Voimien lähteillä

Viimeisimmässä tekstissäni kerroin siitä, kuinka yhtä vuoristorataa ja tunteiden sekamelskaa sisältänyt vuoteni ilman osastoa on nyt vihdoin tullut täyteen. Ja kuten kirjoitin, ei tämä vuosi ole todellakaan ollut helppo. Jotenkin olen kuitenkin pärjännyt, ja saanut kaivettua itsestäni sen tarvittavan motivaation ja sisun, joiden avulla olen jaksanut taistella eteenpäin. Koska jokainen syömishäiriön kanssa kamppaileva ja siitä toipunut tietää varsin hyvin, ettei toipuminen todellakaan ole mitään ruusuilla tanssimista, vaan ankaraa  ja uuvuttavaa työtä, päätin tähän tekstiini koota sellaisia asioita, jotka minua ovat auttaneet jaksamaan taistelussani.

Ehkä kaikkein tärkein asia jaksamiseni kannalta on ollut, että olen oppinut vihdoin jakamaan asioitani, mikä on siis auttanut minua valtavasti. Kun murheensa patoo sisälleen, ne kasvavat suuren suuriksi ja yksin niistä ulospääsy saattaa näyttää mahdottomalta. On ihan totta, että jaettu suru tai murhe on enää puolikas ja ääneen pohdittuna asioihin löytyy helpommin ratkaisu.

Ennen kaikkea tämä asioiden jakaminen on näkynyt tapaamisissani poliklinkan hoitajani kanssa. Kun ennen vastasin vain lyhyesti ja vaivaantuneesti kysymyksiin, nyt otan itse asioita esille, ja olen tätä kautta päässyt käsikisi myös juuri niihin oikeisiin asioihin. Asioiden käsittely voi joskus tuntua raskaalta ja tehdä kipeääkin, mutta uskon, että lopulta se keventää taakkaa harteilta. Kun ennen stressasin hoitajani tapaamisia etukäteen ja olin aivan puhki niiden jälkeen, tuntuvat ne nyt antavan minulle voimia, ja taistelutahtoni kipuaa yhä ylemmäs ja ylemmäs jokaisen tapaamisemme jälkeen.

Tämä blogini kirjoittaminen on ollut minulle myös tärkeä väline asioideni ja ajatuksieni käsittelyyn. Itse asiassa uskon, että sen kirjoittaminen on toiminut minulle myös moottorina sille, että olen kyennyt asioitani myös hoitajani kanssa käsittelemään. Ajatuksistani kirjoittaminen kun on minulle ollut aina se luonnollisempi ja helpompi tapa niiden käsittelyyn kuin puhuminen. Pikkuhiljaa olen kuitenkin rohkaistunut blogini kautta avaamaan suuni myös tapaamisissani hoitajani kanssa.

Blogini kautta olen saanut teiltä, rakkaat lukijani, myös korvaamattoman arvokasta vertaistukea, mikä on auttanut minua eteenpäin. Kuten olen aikaisemminkin todennut, uskon, että vain toinen saman läpikäynyt voi täysin ymmärtää, mitä tuntee ja kokee. Ja kuten isäni viimeisessä perhetapaamisessamme totesi, on minulla paitsi valtava tarve tulla kuulluksi, myös tarve tulla ymmärretyksi.

Toki koen, että minulle läheisimpien ihmisten, kuten perheeni, tuki on ollut silti se kaikista suurin voimavara taistelussani. Heiltä saamani ehdottoman rakkauden avulla olen jaksanut silloinkin, kun kaikki on tuntunut olevan pielessä ja olisi tehnyt mieli luovuttaa. Ja silloinkin, kun en ole rakastanut itseäni riittävästi taistellaksi terveyteni ja elämäni puolesta, on rakkauteni aina läheisiäni kohtaan ollut niin suurtaa, että heidän vuoksi olen jatkanut valitsemallani tiellä.

Kuitenkin pikkuhiljaa paitsi suuri rakkauteni läheisiä ihmisiäni kohtaan, myös yhä kasvava rakkauteni itseäni kohtaan on antanut minulle syyn taistella oman itseni, terveyteni ja elämäni puolesta. Olen oppinut arvostamaan itseäni ja kääntänyt sen voimaksi sairauttani vastaan. Myös esimerkiksi monet sairaudellekin altistaneet piirteet, kuten määrätietoisuus ja periksiantamattomuus ovat pikkuhiljaa kääntyneet voimavaroiksi minun puolelleni sairauttani vastaan.

Blogini kirjoittamisen ja asioista puhumisen avulla olen myös saanut tarvittavaa etäisyyttä omaan tilanteeseeni ja sairauteeni. En olisi jaksanut, jos olisin koko ajan vain ollut syvällä siinä ahdistuksen suossa. Olen oppinut onneksi ottamaan etäisyyttä asioihin, ja katsomaan niitä hieman ulkopuolisen silmin, vaikka tässä onkin vielä minulla harjoittelemista, ja tämä on tarjonnut paitsi tarvittavia hengähdystaukoja tunnemylläkästä myös auttanut näkemään ratkaisuja vaikeisiinkin tilanteisiin.

Toisaalta myös nimenomaan niiden tunteiden näyttäminen on auttanut minua jaksamaan. Olen lapsesta saakka pitänyt usein tunteeni sisälläni, jolloin ne ovat vain paisuneet ja paisuneet ja aiheuttaneet lopulta oikean pahan olon möykyn. Totuus kuitenkin on, että kun ahdistuksen saa vaikka sitten huudettua ja itkettyä ulos, se alkaa pikkuhiljaa helpottaa.

Vaikeita tunteina olen saanut purettua myös esimerkiksi musiikin keinoin. On uskomatonta, kuinka vieraan ihmisen laulujen sanoituksista voi löytää jotakin itselle niin tuttua, niin lohdullista ja niin rohkaisevaa. Taide onkin aina ollut minulle väylä ajatuksieni ja tunteideni käsittelyyn, sekä kuvallisessa että musiikillisessa mielessä. Kaikkein heikoimmassa kunnossakin olessa piirsin äidin kanssa ruokailuhuoneen pöydän ääressä, piirsin sisäistä tunnemylläkkääni ulos, ja pidin samalla psykkeeni rippeitä kasassa. Myöhemmin olen saanut kitaran soittamisesta tavan purkaa ahdistustani.

Ja silloin kun ahdistus on käynyt sietämättömän suureksi, eikä ulospääsyä ole näkynyt, olen hakenut tukea korkeammalta taholta. Olen nimittäin rukoillut. Uskoni on auttanut minua jaksamaan vaikeimpien hetkien yli, sillä olen voinut luottaa siihen, että kaikki ei ole minun käsissäni ja asiat vielä järjestyvät, tai kuten hoitajani sanoi, että meillä jokaisella on suojelusenkelimme. Olenkin turvautunut rukoilemiseen vaikeina hetkinä ja saanut helpotusta. Joka ilta rukoilen, että jaksaisin taistella sairauttani vastaan.

Uskoni on myös antanut minulle toivoa. Ja ilman toivoa en olisi varmasti jaksanut. Myös perheeni ja isovanhempani ovat jaksaneet valaa minuun toivoa paremmasta silloin, kun en ole itse kyennyt näkemään valoa tunnelin päässä. Syvällä suossakin olen jaksanut rämpiä eteenpäin, kun olen ajatellut, että sillä on jokin parempi päämäärä ja että kovalla työlläni vielä saavutan sen.

Toivoa paremmasta huomisesta ovat antaneet tietysti myös ennen kaikkea erävoitot syömishäiriömörköä vastaan. Näiden editysaskeleiden ei ole tarvinnut olla suuriakaan, pelkkiä pieniä onnistumisen kokemuksia, pieniä arjen valintoja tai torjuntavoittoja. Yhtä kaikki, ne ovat kasvattaneet itseluottamustani ja antaneet sitä kautta lisää motivaatiota ja voimia jatkaa eteenpäin valitsemallani tiellä. Jos siis kuvittelet saavasi tyydytystä sairauden mukaan toimimisesta tai syömättömyydestä, on se valetta. Lopulta juuri se, kun onnistuu voittamaan sairaat ajatukset, tuo aidon hyvän olon ja onnistumisen tunteen.

Toivoni lisääntyessä olen pikkuhiljaa uskaltanut nostaa leukaani ylöspäin ja katsoa myös eteenpäin. Olen alkanut nimittäin suunnitella tulevaisuutta, tulevaisuutta, johon syömishäiriö ei mahdu. Tavoitteeni tulevasta valmistautumisesta, urasta ja perheenperustamisesta, matkustelusta ja uusien mieluisten harrastusten aloittamisesta, ovat motivoineet minua eteenpäin.

Lyhyesti sanottuna olen siis alkanut nähdä myös elämää anoreksian ulkopuolella. Anoreksia on kuin vankila, joka sulkee pois kaiken sairauden ulkopuolisen elämän. Harrastusteni, ystävieni ja ennen kaikkea rakkaan siskoni kautta olen kuitenkin alkanut huomata, että on olemassa myös muuta elämää kuin anoreksia.

Ja ennen kaikkea minua onkin nimenomaan kannatellut se sairauden ulkopuolinen elämä. Mitä enemmän olen nimittäin uskaltanut irroittaa otettani anoreksiasta, sitä enemmän olen saanut tilalle kaikkia oikeaan elämään kuuluvia hyviä asioita, jotka ovat sitten antaneet minulle voimia taisteluuni. Kun olen uskaltanut raottaa anoreksiaverhoani, sisään on tulvinut auringonsäteitä ja valonpisaroita, jotka ovat alkaneet vetää minua puoleensa. Ja sen verhon takana odottava elämä on varmasti anoreksiamaailmaa paljon parempi.

Huomaan, että minulla on valtavasti elämäni matkalaukussa asioita, jotka auttavat minua jaksamaan taistelussani. Nyt haastankin Sinut miettimään, mitkä asiat auttavat Sinua jaksamaan arjen aallokossa. Uskallan väittää, että jokaisella sellaisia voimanlähteitä nimittäin kuitenkin on, vaikka ne ajoittain olisivatkin piilossa. Jos et siis niitä näe, etsi ne. Jos et löydä, tee niitä.

<3: Ida