Olen kirjoittanut jo aikaisemmin minulle niin kovin rakkaista isovanhemmistani ja kuinka he jaksavat tukea minua paranemisen tiellä. Saan yhä heiltä joka ilta tekstiviestin kännykkääni. Nuo viestit ovat minulle aina tärkeitä. Pohtiessani nyt merkkipäiväni kynnyksellä paljon omaa tapaani toipua, on yksi isovanhemmiltani saatu viesti noussut kuitenkin ylitse muiden. Palaan tuohon viestiin kerta toisensa jälkeen, vaikka sen saamisesta on kulunut jo aikaa. Mummoni lähetti minulle nimittäin mietelauseen, joka kuvaa mielestäni osuvasti syömishäiriöstä toipumista, ja ehkä juuri erityisesti omaa tapaani toipua. Mietelause kuuluu seuraavasti: "Ei huipulle kuljeta hyppämällä vaan matalia ja korkeita kumpuja hitaasti ylittäen".
Mitä tämä elämänviisaus sitten kertoo syömishäiriöstä toipumisesta? Ensinnäkin siinä tulee hyvin esille se pääajatus, että vaikka niin kovin moni haluaisi, syömishäiriöstä ei voi toipua yhdessä yössä, vaan se on hidas prosessi. Olen niin monesti toivonut ja rukoillut, että kunpa voisin vain herätä eräänä aamuna terveenä ja unohtaa sairauteni. Näin ei ole kuitenkaan käynyt, ja pikkuhiljaa olen luopunut toivostani tällaiseen ihmeparantumiseen, ja alkanut uskoa, että parantuminen on ankaraa puurtamista taikasauvan heiluttamisen sijaan.
Sillä toipuminen ei myöskään koskaan ole vain pelkkä nousukiitoa ylöspäin, vaan matkalla tulee kaikenlaisia kumpuja ja mäkiä. Nämä mäet tulee ylittää yksi kerrallaan. Jokainen päivä on toipuvalle täynnä valinnan mahdollisuuksia, joissa pitää valita, toimiiko sairaan vai terveen puolen mukaan: syönkö vai jätänkö syömättä, menenkö bussilla vai kävelenkö ja niin edelleen. Mutta samalla jokainen oikea valita, jokainen ylitetty mäki tuo Sinut aina askeleen lähemmäksi tavoitettasi.
Mutta päästäkseen eteenpäin nämä mäet on nimenomaan ylitettävä. Monesti olen yrittänyt aikaisemmin minäkin noita kumpuja ja mäkiä kiertää päästäkseni vähän helpommalla. Oikotietä ei kuitenkaan valitettavasti ole, vaan sairauden vastaiskuna tuleva paha olo, syyllisyys, pelko ja ahdistus on kohdattava ja kestettävä, jos niistä haluaa eroon. Sairaudelle periksi antaminen saattaa tuntua helpottavalta hetkisen, mutta lopulta on se kaikki tuska edessäsi entistä kovempana. Siis tuttu sananlasku, minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, pätee tähänkin.
On kuitenkin selvää, että koska tie paranemiseen on kumpuinen ja kivikkoinen, ilman haasteita ja vastoinkäymisiä kohtaamatta ei koskaan voi parantua. Jokaiselle tulee myös epäonnistumisia, niitä aallonpohjia, joista täytyy taas ponnistaa ylöspäin. Toipuminen onkin usein, myös omalla kohdallani, oikeaa vuoristorataa, jos ei muuten, niin ainakin tunteiden tasolla, ja välillä tulee huippuja ja sitten ollaan taas pohjalla. Pääasia on, että suunta on eteenpäin, aallonpohjat ovat aina huippuja loivempia, ja jostain saa kerättyä pohjaltakin sen voiman jatkaa taas eteenpäin. Silloin niitä aallonpohjiakin alkaa tulla yhä harvemmin.
Välillä on kuitenkin tässä vuoristoradassa myös levättävä, jotta jaksaa taas uuden kukkulan yli. Huipulle kun ei, kuten viisaudessa osuvasti todetaan, jaksa riuhtaista itsään kerralla. Silloin on hyvä ottaa askel taaksepäin, katsoa kukkulaa hieman kauempaa, kerätä voimia, ja pienen tuumaustauon jälkeen todeta: ehkä tuo ei olekaan minulle liian suuri ylitettäväksi.
Näin pienten askeleiden ja ylitysten kautta pääsee parhaiten perille. Sillä vaikka niin kuin se kaikille helpompaa olisikin, voivat liian suuret askeleet vaarantaa myös koko matkan. Jos niihin ei ole valmistautunut kunnolla, ne saattavat säikäyttää, jolloin on pyllymäki alaspäin, eli vanhaan tukeutuminen ja taaksepäin valumisen riski suuri.
Pääasia on kuitenkin ymmärrtää, että pienin askelin eteneminen ei tarkoita samaa kuin paikoillaan jumittaminen tai pikkuhiljaa taaksepäin valuminen. Oikea toipuminen on aina itsensä kukkuloiden yli pikkuhiljaa taistelemista. Parantumisessa ei voi jäädä odottelemaan sitä kuuluisaa helikopteria, joka nostaisi Sinut huipulle. Ihan itse on ne kukkulat yksi kerrallaan kohdattava ja ylitettävä.
Erityisen hyvin tämä vertaus kuvaa mielestäni nimenomaan minun tapaani toipua, sillä olen tässäkin asiassa niin sanoakseni hitaasti lämpenevää, tai etenevää, tyyppiä. Niin tuskastuttavaa ja piinaavaa kuin se sekä minulle, läheisilleni ja jopa hoitohenkilökunnalle onkin, minun toipumiseni etenee hitaasti, pienin askelin. Olen tarvinnut paljon aikaa kypsytellä ajatuksiani pääni sisällä, ennen kuin ole rohjennut ryhtyä todella tekoihin, eli uskaltanut kohdata ne kummut ja kerätä voimia niiden ylittämiseen. Ja nyt, päästyäni vihdoin ajatuksista tekoihin, ovat ne tekonikin pieniä, mutta sitäkin tärkeämpiä, askeleita oikeaan suuntaan.
Olenkin saanut kohdata toipumiseni tiellä monenlaisia kumpuja, joista kaikista en ole omin voimin selvinnyt. Olen tarvinnut, ja tarvitsen yhä, paljon tukea. Toipumiseni on edennyt mutkaisten, vai pitäisikö sanoa että kumpuisten vaiheiden kautta tähän pisteeseen, missä olen nyt. Joudun yhä tekemään arjessani jatkuvasti pieniä valintoja toipumistani ajatellen, ylittämään kukkulan kukkulan perään yksi toisensa jälkeen päästäkseni eteenpäin. Pääasia kuitenkin lienee, että olen päässyt tähänkin asti, ja pääsen tästä edelleen eteenpäin.
Vaikka tämä tuskaisesti eteneminen onkin silloin tällöin, kuten totesin, hermoja raastavaa, uskon sen olevan paras ratkaisu minulle, ja ehkä tällä hetkellä jopa ainoa vaihtoehto päästä toipumisessani eteenpäin. Toisenlaistakin toipumistapaa ja etenemistahtia on kohdallani nimittäin kokeiltu. Kun etenen pienin askelin, pääni pysyy niissä askelissa niin sanotusti mukana. Tällöin olen itse hyväksynyt muutokset, ja olen pikkuhiljaa oppinut ottamaan myös itse vastuuta kumpujen ylittämisestä.
Tällöin, toisin kuin esimerkiksi osaston nopeaan tahtiin pakottamisella, kun nyt olen saanut edetä varovaisemmin omassa tahdissani, eivät pudotuksetkaan ole olleet niin suuria. Tällöin olen siis saanut myös pysyvämpiä tuloksia. Tällä hetkellä tiedän, että paluuta vanhaan ei ole, ja vaikka välillä täytyisikin ottaa yksi askel taaksepäin, olen seuraavassa hetkessä entistä valmiimpi ottamaan kaksi eteenpäin.
Toisaalta taas, vaikka kuten totesin, paranemiseen ei voi hypätä, vaati käänteen tekeminen toipumisessa myös aina tietynlaista "hyppyä tuntemattomaan". Vaatii valtavasti rohkeutta päästää käsijarrusta irti ja antaa mennä, mutta kun vihdoin sen ratkaisevan askeleen uskaltaa ottaa, on se samalla suuri harppaus eteenpäin ja mahdollisuus elämälle. Ja usein se ensimmäinen kumpu tuntuu kaikista korkeimmalta ja sen ylittäminen kaikista raskaimmalta.
Uskonkin, että jotkut saattavatkin saada tästä kerran onnistuneesta hypystä sellaista voimaa, että pystyvät etenemään nopeammin. Toisille kertariehtaisu anoreksiasta saattaakin olla toimiva ratkaisu jättää vanha taakse. Ja tällöin myös niihin aallonpohjiin on ikään kuin enemmän varaa. Kun askeleet sen sijaan ovat pieniä, kuten minun tapauksessani, ovat takapakit eriytisen vaarallisia ja etenemistä on tapahduttava jatkuvasti.
Mutta on sitten etenemistapasi mikä hyvänsä, pääasia on että etenet. Ja vielä saavutat sen huipun.
Huipulla tavataan!
<3: Ida
Hei Ida!
VastaaPoistaOn erittäin hienoa, että olet löytänyt sen oikean tavan edetä toipumisen polullasi! Ja että sinulle suodaan se mahdollisuus eikä pakkosyötetä osastolla! On niin tärkeää, että se motivaatio lähtee itsestä ja sitä motivaatiota ruokkii nimenomaan se, että saa edetä omassa tahdissaan. Toki huomioiden sen hetkinen fyysinen tila, joskushan keho vaatii sairaalahoitoa jottei kuole käsiin, mutta siinä vaiheessa kun jo itse voi tehdä omia valintojaan toipumisen eteen on hyvä että niitä saa myös tehdä!
Niin totta mitä kirjoitat, että eteneminen pienin askelin on aivan eri asia kuin paikallaan tarpominen tai taaksepäin meneminen! Pienet askeleet johtavat AINA johonkin suurempaan kokonaisuuteen! Koostuuhan suuret palapelitkin jopa tuhansista pienistä paloista ja aina on aloitettava vain muutamasta palasta kerrallaan jotta lopuksi saa nauttia kokonaisuudesta! Ja taas ne teot ratkaisevat, eivät ne ajatukset! Palapeliäkin voi tuijottaa ja toivoa että se on valmis, mutta itse ne palat on etsittävä ja koottava yhteen, eikä se tapahdu yhdessä yössä.
Ihan niin kuin palapeli valmistuu pala palalta, toivumme mekin, sinä ja minä ja moni muu, pieni askel kerralla!
Toipumisessa on äärettömän tärkeää tiedostaa ne "vaarat" jolloin voi joutua takaisin sairauden syövereihin. Koska kun ne tiedostaa osaa tomia niitä vastaan jo siinä vaiheessa kun ne nostavat päätään. Juuri niin kuin sinä teet Ida kun sanot, että pienin askelin edetessä on edistystä tapahduttava koko ajan. Tiedostat hyvin missä mennään, ja se on erittäin hienoa! Etene sinä vain juuri näin, olemme kaikki nähneet miten tämä tapa todellakin sopii sinulle!
Kuten sanoit, pääasia on että etenee, tapahtui se millä tavalla tahansa! Huipulla tavataan ja pistetään juhlat pystyyn, eikös vain!
Lämmin halirutistus <3<3
Hei ja kiitos viisaasta kommentistasi! Se antoi minulle taas paljon ajattelemisen aihetta. Tuo vertaus palapelistä oli niin osuva, että jäin oikein pohtimaan sitä. Välillä kun tuntuu, että jos ei saa koko kuvaa kerralla näkyviin, ja sen koostuessa useista pienistä palasista, voi kokonaisuuden hahmottaminen olla vaikeaa, että on turhaa kerätä niitä pieniä palasia. Mutta oikeastihan, kuten viisaasti kirjoitat, niistä pienistä paloista muodostuu lopulta se koko kuva, jota tavoittelee, kun jaksaa vain tarpeeksi sinnikkäästi niitä pikkupaloja sommitella yhteen. Ja Sinulla tuo koko kuva on piirtynyt jo melkein silmiesi eteen niin, että pystyt sen jo hyvin hahmottamaan. Ja kun saat vielä ne viimeiset palaset kohdilleen, olen varma, että kuvasi on kauniimpi kuin uskotkaan. Ja minä tulen perässäsi.
PoistaJäin myös miettimään tuota mitä kirjoitit vaaroista ja niiden tiedostamisesta. Se on varmasti tärkeää, jotta ei vahingossa luisuisi takaisin vanhaan vaikean paikan tullen. Omalta kohdaltani teidän, että olen esimerkiksi todella herkkä stressille, ja siksi sellaisissa tilanteissa minun täytyykin varmasti olla erityisen tarkkana ja suojella ja kuunnella itseäni. Toivon, että myös Sinä olet päässyt käsittelemään näitä vaaran paikkojasi terapeuttisi kanssa, kuten uskoakseni oletkin.
Huippujuhlia odotellessa! Pian nähdään! <3
Viisaita sanoja isovanhemmiltasi ja niin totta. Toipuminen on kivikkoinen taival esteineen ja vaikeuksineen, eikä aina jaksa taivaltaa yksin. Apua ja tukea tarvitaan vaikeimmissa paikoissa ja sinulla, niin kuin minullakin, on sama päämäärä: terveys. On ihanaa, kuinka nyt saat itse valita etenemisen tahdin ja näin päästä pysyvimpiin tuloksiin. Voisi melkeinpä verrata, kuinka osastolla maratoni pitää juosta huippuajassa ja se vauhti on tärkeintä. Nyt saat juosta maratonin omia voimavarojasi kuunnellen ja juoksutekniikkaasi vaihdellen, ajalla ei niin väliä, kunhan pääsee perille.
VastaaPoistaKatarinan sanoin: huipulla tavataan ja maalissa pidetään voitonpirskeet! Halaus! <3
Kiitos taas kannustavasta kommentistasi Nell! Kuten kirjoitat, pääasia ei ole se, miten tai missä ajassa maalin saavuttaa, kunhan pääsee perille. Ja me molemmat olemme nyt siinä onnekkaaassa asemassa, että saamme sen oman tahtimme ja tapamme määritellä. Pääasia on, että etenee, ja silloin se maaliviivakin alkaa hahmottua yhä selkeämmin ja selkeämmin. Sinä olet viime aikoina tehnyt hurjasti työtä tuon maaliviivan saavuttamisen eteen, ja voit olla siitä ylpeä. Näin juuri, pienin askelin, se tavoite, eli terveys saavutetaan. Mutta kuten kirjoitat, matkalla tarvitsee usein tukea. Uskallathan sinäkin ottaa sitä vastaan, kun sitä tarvitset?
PoistaNyt vain uusien voitokkaiden askelten kautta päämäärä mielessä pitäen maalia kohti! Olet ansainnut terveen elämän. <3
On ihanaa, Ida, että Sinulla on olemassa isovanhemmat, jotka todella ymmärtävät sairauttasi ja jaksavat Sinua tukea toipumisprosessissasi. Omat, jo edesmenneet, isovanhempani olivat sitä ikäluokkaa, että sairauteni taisi olla heille täysi mysteeri (ja sitähän se on monelle muulle nuoremmallekin). Ihan varmasti he olisivat minua halunneet auttaa, jos olisivat osanneet. Jos siihen maailmanaikaan olisi olemassa ollut tekstiviestit olisi se ehkä ollut heidänkin tapansa tsempata minua. Hassua muuten, noista tekstiviesteistä tuli mieleeni, että osastolla ollessamme luulin aina Sinun pelaavan jotain kännykkäpeliä, niin usein kun se tunnusomainen kilahdus puhelimestasi kuului! :) Mutta ilmeisesti saitkin vain isovanhemmiltasi (ja ehkäpä joukkoon mahtui myös muitakin hengessä mukana olijoita...) tekstiviestejä? ;)
VastaaPoistaOlen todella iloinen ja onnellinen puolestasi, että Sinulle on nyt hoitotahonkin osalta suotu ihan omaa tahtiasi etenevä toipumisprosessi. Jos ja kun sillä menetelmällä saavutat maalisi on se paljon tärkeämpää, kuin että Sinut yritettäisiin ujuttaa johonkin normivauhtiin toipumisen suhteen ja sitten syöksyisitkin taas pohjalle. Sillä - kuten itsekin olet todennut - tärkeintä ei ole etenemistahti vaan päämäärä ja sen saavuttaminen pysyvästi.
Minäkin ilmoittaudun "huipulla tavataan"-kerhoon! Siellä kun tapaamme olemme kyllä niin onnemme kukkuloilla, kirjaimellisesti, että! :)
Lämmin halaus ja hyvää viikonloppua Sinulle, Idaseni!
Aurinkokin saattaa taas pilkahtaa! <3
Hei Andrea ja kiitos taas Sinullekin kommentistasi! Nuo tekstiviestin merkkiäänitiheys kuvaa mielestäni hyvin sitä, miten ihana ja tiivis tukiverkosto minulla on toipumisessani ollut, mistä olen tavattoman kiitollinen. Toivon kovasti, että Sinullakin on tukevia ihmisiä ympärilläsi, vaikka kuten kirjoitat, kaikki evät pystykään tätä sairautta ymmärtämään. Minä ainakin haluaisin kuulua Sinun tukiverkostoosi, vähintään tämän blogin kautta, jos ei muuten. Sillä olet nimittäin kaiken tuen todellakin ansainnut Ihana Andrea, joten muista ottaa Sinäkin sitä vastaan rohkeasti, kun vain tarvitset!
PoistaTervetulloa huippujuhliimme! Olen varma, että Sinäkin sinne vielä pääset. Omalla tavallasi, omalla tahdillasi, mutta kuten irjoitat, pääasia on, että pääset.
Aurinkoista viikonloppua Sinullekin ja monta lämmintä halausta! <3