Sairaskertomus osa 3: Elämässä kiinni?

Muistan yhä kuin eilispäivän sen romahduksen sohvan nurkassa. Olin vihdoin uskaltanut ottaa yhteyttä vanhempini, ja olin mennyt heille syömään. Olin käynyt tapani mukaan moneen kertaan koko suunnitelman ja tilanteen läpi päässäni, miten toimisin ja mitä sanoisin. Kun tilanne sitten koitti, en pystynytkään sanomaan mitään. Voimattomana hautauduin sohvan nurkkaan itkua tihrustamaan.

Muistan vanhempieni pelokkaat ilmeet ja hätääntyneet kysymykset siitä, mitä on tapahtunut. Heidän huolensa oli kerta kaikkiaan käsin kosketeltavaa. Kun sitten sain vihdoin ne sanat ulos suustani: "Mulla on syömishäiriö", äitini pruskahti välittömän ja rakastavan äidin huolestuneeseen itkuun.

Kaikkein parhaiten muistan kuitenkin sen, kuinka isäni halasi minua, ja sanoi, ettei tule koskaan antamaan tälle sairaudelle periksi. Minulla ei tuolloin ollut vielä pienintä aavistustakaan siitä, mitä koko perheemme joutuisi vielä kestämään, mutta jo tuolloin syntyi minussa varmuus siitä, että yhdessä siitä selviäisimme.

Kielsin kuitenkin vanhempiani ehdottomasti kertomasta tilanteestani siskolleni Fannylle, sillä halusin epätoivoisesti suojella rakasta pikkuistani siltä syvältä huolelta, jota olin kaikissa ympärilläni herättänyt. Lisäksi minulla oli tälle myös itsekkäät perustelut: halusin, että elämässäni olisi ainakin yksi ihminen, jonka kanssa saisin tuntea, että kaikki olisi hyvin edes hetken, ihan kuin ennen. Yhden ihmisen, jonka kanssa saisin pitää hauskaa ilman huolen varjoa, ja jonka kanssa saisin tuntea olevani vain minä.

Tuohon aikaan, kun kerroin vanhemmilleni tilanteestani, olin käynyt jo poliklinisessa hoidossa lasten puolella tapaamassa hoitajaa ja lääkäriä, sekä tiheästi laboratoriokokeissa ja silloin tällöin ravitsemusterapoeuttia tapaamassa. Tilanteeni oli kuitenkin edennyt jo sen verran pitkälle, painoni oli alkanut laskea, olin väsynyt ja pyörtyillyt koulussa, että myös kysymys osastohoidon tarpeellisuudesta oli noussut aiheelliseksi.

Siirtyessäni sitten täysi-ikäistyttyäni aikuisten puolelle HUSin syömishäriiöyksikköön, siirrettiin minut melkein heti ensimmäsieksi tiivimpään tukeen päiväosastolle. Tilanteeni oli kuitenkin jo edennyt niin pitkälle, että se tuki, jota päiväosastolla minulle pystyttiin antamaan, oli jo riittämätöntä tilanteeseeni nähden. Tämä näkyi syömisen pitkittymisenä ja suurena vaikeutena syödä normaaleja annoksia, joita osastolla tarjottiin. Kotona olevat ateriat eivät onnistuneet sitäkään vähään, mikä myös näkyi painon kehityksessä. Niinpä sain lähetteen vuodeosastolle vain yhden viikon päviäosastokokeilun jälkeen.

Kokovuorokausiosastolle mennessäni tunsin olevani kauhuissani, ymmälläni ja epätietoinen. Olin tuolloin vielä melko kokematon niin hoitokuvioiden kuin muiden anoreksiaa sairastavienkin suhteen, ja minusta tuntui kuin minut olisi yhtäkkiä heitetty aivan tuntemattomaan maailmaan. Tämän vuoksi minusta tuntui tärkeältä myös pitää oikeasta elämästäni kiinni, en halunnut täyttää koko elämääni tällä sairaudella ja hoidolla. Niinpä väsymyksestäni huolimatta jatkoin osastolta käsin opiskelujani parhaani mukaan, vaikka hoitohenkilökunta ei sitä hyvällä katsonutkaan. Muiden kootessa sairaalassa palapelejä ja selaillessa lehtiä minä hautauduin omaan huoneeseeni lähes tuhatsivuisen opukseni ja läppärini kera.

Yksi syy siihen, että itsepintaisesti pidin kiinni sairaalan ulkopuolisesta elämästäni oli se, että minun oli vieläkin vaikeaa hyväksyä sitä, että olin sairas ja tarvitsin muiden apua. Lisäksi muiden sairastavien seura tuntui minusta hyvin ahdistavalta. Tunsin pohjatonta huonommuuden tunnetta siitä, että olin useita potilastovereitani paremmassa kunnossa somaattisesti. Sillon päätin, että jos vielä joutuisin osastolle, olisin minä se "kaikista huonokuntoisin" potilas. Voi, kunpa olisinkaan tuolloin ymmärtänyt, kuinka tuo päätös oli kuin itseään toteuttava ennuste, ja äärimmäisen vaarallinen ja tuhoava sellainen. Kunpa olisin ymmärtänyt, miten tulisin tuota päätöstä vielä katumaan.

Potilastovereiden paha olo sai minut voimaan pahoin, ja yritin tarjota auttavaa kättäni joka puolelle -samalla kun itse imin sairaita vaikutteita ja maneereja ympäristöstäni. Sairaalassa kuitenkin myös onnistuin ystävystymyään muutaman potilaskaverini kanssa, joista toinen oli huonekaverini. Teimme yhteisiä kävelylenkkjejä, juttelimme ja maalailimem, rakentelimme palapelejä yhdessä. Tästä tärkeästä vertaistuesta huolimatta oli osastohoito jättänyt minuun myös sairaan jäljen, ja aloin pikkuhiljaa ymmärtää sitä, miksi sitä kutsuttiin "anoreksian korkeakouluksi".

Kun sitten kotiuduin kolmen kuukauden jälkeen ensimmäiseltä osastojaksoltani, olimme hoitohenkilökunnan kanssa yhtä mieltä siitä, että huolimatta saavuttamistani kiloista ja rauhoittumisestani pakkoliikkumisen suhteen, olivat jotkin oireeni yhä tiukasti kiinni minussa. Jotkin oireeni olivat jopa vahvistuneet osastohoidon aikana.

Itse en näistä merkeistä kuitenkaan ollut kovinkaan huolissani. Sairaudentuntoni ollessa edelleen heikko, yhä itsepintaisesti uskoin, että pystyisin irroittamaan otteeni sairaudesta koska vain haluaisin ja että kontrolli tilanteesta oli minulla itselläni.

Syöksyin siis sairaalasta suoraan suurella ja naiivilla innolla opiskelukavereideni kanssa viettämään vappua. Nauroin ja juhlin. Ensimmäistä kertaa kuukausiin olin onnellinen ja murheeni tuntuivat kaikonneen. Silloin vilpittömästi kuvittelin, että kaikki paha olisi jo ohitse ja taaksejäänyttä.

Voi kun olisin silloin ymmärtänyt, kuinka väärässä olinkaan! Tai ehkä parempi niin, etten silloin tiennyt.  Onneksi sittenkin sain hetken nauttia, sillä en olisi varmasti jaksanut, jos olisin tiennyt. Jos olisin tiennyt, että todellisuudessa kaikki oli vielä edessä. Mutta siihen palaan seuraavassa sairaskertomus-tekstissäni.

<3: Ida