Kun sitten tuli vuoro esitellä meidän yksilökappaleemme yksitellen opettajalle, huomasin, että en ollut ongelmani kanssa suinkaa yksin, vaan monelle muulle kitaraoppilaalle oli käynyt samoin kuin minulle, eivätkä kaikki harjoittelun puutteesta johtuen uskaltaneetkaan esittää kappaleitaan. Minä kuitenkin otin rohkeasti kitaran käteen ja tartuin härkää sarvista.
Kun olin saanut kappaleeni soitettua loppuun, katsoi opettajani minua hieman hämmentynyt hymy kasvoillaan. Ja saihan hän myös minut hetkeksi hämmennyksen valtaan kommentillaan: "Vedit yllättävän sujuvasti epäröimättä koko kappaleen siitäkin huolimattta, että puolet sävelistä meni ihan väärin."
Ennen tällainen kommentti olisi saanut minut varmasti nolostumaan, punastumaan ja jopa häpeilemään harjoitukseni puutetta. Se olisi saanut minut tuntemaan syyllisyyttä harjoituksen puutteesta ja tuntemaan itseni syvästi epäonnistuneeksi, ja myös loukatuksi. Nyt kuitenkin hymyilin selkä suorana opettajalle takaisin, kuulin itseni jopa naurahtavan.
Tällainen tapahtuma oli jälleen yksi osoitus siitä, kuinka itsetuntoni on yhdessä toipumiseni edetessä kasvanut hurjasti. Uskalsin soittaa kappaleen opettajalleni siitäkin huolimatta, että tiesin harjoitteluni olleen olematonta. Ja kun suoritus ei ollut täydellinen, en antanut sen nujertaa itseäni. Ja lopuksi otin vielä palautteen vastaan selkä suorana.
Itse asiassa vaikutus opettajani kommentilla oli päinvastoin positiivinen, sillä en käännä mielessäni enää jokaista kommenttia ympäri koskemaan osaamattomuuttani tai huonommuuttani. Vaikka mukava kitaraopettajani ei varmasti tarkoittanut kommenttiaan loukkauksesi, olisin sen ennen sen sellaisena varmasti ottanut. Siis kommentilla, joka ennen olisi saanut aikaan vain negatiivisia tunteita ja ajatuksia itsestä, oli nyt aivan toisenlainen vaikutus. Kuulin sen positiivisen puolen kommentista, kuinka läksyni oli mennyt sujuvasti. Tunsin ylpeyttä itsestäni, rohkeudestani esittää kappale, vaikka se ei täydellisesti mennytkään, ja häpeän sijaan sain pelkästään ajatuksen siitä, kuinka voisin ensi kerraksi parantaa suoritustani entisestään, jos ehtisin harjoitella lisää.
Ja vaikka ei suoritukseni paranisikaan, pystyn hyväksymään myös sen, eikä omanarvontunteeni siitä hetkahda mihinkään suuntaan. Pitkään ripustin täysin itsetuntoni kaikenlaisiin suorituksiin, ja yritin ylisuorittamalla opiskeluissa ja kaikessa muussakin saada kasattua itsetuntoni rippeitä ja hain hyväksyntää itseltäni ja muilta. Nyt olen kuitenkin oppinut, että olen ihan yhtä arvokas ja hyvä ihminen, olen sitten onnistunut tai epäonnistunut jossakin, on se sitten kitarakappale, tentti, kokkailuni tuotos, erä Mrököä vastaan tai käsityö. Toki onnistumiset saavat minut yhä hyvälle tuulelle, sitä en voi kiistää, ja varmasti jokainen meistä tarvitsee niitä ajoittain, mutta ne eivät enää määrittele minua ihmisenä. Tai pikemminkin: ne epäonnistumiset eivät määrittele.
Tämän oivallettuani pystyn nykyään siis jo ottamaan myös kritiikin vastaan ilman, että se muuttaa omanarvontuntoani mihinkään suuntaan tai saa näin ollen minua reagoimaan aivan yliherkästi. Tiedän olevani ihan yhtä hyvä ja arvokas ihminen, vaikka kitaraläksyt olisikin jäänyt harjoittelematta. Tiedän, etteivät saavutukseni kitarakurssilla mittaa arvoani, eikä itsetuntoni koe kolausta kritiikinkään edessä, vaan päinvastoin osaan ottaa sen vastaan mahdollisuutena päästä eteenpäin, ja toisaalta taas vain jättää sen omaan arvoonsa, ja antaa olla vaikuttamatta itseeni liikaa.
 |
| "Se, mitä ajattelet itsestäsi on paljon tärkeämpää kuin mitä muut ajattelevat sinusta." |
Tämä oppimani huoleton suhtautuminen kritiikkiä kohtaan näkyy myös siinä, miten siihen myöhemmin reagoin. En nyt nimittäin tosiaankaan aio tosiaan hikihatussa alkaa harjoitella seuraavaa tuntia varten, vaan aion kaivaa vastakin kitaran esille silloin kun haluan soittaa ja siihen on sopiva väli. Kitaran soittaminen on minulle mukava harrastus, ja sellaiseksi se saa jäädä. Toki saan tunneista enemmän irti silloin, kun olen viitsinyt vähän harjoitella kotonakin, ja tämän vuoksi yritän pienissä erissä säännöllisesti harjoitella, mutta en aio kantaa asiasta ylimääräistä stressiä.
Pystyn suhtautumaan kritiikkiin näin huolettomasti, koska kaiken ei enää tarvitse olla aina täydellistä tai virheetöntä, ei minunkaan toiminnassani. Pitkään vaadin itseltäni aivan liikoja, mutta opittuani kunnioittamaan itseäni, opin myös hyväksymään omat puutteeni, virheeni ja oman epätäydellisyyteni. Aina ei tarvitse saavuttaa kaikessa sitä kultaisinta kruunua, ja silti voi olla ihan hyvä. Ja joskus on ihan ok mokatakin.
Kuten tapaamani psykologi minulle totesi, onkin vahva itsetunto sitä, että hyväksyy oman puutteellisuutensa, omat huonot puolensa, ja hyväksyy ne ja pitää itseään hyvänä siitä huolimatta. Minussa on paljon hyvää, mutta en ole täydellinen. Huomaan sen kyllä. Pystyn myöntämään, että en osannut soittaa kitaraläksyäni täydellisesti. Ja silti olen sinut itseni kanssa.
Lapsissa olenkin aina arvostanut nimenomaan sitä hyvää "pokkaa", heidän huoletonta ja mutkatonta suhtautumistaan elämään ja ennen kaikkea häpeämättömyyttä itsestään. Minä sain omassa lapsuudessani rakkauden, välittämisen ja positiivisen kannustuksen ympäröimänä hyvän pohjan tällaiselle ylpeydelle itsestä, jota eivät kaada toisten kommentit. Välillä sairaus tuli sotkemaan, vaatimaan ja mitätöimään tuota tunnetta, mutta nyt tunnen olevani saavuttamassa sen taas takaisin. Tiedän taas olevani hyvä ja arvokas ihan vain omana itsenäni.
 |
| "Opettele rakastamaan itseäsi." |
<3: Ida
Kuvat:
http://www.akustinenkitara.info/images/akustinen-kitara.jpg
http://31.media.tumblr.com/2d1b47ee6ffcc097bc609af6c343b2fb/
tumblr_mhjxwizdPs1qe2yqro1_500.jpg
http://3.bp.blogspot.com/-BrzfENH2G0I/T9cazESGKDI/AAAAAAAADcI/
e04pD9Pc824/s1600/learntolove.png
Et uskokaan, kuinka mukavaa oli lukea kuulumisiasi Ida!
VastaaPoistaSe, että kitaratunnilla ehkä mokasit ja sait asiasta palautetta, ei enää iske itsetuntoosi kuin tikari. Sairaus ja sen aikaansaamat alemmudentunteet, kritiikki ja itsesyytökset alkavat olla taaksejäänyttä elämää ja osaat suhtautua kommentteihin niille kuuluvalla rentoudella. Anoreksian aikaansaaman tunteiden ja syytösten vankila alkaa haurastua päivä päivältä yhä enemmän. Tunnet itsesi varmasti arvokkaammaksi ja vahvemmaksi ihmiseksi kuin moneen vuoteen! Huonossa kunnossa ollessaan anorektikko ottaa kaiken kritiikin tai kommentit aina sillä pahalla tavalla itseensä. Edes kehut eivät tunnu kehuilta vaan "piilovittuilulta". Kaikenlainen palaute on aina muka negatiivista ja itseään ei taatusti voi edes kehua, koska sitä ei mukamas ansaitse. Kitaratuntikokemuksesi kertoo, että olet sinut itsesi kanssa ja ymmärsit palautteen olevan positiivinen. Sairaus ei enää vääristä sanoja päässäsi. Lisäksi myös huumorintajusi on palannut, osaat jo tehdä vähän vitsiä itsestäsikin ja se jos mikä auttaa elämässä eteenpäin. Olet jo todella pitkällä tunteiden ja itsetunnon työstämisessä ja taaksepäin ei ole enää mitään asiaa.
Jatka kitaratunteja iloisella mielellä ja nauti jokaisesta hetkestä sisukas Ida!
Nell: Kiitos taas Sinulle Ihana Nell Ihanasta kommentistasi! Et uskokaan taas, miten mukavalta minusta tuntui taas lukea kommenttiasi!
PoistaOlit siinä kuvannut niin hyvin sen asian tosien puolen, sen kuinka anoreksia pyrii syytöksillään yms mitätöimään sen kaiken omanarvontunteen. Se antoi hyvin perspetiiviä siihen, kuinka pitkälle olemme me molemmat jo tämänkin asian osalta päässet. Onnesi tosiaan olen nyt tässä ja arvostan itseäni. Toivon, ettet Sinäkään enää ikinä ajattele, ettet olisi "ansainnut" (sikäli kun niitä pitää mitenkään erityisesti ansaita...) kehuja ja että Sinäkin vielä näet, kuinka upea ja arvokas ihminen olet kokonaisuudesaan!
Tässä varmuuden vuoksi vähän harjoittelua niistä positiivisista puolista, joita minä Sinussa näen: Olet mielestäni ihmeellisen taitava käsistäsi, mistä muistutuksena minulla on lipastoni päällä virkkaamasi hiiri. Olet myös älyttömän taitava ja analyyttinen kirjoittaja, mikä puolestaan näkyy näistä kommenteistasi. Niissä näkyy myös se, kuinka avulias ja auttavainen, muille hyvää tahtova olet. Olet myös ihailtavan rohkea ja sinnikäs, minkä ansiosta olet taistelemassa itseäsi eroon syömishäiriöstä lopullisesti. Ennen kaikkea olet kuitenki todella hyvä ystävä, niin luotettava, empaattinen ja aina valmis kuuntelemaan. Juuri siis sellainen ystävä, jonka haluan rinnalleni kulkemaan.
Halaus <3
Ps. Ihan vain varmuuden vuoksi, tämä EI sitten ollut mitään "piilovittuilua"! ;)
HIENOA!!
VastaaPoistaJotenki jäi hymy huulille postauksestasi. Huumorintajusi on hyvä :-). Olet rohkea nuori nainen ja onnea taas yhdestä uudesta edistysaskeleesta.
t. marika
Kiitos Ihana Marika Ihanasta kannustavasta kommentistasi! Ihan mahtavaa, että jaksat vieläkin seurata blogiani! Minä muistan yhä hyvin sen meidän välisen huumorin, jaetut hymyt, naurut ja vitsit, jotka valaisivat synkimpinäkin aikoina....Muistathan Sinäkin? :) <3<3<3
PoistaMoikka!!
PoistaMuistanhan minäkin..juuri nyt tulee mieleen se ihana ihmisallerginen koira :-) Kyllä mä tässä sinua seurailen, jäit hyvällä tavalla mieleeni :-). t marika
:)
PoistaKiva ja iloinen kirjoitus siitä kuinka asiaan, joka ennen olisi ollut ”surujen marssin paikka” voi muuttua, kun oikea luonne ja huumori tulevat esiin tervehtymisen vallatessa oman paikkansa. Tosi hienoa Ida. Jatka samaan malliin.
VastaaPoistaMaija
Kiitos kommentistasi! Lienee tarpeetonta edes mainita, mutta mainitsen nyt kumminkin, kuinka tärkeitä Sinä ja "kaverisi" olette olleet tuon mainitsemasi oikean luonteeni tukemisessa alun alkaen ja nyt uudestaan löytämisessä. Samoin on tuon huumorin kanssa. Muistoihini teidän kanssanne vieteityistä hetkistä mahtuu niin, niin paljon naurua ja iloisia asioista. Vaikka sillä "kaverillasi" onkin aika hyvä pokka... Ja häneltä olenkin tainnut periä tämän vähän erioislaatuisen huumorintajuni! ;) Mutta hyvä niin.
PoistaAurinkoisia syyspäiviä sinne teille!
Tää oli erityisen ihanaa luettavaa mulle, koska oon ollu aina hyvin huolissani sun perfektionismista. Se rajoittaa niin paljon elämää, vie väkisin itsetunnon nollaan ja tekee kaikesta vaan 1000 kertaa stressaavampaa. Fakta kun on se ettei kaikki aina onnistu hyvin tai ollenkaan. Liika perfektionismi on epäolennaisuuksiin tarttumista ja turhaa vaikeuttaa elämää. Eli olen todella ylpeä susta ja onnellinen tästä tekstistä. Sun tehtävä ei ole tehdä asioita paremmin ja huolellisemmin ja tunnollisemmun (kuten ehkä siskollasi;-)) vaan nimenomaan päinvastoin opetrlla hölläämän ja ottamaan rennommin. Ja tätä ihan tietoisesti harjotella. Ei niistä epätäydellisyyksistä mitään pahaa seuraa. Tekstissä oli todella ihana asenne ja olit rohkea kun soitit kitarabiisin. Hyvä Ida!! Tsemppiä<3
VastaaPoistaKiitos rakas taas osuvasta kommentistasi! Se pisti taas miettimään...
PoistaMinusta onnellisimmillaan ihminen on silloin, kun sitä velvollisuudentuntoa ja sitä rentoa asennetta elämää kohtaan on sopivaussa suhteessa. Silloin selivytyy arjen haasteista ja saa elämästä eniten irti, mutta ei kanna liikaa ylimääräistä stressiää tai harteillaan mahdottomien vaatimuksien taakkaa. Ja kuten kirjoitit, on sen saavuttaminen edellyttänyt minulta vähän sitä "hölläämistä". Mutta mikä tärkeintä, taidamme olla molemmat sitä sopivaa balanssia ja sen mukanaan tuomaa onnea savuttamassa. Onnen kantamoisia päiviä Sinulle! <3<3<3
No mutta kiitokset terveisistä - kitaratunnilta!
VastaaPoistaNiitä olikin ilo lukea! Ja ennen kaikkea, koska osasit kirjoittaa tekstisi niin pilke silmäkulmassa kuin aiheen vaatimalla vakavuudella. Itselle jäi ennen kaikkea tuo pilke välkkymään... On niin tärkeää osata ottaa asioita aina välillä huumorillakin, uskallan jopa väittää, että huumori usein pelastaa. Ja itseironiaa minäkin osaan viljellä, ja aika usein (jos en aina ääneen niin ainakin pääni sisällä... ;)).
Oli aivan mahtavaa saada lukea, kuinka pikkuhiljaa olet oppinut oleman itsellesi armollisempi, etkä enää vaadi itseltäsi täydellisyyttä. Se on niin tärkeä osa toipumista! Itse asiassa toipuminen saattaa olla aika vaikeaakin ellei opi höllentämään ja olemaan suopeampi itseään kohtaan.
Myös asioiden priorisointi ja se, ettei kaikkea aina ehdi täydellisesti suorittamaan on niin tärkeää! Rivien välistä saattoi lukea, että Sinä todellakin osasit tuona hektisenä viikkona priorisoida: hoito- ja opiskelukuviot olivat tärkeämpiä, joten kitara sai hetkeksi jäädä nurkkaan. Hoitokuvioista kun ei saa eikä pidä koskaan tinkiä, mutta sen sijaan toivon, että löydät myös saman rennon asenteen vielä opiskeluihinkin kuin kitaransoittoon. Opiskelu kun on sen verran vaativaa touhua, että jos siinä aina vaatii täydellisyyttä, vetää kyllä itsensä aika pian piippuun. Mutta tässä asiassakin olet osannut jo priorisoida: terveys ennen kaikkea, ja opiskelut minimiin!
Nyt vain iloisesti porskutellen kohti rennompaa tulevaisuutta! Hengessä mukana olen!
Lämpimiä haleja Sinulle, Ida-Ihanainen!
<3<3<3
KIITOS Andrea rakas taas hyvästä kommentistasi! Ja kiitos minunkin puolestani myös kauniista kommentistasi Fannylle. Sinä se osaat valita aina juuri ne oikeat sanat. <3
PoistaNostit kommentiissasi esille taas monta tärkeää pointtia. Ensinnäkin mitä tulee tuohon itseironiaan: Se on ehkä adoimmillaan nähdäkseni huumorin muodoista sitä haastavinta laatua. Mutta sen taitaminen kertoo mielestäni hyvästä itsetunnosta ja tekee ihmisestä ainakin rennompaa ja mukavampaa seuraa. Ja aivan kuten kirjoitat, Sinulta sitä löytyy kaiken kivunkin keskellä, ja kuulepas, se tekee Sinusta tajuttoman vahvan.
Ja tuo priorisoinnin oppiminen, jonka nstat esille, on myös tosi täykeää. Ihan suorastaan välttämätöntä elämässä. Ja ihan oikein olit rivien välistä lukenut tuota minun tärkeysjärjestystäni...Toivon, ja uskon, että myös Sinä asetat itsesi ja oman hyvinvointisi nyt sinne listan kärkipäähän, koska olet niin, niin arvokas, ja joku päivä vielä näet en itsekin.
Halaus ja hengessä olen täällä ihan täysillä mukana myös minä Sinun matkallasi! <3
Hei Ida!
VastaaPoistaTodella ihanaa saada lukea miten olet oivaltanut tämän erittäin tärkeän asian: olet arvokas juuri sellaisena kuin olet persoonana ja omana itsenäsi, et suorituksiesi perusteella! Ja ihanaa saada lukea, miten rohkeasti lähdit soittamaan vaikka tiesit ettet virheettömästi tule suoriutumaan! Osasit ottaa opettajasi sanat vastaan rakentavasti sen sijaan että olisit vaipunut epätoivoon virheiden takia! Olen myös melko varma, että omalla esiintymiselläsi näytit myös muille ryhmäläisille rohkaisevaa esimerkkiä että ei todellakaan tarvitse osata soittaa vain virheettömästi soittaakseen muille, että virheille on oikeasti tilaa! Että ei kukaan naura tai tee pilaa jos tekee virheitä, päinvastoin! Se on sitä inhimillisyyttä! Kukaan ei ole täydellinen, onneksi! Tämä sairaus onkin siitä niin tyhmä kun me pyrimme siihen täydellisyyteen vaikka sitä ei koskaan voi saavuttaa! Ei ainakaan sairauden silmissä, sen olemme kaikki saaneet todeta!
Joten miksi sitten niin kiihkeästi pyrimme täydellisyyteen? Siinä onkin kinkkinen kysymys jota jokaisen meistä tulisi omalla kohdallaan miettiä. Sinä olet sitä selvästi miettinyt. Ihanaa että itsetuntosi on kohentunut ja että et enää vaadi itseltäsi liikoja, et ylitä voimavarojasi! Olemme kaikki epätäydellisiä, onneksi! Olisi aivan kamalaa jos olisimme täydellisiä, se olisi aika tylsää vai mitä?! Ei olisi enää mitään opittavaa, ei enää mitään harjoiteltavaa, ei enää mitään mihin pyrkiä, ei enää mitään tavoitteita! Kuten sinä niin hyvin sanoit, voimme silti olla hyviä vaikkemme ole täydellisiä!
Huumori on kyllä pelastava tekijä! Voin rehellisesti sanoa, että ilman huumorintajua ja ilman kykyä nauraa itselleni en varmaan olisi tässä tilanteessa juuri nyt. Olisin varmaan haudassa, ihan oikeasti! Kyllä se huumori vain niin auttaa! Totta kai on ollut pitkiäkin hetkiä kun ei todellakaan ole naurattanut, mutta silti se huumori on aina ollut siellä jossain. Ihan niin kuin sinullakin Ida, sinä arvokas ystäväni!
Halataan kun tavataan, ja hymyilläänkin!
<3<3<3
Heippa Katarina ja lämmin kiitos tärkeästä kommetnistasi!
PoistaToit siinä esille erään todella tärkeän seikan, nimittäin sen, kuinka ihanaa oikeastaan on oma epätäydellisyytemme. Se tarjoaa mahdollisuuden uuden oppimiseen, unelmien tavoitteluun ja kasvuun. Siis nähdäkseni juuri niihin asioihin, jotka tekevät meidät kaikkein onnellisimmiksi. Kunpa vain me muistaisimme aina tämän positiivisen puolen, nauttia sitä omasta epätäydellisyydestämme, siinäpä vasta haastetta!
Toisaalta olen aina ajatellut, että omalla tavallaan olemme kaikki kaikkine puuteinemme, ongelminemme ja virheinemme niin epätäydellisen täydellisiä. Siis täydellisiä omia itsejämme. Ja sen hyväksyminen, jos mikä on kaikista arvokkainta. Oppia pitämään siis itsestä juuri sellaisena kuin on, ja oppia nauttimaan omasta seurastaan.
Tuo huumori on kyllä myös aivan korvaamaton voimavara, joka auttaa jaksamaan ja selviämään vaikeillakin hetkillä. Muistan, kuinka jo ensimmäisessä työharjoittelussani ohjaava opettajani totesi, että niinkin raskaassa työssä jaksamisenkin kulmakivi on nimenomaan huumori. Hienoa, että Sinullakin on kaikesta huolimatta säilynyt se voimavara, josta me ystäväsikin pääsemme nauttimaan aika ajoin. Pidä siitä kiinni.
Hymyssä suin odotan tapaamistamme ja halaamistamme jo valmiina! :) <3