Tiedän olevan hyvää ja kaunista, enemmän kuin vain unelma onnesta

Täällä kirjoittelee pitkästä aikaa taas Idan sisko. Kirjoittelinkin teille tässä tekstissä tuntemuksistani, joita Idan anoreksia on itsessäni vuosien varrella herättänyt. Nyt on mielestäni aika aloittaa puhtaalta arkilta ja kirjoittaa uudestaan. Niin paljon on muuttunut tässä vajaassa vuodessa. Tässä tekstissä kerron nykyisestä tilanteesta ja siitä mitä ajatuksia se minussa herättää. Toivon taas samalla antavani sekä syömishäiriöön sairastuneille että sairastuneiden läheisille jonkinlaista tukea. 

Muistan hokeneeni otsikon lausetta niin monia kertoja mielessäni uudestaan ja uudestaan. Täytyy olla muutakin, Täytyy olla edessä parempaa. En väitä, etteikö usko Idan paranemisesta olisi meinannut itselläni toisinaan horjua. Niin monta vuotta olemme perheeni kanssa matkanneet tässä oravan pyörässä. Viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen ja taas vuodesta toiseen. Joka ilta rukoilin parempaa. Riipuin toivon rippeissä aina puolen vuoden sykleissä. Kesäisin ajattelin aina: ”Ensi jouluna, ensi jouluna kaikki on varmasti paljon paremmin. Silloin Ida on jo toipumassa, eikä tarvitse enää pidätellä hengitystä, pelätä koko ajan. Jos kestän vielä puoli vuotta, niin ensi jouluna kaikki on varmasti paremmin.” Kun talvi ja joulu sitten koitti, eikä tilanne näyttänyt juuri lohduttavammalta aloin lievittää rinnassa puristaa ahdistusta, omaa pahaa oloa sekä pelkoa idan kohtalosta taas toivosta paremmasta kesästä ”Ensi kesänä kaikki on paremmin,” Hokemani kuului vuorostaan. Näin jatkui vuosia.

Muistan vieläkin sen kahden vuoden takaisen Linnanmäki reissumme, kun Peilikäytävässä Ida purskahti yhtäkkiä spontaaniin, raikuvaan nauruun. Hämmennyn aluksi, sillä tajusin, etten ollut kuullut Idalta kunnon, aitoa naurua vuosiin. Alkuhämmennyksen jälkeen liityin itsekin iloiseen naurunremakkaan. Kuinka ihanalta ja toisaalta niin normaalilta se tuntui, nauraa Linnanmäellä siskon kanssa. Tuon hetken jälkeen olemme nauraneet Idan kanssa niin monet kerrat yhdessä. En usko, että enää tapaammekaan Idan kanssa ilman. että nauramme lähes vedet silmissä.

Jokainen Idan blogia seurannut onkin varmasti saanut huomata, kuinka paljon Ida on edistynyt anoreksia rintamalla. Vihdoin ne kyyneleet ja hiet ovat muuttuneet tuloksiksi, kauniit sanat teoiksi ja ahdistus pikkuhiljaa elämästä nauttimiseksi.  Surulta ja elämän esteiltä emme ole silti saaneet välttyä. Rakkaan mummomme kuolema on tuonut suunnatonta ikävää perheeseemme. Miten kiitollinen olenkaan isovanhemmilleni siitä suuresta tuesta minkä he ovat Idalle antaneet. Mummoni uskoi aina Idan parantumiseen ja antoi Idalle turvaa ja rohkeutta taistella anoreksiaa vastaan. Uskon, että pitkälti myös isovanhempieni ansiosta Ida on tänä päivänä tässä pisteestä, paranemisen vakaalla polulla. Vaikka mummoni poismeno tuo perheeseemme mittaamattoman määrän surua, muistoja ei onneksi kukaan voi koskaan viedä pois. Muistelenkin usein mummoani itku silmässä, mutta silti hymyssä suin, sillä hänestä on täysin rehellisesti sanottuna vain hyviä muistoja.

Myös Idan terveydellisistä ongelmista tekin lukijat kuulitte Idan eräässä viime tekstissä. Olen tietysti niistä hyvin surullinen, mutta yritän keskittyä tässä tekstissä lähinnä positiivisiin asioihin. Niin paljon hyvääkin on kuitenkin kaikesta huolimatta tapahtunut. Tuntuu, kuin olisin vihdoin saanut isosiskoni takaisin. Niin kuin Ida minulle aikoinaan lupasi. Idaan on palannut se sama lämpö ja empaattisuus, joka joskus pikkuhiljaa hiipui anoreksian alle ja lopulta sammui lähes kokonaan. Ida innostuu taas asioista ja jaksaa nähdä eteenpäin elämässä.

Aikoinaan minua suoraan sanottuna toisinaan ja useinkin ahdisti Idan seura suunnattomasti. Oli vaikeaa katsella toista, rakasta ihmistä niin huonokuntoisena. Oli ahdistavaa huolehtia ja pohtia jatkuvasti mihin Idan voimat riittäisivät ja millä lailla Idan sairauden tahdon saisi edes joltain osin pidettyä kurissa. Oli rankkaa yrittää pitää yksin edes jonkinlaista tunnelmaa ja keskustelua yllä. Ida oli niin voimaton, rasittunut ja poissaoleva. Nykyään Idan seurassa on niin mukavaa ja lähes poikkeuksetta hauskaa. Kuten aiemmin mainitsinkin, naurua riittää. En tietenkään tarkoita, että aina pitäisi olla hauskaa, haluan toki kuunnella ja olla Idan rinnalla myös elämän ikävämmissäkin asioissa. Olemmekin lähentyneet Idan sairauden myötä todella paljon, enkä usko, että on asiaa, josta emme voisi puhua tai yhdessä selviäisi.

Ihanaa, kun voi vuosien jälkeen vihdoin keskittyä myös omiin asioihin eikä ikään kuin elää Idan sairauden mukaan ja ehdoilla. Voi taas hengittää vapaasti. Keskittyä itselle tärkeisiin elämän osa-alueisiin: ystäviin, perheeseen, sukulaisiin, avomieheen, opiskeluihin ja itsensä jatkuvaan kehittämiseen, Elämiseen. Osaan nykyään myös hallita paniikkihäiriötäni huomattavasti paremmin kuin ennen. Ennen tälläinen eläminen tuntui vain haaveelta. Taakka on pudonnut harteiltani, vaikka toki Idan matka on vielä kesken ja paljon on vielä voitettavaa ja tehtävää. Uskon kuitenkin Idan paranemisen olevan nyt tukevalla maaperällä.

Tahdonkin lähettää kaikille syömishäiriöön sairastuneille ja heidän läheisilleen hurjasti voimia ja ennen kaikkea toivoa.  Aina on toivoa. Oli sitten sairastanut kuinka kauan tai oli kuinka pohjalla tahansa. Minä olen nähnyt kuinka pohjalta Ida on ponnistanut. Se on mahdollista. Teissä kaikissa on se voima, jolla tämä sairaus selätetään. Muistakaa läheiset pitää myös itsestänne huolta. Olette kaikki arvokkaita ja kelpaatte juuri sellaisena kuin olette.

Lainaan tähän myös Cheekiä, sillä juuri nämä sanat tahdon sanoa juuri nyt:

”Kiitollinen, siunattu, onnellinen.

Matkannut tänne ohi ongelmien.

Mietin miten ansaitsen tän kaiken,

mitä ikinä uskalsin toivoa, mä sain sen.”

<3: Fanny