lauantai 27. huhtikuuta 2013

Nalle Puhin mietteitä -ja vähän omianikin!

Sain rakkaalta siskoltani joululahjaksi aivan mielettömän ihanan Nalle Puhin elämänohjeita sisältävän kirjan. Olen lueskellut tuota opasta paljon viime aikoina(kin), ja nyt päätin jakaa teidän kanssanne muutamia lainauksia, jotka kuvastavat mielestäni parhaiten syömishäiriöstä toipumista.

"Tulin ajatelleeksi että muistin juuri jotakin. Muistin juuri jotakin jonka unohdin tehdä eilen ja jota en voi tehdä huomenna. Joten minun kai täytyy tästä lähteä tekemään sitä." "Teemme sen tänään iltapäivällä ja minä tulen mukaan", sanoi Puh. "Ei se ole sellaista mitä voi tehdä iltapäivällä", sanoi Nasu nopeasti. "Se on erityinen aamutekeminen ja sitä täytyy tehdä aamulla mikäli mahdollista - mitähän kello on?" "Noin kaksitoista", sanoi Nalle Puh katsomatta aurinkoa. "Kuten sanoin kello noin kahdentoista ja kelo noin viittä yli kahdentoista välillä. Joten suo nyt anteeksi, ystävä hyvä..."

Toipuminen vaikuttaa lähes poikkeuksetta sairastavasta hyvin pelottavalta ja ahdistavalta. Syömishäiriöstä paraneminen edellyttää kuitenkin aina omien pelkojensa kohtaamista. Toipumisen ydin onkin mielestäni nimemonaan omien pelkojensa kohtaamisessa, ja voittamisessa. Jos ikuisesti vain pakenet vaikeita tunteitasi, ajatuksiasi ja pelkojasi, et pääse niistä koskaan eroon. Niin kauhealta kuin se kuulostaa, pelkojen edessä ei siis auta muu kuin katsoa niitä silmästä silmään.

Nämä pelot kuitenkin aiheuttavat sen, että vaikka olisi jo päättänytkin toipumisen tielle lähteä, asiaa lykkää usein aina siihen seuraavaan päivään tai parempaan hetkeen; huomenna syön enemmän, ensi viikolla lopetan pakkoliikkumisen ja niin edelleen. Kuulostaako tutulta? Tällöin ajautuu helposti ansaan, jossa toipumista edellyttäviä tekoja siirtää ja pitkittää aina vain kauemmas tulevaisuuteen. Myös minä ajattelin vuosia, etten missään tapauksessa tule sairastamaan loppuelämääni, mutta en silti nähnyt tarpeellisena tehdä juuri sillä hetkellä mitään parantumiseni eteen.

Totuus kuitenkin on, että jos jää ikuisiksi ajoiksi odottamaan sitä oikeaa hetkeä, sellaista ei koskaan tule. Voin nimittäin vakuuttaa, että asioiden lykkääminen ei auta tässäkään tapauksessa, se ei tee niistä yhtään helpompia, vaan ihan päivän vastoin, asiat muuttuvat paljon vaikeammiksi ja monimutkaisemmiksi, kun ajan kuluessa sairaus tiukentaa otettaan ja pahat tavat juurtuvat yhä syvemmälle ja syvemmälle. Tulisikin muistaa, että jokainen päivä, jokainen ruokailu ja jokainen valintatilanne on uusi mahdollisuus valita oikein, ja tukea terveyden rakentumista pala palalta. Jokainen hetki on aina uusi mahdollisuus, ja siihen mahdollisuuteen kannattaa tarttua.

Puh oli käveleskellyt Puolen Hehtaarin Puistoon ja seisoi katsellen sitä mikä ennen oli ollut Pöllön talo. Se ei enää näyttänyt talolta vaan tuulen kaatamalta puulta. Ja kun talo alkaa näyttää tuulen kaatamalta puulta, on aika ruveta etsimään uutta.

Usein sairastamisen alkuvaiheessa, jolloin siitä luopuminen olisi vielä jotenkin hieman helpompaa, sitä kuitenkin elää jonkinlaista kuherruskuukautta sairautensa kanssa, eikä siitä vielä halua luopua. Uusi, sairauden luoma maailma tuntuu jotenkin hohdokkaalta, ja pikkuhiljaa siitä muodostuu oma turvapaikka.

Lopulta, ennemmin tai myöhemmmin, tämä vaaleanpunainen kupla kuitenkin puhkeaa, ja kaikki hohdokkuus ja glamour sairauden ympäriltä romahtaa kuin korttitalo, ja tilalle jää vain kärsimys ja pelko. Ja usein vasta tässä vaiheessa sairastava kokee olevansa valmis luopumaan sairaudestaan. Tämän vuoksi sairaudesta luopuminen onkin pitkä prosessi ja usein ajatus siitä vaatii kypsyttelyä. Itse en esimerkiksi ensimmäisellä osastokerrallani vielä ollut ikään kuin kypsä luopumaan sairaudestani.

Kun sitten hetki on sopiva, ja toipumisen tielle päättää ryhtyä, on se aina paitsi luopumista vanhasta, myös aina uuden etsimistä. Syömishäiriöstä toipuvan täytyy löytää paitsi uusi tapa elää elämää, myös löytää itsensä uudelleen sairautensa alta. Sairaus kun peittää usein sairastavan oman identiteetin alleen. Toipuminen onkin ikään kuin löytörekti, jossa pitää kysyä itseltään muun muassa: millainen minä olen ja mitä minä todella haluan elämältä. Näitä kysymyksiä on hyvä käsittääkseni jokaisen meistä pysähtyä pohtimaan ajoittain.

Jonkinlaisen kaavan tai käsityksen tämän uuden talon rakentamista varten voi saada vanhasta, ottamalla mallia entisestä elämästäään ennen sairautta. Tulee kuitenkin muistaa, että aika ja etenkin syömishäiriön kaltainen elämänkoulu kasvattavat ja muuttavat ihmistä. Aikaa ei siis voi kelata taaksepäin, eikä vanhaan voi kuitenkaan koskaan täysin palata, mutta aina voi rakentaa uutta tilalle. Kun vanha talo sortuu, tulee ymmärrettävästi ensin turvaton olo, mutta lopulta se on vain merkki siitä, että on aika rakentaa uusi, entistä parempi ja vahvempi talo vanhan tilalle. Kuten sanotaan, kun sulkee yhden ikkunan, avautuu jossain aina uusi.

"Minne me menemme?" kysyi Puh... "Ei mihinkään", sanoi Risto Reipas. He kulkivat siis sinnepäin ja vähän matkaa kuljettuaan Risto Reipas sanoi: "Mistä sinä pidät kaikista eniten maailmassa?" "Kaikista eniten" sanoi Puh... "...mukavinta on Ei Mikään, sanoi Risto Reipas. "Miten tehdään Ei Mitään?" kysyi Puh pohdittuaan aikansa. "No kun on juuri menossa ja joku tulee kysymään: 'Mitäs Risto Reipas? ja minä vastaan 'En mitään' ja sitten menen."

Tällä löytöretkellä pitää myös opetella uudenlainen asennoituminen elämää kohtaan, uusi tapa elää monessakin mielessä. Syömishäiriötä sairastavan elämästä kun tulee usein jatkuvaa suorittamista ja elämä alkaa pyöriä numeroiden ja aikataulujen ympärillä. Toipuminen edellyttää kuitenkin myös elämään ja hetkeen heittäytymistä, tietynlaista spontaanisuutta ja omien, itselleen luomien sääntöjen rikkomista.

Tällainen spontaanius on edelleen minulle vaikeaa, mutta olen mennyt asiassa eteenpäin. Kun ennen jokainen ohjelmanumero piti suunnitella päiviä etukäteen, pystyn nyt vaihtamaan suunnitelmiani myös niin sanotusti ex tempore, kuten esimerkiksi kuvailemani kaupunkireissu äitini kanssa osoitti. Ja voin vakuuttaa, että tällainen spontaaniin toimintaan kykeneminen tuntuu paitsi vapauttavalta, avaa myös valtavasti uusia mahdollisuuksia, sillä eihän sitä aina voi etukäteen tietää, millaisia mahdollisuuksia, mitä ihanaa elämä tuo tullessaan.

Tämä vertaus kuvaa myös hyvin sitä, kuinka syömishäiriöstä toipuessa tällaisen spontaanin toiminnan lisäksi on opeteltava myös nimenomaan siihen toimettomuuteen. Rentoutumisen opettelu, ja pelkän olemisen opettelu on vaikea läksy anoreksiaa sairastavalle, mutta avaa jälleen ihania mahdollisuuksia uuteen, hyvinvoivampaa elämään.

"Katso, Puh!" Sanoi Nasu äkkiä. "Yhdessä männyssä on jotain." "Totta tosiaan!" sanoi Puh katsottuaan ylös. "Siellä on Eläin." Nasu otti Puhin kädestä kiinni siltä varalta että Puhia pelottaisi.

Kuten totesin, on syömsihäriöstä paraneminen siis pelottavaa, jopa kauhistuttavaa, ja tämän vuoksi siitä harvoin selviääkään yksin. Toipuessaan sairastunut tarvitsee valtavasti tukea omien pelkojensa kohtaamiseen. Tämä edellyttää paitsi riittäviä hoitokontakteja, myös tukea lähimmiltä ihmisiltä ja parhaillaan myös oikeanlaista vertaistukea. Minullla on onneksi matkallani ollut näitä kaikkia, enkä usko, että olisinkaan ilman niitä tässä pisteessä, missä olen nyt. Toisen ihmisen tuki on syömishäiriöstä toipumisessa, kuten elämässä yleensäkin, korvaamaton voimavara. Tunne, että ei ole yksin, vaan saa apua ja tukea ja voi jakaa niin elämän surut kuin ilotkin, on jotakin ainutlaatuista. Ja totuus on, että jokainen on sellaisen tunteen ansainnut, sillä kenenkään ei pidä selvitä yksin elämän kivikoissa.

"Voi Karhu" " sanoi Risto Reipas. " Että minä pidän sinusta!" "Niin minäkin", sanoi Puh.

Vaikka muut voivat olla tukena ja apuna, on paraneminen lopulta kuitenkin kiinni itsestä, ja tämän vuoksi näenkin itseluottamuksen kasvattamisen syömishäiriöstä toipumisen yhtenä olennaisena osana. Usein sairaus polkee sen nimittäin maanrakoon. Koskaan ei ole itselleeen riittävä ja aina pitäisi pyrkiä parempaan.

Syömishäiriöstä toipuminen kuitenkin edellyttää paitsi halua muutosten tekemisiin, myös uskoa siihen, että niihin kykenee. Itse elin pitkään siinä harhaluulossa, että vaikka kuinka haluaisin parantua, en pysty niihin konkreettisiin tekoihin, joita toipuminen edellyttää, eikä parantuminen siksi olisi kohdallani ikinä mahdollista. Kuten olen aiemminkin todennut, jokainen kuitenkin pystyy vastustamaan sairauttaan, kun vain jaksaa siihen uskoa. Ehkä parasta toipumisessa onkin juuri se, kun onnistuu yllättämään jopa itsensä: minä pystyin sittenkin!

Heikko itsetunto liittyy olennaisesti syömsihäriöön myös sitä kautta, että sen koko ydin on kyvyttömyydessä huolehtia itsestään. Ja kyetäkseen huolehtimaan omasta hyvinvoinnistaan edellyttää se ensin itsen arvostamista. Pahimmillaan anoreksiaan sairastunut ajattelee, ettei ole ansainnut ruokaa, lepoa tai hvyinvointia. Hän kiduttaa itseään nälässä ja liikkuu kehoaan rääkäten, koska ajattelee, ettei ole ansainnut parempaa. Vasta kun arvostaa itseään riittävästi, voi oppia myös pitämään itseään hyvänä. Ja tällöin voi aito paraneminen oman itsensä vuoksi todella alkaa.

Kun sitten on päättänyt toipumisen polulle lähteä, on heikon itsetunnon vuoksi sairastavan vaikea ottaa usein myös positiivista palautetta vastaan onnistumisistaan, ja tämä on vaikeaa myös minulle vieläkin. Sairaus kääntää ihanat kommentit ja kannustuksesi tarkoitetut lausahdukset usein päälaelleen, ja ne alkavat toimia itseään vastaan.

Jaksaakseen toipumisen polulla on kuitenkin opittava tuntemaan myös aitoa onnistumista edistysaskeleistaan ja ylpeyttä omasta itsestään ja saavutuksistaan. Tällöin onnistuminen alkaa ruokkia onnistumista, ja omien edistysaskelten huomaaminen lisää motivaatiota muutoksiin edelleen. Suosittelenkin silloin tällöin jokaista ottamaan hyvän ryhdin, katsomaan peiliin, hymyilemään kuvajaiselleen, ja toteamaan, minä olen hyvä juuri tällaisena kuin olen.

Kun Ruu käsitti mitä hänen piti tehdä, hän innostui valtavasti ja huusi: "Tikru, Tikru nyt hypätään! Katso kun minä hyppään! Niin kuin lentäisi. Minä hyppään. Osaavatko tikrut hypätä?" Ja hän vinkaisi kuuluvasti: "Täältä tullaan, Risto Reipas!" Hän hypppäsi - suoraan puseron keskelle. Ja hän putosi niin kovaa että pomppasi takaisin melkein yhtä korkealle - ja jatkoi pomppimista jonkin aikaa huutaen "Aaa" - kunnes hän viimein lopetti ja sanoi "Aaa, ihanaa!"

Vaikka toipuminen on siis vaikeaa ja pelottavaa, ja vaatii valtavan määrän työtä, uskon, että se on kaikki lopulta sen arvoista. Olen nimittäin saanut huomata, kuinka toipumisen edetessä, kun uskaltaa pikkuhiljaa irrottaa otettaan syömishäiriöstä, avautuu oikea elämä ja sen valtavat mahdollisuudet aivan uudella tavalla. Ja mitä enemmän pääsee elämänsyrjään kiinni, sitä enemmän siitä saa irti ja siitä oppii nauttimaan. Ja lopulta se vie mukanaan.

Aluksi voi kuitenkin olla vaikeaa uskoa, että kykenee pitkän tauon jälkeen siihen oikeaan elämään, ja se saattaa tuntua jopa pelottavalta. Tämä on ymmärrettävää, onhan anoreksia usein myös elämän pelkoa, pakomatka todellisesta elämästä. Pikkuhiljaa kuitenkin saa huomata, että kyllä elämä kantaa, ja kun siihen pääsee kiinni, ei tahdokaan lopettaa, kuten ei Ruukaan tahdo lopettaa hyppimistään. Kuten eräs lukijani totesi kommetnissaan: ota riski ja rakastu paranemiseen. Lisäisi tähän vielä, että ota riski ja rakastu elämään, ja rakastu itseesi.

Tässä oli minun ajatuksiani liittyen kirjan mietelauseisiin. Nämä kirjan viisaudet sopivat mielestäni hyviksi ohjeiksi ihan kenen tahansa elämään, syömishäiriötä tai ei, ja jokainen tulkitsee niitä tietysti omalla tavallaan. Minä ainakin palaan näihin viisauksiin aina uudelleen ja uudelleen, ja tunnun löytävän niistä aina jotakin uutta. Millaisia mietteitä nämä Nalle Puhin viisaudet Sinussa herättivät?



<3: Ida

Ps. Sitaatit kirjasta: Janette Marshall: Nalle Puh ja elämisen taito: 100 ohjetta sisäisen Karhun Hellimiseksi (WSOY 2004)
ja kuva osoitteesta: http://cdn1.cdnme.se/cdn/4/791412/images/2011/nalle-puh_141717361.jpg

13 kommenttia:

  1. Kiitos wiisaat Puh ja Pöllö, Risto ja Ruu, Nasu ja Ida! Tästä on hyvä lähteä uuteen viikkoon, uusille poluille Puolen Hehtaarin Puistoon!

    Haleja teille kaikille! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi wiisas Andrea! Kovasti tsemppiä, voimia ja rohkeutta Sinullekin uuteen viikkoon ja matkallesi unelmien ja elämän metsään! Ja tämän matkan haluan kulkea kanssasi toinen toisiamme tukien. <3 Voimaannuttavia halauksia!

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Nalle Puh-filosofia on ihanan leppoisaa ja hyvällä tapaa yksinkertaistakin. "Teen näin, koska pidän tästä" riittää perusteluksi.Tälläinen pohdiskelu, jota tämäkin teksti on, on kuitenkin tärkeää työtä ja prosessointia, jossa etsit sairauden syöttämien valheiden ja hirveyksien tilalle uusia terveitä ja aitoja ajatusmalleja. Sairaat ajatukset tuleekin kyseenalaistaa. Uskon täysin suhun ja sun paranemiseen. Nyt vain rohkeasti etiäpäin! :) Pidän sun kädestä kiinni, enkä aio päästää irti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos taas niin ihanasta kommentistasi! Ja lämmin kiitos vielä ihanasta joululahjakirjasta, josta ammensin aiheeni tähän tekstiini! Se kuuluu ehdottomasti saamieni lahjojen helmiin. :) Muistathan myös itse tuon viisauden, jonka kirjoitit? Tehdään siis molemmat kivoja, hyvältä tuntuvia asioita. Ja tehdään niistä entistä ihanampia jakamalla ne toistemme kanssa ja kulkien käsi kädessä eteenpäin, kohti uusia seikkailuja Puolen Hehtaarin metsään ja minne ikinä jalkamme sitten vievätkään! <3

      Poista
  4. Moikka!!
    Niin se vaan menee, että Nalle Puh rules :-)!! Mullakin on kait parikin kirjaa Hänen Ihanuutensa Viisauksia, ja usko tai älä, olin suunnitellut laittavani sulle sitaatteja ko. kirjasta :-). Hieno kirjoitus taas kerran.. Hienosti etenet kohti määränpäätäsi!!! t. marika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa ja kiitos kommentistasi ja kannustuksestasi Ihana Marika! En voi kuin kerta toisensa jälkeen ihmetellä, kuinka ihana olet, kun jaksat yhä lukea blogiani, ja vielä kommentoidakin! :) Nalle Puhin viisaista mietteistä on meillä monella varmasti paljon opittavaa. Mukavaa vappuviikkoa Sinulle ja perheellesi!

      Poista
  5. Viisaita sanoja piirroshahmojen suusta ja taitavaa analysointia sinulta Ida!
    Kaikenkaikkiaan mieleeni tuli mietelauseista samanlaisia ajatuksia kuin sinullakin. Parantuminen aiheutta pelkoa, pelkoa muuttuvasta kehosta ja tulevaisuudesta. Itsekin olen monta vuotta lykännyt toipumisen aloittamista, vaikka vakaa aikomukseni ei ollut sirastaa enää yhtään kauempaa. Lykkääminen ei todellakaan auta asiaa, vaan muutoksiin pitää rohkeasti hypätä. Kun tuntee olevansa kyllästynyt kiduttamaan itseään ja riutumaan anoreksian otteessa on silloin hyvä hetki tarttua toimeen ja takoa kun rauta on kuumaa. Kun anoreksian pilvilinnat alkavat haihtua on terveyden aika astua kehiin ja saada asiat eri raiteelle. Tukea tarvitaan, se on saletti, mutta suurimman työn joutuu tekemaan sairastunut itse. Työtä on paljon, mutta jokainen askel on kohti päämäärää, terveyttä.
    Lisäisin myös vielä rehellisyyden, kun on rehellinen itselleen on toipuminenkin helpompaa. Hienosti tunnustat, että kaikki ei vielä suju kuin Strömsössä, vaan tukea tarvitaan! Ja sitä sinä myös saat, myös minulta, niin kuin minäkin sinulta. <3
    Ihanaa vapun odotusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Nell! Se antoi minulle jälleen uutta ajattelemisen aihetta. Päällimmäisenä jäi mieleeni ajatus, että eikö ole hienoa, kuinka me molemmat olemme nyt päässeet tuumasta toimeen ja alkaneet todella tehdä sitä paljon vaativaa työtä sairautemme voittamisen eteen? Uskon, että se vaatiikin ensin sitä kypsyttelyä, ennen kuin uskaltaa ryhtyä ajatuksista tekoihin, jokaisella meistä oman aikamme. Mutta todelliset konkreettiset teot ovat toipumisen edellytyksiä. Ja kuten kirjoitat, on niissä teoissa ihan turha yrittää hämätä itseään tai muita, sillä se on taas voitto sairaudelle. Joskus voi olla vaikeaa myöntää jopa itselleen, kuinka syvällä sairaudessa on, mutta vasta kun sen tekee, voi alkaa ponnistaa ylöspäin. Sinäkin olet päässyt jo hienosti ylöspäin. Jatketaan yhdessä valitsemallamme tiellä, sillä tämän tien päässä odottaa vapaus ja elämä. <3

      Poista
  6. Oi tuo Nalle puh oli aivan hellyttävää luettavaa ja oi tuo Ida oli aivan ihana häntä tulkitsemaan. Viisautta kaiken kaikkiaan koko sanoma. Hypitäänpä riemusta. Tsemppiä ja onnellisia päiviä sinulle Ida.
    Maija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Hmmm, mistäköhän olen viisauteni perinyt ja oppinut...? Taitaa olla teilläkin osuutta asiaan. Ja viimeistään teiltä saamanne kannustus on saanut viisauteni pulpahtamaan esiin itseeni luottaen. :) Riemukasta vappuviikkoa teillekin! :)

      Poista
  7. Hei Ida!

    Ihania lausahduksia olet kirjasta pominut! Ja tosi hienosti olet osannut ottaa ne osaksi toipumisprosessiasi, oikein osuvasti olet tekstiä "kääntänyt" paranemisprosesiin sopivaksi!

    Todellakin, koko prosessi on todella sen arvoista! Lopussa kiitos seisoo, ja se on ELÄMÄ!

    Lämmin halaus Ida <33<

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Katarina ja lämmin kiitos kommentistasi! Sinä olet päässyt jo enemmän kuin hyvin ansaittuun loppukiitokseesi kiinni, joten nauti täysin siemauksin vapusta ja siitä ELÄMÄSTÄ! Ja minä tulen perässäsi. :)
      Haleja <3

      Poista