Lähtötilanteeni oli siis varsin huolestuttava, kuten edellisessä tekstissäni kuvasin, ja liikuin aivan liikaa suhteutettuna kuntooni. Itse asiassa olisin huonoimpina aikoina liikkunut kaiken mahdollisimman ajan kalorin kuvat silmissä välkkyen, ja niin olen ajoittain tehnytkin. Pakkoliikuntani oli pahimpina aikoina täysin kadonnut kontrollistani, ja se tuntui määräävän koko elämääni. Olen tarvinnut pakkoliikkumiseni kitkemiseen valtavasti, tukea, aikaa, sisua, rohkeutta ja vaikeiden tunteiden läpikäymistä. Ja tämän ansiosta tilanteeni asian osalta on onneksi nyt toinen kuin ennen.
Tällä hetkellä tilanteeni liikkumiseni osalta suhteutettuna kuntooni onkin varmasti paras koko sairaushistoriani aikana. Kuten edellisessä tekstissäni kirjoitin, olen vähentänyt liikuntaani säännöllisesti, ja tällä hetkellä liikun melkolailla suositusten mukaisesti. Keskusteluni fysioterapeutin kanssa ja yhdessä laadittu liikuntasuunnitelma vahvistivat ajatuksiani siitä, että olen oikeilla raiteilla, ja tällä hetkellä saamani hyötyliikunta esimerkiksi koulumatkoineen tms on tällä hetkellä minulle varsin riittävää. Olen vielä alipainon puolella, jolloin kävely on kestävyysurheilun puolelta juurikin sitä parasta liikuntaa minulle, ja tätä sisältyy päiviini jo ikään kuin huomaamatta.
Tällaisen liikkumisen liittämisen osaksi arkeani on mahdollistanut myös se, että olen pystynyt ottamaan sen jo täysin omalle vastuulleni. Ajoittainhan tarvitsin sen kontrolloimiseen valtavasti tukea ja toisten ihmisten valvovaa silmää. Tällä hetkellä koen kuitenkin, että olen nyt parantamassa itseäni, ja myös ennen kaikkea itse normalisoimassa suhdettani liikuntaan ja kitkemässä pakkoliikkumisoirettani. Ja tämä on näkynyt ihan konkreettisesti siten liikkumisissani, että voin ylpeänä todeta, että kun kerran uskalsin vastuun siitä itselleni ottaa, en ole antanut Mörölle kyllä piirun vertaa periksi esimerkiksi pidentämällä lenkkiäni. Olen osoittautunut vanhemmille, hoitotaholleni, mutta ennen kaikkea itselleni luottamuksen arvoiseksi, ja samalla osoittanut, että pystyn taistelemaan Mörköä vastaan myös omin voimin.
Vähentäessäni ja rajoittaessani liikuntaani on liikuntamäärien normalisoitumisen lisäksi pikkuhiljaa pakonomaisuus siitä kadonnut. Pystyn esimerkiksi pysähtymään kesken lenkin ja pystyn joustamaan liikunnan osalta siten, ettei joka päivä tarvitse liikkua saman verran, mikä ei olisi ollut minulle vielä vähän aikaa sitten mahdollista.
Kaikkein tärkeintä onkin, että paitsi että liikuntamääräni pysyvät kohtuudessa ja liikunnan rasittavuus on suhteutettu omaan kuntooni ja jaksamiseeni, olen oppinut aidosti myös nauttimaan liikunnasta. Kesän aikana löysin uudestaan nautinnon liikunnasta sauvakävelylenkkien myötä ja tunsin taas pitkästä aikaa sen, kuinka rentouttavaa liikkuminen ja siihen kuuluva tila, jossa voi täysin vajota omiin ajatuksiinsa liikkeessä, voi olla. Koko viime talven kävin isäni kanssa keilailemassa ja huomasin, kuinka hauska yhteinen harrastus meille siitä muodostui. Kun liikunta on ollut minulle ja vointiini suhteutettuna sopivantasoista, eikä määrältään liiallista tai liian usein tapahtuvaa, olen huomannut jälleen rauhallisempien päivien jälkeen kaipaavani liikkumista, jopa odottavani sauvalenkkejäni.
Mutta mikä parasta, olen oppinut saamaan sitä hyvänolon tunnetta myös muista asioista kuin liikunnasta, eli se ei ole ainoa nautintoa aiheuttava asia minulle. Saan voimia kunnon pitkistä yöunista, nautin kirjan lukemisesta sohvan nurkassa, kauneussalongissa makaamisesta ja elokuvan katsomisesta sekä ystävieni tapaamisesta. Rentouttavista, rauhallisista hetkistä on muodostunut minulle ahdistavan tilanteen sijaan nautintoa ja mielihyvää tarjoavia hetkiä, joiden voimalla jaksan muun muassa opiskella, liikkua, taistella Mörköä vastaan ja muuten arjen keskellä.
Rakas tanssiharrastukseni jäi viime keväänä pois, mistä kirjoitinkin myös tänne blogini puolelle. Tämä on yksi hyvä esimerkki siitä, kuinka paitsi, että olen vähentänyt liikuntaani, olen oppinut myös kuuntelemaan itseäni sen suhteen. Jos jokin liikuntaharrastus alkaa tuntua ennemminkin pakonomaiselta suoritukselta kuin nautintoa tuottavalta harrastukselta, on aika luopua siitä. Vaikka todella nautin tanssiharrastuksesta, sain huomata, ettei sen aika ollut vielä. Ehkäpä palaan tuon harrastuksen pariin jälleen, kun olen somaattisesti, mutta ennen kaikkea henkisesti varmemmilla vesillä.
Tämä itseni kuuntelu näkyy myös venyttelyssä, jota olen alkanut nyt harjoittaa fysioterapeutin ohjeiden mukaisesti pari kertaa viikossa. Tällainen rauhallinen kehonhuolto omia rajojaan kunnioitaen omaan tahtiin rauhallisesti edeten on juuri sitä itsensä kuuntelua ja kunnioittamista parhaimmillaan. Toisaalta itseni kunnioittaminen ja kuuntelu näkyy tässä myös siten, että jos venyttelytuokio ei jonakin päivänä sovikaan aikatauluuni tai tunnu mukavalta, pystyn siirtämään sen toiseen päivään tai jättämään välistä, kuten viime viikolla teinkin.
Muun kuin venyttelyn osalta ongelmia sen sijaan ovat tällä hetkellä nimenomaan liikkumiseni osalta yhä sen kaavamaisuus ja sen joustamaton noudattaminen. Minun on vaikea luopua liikuntarutiineistani, vaikka esimerkiksi sää sitä edellyttäisi tai olisin väsynyt tai päiväksi olisi suunnitelmissa parempaa ohjelmaa. Teen tutut lenkit viikosta toiseen, mikä toisaalta kuitenkin luo minulle turvaa siitä, ettei lenkkini karkaa liian pitkäksi. Tällä hetkellä nimenomaan rutiinien ja tuttuuden tunteen kautta liikunnasta on muodostunut niin tärkeä osa arkeani kuin se tällä hetkellä on. Vaikka rentoutuminen ja pelkkä oleminenkin on jo kiinteä osa arkeani, tasapainottavat sitä tällä hetkellä yhä myös liikkuminen jossakin muodossa.
Minulla liittyy siis liikuntaan vielä tiiviitä rutiineja. Toisaalta olen kuitenkin myös sitä mieltä, että rutiinit ovat ihmiselle luontaisia ja tärkeintä kenelle tahansa, eikä niistä kokonaan luopuminen välttämättä ole tavoiteltavaa, elleivät rutiinit ole suoranaisesti haitallisia tai itseä vahingoittavia, mitä lyhyet kävelylenkkini eivät minulle tällä hetkellä ole. Toisaalta toimivan rutiinin tunnistaa siitä, että siitä pystyy tarpeen vaatiessa myös joustamaan, mikä erottaa sen pakosta. Ja nimenomaan tämän joustavuuden kanssa minulla riittää vielä työskenneltävää, vaikka kuten edellä kuvasin, olen päässyt myös eteenpäin myös tämän asian suhteen.
Ihannetilanteenani näenkin nimenomaan sen, että hetkittäin jo kokemani vapaus siirtyisi myös liikuntaharrastukseni pariin siten, että pystyisin täysin kuuntelemaan omaa jaksamistani ja tahtoani sen suhteen. Haluan tavoittaa sen saman tunteen, jonka koin terveenä. Tällöin liikunta oli nautintoa tuottavaa, rentoa ja joustavaa ja sen tavoitteena oli paitsi mielihyvän tuottaminen myös itsestä huolehtiminen terveellä tavalla.
Olen onneksi alkanut ottaa jo askeleita kohti tätä tavoitettani. Olen kyennyt joustamaan liikuntarutiineistai erikoistilanteissani, olen hyväksynyt myös rauhallisemmat päivä osaksi arkeani ja oppinut rentoutumaan myös muilla tavoin kuin liikkumalla. Ennen kaikkea olen kuitenkin oppinut nauttimaan liikunnasta ja kuuntelemaan itseäni Mörön kalorilaskurin sijaan sen suhteen, mikä liikuntamuoto ja -määrä tuntuvat minulle kulloinkin sopivimmalta ja mieluisimmilta.
Elämässä on niin paljon muutakin kuin pelkkä liikkuminen, enkä halua aikatauluttaa koko elämääni liikuntaharrastusten ympärille. Liikunnan kuuluu olla elämän mahdollisuuksia laajentava ja elämänlaatua parantavatekijä, ei sitä rajoittava tai päinvastoin kärsimystä aiheuttava tekijä. Liikun tällä hetkellä vähemmän kuin koko sairaushistoriani aikana, vaikka olen paremmassa kunnossa, ja liikuntani koostuu tällä hetkellä pääosin hyötyliikunnasta, jota siältyy päiviini ikään kuin huomaamatta. Olen kuitenkin sinut tämän asian kanssa, ja varovainen uusien raskaampien liikuntalajien aloittamisessa, vaikka oikeasti kaipaankin sulkapallokentille, luisteluradoille ja tanssisaleille.
Toisaalta olen myös hyväksynyt sen tosiasian, että en ole koskaan ollut mikään himoliikkuja, eikä minun näin olen tarvitse sellaiseksi toipumisenkaan myötä muuttua, toisin sanoen olen oppinut tuntemaan itseni paremmin, kuulostelemaan omaa tahtoani ja ennen kaikkea hyväksymään itseni sellaisena kuin olen pyrkimättä itseäni jatkuvasti mukauttamaan toivomani kaltaiseksi, mikä on näkynyt myös suhteessa liikuntaani. Toki liikunta tulee varmasti aina olemaan jossakin muodossa osa elämääni, mutta nimenomaan osa sitä, ei siitä määrävä tai sitä rajoittava tekijä.
Näiden oivallusta myötä olen oppinut siis uudenlaisen suhtautumistavan liikuntaan, tai ehkäpä pikemminkin tavoittanut jotakin siitä vanhasta, mikä näkyy myös käytännössä. Kun syksy saapuu, ei esimerkiksi sauvakävely enää loskassa rämpien kiinnosta minua kuten kesällä kauniilla ilmalla, ja aion jättää sen pois ohjelmastani tuntematta asiasta syyllisyyttä. Tilalle suunnittelen ihan vain sitä, mikä harrastus minusta tuntuu mukavimmalta. Se voisi olla esimerkiksi rentoa, rauhoittavaa kehonhuoltoa keilailun tai esimerkiksi pilateksen muodossa, joissa toivon tavoittavani jotakin paljon tärkeämpää kuin kulutetut kalorit; nimittäin yhteyden kehooni ja hyvän olon ja mielen. Toisaalta se voi olla jokin talveen paremmin sopiva urheilulaji, toisaalta taas jotakin ihan muuta kuin liikkumista ylipäätään. Pääasia on, etten ajattele korvaavani kulutettuja kaloreja, vaan mukavaa harrastusta ja hakevani samaa mielihyvän tunnetta muualta.Tämä on yksi osoitus siitä, kuin arvostan itseäni, omaa kehoani, mutta ennen kaikkea mieltäni ja tahtoani, ja aion kuunnella sitä valinnoissani, myös liikunnan suhteen.
Keskustelumme lomassa fysioterapeutti totesikin minulle. "Sinä tosiaan olet päättänyt nyt parantua." Ja niin minä olenkin, ihan jokaisella sektorilla, ja liikuntaan terveen, normaalin suhteen luominen on yksi näistä, ja sitä kohti olen kovasti matkalla, en verenmaku suussa juosten, vaan kulkien kohti tavoitettani auringonsäteistä nautiskellen.
<3: Ida
Kuva: http://www.vastavalo.fi/albums/userpics/11625/normal_20080928polku.jpg
Heippa Ida! Kiitos taas valaisevasta ja toivoa tihkuvasta tekstistäsi.
VastaaPoistaOlet tehnyt todella kovan työn päästäksesi eroon pahasta pakkoliikuntakierteestä. Kun liikunta on määrännyt koko elämän rytmin, on todella kovan itsekurin ja tsemppauksen tulos, että voi elää vapaasti, ilman että anoreksiamörkö on piiskaamassa liikkeelle.
On todella hyvä, että liikunta-alan ammattilainen, fysioterapeutti on ollut tukenasi tekemässä liikuntasuunnitelmaa. Vaikka terve mieli sanoisikin, että liikkuu liikaa, mörkö kuitenkaan ei anna luottaa tähän terveeseen minään, vaan pakottaa liikkeelle. Kun asiantuntija sanoo samat asiat, saa hyvän syyn antaa mörölle isän kädestä. Kävely onkin tässä vaiheessa kuntoutumistasi sitä parasta liikuntaa ja kovasti rakastamasi lajit, kuten tanssi astuvat mukaan kuvioihin sitten, kun kehosi on siinä kunnossa, että oikeasti jaksaa suoriutua haastavammasta liikunnasta. Kaikki aikanaan. Myös arkiliikunnasta tulee huomaamatta kulutusta, jota sairaimpina aikoina ei edes laskenut liikunnaksi. Vain kunnon hikilenkki oli sitä oikeaa liikuntaa ja senkin pohjana oli energiankulutus.
Kuten hienosti kuvasit, olet ottanut nyt vastuuta liikunnasta, lähtemällä lenkille itsenäisesti, vaikka aluksi tuki oli välttämätöntä. Oman vastuun lisääntyessä voi myös todeta muiden ihmisten luottamuksen siihen, että pärjäät yksinkin, lisääntyneen. Luottamus molemmin puolin on kaiken a ja o. On ihanaa huomata olevansa muiden luottamuksen arvoinen ja vahvoilla pakkoliikunnan suhteen. Myös joustavuutta liikunnan suhteen voi oppia. Olen ihan samassa tilanteessa itsekin, että päivän lenkit ovat aika orjallisia, mutta pikkuhiljaa, voi joustaa lenkin ajankohdista ja lenkin pituudesta. Ei räntäsateella todellakaan tarvitse lähteä tarpomaan, vaan voi hyvin odottaa, josko keli kirkastuisi. Tai sitten vain viettää lepopäivää. Kaikenkaikkiaan liikuntahan ei ole pakkoa vaan nautintoa, virkistystä ja iloa tuottava asia, jonka sinä olet hyvin oivaltanut. Oikenalaisen liikunnan tarkoitus on tukea mielen-sekä ruumiinterveyttä, ei rajoittaa sitä tai muuttaa liikuntakäyttäytymistä pakonomaiseksi.
Olet päässyt pitkälle pakkoliikunnan katkaisussa ja vaikka myönnät, että tekemistä vielä riittää, silti olen sitä mieltä, että olet jo voittaja!
Ihania syyspäiviä ja rentoa oloa sinulle tsempparini! <3
Heippa Ihana Nell ja kiitos Sinulle kommentistasi! Olit koonnut siihen hyvin tärkeitä asioita pakkoliikkumisen kitkemiseen. Erityisesti minua jäi pohdituttamaan tuo joustavuus, joista kirjoitit ja sen opettelu. Ihan mahtavalta kuulostaa, että Sinäkin olet oppinut joustavuutta mitä tulee lenkin pituuteen ja ajankohtaan, se on tosi tärkeää! Juuri tuollaisten pienten tuttuja rutiineja rikkovien joustojen kautta on nähdäkseni se suurempi vapaus liikkumiseen saavutettavaksi. Juuri joustavuus lenkkiaikatauluihini oli minullekin niitä ensimmäisiä merkkejä, joista huomasin, että toimintani alkoi muuttua vähemmän pakonomaiseksi. Ja vaikka meillä kummallakin siis vielä matkaa ja tehtävää tämän asian suhteen riittää, uskon vakaasti, että pienin askelin saavutamme molemmat päämäärämme. Jatketaan sis yhdessä rohkeasti eteenpäin. Tsemppiä ja halauksia Sinulle urhea Ystäväni! <3
PoistaVoi Ihana Ida - tätä oli niiiin ihana lukea!
VastaaPoistaItsesi arvostaminen ja kuunteleminen. Minusta se kiteyttää mitä parhaimmin sen, mihin nyt olet pääsemässä liikunnankin saralla. Olet todellakin aimo harppauksin edennyt liikunnan hallintaan saamisessa, kun vertaa lähtötilannettasi nykytilanteeseen. Vaikka Sinulla paljon töitä vielä onkin edessäsi, on edistys ihan huimaavaa! Se, että todellakin yrität kuunnella itseäsi niin liikuntamuotojen valinnoissa kuin niistä joustamisessa, osoittaa vain ja ainoastaan, että todellakin haluat saada pakkoliikunnan hallintaasi. Tuntuu ihan uskomattomalta lukea, että liikut nyt vähemmän kuin koskaan aikaisemmin sairautesi aikana. Jo vain se osoittaa, että olet tosissasi toipumishalussasi. Tuo fysioterapeuttisi kommentti, että todellakin olet nyt päättänyt parantua, oli mielestäni ihana ja ihan paras kannustava kommentti jonka voi saada. Olet ihan ilmeisesti paneutunut kaikella sisullasi ja tarmollasi liikunnan hallintaan saamiseksi.
Meillä monella on varmaan tavoitteena saada liikunnasta taas rentoa, nautinnollista ja ennen kaikkea joustavaa ja pakomnomaisuudesta vapaata mukavaa ajanvietettä. Itsellänikin liikkuminen on aika rutiinimaista ja säännönmukaista. Ja kuten Sinulla se rajautuu lähinnä kävelylenkkeihin. Ainoa hyvä asia, jonka ehkä voi lenkeistäni sanoa on, etten ole sidottu mihinkään tiettyyn kellonaikaan kävelylenkin suhteen, joka antaa joustovaraa juuri esim. säiden kannalta. Mutta ei sen vähempää; kyllä se lenkki täytyy jossain vaiheessa päivää saada tehtyä joka tapauksessa... Minullakin on haaveena taas joskus päästä tanssahtelemaan. Mutta kuten Sinä, minäkin yritän ajatella, että sen aika on JOS siinä vaiheessa kun se taas on mahdollista, vielä mielenkiintoa riittää ja itseä huvittaa. Itse olen aina - terveenäkin - ollut liikunnallinen, joten uskon että liikunta tulee olemaan aina osa arkeani. Mutta, kuten Sinä, minäkin toivon, että se olisi sitä mukavalla ja elämää rikastuttavalla tavalla, eikä mitään elämää rajoittavaa pakkopullaa.
Rauhallisia liikuntahetkiä Sinulle, Ystäväni, täältä syysillan hämärästä toivottelen!
Iso Voimahali!
<3
Kiitos Andrea rakas kommentistasi! Hienoa jos tilanteeni liikunnan osalta kuulosti Sinusta positiiviselta, sillä tiedätkö mitä? Myös Sinun on täysin mahdollista saavuttaa se sama joustavuus ja itsensä kuunteleminen oman liikkumisesi suhteen!
PoistaItse asiassa minusta kuulostaa siltä, että olet sitä kohti jo pieniä mutta tärkeitä askelia jo ottanutkin! Aivan kuten Sinullakin, myös minulla nimittäin tuo joustavuuslähti ensimmäisenä siitä, ettei lenkkiä ollut enää pakko tehdä samaan kellon aikaan. Sitä kautta alkoi pakonomaisuus pikkuhiljaa lenkeistäni lieventyä. Ja seuraava askeleeni olikin sitten se, ettei joka päivä tarvinnut kävellä yhtä paljon tai samaa lenkkiä.
Ja mitä tulee tuohon itsensä kuunteluun ja kunnioittamiseen on tuo, että pysyt itsesi kanssa sovituissa lenkeissä, etkä mahdollisesta ahdistuksesta huolimatta lähde kuuntelemaan Mörköä pidentämällä lenkkiä, jo tärkeä askel. Siitä se asian haltuunsaaminen aivan ensimmäisenä minullakin lähti! Ja kuten totesimme molemmat, olen nyt tilanteen herra paremmin kuin koskaan koko sairaus historiassa.
Eli jatka siis Sinäkin sisukkaasti taisteluasi ja vielä se vapaus ja rentous liikunnan suhteen on arkipäivääsi! <3
Hei Ida!
VastaaPoistaOlen täysin samaa mieltä fysioterapeuttisi kanssa: olet todellakin nyt päättänyt parantua! Se on todella, todella ihanaa! Olen NIIN ylpeä sinusta! Etenkin tässä kohtaa on aivan ihanaa saada sanoa, että kuljet NIIN jalanjäljissäni! Niin kuin olen aiemminkin sanonut täällä, niin minähän tein saman päätöksen kolme vuotta sitten! Ja olen täysin varma että myös sinulla tämä päätös pitää, olet sen niin monta kertaa jo todistanut!
Tämä miten olet saanut liikkumisesi tähän malliin kuin mitä se nyt on on todellakin suuri saavutus! Aivan mahtavaa miten osaat tiedostaa mikä on tällä hetkellä se sinulle sopiva liikuntamuoto, eli että tanssi saa nyt toistaiseksi odottaa! Hienoa että sinulla on fysioterapeutin tuki tässä asiassa, niin kuin Nell tuossa sanoo niin kummasti se ammattihenkilön sana painaa! Kun se oma motivaatio ja halu on kohdallaan niin kuin sinulla Ida on niin yheistyö on todellakin hedelmällistä!
Kuten sinulla myös minulla on tämän hetkinen liikuntamuoto se kävely, jo Lumin kautta kun hänen kanssaan niitä lenkkejä teen. Itselläni on nyt todella ongelma polvien kanssa, niiden kipu vaikeuttaa kävelyä. Koska olen aina ollut liikunnallinen, eikä pakkoliikunta ole enää kuvioissa, haluaisin myös alkaa taas tanssia, mutta näillä polvilla se ei onnistu. Joten minullakin se tanssiharrastus saa vielä odottaa parempia aikoja. Tuli tässä mieleen, että kun molemmat teemme käsillämme, niin haluaisitko tulla joku päivä tänne vähän askartelemaan? Ottaisit mukaan jotain mitä haluat tehdä, keitän meille teetä ja otamme rennosti. Olisi todella mukavaa taas tavata ihan kasvotusten!
Lämmin halaus <3<3<3
Hei Katarina! Lämmin kiitos kannustuksestasi1 Ihan mhtavalta kuulostaa, miten olet saanut kitkettyä pakkoliikkumisen pysyvästi ja nautitte Lumin kanssa nyt molemmat varmasti yhteisistä lenkeistänne. :)
PoistaKurja kuulla, että tanssiminen ei ole vielä Sinulle mahdollista, mutta tiedätkö, sekin, että hyväksyt tilanteen, etkä hampaat irveessä yritä tanssia kivusta huolimatta kertoo jälleen vain siitä itsesi arvostamisesta, kuuntelusta ja kunnioittamisesta, jonka olet oppinut ja joka lopulta on sen lopullisen paranemisen edellytys!
Ja tuo idea askartelusta yhdessä kuulostaa aivan ihanalta! Kiitos kutsusta! Minulla on tosin jääneet askartelut nyt vähän vähemmälle, mutta olisi kiva herätellä sitäkin harrastusta henkiin varsinkin noin hyvässä seurasssa.Ja ehkäpä voisit opettaa minulle jotain koruaskartelunkin perusteita...? Olen nyt tosin aika kiireinen koulu- ja hoitokuvoiden taka, mutta asian pitäisi helpottaa ihan lähviikkoina, ja tulisin sitten tosi mielelläni. Otan vaikka sitten yhteyttä niin sovitaan asiasta tarkemmin! Olet ollut ajatuksissani paljon kiireenkin keskellä, ja olisi IHANA nähdä! <3
Kiva! Jään odottamaan <3<3<3
Poista