityttänyt itseäkin kovasti, ja uskon, ettemme kysyjän kanssa ole ainoita. Päätinkin nyt vastata kysymykseen ihan omassa tekstissä. Pahoittelut kommentoijalle, että vastaukseni saaminen on kestänyt näin kauan. Mutta siis: miksi normalisoida painoa, jos alipainoisenakin voi ihan hyvin ja on tyytyväinen kehoonsa?
Mielestäni kyse on siitä, mikä on hyvinvointia ja miten sitä mitataan. Jos kyse on pelkästä subektiivisesta kokemuksesta, on luotettava arvio omasta hyvinvoinnista vähintäänkin kyseenailainen, kun on kyse anoreksiasta. Itse kuvittelin usein hengenvaarallisessakin alipainossa voivani ihan hyvin. Anorekiaan sairautena kuuluu puutteelinen kyky huolehtia omasta hyvinvoinnista ja sairaudentunnon puute. Aliravitusta kehossakin saattaa hetkellisesti riittää energiaa vaikka muille jakaa -ja kun kehon voimat ehtyvät, pakottaa mieli jaksamaan lisää. Kehon viestit jaksamattomuudesta, voimien puutteesta ja oireet heikosta kunnosta ohitetaan, ja siirretään syrjään sairauden mielestä tärkeämpien tavoitteiden tieltä.
Kun sitten tilanne pitkittyy, tai rumasti sanottuna kroonistuu, sopeutuu ihminen siihen. Itse asiassa ihminen on luotu sopeutumaan äärimmäisissäkin oloissa, ja mieli ja keho ovat siksi hyvin sopeutuvia. Kun voi ptikään huonosti, alkaa niin keho kuin mielikin pitää sitä normaalitilana. Keho sopeutuu aliravitsemukseen esimerkiksi säästämällä vähemmän tärkeistä elintoiminnoista ja pienentämällä energiankulutusta, jolloin vointi saattaa tuntua todellisuutta paremmalla. Mielen sopeutumisella tarkoitan sitä, että heikkoa oloa, jaksamattomuutta, palelua ja voimattomuutta alkaa pitää normaalina,ja muistikuvat siitä, millaista hyvinvointi todella on, katoavat. Kun ei vertailukohtaa parempaan enää ole, sitä kai kuvitteleekin voivansa ihan hyvin. Henkisiä orieita, kuten ärtymystä, ahdistumista, eristäytymistä muista ihmisistä, yksinäisyyden kokemista ja turtumista ei usein edes yhdistetä alipainoon.
Tärkeää on siis se, miten tuntee voivansa. Mutta sairaus usein vääristää tätä tuntemusta. Minäkin kuvittelin vuosia hengenvaaralliessa alipainossa voivani hyvin. Nyt, vahvempana, huomaan, kuinka väärässä olinkaan. Kilojeni myötä jaksamiseni ja vointini on kohentunut niin paljon, etten sitä voinut tuolloin edes kuvitella. Olen onnellinen, että päätin tarjota keholleni tämän mahdollisuuden, vaikka en vaarallisesti alipainoisena voinutkaan kuvitella, mitä voisin painon normalisoimisen myötä saavuttaa. Minusta jokaisen pitäisi tarjota mahdollisuudet keholle voida niin hyvin kuin mahdollista.
Kysymykseen kehon hyvinvoinnista ja siihen liittyvistä tuntemuksista liittyy myös se, tunnustelemeko vain nykyistä olotilaamme, vai katsommeko hieman pidemmälle. Voiko keho hyvin, jos se hajottaa itseään tai joutuu toimimaan puuttellisesti, vaikka olomme olisikin ok? Normaalipaino on eräs terveyden mittari, jossa ihmisen keho yleensä toimii parhaiten Vaikka alipaino ei suoranaisesti heti vaikuttaisikaan oloon, on se useimmiten terveydellinen riski, joka saattaa aiheuttaa ongelmia myöhemmin.
Itselläni oli pitkään sairauden tuomaa valheellista energisyyttä ja jaksamisen tunnetta (joka kyllä meni ohi), mutta samalla kehoni tuhosi koko ajan itseään -söi luustoani ja lihaksiani sydäntä myöten. Verikokeiden osoittamaa hengenvaarallista valkosoluarvojen romahdusta en tuntenut millään tavalla. Sairastamastani osteoroporoosista en ole kärsinyt ollenkaan kuluneiden vuosien aikana, mutta todennäköisesti kärsin myöhemmin. Vaikka siis tunsin olevani "hyvinvoiva" ei kehoni kohdalla näin todellisuudessa missään tapauksessa ollut.
Kehon paino kertoo ennen kaikkea ravitsemustilasta. Aliravitsemustila on paitsi riski keholle, hidastaa myös mielen eheytymistä. Painoni normalisoitumisen myötä sairauteen liittyvät pakot, henkinen taantuminen ja monet joustamattomat luonteenpiirteet, maneerit ja henkinen pahoinvointi ovat kadonneet. Suoraan sanottuna en uskonut painoni vaikuttavan näihin pätkän vertaa. Mutta niin se vain on tapahtunut, että monet päänsisäiset lukot ovat avautuneet, kun mieli ja aivot ovat saaneet riittävästi ravintoa. Toki tämä on edellyttänyt myös henkistä työskentelyä, mutta tuotakin työskentelyä tukee riittävä ravinto.
Jos siis on luonnostaan virallisen luokituksen mukaan alipainoinen (kuten pienen pieni osa ihmisistä on), mutta mieli on terve ja keho voi hyvin, toimii normaalisti eikä kärsi aliravitsemuksesta, on asia toinen. Mutta jos sairas mieli pitää painoa liian alhaalla ja keho kärsii, tukee painon normalisoiminen niin henkistä kuin fyysistäkin toipumista, ja on ainoa tie paranemiseen.
Ja toinen asia on tuo tyytyväisyys itseensä ja kehoonsa. Onko se todellista tyytyväisyyttä itseensä ja kehonsa hyväksymistä, jos sietää itseään vain vaarallisessa alipainossa? Jos hyväksyy itsensä vain silloin, kun reisivako on riittävän suuri tai sormet yltävät hauiksen ympäri, on jotakin pielessä Mielestäni tällainen on vain sairauden ohimenevää tyytyväisyyttä ja tyydyttämistä ja se, että todella on sinut itsensä ja kehonsa kanssa on sitä, että hyväksyy itsensä painosta riippumatta. Kun oikeasti rakastaa itseään ja kehoaan, haluaa pitää siitä huolta muun muassa tarjoamalla keholle riittävästi ravintoa ja pitämällä painon terveellisissä lukemissa. Jos ei pysty hyväskymään itseään normaalipainoisena, pitää tehdä töitä henkisellä puolella, että tämä asia muuttuisi. Ei vaarantaa terveyttään sen vuoksi.
Itsestäni voin toki kertoa, että itseni ja kehoni hyväksyminen on kulkenut käsikädessä painon normalisoitumisen kanssa. Näen itseni kauniimpana kuin koskaan, ja olen sinut itseni, en vain lantioni ympärysmitan kanssa. Kieltämättä joskus kymmeniä kiloja sitten mietin, miten voisin hyväksyä itseni tässä tavoitepainossa, jossa nyt olen. Nyt siihen on helppo vastata: ensinnäkään en näe itseäni gramaakaan liian isona, ja toisennakin olen oikeasti sinut itseni kanssa, eli itseni hyäksyinen ei ole enää painosta kiinni, vaan tiedän hyväksyväni itseni ihan mnkä kokoisena tahansa. Ja myös se on mielestäni iso osa sitä hyvinvoinita.
Ja lopuksi: painolla ei mielestäni ole niin kauan merkitystä, kun on terve, voi hyvin ja on tyytyväinen itseensä. Normaalipaino on eräs terveyden mittari, ja tärkeä sellainen, ja siksi sen rajoissa on suotavaa olla. Sillä, kuten edellä totesin, on todennäköisempää, että normaalipainoisena voi hyvin ja on myös tyytyväisempi itseensä. Mutta koskaan paino, oli se mikä hyvänsä, ei määrittele -tai sen ei ainakan tulisi määritellä - ketään ihmisenä.
Tällaisia ajatuksia minulla aiheesta. Mitä ajatuksia kysymys teissä herätti?
<3: Ida
kiitos sain vastauksen kysymykseeni ja samalla voisin luoda itselleni nimimerkin, kun kerran täällä vierailen. ja ehkä minut tiedätkin(vinkki)hyviä ajatuksia ja samaistun tuohon, että keho tottuu aliravitsemustilaan ja kun sitten pääsee normaalipainoon on ero huikea; voimat lisääntyy niin että jaksaa juosta bussiin(ja jopa ehtiä siihen)avata säilykepurkit vaivatta ja nousta ylös ilman huimausta. Hieno loppu; ihmisarvo ei ole kiloista kiinni. Näinhän sen pitäisi olla mutta väistämättä anorektikoita pidetään vähempiarvoisina.
VastaaPoistaKiva, että vastaus tyydytti :) Tuo on surullista mutta totta: niin voimakas alipaino, että ylipaino tuntuu vaikuttavan ihmisten suhtautumiseen. Näin ei pitäisi olla, mutta ehkäpä huoli saa ihmiset kiinnittämään huomionsa painoon ihmisen sijaan? Tärkeinä on, että itse tietää, että on ihan yhtä arvokas missä painossa hyvänsä. Ja kun tuntee itsensä arvokkaaksi ja haluaa pitää itsestään huolta, usein myös pyrkii siihen normaalipainoon.
PoistaSainkin Sinun sähköpostiosoitteesi, mutta en ole varma, onko minulla tällä hetkellä resursseja pitää henkilökohtaisesti yhtetyttä enää enempää sairastaviin, ja olenkin rajanuut sen myös muiden kohdalla tänne blogiini. Vaikutat joka tapauksessa hienolta ihmiseltä,johon olisi etuoikeus tutustua, enkä pidä sitä lainkaan mahdottomana myöhemmin, ja tällä hetkellä se onnistuu ainakin täällä blogini kautta. Ja aina saa tulla juttelemaan, jos taas törmäillään, olin todella otettu viime kerrastakin ;)
Toivon Sinulle kaikkea hyvää, paljon voimia ja muista, kuinka tärkeä olet. <3
kiitos ida rehellisistä sanoistasi. seuraan aktiivisesti blogiasi kun kerran sen löysin. ymmärrän kantasi, vähän tietysti harmittaa ja ajattelen olevani surkea sen takia, mutta ehkä se tästä. nimim. minnie
PoistaHei, ei mitää syytä tuntea itseäsi surkeaksi! Päätökseni ei liity mitenkään Sinuun, vaan päinvastoin Sinun kanssasi oli oikein mukava jutella ja mielelläni tutustuisin Sinuun paremmin. Kyse on vain ja ainoastaan omista resursseistani ja omasta tilanteestani, jonka vuoksi olen vastannut kaikille muillekin aivan samalla tavalla. Jos oma tilanteeni sen mahdollistaa, olet varmasti ensimmäisiä, joihin otan yhteyttä! :)
PoistaNyt pää pystyyn, Minnie, ole ylpeä itsestäsi ja muista, kuinka arvokas olet! <3
A ja O on mielestäni se, että keho voi hyvin; toimii normaalisti, on ravittu ja tasapainossa. Kuin myös yhtälailla mieli. Poikkeuksia löytyy suuntaan jos toiseen; on kehoja jotka näennäisesti toimivat normaalisti (esim. kuukautiset), mutta ovat silti vaarallisen aliravittuja (ja -painoisia). On kehoja, jotka ovat virallisten mittareiden mukaan alipainoisia, mutta kuitenkin terveitä ja ravittuja. On kehoja, jotka ovat virallisten mittareiden mukaan ylipainoisia, mutta toimivat optimaalisesti juuri siinä painossa. Jnejne. Nämä edustavat ehkä poikkeuksia massasta, muuta niitä on. Painoindeksin normaalipainon haitari on kuitenkin suht väljä ja se kattaa (tai sen tulisi kattaa) tilastollisesti suurimman osan ihmisistä (jos siis hetkeksi suljetaan silmät monissa hyvinvointiyhteiskunnissa kahleeksi muodostuneesta ylipaino-ongelmasta, kuin myös monien kehitysmaiden aliravitsemus-ongelmasta). Mutta - siis - poikkeuksia löytyy suuntaan jos toiseen. Ja siksi mielestäni olisikin ehken hedelmällisempää puhua biologisesta (normaali)painosta, joka luonnollisestikin on kullakin yksilöllinen. Ja joka todennäköisesti kuitenkin suurimmalla osalla asettuu siihen normaalipainon skaalan haitariin. Saattaisi kuitenkin ehkä olla helpompaa ja "hyväksyttävämpää" puhua biologisesta painosta, jolloin normista poikkeavatkin katetaan.
VastaaPoistaSumma summarum: Tärkeintä on, että keho ja mieli voivat kokonaisuudessaan ja yhteispelissään hyvin. Elintoiminnot, elimet, veriarvot ovat kohdillaan ja toimivat optimaalisesti. Mieli virkeä ja terävä. Kun kaikki enemmän tai vähemmän objektiiviset ulkoiset mittarit näyttävät vihreää valoa, oma keho ja mielikin sen kyllä tuntee ja tiedostaa!
Siinäpä minun ajatukseni! :)
Kiitos Andrea! Toit esille tuon tärkeän asian, jota minäkin testiä kirjoittaessa pähkäilin: biologisen normaalipainon. Nimenomaan sehän se olennainen on. Samaa asiaa tarkoitin tuossa, että jotkut voivat voida hyvin myös virallisten luokitusten mukaan alipainossa, ja aivan sama toimii myös tietysti toiseen suuntaan. Halusin kuitenkin olla korostamatta tässä tekstissä sitä liiaksi, tuodakseni esille, että kyllä myös ihan niillä virallisilla luokituksilla on jotkin peruselut. Liian usein, kun sairastava miettii omaa biologista nomraalipainoaan, sitä helposti nimittäin mieltää sen liian matalaksi, usein sairaus kun toivoo sen juuri omalla kohdalla sijoittuvan tuonne korkeintaan normaalipainon alarajoille -mieluummin vähän alle. Suurimmalla osalla se bioloignen normaalipainokin kuitenkin sijoittuu ihan sinne "virallisiin" rajoihin, ja usein anoreksiassa mielen eheytyminen saattaaa vaatia hieman korkeamman painon kuin se, missä keho pystyy toimimaan. Itselläni painon hilaaminen on vaikuttanut esimerkiksi henkisellä puolella juuri siihen, että olen päässyt eroon pakoista ja sairaista rutiineista.
PoistaKehon ja mielen vahvistumista ja eheytymistä Sinulle, Ihana Andrea! Ansaitset voida hyvin niin terveessä mielessä kuin kehossakin <3
Naseva vastaus ja todella informatiivinen teksti. Kyllähän se niin on, että muutama prosentti ihmisistä on luonnostaan alipainoisia biologisessa normaalipainossa, mutta puhutaan tosiaan marginaalisesta osasta väestöä. Jos sairastaa syömishäiriötä, niin aivot ovat yksinkertaisesti sairauden sumentamat. Minäkin kuvittelin, että olin 20 kiloa sitten elämäni kunnossa! Vaikka osastollakin painon nostaminen oli kamalaa pakkopullaa, piti kontrolli luovuttaa muille, sillä itsellä ei ollut harmainta hajua siitä, mikä paino itselle on hyvä. Oli pakko luottaa asiantuntijoihin. Ja hetkeäkään en kadu. Kun järki on vuosien nälkiintymisjakson päätyttyä jälleen palannut päähän, voin todeta, että en taatusti ollut onnellisempi pienempänä, päinvastoin!
VastaaPoistaSinäkin olet saanut elämäsi takaisin Ida ja pystyt nyt kertomaan kokemuksestasi muille sairaudesta kärsiville. Kirjoituksellasi nytkin avasit monen silmät ja taatusti sait monet uskomaan parempaan tulevaisuuteen ja olemaan pelkäämättä muutosta.
Kiitos ja ihanaa viikonloppua ihana Ida! <3
Tiedätkö Nell, olet päässyt jo todella pitkälle, kun pystyt nyt huomaamaan, kuinka paljon paremmin voit terveemmässä painossa. Se kertoo siitä, että ei vain kehosi, vaan myös mielesi on toipumasssa. Olit todella rohkea, kun uskalsit luovuttaa hetkellisesti kontrollin muille -ja nyt sen olet sen saanut itsellesi, kun elämääsi alat pikkuhiljaa kontrolloida Sinä, etkä sairaus.
PoistaSinusta ylpeä Ystävä <3
Komppaan edellisiä, asiaa jälleen kerran!
VastaaPoistaElimistö tosiaan asettuu taistele - pakene tilaan ja kompensoi itseään syömällä. Itselleni kovimpia paikkoja oli "huippujuoksukuntoni" menettäminen rravitsemustilan korjaantumisen myötä, kunnes tosiaan tajusin ne pari faktaa, mistä aiempi flow oli otettu.
Tuosta biologisesta painosta vielä tuli mieleen, että vaikka osa tosiaan luonnostaan asettuukin alipainoinen puolelle, se tosiaan on marginaali. Usein perustellaan alhaisissa lukemissa pysymistä sillä, mitä oli ennen sairastumista ja jossain kohdin se onkin ihan toimiva mittari. Mutta, sitten pitää muistaa, että biologinen paino muuttuu myös. Jos on sairastunut nuorena, ei aiempi paino kerro mitään (paitsi ehkä suuntaa antavaa) "nykyisestä". Biologinen paino ei ole sama 13 ja 25 - vuotiaana (nämä siis hatusta heitetyt iät).
Mutta hieno ja tärkeä teksti jälleen!
♡
Kiitos Jen! Tosi tärkeää, että toit esille tuon, että biologinen paino on myös muuttuva. Toki, kun painoa lähtee normalisoimaan vaarallisista lukemista, voi aikaisempi paino antaa suuntaa, mutta mihinkään rajaan ei kannata mielestäni jumittua, sillä myös se on sitä sairautta. Kuinka moni aikuinen terve ihimnen oikeasti painaa saman verran kuin teininä? Ja sitten pitää muistaa, että on eri asia vielä, missä painossa ei ole enää terveydellistä haittaa ja missä oikeasti voi parhaiten ja mitä haluaa.
PoistaItsestäni voin kertoa sen verran, että olen aina ollut virallisten luokitusten mukaan alipainoinen. Ennen sairastumistani söin mitä mieleni teki ja varmasti riittävästi, mutta painoni pysyi matalalla. Nyt toivuttuani ja saavutettuani samana painon, huomaan, että se ei vielä riitäkään minulle. Toki vointini ja kuntoni on jo hyvä, mutta kehoni tuntuu kaipaavan vielä sen viimeisen silauksen, ja samoin mieleni. Vaikka sairaus ei ajatuksiani enää kahlitse eikä tilani ole hengenvaarallinen, haluan saada lisää voimaa ja toki ihan ulkonäköasioidenkin takia vielä hieman lisää massaa ja muotoja.
Toisaalta toipumista on myös se, ettei painolla ole enää niin suurta roolia. Ihan oikeasti elämässäni on nykyään niin paljon tärkeämpiä asioita, että eipähän tarvitse jatkuvasti olla painoa murehtimassa.
Tsemppiä, Kaunis Jen! <3
Hei Ida!
VastaaPoistaTodellakin hieno ja ajatuksia täynnä oleva teksti taas kerran! Sinulla kyllä on hieno kyky nähdä pintaa syvemmälle asioissa ja osaat pohtia asioita eri näkökulmista! Se on äärettömän hieno asia ja tekee sinusta juuri Idan <3
Tämä painoasia on kimurantti juttu varsinkin meille syömishäiriötä sairastaville. Kuten hyvin toit esille ei sitä sairaimpina aikoina osanut ajatella että oli sairaus, sitä luuli olevansa jaksava ja tarmoa täynnä. Silloin tarvitsi ulkopuolisen sanomaan asian oikean laidan. Tosin sitä ei aina uskonut mitä ulkopuolinen sanoi.. Vasta toipumisvaiheessa alkoi tajuta miten vähän oikeasti jaksoi tehdä ja miten voimat alkoivat kasvaa painon lisääntymisen myötä.
Niin kuin Andrea tuossa yllä sanoo niin hyvä nimi hyvälle painolle on se ihmisen ns. biologinen paino, eli paino jossa ihminen kaikin puolin voi hyvin ja keho toimii. Ja tosiaan, kuten Jen toteaa, kannattaa muistaa että varsinkin jos on sairastanut useamman vuoden niin ei pidä ajatella painoa ennen sairastumista koska keho ja paino iän myötä voivat muuttua, esim. just jos on sairastunut teininä ja toipuu aikuisena.
Myöskin voisin sanoa, että yksi omalla kohdallani hyvinvoinnin mittari on se, että enää ei ole tarvetta käydä vaa'alla ollenkaan koska osaan nyt luottaa siihen että osaan syödä riittävästi ja monipuolisesti. Sairaana kun taas paino oli pakkomielle ja toipumisen alkuvaiheessa taas piti saada painoa ylös ja sen takia piti vaa'alla käydä. Mikä ihana vapaus onkaan koittanut kun vaa'asta on tullu vain kylppärin nurkkaa koristava kapine!
Allekirjoitan täysin kun kirjoitat että paino ei koskaan saisi määrittää ketään ihmisenä, olis e paino mikä tahansa.
Lämmin halaus <3<3<3
Kiitos Katarina, Rakas! Paino ei saisi koskaan määritellä ketään ihmisenä -ei myöskään itseä. Kun paino on terveissä lukemissa, ei painon jatkuvasta vahtaamisesta ole mitään hyötyä eikä iloa. Ihanaa on myös itsestä ollut huomata, että painolla ei ole enää niin suurta roolia. Olen onnellinen siitä, että vaa'alla pomppisen sijaan meillä on nyt aikaa ja energiaa istua yhdessä jätskillä, kierrellä kirppareilla ja jutella ihan kaikesta muusta. <3<3
Poista