Yliopistotutkinto takataskussa, pätevä lastentarhanopettaja!

Täällä kirjoittaakin nyt ylpeä ja tavattoman onnellinen vasta yliopistosta valmistunut lastentarhanopettaja! Vietin eilen valmistujaisjuhliani yliopistolla. Matkani lastentarhanopettajaksi on ollut pitkä -ja  se on vasta aluillaan. Matkalleni lastentarhanopettajaksi on mahtunut monen monta mutkaa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikö?

Viimeisessä harjoittelussa sain tehtäväkseni kirjoittaa pohdiskelevan esseen omasta matkastani lastentarhanopettajaksi. Ajattelin nyt vamistumisen kunniaksi julkaista kirjoittamani tekstin myös täällä blogini puolella. Olen tiivistänyt tekstistäni niitä kohtia, muun muassa liittyen koulutukseeni tarkemmin, joista en usko teidän olevan niin kiinnostuneita.

(Lastentarhan)opettajan työn sanotaan olevan työ, jota tehdään oalla persoonallaan. Mielestäni voisi sanoa, että sitä tehdään koko ihmisenä. Niinpä myös se, millainen ihminen on, ja miten elämä on minua kouluttanut, muun muassa vaikean sairauteni kautta, on muovannut minut sellaiseksi ,joka olen tänä päivänä. Toisaalta myös ammattini on muovannut minua ja auttanut taistelemaan elämän puolesta. Näitä asioita pohdin alla olevassa tekstissä.

Olen kulkenut pitkän ja paikoin hyvinkin raskaan matkan lastentarhanopettajaksi, joka olen tänä päivänä.  Kun mietin itseäni lastentarhanopettajana, näen sen eräänlaisena kasvutarinana, matkana, jonka aikana ovat muokkautuneet niin arvoni kasvatuksen päämääristä, ymmärrys varhaiskasvatuksen merkityksestä kuin omista vahvuuksistani lastentarhanopettajana. Tämä on minun kasvutarinani lastentarhanopettajaksi. 

Olen aina tiennyt haluavani opettajaksi. Lapsuuteni lempileikkejäni olivat koulu, ja sisko-parkani, ystäväni ja isovanhempani sekä tietysti vauvanukkeni joutuivat toistuvasti oppilaikseni. Joku voisi kutsua sitä ehkä kutsumukseksi, minä näin sen tulevaisuuden haavekuvien luomisena tulevaisuudesta, joka on minulle aina ollut luontaista. Jo tuolloin tiesin haaveilevani jostakin tärkeästä.

Työharjoitteluni peruskoulun viimeisellä luokalla herätti kiinnostukseni pienten lasten kasvatusta kohtaan, ja käänsi haaveeni luokanopettajanammattista kohti unelmaa työstä pienempien lasten parissa. Pienistä kohtaamisista maalaushetkellä ja pullia leipoessa, pienen retkiparin tukeutuessa yhtäkkiä suureksi ja turvalliseksi muuttuneeseen käteeni saivat minut ymmärtämään varhaiskasvatuksen merkityksen yhä syvemmin, ja huomaamaan sen valtavat mahdollisuudet.

Lukiossa minun ei tarvinnut kertaakaan opiskelukavereideni tavoin miettiä, mihin pyrkisin lukion jälkeen. Haavekuva tulevaisuudesta oli muuttunut suunnitelmaksi. Elämä toi kuitenkin mutkia matkaani. Pyrkiessäni opiskelemaan olin juuri sairastunut. Valtavan motivaation, ja ehkä hieman sisunkin voimin, jaksoin kuitenkin pyrkiä opiskelemaan. Koska keskittymiskykyni oli heikko ja olin niin väsynyt, että en jaksanut lukea kerrallaan pitkiä jaksoja, rakentelin seinille väripapereista erilaisia karttoja ja tein itselleni muistipelejä painaakseni pääsykoekirjan teorioita, tutkijoita ja vuosilukuja mieleeni.

Tiedon saaminen opiskelupaikasta on ollut yksi elämäni onnellisimmista hetkistä. Se oli erään unelman toteutuminen –tai pikemminkin sen alku. 

Aloittaessani sitten opinnot ylioppilaaksi kirjoittamisen jälkeen yliopistolla, minulla ei ollut kokemusta varhaiskasvatusikäisten lasten kanssa työskentelystä, enkä oikeastaan edes tiennyt, mitä olin aloittamassa. Olin silti innostunut oppimaan uutta ja valtavan motivoitunut opiskelemaani alaa kohtaan. Yritin imeä ensimmäisiltä luennoiltani saamastani jatkuvasta tietotulvasta kaiken mieleeni, en arvosanojen vuoksi, vaan puhtaasta kiinnostuksesta kaikkea kuulemaani kohtaan. Tunsin, ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni, todella olevani oikeassa paikassa.

Ensimmäisiä suuria oivalluksia oli se, kuinka paljon itse asiassa lapselle tapahtuu ensimmäisen kuuden elinvuotensa aikana. Aloin ymmärtää, kuinka tavoitteellista toimintaa varhaiskasvatus on ja käsittää omaa rooliani tuossa lapsen kasvuprosessissa. Ajatukseni työn merkityksestä, ja samalla haastavuudesta kasvoivat entisestään. Sisälläni syntyi kärsimättömyys päästä heti päiväkotiin, mutta samalla huomasin, kuinka paljon minulla vielä olisi opittavaa. 

Suunnittelun ohella opin yliopisto-opintojeni aikana myös jatkuvaan oman toimintani pohtimiseen ja arviointiin. Samalla jouduin tietyllä tapaa heittämään oman perfektionistisen luonteeni, sillä huomasin, kuinka tämä ala ei tuntenut sellaisia termejä kuin täydellinen tai valmis. Oivalluksen myötä kehityin valtavasti niin lastentarhanopettajana kuin ihmisenäkin. Samalla pidin kuitenkin kiinni luontaisesta taipumuksestani asioiden syvälliseen pohtimiseen, oman toiminnan tarkkailuun ja tartuin taipumukseeni pyrkiä parempaan.

Työharjoittelut muistan opintojeni merkityksellisimpinä vaiheina. Suurimpia ja tärkeimpiä havaintojani kaikkien harjoittelujeni aikana olivat kykyni kohdata sellaisetkin lapset, joihin yleensä aikuisten ja muiden lastenkin on vaikea saada kontaktia, ehkä sellaisiin lapsiin, joihin itsekin olen kuulunut. Huomasin pohtivani kovasti sitä, kuinka näillekin lapsille voisi tuoda onnistumisen kokemuksia ja kuinka osaisin antaa myös heille tarvittavat eväät elämään. Toisen vuoden jälkeisenä kesänä päätän valita sivuaineekseni erityispedagogiikan. Suurin mielenkiintoni erityispedagogiikan lyhyissä opinnoissani keskittyi syrjäytymiseen ja kiusaamiseen, jonka tutkimus tuolloin vielä keskittyi lähinnä koulukiusaamiseen. Aihe kosketti minua erityisesti oman henkilökohtaisen kiusaamiskokemusteni vuoksi. Tapani mukaan en halunnut jäädä asian suhteen avuttomaksi, vaan päätin selvittää, miten voisin itse lastentarhanopettajana edistää sitä, ettei kukaan lapsi ainakaan omassa ryhmässäni joutuisi syrjityksi. Päättötutkielmani aiheeksi muotoutui kiusaamisen ehkäisyn ja puuttumisen keinot.

Olin suorittanut siis tunnollisesti ja hyvin, jopa erinomaisin arvosanoin koulutukseni ensimmäiset kaksi vuotta. Ennen kaikkea olin oppinut, ja ymmärtänyt, paljon. Suunnitelmani tulevaisuudesta olivat selvät; olin saanut paljon eväitä tehtävään lastentarhanopettajana ja oli enemmän kuin motivoitunut ottamaan tuon tehtävän vastaan. Elämäni ei kuitenkaan mennyt niin kuin olin suunnitellut.

Kolmantena opiskeluvuonna jouduin jäämään pois opiskeluista vakavan sairauden vuoksi. Sinäkin aikana, kun olin pois opiskeluista, oli kuva itsestäni tulevana lastentarhanopettajana minulle tärkeä. Tuleva työni kasvatuksen parissa, lasten edun ajaminen ja opiskelu ovat ehdottomasti olleet asioita, jotka ovat pitäneet minut kiinni elämässä. Joskus tulevaisuuden suunnitelmistani oli jäljellä vain tulevaan työhöni ja opiskeluun liittyvät asiat. Ne auttoivat minua näkemään elämäni merkityksen silloinkin kun se on ollut kateissa. Ne ovat auttaneet minua ymmärtämään, miksi elämän puolesta kannattaa taistella.

En olisi varmaan selvinnyt kuukausien eristyksestä, jos en olisi tiennyt, että minulla on oikeassa maailmassa olemassa paikka minua varten odottamassa. Sairauteni ja kuntoni huonontuessa koin kuitenkin ensi kertaa myös sen, miltä tuntuu menettää kyky oppia ja kyky keskittyä. Ensi kertaa henkilökohtaisesti tunsin, miltä tuntuu, kun oppiminen oikeasti on vaikeaa. Oppimiseni vaikeutumisen ja opiskelujeni pitkittyminen eivät saaneet minua lannistumaan. Se sai minut arvostamaan opiskelua ja oppimista entistä enemmän. En suostunut luopumaan haavekuvastani tulevana lastentarhanopettajana silloinkaan, kun näytti epätodennäköiseltä, että enää koskaan kuntouisin työkykyiseksi. Yritin lukea tenttikirjoja sairaalassakin.

Sairaalassa myös koin, miltä tuntuu olla täysin riippuvainen toisesta ihmisestä. Silloin todella ymmärsin, kuinka tuollaisessa suhteessa, kuten lapsella ja aikuisellakin on, kaikkein tärkein asia on molemminpuolinen luottamus. Ymmärsin myös, kuinka silloin kun itsemääräämisoikeutta ei käytännössä ole, tulee tärkeäksi pienet omaan elämään koskeviin päätöksiin vaikuttaminen. Silloin todella oivalsin lapsen kuuntelemisen merkityksen. Opin myös paljon päivittäisten rutiinien merkityksestä turvallisuuden tunteen kannalta. Olen siis käynyt monilta osin uudelleen lähellä lapsen kokemusmaailmaan, ja onnistunut säilyttämään sieltä ainakin yhden tärkeän asian: kyvyn iloita ja ihmetellä elämän pienen pieniäkin ilon ja ihmetyksen aiheita, joita jokapäiväisestä arjestamme löytyy.

Olen myös kohdannut monenlaisia ihmisiä ja kuullut erilaisia elämäntarinoita ja kohtaloita. Olen oppinut ymmärtämään erilaisia ihmisiä enemmän kuin koko sinä aikana, kun suoritin erityispedagogiikan sivuaineen. Uskon, että kokemuksieni myötä osaan tukea myös erilaisia taustan omaavia vanhempia paremmin, mikä myös kuuluu hyvälle lastentarhanopettajalle, sillä lapsi on osa perhettä ja kasvatus yhteistyötä vanhempien kanssa. Hieman mutkaisemman polun kulkemisen myötä on siis samalla maailmankuvani laajentunut valtavasti.

Kun sitten toipumisprosessini lähti käyntiin, olen käynyt sisälläni valtavan kasvuprosessin. Niin kliseeltä kuin se kuulostaakin, olen kasvanut valtavasti ihmisenä, ja samalla lastentarhanopettajana. Toipumiseni on ollut pieni ihme, johon ei ole ajoittain uskonut kukaan.  Tuon ihmeen myötä opin samalla näkemään mahdollisuuksia siellä, missä muut eivät niitä ehkä näe. Lastentarhanopettajan tehtävä on täynnä orastavia mahdollisuuksia ja niihin tarttumista. Se on myös aina myös tulevaan tähtäävää, vielä olemattoman suunnittelua ja keskeneräisyyden arvostamista.

Kriisi muutti arvojani, ja lastentarhanopettajuuteni näkökulmasta se tarkoitti ennen kaikkea kasvatuksen tärkeintä päämäärää. Kasvatuksen keskeisimpänä päämääränä näen nyt sen, että jokainen lapsi saisi tuntea olevansa arvokas, ja oppisi näin arvostamaan itseään ja muita. Lastentarhanopettajan tehtävä on myös opettaa lasta kohtelemaan itseä ja muita siten, kuin tämä arvo edellyttää.

Nyt, kuin ihmeen kautta, valmistumiseni ollessa vihdoin lähellä, koen olevani lasta arvostava, erilaisuuteen hyväksyvästi suhtautuva kasvattaja. Vahvuuteni on alusta asti ollut lasten kohtaamisessa, lapsen tunteiden ja kokemuksen peilaajana ja kanssajakajana. Pääsen lasta lähelle lämpimällä vuorovaikutuksella, josta välittyy aito lapsen arvostus. Ohjaustapani on kannustava ja myönteisesti rohkaiseva. Kokemukseni ja varmuuteni myötä olen oppinut tarttumaan lasten aloitteisiin yhä enemmän, ja suunnittelemaan lasten ja lapsiryhmän tarpeista käsin. Fokukseni kaikessa kasvatuksessa on lapsen paras.

Elämän kokemukseni koulutuksen ohella ovat kasvattaneet minut arvostamaan syvästi lastentarhanopettajan tehtävää, ja kannan ammattini suurella ylpeydellä. Pitkästä ja mutkaisesta tiestäni huolimatta olen siis oppinut paljon myös tehtävästäni lastentarhanopettajana. Matkani on kuitenkin vielä kesken, ja minulla on vasta vähän kokemusta ja paljon opittavaa. Intoni oppia lisää on saanut minut myös haaveilemaan jatko-opinnoista, jopa tulevaisuudesta tutkimuksen parissa.

Viimeisessä harjoittelussani pitkän tauon jälkeen huomasin kuitenkin jälleen, kuinka nautin lasten kanssa toimisesta, kuinka saan voimaa erilaisten lasten kohtaamisesta. Kuinka innostuin lasten onnistumisesta ja kuinka heidän innostuksensa tarttui minuun. Päätin siis heti hakea lastentarhanopettajan työtä, ja katsoa, mihin tulevaisuudessa tieni suuntautuu. Odotan innolla unelma-alani minulle tarjoamia uusia mahdollisuuksia, ja lähden enemmän kuin mielelläni kokeilemaan siipiäni työelämässä, ja oppimaan lisää. Voi olla, että myöhemmin jatkan opiskelujani. Joka tapauksessa varmaa on, että haluan oppia ja tutkia lasten kasvatusta ehdottomasti lisää, on se sitten käytännön työssä päiväkodissa, muunlaisena kasvattajana tai jatko-opiskeluiden merkeissä.

Oma lastentarhanopettajuuteni ja siihen liittyvän ajattelun kehittyminen on siis ollut pitkä prosessi. Viimeisein harjoitteluni sytytti uudelleen voimakkaampana kuin koskaan motivaationi, arvostukseni lastentarhanopettajan työtä kohtaan ja ennen kaikkea uskon omiin mahdollisuuksiini tehdä tuota tärkeää työtä kaiken kokemanikin jälkeen. Nyt muistan taas, miksi tämä ala on ollut aina unelmani, ja enemmänkin.  Nyt tiedän, mitä on kutsumus. 

<3: Ida, Lastentarhanopettaja