Kotona

Kuten mainitsinkin, pari viikkoa sitten olin ensi kertaa omassa asunnossani yökylässä. Tuo pari päivää omassa asunnossani kuluin niin nopeasti, ja synnytti minussa niin paljon musitoja, kuin suunnitelmia tulevankin varalle. Pitkässä taistelussani oli tämä minulle tärkeä etappi. Eräänlainen päätepiste. Olin saavuttanut yhden tärekimmsitä tavoittteistani, ja Unelmani toteutui.

Kun isä maanataiaamuna kyyditsi minut omaan asuntooni, olin kieltämättä pienen jännityksen vallassa. Enhän ollut muuta kuin käynyt asunnnossani vuosiin silloin tällöin piipahtamassa, ja viimeksi siellä asuessani oli sairaus tiukentanut minusta otettaan. Olin joutunut lähtemään pelastuakseni vanhemmilleni, ja tuo silloin väliaikaiseksi turvaksi tarkoitettu vanhempieni koti oli myös mudostunut omaksi asuinpaikaksekseni useaksi vuodekseni.

Vuosia vei siis se, että kykenin edes alkaa keskustella saati harjoitella itsenäistä asumista, tarvitsinhan niin pitkään niin paljon tukea vanhemmiltani, kaikkeen olemiseen ja tunteiden käsittelyyn, sekä ennen kaikkea syömiseen. Välillä en uskonut tämän päivän koskaan koittavan. Sen, että todella tuntisin olevani valmis.  Vuosia ajatus itsenäisestä asumisesta, tai edes ateriasta yksin tuntui minusta jo ajatuksena hirveän pelottavalta, jopa mahdottomalta. Mutta kuitenkin, se päivä koitti, vihdoinkin.

Nyt nimittäin oli oma kykyni katnaa vastuuta itsestäni ja syömisestäni kasvanut kyllin suureksi, että tiesin tämän onnistuvan, ja ollessani paitsi äärettömän ylpeä itsestäni, ja samalla halukkaampi kokeilemaan omia siipiäni kuin koskaan, ehdotin yönyli reissua omaan asuntooni.

Saavuttuani siis samalla jännityksen ja myös innostuksen vallassa asuntooni, aloin ihan ensiksi siivoilemaan asuntoani asumiskelpoiseksi. Siivosin asuntoni nurkkia koko aamupäivän,  ja samalla vanhat päiväkirjat, opiskelulehtiöt, rippikorut ja monet vanhat muistot osuivat silmiini. Ja silloin se ylpeys itsestä, siitä, mitä oli saavuttanut, kasvoi entistä suuremmaksi. Mielihyvin karistin siis menneiden aikojen pölyt asunnostani ja mielestäni, säilyttäen kuitenkin tärkeimmät musiatot ja menneisyyden palaset osoituksena siitä, msitä olen tullut ja mihin päässyt, sekä siitä, kuka minä olen ja tulen aina olemaan.

Eikä tämä ylpeys ollut suinkaan turhaan. Ilman pienintäkään epäilystä, harha-askelta tai edes neuvottelua sairauden kanssa suoriuduin omasta ajastani kunnialla. Syöminen oli niin luonnollista, ruiininomaista ja itsestään selvää, että se oli vain pieni osa sitä kokonaisuutta, jota tuo aika minulle tarjosi. Ja sittenkin sen onnistuminen oli niin tärkeä ja iso asia.

Pikkujhiljaa aloin myös täyttää omaa asuntoani uudella minällä, uusilla tavaroilla, esineillä ja muistoilla. Asetin keittiönpöydälle äidin ulkomaantuliaisena tuomat pöytätabletit, itse valtisemani tyynypäälliset sohvallle ja sängylle ja uuden muumimatttoni sängyn eteen sekä timantein koristellun saippuapullon kylpyhuonettani kimaltamaan. Nyt oli koittanut se hetki, kun kaikki "sitten kun" -ajatuksella hankitut tavarat saivat kodin. 

Illalla pidin pienen hemmotteluhetken itselleni. Herkuttelin pähkinöillä, suklaalla ja rahkalla, katsoin romanttista hömppäleffaa pinkin sohvani nurkassa. Silloin huokaisin syvään ja katselin ympäirlleni. Katselin muumeja, pinkkejä ripustamiani verhoja ja vaaleanpunaisia pehmoleluja, joilla Paras Ystäväni ja Rakas siskoni olivat minua muistaneet, sekä tietysti syntymästäni asti mukanani kulkenutta nalleani, joka oli odottanu sänkyni päädyssä minua vuosia kaverikseen.

Silloin tiesin sen: tämä oli minun. Täällä minun on hyvä olla. Täällä minä saan olla Minä. Olin tullut kotiin. Ja samalla tiesin. Nyt olisin valmis kohtaamaan tämän kodissani kohtaamani itsenäisen Elämän mukanaan tuomat haasteet. Samalla tietäen, että turvasatamani, se on aina olemassa.

<3: Ida