Minä kasvan -niin bloginikin

Reilu pari vuotta sitten tätä blogia alkoi kirjoittaa itsestään epävarma naisen alku, joka taisi kuitenkin tuntea itsensä vielä vähän tyttöseksi. Olin tuolloin päättänyt vakaasti lähteä toipumisen polulle, ja ottanut jo ensimmäiset hatarat askeleet tuolla polulla. Siitä, miten etenisin tuon "maraton-juoksun" maaliin saakka tai kuinka kauan se kestäisi, minulla ei ollut vielä harmainta aavistustakaan, mutta yhdestä asiasta olin varma: tuon maalini minä vielä saavuttaisin, itsestäni löytyvien voimavarojen ja saamani tuen avulla. Blogini oli yksi näistä tärkeistä voimavaroistani.

Ja nyt voin vihdoin sanoa tuntevani saavuttaneeni tuon maalin. Maraton-juoksuni alkaa olla vihdoin ohi. Ehkäpä en ole vielä ihan täysissä voimissani, keräilen pitkän juoksuni jälkeen vielä voimiani, tankkaan, lepäilen ja venyttelen. Mutta tällaisen ja näin rankan matkan jälkeen se on mielestäni enmmän kuin ymmärrettävää.

Täydellinen toipuminen ja kuntoutuminen kestääkin aikaa, ja tuon ajan tahdon itselleni antaa, olen sen mielestäni kaiken itserääkkäyksen jälkeen ansainnut. Mutta mikä tärkeintä, taistelu on nyt ohi. Tätä ei kirjoita enää sairas ihminen.

Sairaus ei siis enää ole osa arkipäivääni. Miten tämä sitten näkyy arjessani? Yksinkertaisesti sanottuna: minulla ei ole enää oireita. Syön, mutta en enää millään muotoa tai missään tilanteessa ahdistu siitä. Syön riittävästi ja keholleni sopivalla tavalla sitä, mitä minun tekee mieli, säännölisesti ja silloin kun on nälkä.

Liikun, mutta en pakonomaisesti. Liikun varsin kohtuullisesti, ja vain silloin ja sillä tavalla kun se tuntuu hyvältä, ilman minkäänlaisia sääntöjä. Liikunta tuottaa minulle nautintoa, ei ole enää suoritus.

Muutenkaan minulla ei ole enää mitään pakkotoimintoja, anoreksia ei enää määrää tekemisiäni. minä päätän, miten päiväni vietän. Rutiineista irtautuminen silloin tällöin tuntuu hyvältä, ja uudet asiat ovat tervetulleita, eivätkä muutoksetkaan enää ahdista. Muutenkaan ahdistus ei ole enää osa arkeani. Totta kai minäkin tunnen pelkoa esimerkiksi läheisten ihmisten menettämisestä ja sairauden ja suuren stressin edessä kuten kuka tahansa, mutta epämääräinen pahan olon möykky, Möröksi kai sitä olen kutsunut, se on poissa.

Olen jo lähestulkoon saavuttanut oman biologisen normaalipainoni, ja tunnen muuttuneesta kehostani vilpitönä ylpeyttä. Sen saavuttaminen on yksi tärkeä osoitus minulle siitä, että olen pystyvä, paljon pystyvämpi kuin olisin ikinä voinut kuvitella, ja etten koskaan enää saa epäillä voimiani.

Peiliin katsoessani en koskaan ahdistu, vaan hymyilen: siellä näkyy kaunis ihminen. Kaikissa meissä on puutteita, mutta arvostan kehoani, sitä miten se toimii ja kuinka se alkaa näyttää taas itseltäni.  Jos tuo keho kerryttäää vielä muutaman kilon yli tavoitepainoni, olen siihen silloinkin tyytyväinen,pääasia on, että se voi hyvin.

 "Sen huomaa nykyään susta, etä sulla on tietynlainen rauha itsesi kanssa."

Matkalla tunnun tavoittaneeni paljon muutenkin myös itsestäni. Toipumisen myötä olen fyysisen kasvun lisäksi kokenut myös valtaisan henkisen kasvutarinan. Tunnen olevani paljon itsevarmempi ja vahvempi ihminen kuin koskaan elämässäni. Olen oppinut taas rakastamaan ja arvostamaan itseäni.

Olen myös pohtinut paljon, mitä haluan tässä elämässä saavuttaa, miten haluan sen viettää, ja mikä minulle siinä on tärkeintä. Kuten siskoni totesi, olen tehnyt rauhan itseni kanssa. Tunnen löytäneeni paikkani tässä maailmassa.

Kaiken tuon luopumisen rinnalla, kaiken sen tilalle, mistä olen arjessani onnistunut irtautumaan, olen nimittäin saanut jotakin Upeaa. Olen saanut takaisin Elämäni. Elämän, johon kuuluvat taas opiskelu, läheiset ihmissuhteet, harrastukset, oma koti ja itsenäinen Elämä ja vapaus viettää se niin kuin minulle sopii.

 "Muistatko, kun toivottelin sulle aina voimaantumista. Tuntuu, että olet todella voimaantunut nyt.. Ehkä enemmän kuin ennen sairastumista. -- esim itsesi löytämisessä ja paikastasi täällä, niiden sutheen tunnut olevan voimanntunut."

Nyt kun katson viimeistä kahta vuotta taaksepäin, en vieläkään osaa tarkalleen sanoa, mitä oikein tapahtui. Miten olen saavuttanut tämän hienon tilanteen, jossa nyt olen. Ehkäpä aika tekee tehtävänsä, ja antaa hieman perspektiiviä tähän muutokseen. Siitä kuitenkin olen varma, että jotakin todella upeaa minä olen saavuttanut, jotakin, jonka eteen kannatti taistella. Ja tuosta taistelustani, tästä voitostani, tunnen suurta Ylpeyttä, Kiitollisuutta, ennen kaikkea läheisiäni kohtaan, ja Onnea. 

Nykyään anoreksia osana Elämääni näkyy pikemminkin siten, että se on osa tarinaani, osa menneisyyttäni. Osa sitä, mitä kaikkea arvostan ja kuka minä olen nyt. Tämän kovan koulun käyneenä osaan esimerkiksi paremmin arvostaa itseäni ja Elämääni. Sitä, että olen nyt tässä.

  "Olen niin onnellinen ja onnekas, etä minulla on tuollainen sisko."

Niinpä myös blogini tulee suuntautumaan yhä enemmän kohti tätä muutosta, jonka olen itsekin kokenut. Tästä eteenpäin Silta yli synkän virran keskittyy minulle hyvinvointia tuottaviin asioihin, mihin kaipuuni on tätä ennenkin näkynyt toivottavasti blogissani siinä, kuinka olen pyrkinyt pitäään sitä minulle positiivisena paikkana.

Olen itsekin yritttänyt löytää hyvinvointia käsitteleviä blogeja, mutta tuntuu, että ne keskittyvät usein vain syömiseen ja treenamiseen, ja liitetään liian herkästi fitnessmaailmaan. Myös minä tulen varmasti sivuamaan blogissani näitä aiheita, kuten vuoden alussa lupailin. Mutta blogini on paljon muutakin. Ennen kaikkea se kertoo hyvää oloa tuottavista asioista, onnen hetkistä arjessani ja Unelmistani, joita  kaikkia nyt nyt osaan aivan uudella tapaa arvostaa. Mitä kaikkea tuo pitääkään sisällään, en osaa vielä tarkasti sanoa. Sen aika näyttäköön.

Joku kutsuisi tätä ehkä positiiviseksi "Lifestyle" -blogiksi. Mutta minun silmin se on aito, minunnäköiseni hyvinvointi blogi, blogi terveydestä, joka perustuu aitoon, luonnolliseen hyvinvointiin, eikä tavoittele keholle tai ihmiselle luonnotonta. Minusta tällainen blogi tämän kaiken keskelle on varsin tervetullut blogimaailman joukkoon, ja sopiipa tämä blogini nimikin siihen varsin hyvin, eikö?

Varsinaisesti oireita tai sauirautta muuten kuin menneisyyteni tarinan mudoossa kuvaavia tekstejä tulee varmasti olemaan ainakin vähemmän. Yksinkertaisesti: minulla ei tunnu olevan siitä enää niin paljon sanottavaa, kun se ei enää kuuluu samalla tavalla Elämäänikään.

Tämä muutoshan on osittain näkynyt blogissani jo jonkin aikaa -syömishäiriötä käsittelevät tekstit ovat väistyneet, ja hyvinvointini ja Elämäni on saanut niissä yhä enemmän tilaa. Välttämättä  suuren suuria muutoskia tekstejen aiheisiin ei olekaan tiedossa ainakaan ihan heti. Haluan tehdä kuitenkin selvän pesäeron "syömishäiriöblogin" ja uudenlaisen hyvinvointiblogini välillä. Koska siinä on suuri ero.

Sairaus tulee blogissani näkymään paitsi sinä muutoksena, jonka olen kokenut, myös esimerkiksi sairaskertomuksissani, jotka yhä jatkuvat, ja joita onkin veilä monta teksitä jäljellä. Anoreksia on, ja tulee aina olemaan osa menneisyyttäni, enkä halua sitä kieltää. Ja sen vuoksi haluan myös tarinani täällä säilyttää, ja jatkaa blogiani myös samassa osoitteessa ja samalla nimellä.

Anoreksia, ja ennen kaikkea sen voittaminen ja pitkä toipumistarinani ovat tehneet minusta hyvin pitkälti tämän ihmisen, joka nyt olen. Se on osa tarinaani, eikä minulla ole siinä mitään hävettävää.

Tätä maailmaa katsoo ja tätä blogiani kirjoittaa kuitenkin, ei vain sairauden taakseenjättänyt, vaan myös täysin uudenlainen, paljon itsestä ja elämästä oppinut ihminen. Ja vilpittömästi toivon, että tällaisen ihmisen kuulumiset, pohdinnat ja tekstit elämästä ja hyvinvoinnista kiinnostavat myös teitä, Rakkaa, Tärkeät lukijani!

"Susta on tullut todella tärkeä oikeesti Ida mulle, tietenki olet aina ollut mutta olet ihana juuri tuollaisena, terveempänä. Sieltä sairauden alta kuoriutui kyllä niin ihana ihminen, joka on säilyttänyt paljon vanhaa, mutta vielä löytänyt uusia, upeita puolia itsestään, viisastunut ja nauttii elämästä."

<3: Ida

Ps. Lainaukset Rakkaalta siskolta viime aikoina saamistani Ihanista viesteistä <3<3<3