Siskon tarina - Syömishäiriö läheisen silmin

Kun Idan syömishäiriö tuli esiin, se sai minut tuntemaan pelkoa, ahdistusta ja toivottomuutta. Olin hukassa niin monella tapaa. Silloin olisin kaivannut sitä, että joku todella ymmärtäisi mitä kaikkea käyn läpi. Hain epätoivoisesti syömishäiriö -blogeista siskon tai läheisen näkökulmia, mutten niitä koskaan löytänyt. Tahdon kirjoittaa tämän tekstin, jotta syömishäiriöön sairastuneiden läheiset voisivat mahdollisesti saada tästä jonkinlaista vertaistukea. Itselle ehkä ne lohduttavimmat sanat ovat olleet ne, että riittää kun olen läsnä ja lähellä, mukana Idan elämässä. Se auttaa jo paljon. Pikkuhiljaa olen alkanut sen myös uskoa ja todella sisäistää. Kaikilla tietenkin on oma tarinansa. Tämä on minun tarinani siitä, millaista on olla syömishäiriöön sairastuneen sisko.

Suhteeni Idaan on ollut hyvin monimutkainen. Olen tuntenut Idaa kohtaan vihaa, katkeruutta ja pelkoakin. Mutta silti aina enemmän rakkautta. 

 Pienenä olimme vahva kaksikko. Teimme lähes kaiken yhdessä. Olimme erottomattomat, ja tuntui, että Ida oli vahva osa minua. Toivoin enemmän, että Ida menestyisi erilaisissa asioissa kuin minä itse ja koin kaikki häneen liittyvät kommentit hyvinkin henkilökohtaisesti. Jostain syystä kuitenkin koin itseni oikeutetuksi arvostelemaan Idaa ja puhumaan hänelle rumasti, vaikka jos joku muu niin teki, sai se minut hulluksi raivosta. Koin ja koen edelleenkin suurta syyllisyyttä ilkeistä sanoistani. Moni ihminen on kuitenkin minulle vakuuttanut niiden olevan luonnollisia sisarusten välisissä suhteissa ja pikkuhiljaa olen alkanut uskoa siihen ja olen antamassa itselleni anteeksi.

 Ida oli jo hyvin nuorena erityisen empaattinen. Hän oli jo pienestä yksinäisten ja heikompien puolustaja, erilaisten hyväksyjä ja suvaitsevaisuuden puolesta puhuja. Ida oli myös hyvin huolehtivainen, minut hän huolehti (ja toisinaan myös kaverini) aina bussilla kotiin, etsi minut ties mistä ojasta leikkimästä milloinkin ja pihisti näkkileipää koulunruokalasta, jos arveli, ettei kouluruoka ollut minulle maittanut. Itse olin melko huoleton, hetkessä eläjä ja mielikuvituksen mukana liitäjä.

Ida osoitti jo nuorena myös suurta aikuismaista vastuuta. Hän on fiksu, järkevä ja rauhallinen, eikä tahtonut olla liikaa vaivaksi kenellekään. Milloin Ida "perusti koulun" tai jonkin lukuisista kerhoistaan ja toimi aina itse opettajana: tarkkana, huolehtivana ja erittäin idea rikkaana. Pidimme aina toistemme puolia. 

 Milloin sitten kaikki muuttui, sitä on vaikea asanoa. Kasvoin yläaste-ikäiseksi nuoreksi ja kavereiden merkitys nousi valtavaksi. Perhe oli yhä minulle tärkeä, mutta aloin kaivata tilaaa myös itsenäistymiselle. Aloimme Idankin kanssa alussa ehkä tiedostomattomasti hakea pientä väliä toisiimme, sillä ennen olimme olleet yhtä "Ida ja Fanny." Nyt täytyi löytää oma itsensä.

 En kuitenkaan usko, että tiemme olisivat koskaan vieneet niin kauas toisistamme, jos ei Idan sairaus olisi tullut sotkemaan elämäämme. Ida muutti osittain sattumusten seurauksena jo hyvin nuorena pois kotoota. Tämän piti ensin olla vain väliaikaista, mutta lopulta Ida vaatimalla vaati, että saisi jäädä omaan asuntoonsa. Minä ihmettelin jo tuolloin tätä hyvinkin tiukkaa vaatimusta, mutta ajattelin sen johtuvan nuoren naisen halusta itsenäistyä. Jos olisin tiennyt miten yksin, peloissaan ja pahassa terveydellisessä tilassa Ida jo tuolloin oli, en tiedä mitä olisin tehnyt.

 Itse kuitenkin tietämättömänä elin melko normaalia nuoren, yläaste-ikäisen elämää tuolloin: näin kavereita, kiukuttelin vanhemmille, ihastuin poikiin ja kehittelin tyhjästä draamaa ympärilleni. Nauroin paljon ja elin mahdollisimman huolettomasti.

Aloin nähdä vaaranmerkkejää pikkuhiljaa. Eräänä iltapäivänä näin, kun Idaa talutettiin terveydenhoitajan huoneeseen. Terveydenhoitoja kertoi, että Ida oli pyörtynyt, mutta ei saisi kertoa enempää niin minulle kuin vanhemmillekaan, sillä Ida oli kieltänyt ja oli "jo" 18-vuotias, joten hänelle tuli vaitiolovelvollisuus vastaan. Terveydenhoitaja kertoi kuitenkin olevansa hyvin huolissaan Idasta, sillä ei saanut häntä edes lääkäriin. Paniikki paistoi hänen kasvoiltaan. Itse murruin täysin. Sinä päivänä vaaleanpunainen pumpulilinnani sortui. Olin aina ajatellut, ettei meidän perheessä tapahdu kamalia asioita, olin nuori ja naivi. Keskustelin tapahtuneen jälkeen Idan kanssa ja itkin hänelle, että hänen täytyisi mennä lääkäriin. Ida väitti, että terveydenhoitaja liioitteli ja suostuisi menemään lääkäriin, jos en kertoisi vanhemmilleni tapahtuneesta. En kertonut

Vaaranmerkkejä alkoi ilmetä yhä useammin ja huoleni kasvoi. Pelkäsin, mutta olin niin nuori, etten uskaltanut tuoda pelkojani esille. Meillä ei kotona juurikaan siihen aikaan puhuttu vaikeista asioista, enkä uskaltanut sanoa pelkoani ääneen edes ystävilleni. Silloin siitä tulisi totta. Aloin saada pieniä paniikkikohtauksia iltaisin ja rukoilin Idan puolesta joka ilta.

Idalla oli aina selitys kaikkeen, hänestä tuli taitava valehtelija. "Housut on löystyneet käytössä", "Itken, koska koulu menee hieman huonosti" ja tietenkin legendaarinen "Olen juuri syönyt." Kysyin muutaman kerran Idalta suoraankin, onko hänellä syömishäiriö, kun hän on joka kerta vaan laihempi ja laihempi. Mutta siihenkin löytyi jokin näppärä selitys ja minä uskoin ja pidin silmät kiinni. Olin niin peloissani ja kykenemätön kohtaamaan kamalia asioita. Yritin elää, kuin kaikki olisi tavallisesti.

Näin jatkui vuosia. Idan luonne alkoi pikkuhiljaa muuttua. Hänestä tuli kärsimätön ja tiuskiva. Hän ei kestänyt pienintäkään epäonnistumista tai esteitä. Aloin olla hyvin ahdistunut ja kannoin harteillani suurta taakkaa. Ida ei käynyt enää kotona eikä häntä näkynyt enää missään muuallakaan aina hänellä oli muka liian kiire tavata, paitsi joskus koulussa. Hän eristäytyi täysin yksiöönsä.

Eräänä syystalvena, kun menimme konserttiin Idan kanssa ja näin häntä todella pitkästä aikaa, järkytyin. Romahdin. Ida oli enää pelkkä luuranko, muisto entisestä. Hänellä oli vain luut ja pää, josta ennen niin paksuista hiuksista ei ollut enää puoliakaan jäljellä, kasvot oli vitivalkoiset, posket lommoilla, silmät syvissä kuopissaan ja katse harhaileva.Olemus oli täysin riutunut ja poissaoleva. Eloton.Missä oli se eloisa, innostuva, oma rakas Idani? Valitettavasti sellaisena luurankona jouduin Idaa katselemaan hyvin kauan.

Vanhempani kertoivat minulle, että Ida sairastaa anoreksiaa. He olivat tienneet jo jonkin aikaa. Olin järkyttyny, vaikka sen tiesinkin. Suunnaton suru ja huoli Idasta  oli tukahduttaa minut. Ida muutti takaisin kotiin. Emme saaneet häntä suostumaan hoitoon emmekä syömään kunnolla pitkään aikaan, kunnes lopulta Ida meni osastolle. Pitkistä ja lukuisista osastojaksoista en aio kirjoittaa tähän sen enempää. Ne ovat mielestäni Idan henkilökohtaisia asioista, enkä voi kertoa, miltä ne Idasta tuntui, vaikka tietysti näin, että ainakin hyvin ahdistavbilta. Itselleni ne osastoajat olivat hyvin ahdistavia myös. Jouduin joka kerta ennen osastovierailua kasaamaan itseni ja hokemaan "älä murru, älä murru", sillä Ida ei olisi sitä kestänyt. Mutta se osastoajoista, vaikka se onkin pitkä aika, se ei kuulu nyt tähän tarinaan.

Pelkäsin koko ajan. Pelkäsin, että Ida kuolee. Pelkäsin jopa ajoittain Idaa, sillä hän oli niin erilainen. Hänestä oli kadonnut kaikki lämpö, empaattisuus, ihmisyys.Ja tämä oli minulle ehdottomasti yksi vaikeimmista asioista.

Ida ei myöskään ollut enää koskaan läsnä, paitsi toisinaan korkeintaan vihan tuntein kun kyse oli syömisestä tai ruoasta. Silloin hänen silmät leimahti ja niihin syttyi epäilys ja raivo.

Ennen osastojaksoja ja niiden aikana aloin saada yhä vain pahempia ahdistuskohtauksia. Haukoin, sydän löi liian kovaa. Tuntui, että siinä hetkessä ja siinä tilassa oli yksinkertaisesti mahdoton olla, kuin päätä olisi työnnetty veden alle. Minua helpotti kuitenkin aina ajatus ja tieto siitä, että kyse olisi vain ohimenevästä paniikkihäiriöstä, enkä kuolisin siihen, vaikka siltä tuntuikin juuri silloin.

Olin täysin hukassa itseni kanssa. Jos ennen olin ystävistäni se hauska, huoleton ja nauravainen, en ollut se enää. Aloin tuntea itseni ulkopuoliseksi ystävieni seurassa, sillä en enää välittänyt samoista asioista kuin he. Arvoni menivät täysin uuusiksi ja toisaalta en enää tiennyt minkä pitäisi olla minulle merkityksellistä tai mikä minua kiinnosti. Ystäväni olivat kyllä ihania, kuuntelivat, jos puhuin murheistani ja joskus jopa onnistuin hetkeksi unohtamaan elävän painajaiseni ja elämään vain siinä hetkessä. Silti tunsin itseni erilaiseksi. Muut stressasivat ylioppilaskirjoituksista, minä pelkäsin siskoni hengen puolesta. Ja esimerkiksi ylioppilasjuhlani muodostuivat painajaiseksi pääni sisällä Idan sairauden vuoksi.

Kamalaa oli myös katsoa vanhempieni surua. He näyttivät yhtäkkiä niin vanhoilta ja väsyneiltä, että ihan pelästyin. Huolesta harmaat kasvot, ilottomat ilmeet, tukahdetut huudot. He tekivät kaikkensa ja enemmänkin, mutta mikään ei riittänyt. Vanhempani tekivät enemmän, kuin olisin kenenkään koskaan edes kuvitellut pystyvän tekemään, mutta se on heidän tarinansa, enkä aio siitä kirjoittaa sen tarkemmin.

Niin se sairaus vain vei meitä kaikkia kuin pässiä narussa vuodesta toiseen. Vaikka aina uudelleen ja uudelleen päätin, että nyt olen vahva enkä sorru sairauden alla, siinä se minua taas tuijotti, silmästä silmään, säälimättömänä ja valtavana. Ja niin minä kerta toisensa jälkeen murruin sen edessä pieneksi ja voimattomaksi.

Vaikka Idan sairaus on yrittänyt kaikin keinoin työntää minua pois, tehnyt Idasta mahdollisimman ei-rakastettavan ja  repinyt meitä erillemme, ei se ole siinä onnistunut. Tässä yhä seistään YHDESSÄ Idan kanssa ehkä vahvimpina ja varmasti läheisimpinä kuin koskaan. Ehkä nyt onkin vihdoin tullut minun aikani katsoa sairautta silmiin ja alentaa se hiirulaisen kokoiseksi. Et onnistunut meitä erottomaan, etkä tule koskaan onnistumaankaan. Vaikka toivon, rukoilen ja anelen, että pahin on jo takana päin, niin jos ei näin olekaan, olen valmis uuteen kierrokseen Idan rinnalla.

Pyrin aina etsimään kaikesta vaikka väkisin jotakin hyvää. Sillä aina on jotain. Vaikka antaisin mitä tahansa, ettei perheeni joutuisi tällälailla kärsimään, on Idan sairaudesta syntynyt jotain hyvääkin, ihan selkeästi. Olemme perheenä lähentyneet valtavasti, ei vain Idan kanssa vaan myös vanhempieni kanssa. Pystymme puhumaan suoraan vaikeista asioista toisillemme. Pidämme vahvasti yhtä, tämä on verkko, joka kestää. Olen myös oppinut arvostamaan pitkälti Idan opettamana niitä elämän pieniä iloja yhä enemmän.

Vaikka siis suhteeni Idaan on hyvin monimutkainen, on selvää, että se on sisältänyt aina suurta rakkautta. Tähän sairauteen liittyy niin monta asiaa ja se on niin monitahoinen, että vain pieni osa siitä mahtui tähän Tarinaan.Avasin kuitenkin teille sydäntäni.

Nykyään Idalla menee paremmin, josta olen enemmän kuin helpottunut. Hän on eloisampi, läsnäolevampi, empaattisempi, iloisempi ja hyvin parantumismyönteinen. Painoakin on jonkin verran saatu korjattua. Olen silti edelleen joka ikinen päivä huolissani Idasta. Hän on edelleen hyvin sairas.

Idan syömishäiriön aikana minua on auttanut vanhempani, ystäväni ja isovanhempani. Minua auttoi, kun muutin omaan asuntooni. Sain hieman etäisyyttä asioista ja tilaa hengittää. Myös työ lasten parissa auttoi minua löytämään itseni uudelleen. Nykyään opiskelen ylpeänä ja onnellisena Helsingin Yliopistossa lastentarhanopettajaksi. Koen sen olevan maailman tärkeimpiä töitä mitä voi tehdä. Elämääni kuuluu nykyään myös avomies, joka rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen. 

Vanhemmilleni voisin kirjoittaa tuhat sivuisen oodin. Kiitos, kun ette koskaan menetä toivoanne, Kiitos, kun jaksatte aina ymmärtää ja välittää, Kiitos kun rakastatte meitä ehdoitta ja Kiitos, kun teillä riitti aikaa myös minulle kaiken sen keskeltä. Sanat ei riitä.

Kaikille syömishäiriöön sairastuneiden läheisille tahdon sanoa, että koittakaa jotenkuten kaiken sen kaaoksen ja surun keskellä elää myös omaa elämäämme. Se on loppuen lopuksi kaikkien etu. Olette ihania ja vahvoja, kun jaksatte seistä vierellä tukemassa. Mutta ei teidänkään tarvitse aina olla vahvoja.

Syömishäiriöön sairastuneille tahdon sanoa, että älkää koskaan menettäkö toivoanne. Lähetän teille voimaannuttavia halauksia. Olette arvokkaita ja kelpaatte juuri sellaisena kuin olette. Suuri kiitos kaikille vertaistuesta Idalle, erityisesti blogin vakkarikommentoijille, joiden kommentteja luen aina tippa linssissä, tunnistatte varmasti itsenne tästä ;).

Ja Ida, olet maailman rakkain.

Sisko, älä luovuta vielä
me ollaan vihdoin oikeella tiellä
matka on pitkä ja kivinen
mutta älä pelkää
mä otan sut vaikka reppuselkään
ja puolet sun huolistasi kannan
säkin tekisit mulle niin
älä luovuta vielä
älä anna uskoasi ihmisiin
vielä tulee muutokset murheisiin

 

- Fanny

P.S. Sovimme yhteistuumin Idan kanssa siitä, että minä vastaan tämän tekstin kommentteihin :)