Ainutlaatuinen elämä kasvattaa ainutlaatuisia ihmisiä

Rehellisesti sanottuna elämäni on ollut viime kuukausina aikamoista vuoristorataa. Elämä on tuonut polulleni paitsi niitä ihania pieniä hyviä hetkiä, joista olen kirjoitetllutkin, myös paljon Suuria asioita, elämän kuuluvia kolhuja ja kokemuksia.

Kuten olen kirjoittanutkin, menetin minulle hyvin läheisen ja rakkaan muumoni muutamia kuukausia sitten hänen reilun puolen vuoden sairastamisensa jälkeen. Tämä oli minulle kova isku, todennäköisesti kovin, mitä olen tähän astisen elämäni aikana vielä joutunut kokemaan. Olimme aina olleet mummoni kanssa läheisiä, ja viime vuosina olimme ihan päivittäin yhteydessä, ja hän oli uskomattomalla tavalla tukena toipumisessani. Kun mummoni sitten yllättäen joutui lähtemään, tuntui minusta, kuin pala minusta olisi revitty irti. Juuri kun olin päässyt tilanteeseen, jossa pääsisin jakamaan saavuttamani hyvän läheisieni ja minua tukeneen mummoni kanssa, hän olikin poissa. Mummoni poismenon jälkeen päätinkin omistaa lopun toipumistarinani hänen muitstolleen, sillä vaikka en tuolloin vielä ihan perillä ollutkaan, tiesin aina mummoni jo näkevän sen, että toipuisin.

Ja itse asiassa, vaikka toipumiseni onkin ollut pitkän pitkä prosessi, on viimeisien kuukausien aikana minulle tapahtunut syömishäiriöstä toipumisen suhteen paljon Isoja harppauksia. Monelta osin voinkin jo todeta, että syömishäiriö on minun kohdaltani taakse jäänyttä elämää. Tunnen taas saaneeni elämänhallintani, itseni ja Elämäni takaisin. Syömishäiriöstä toipuminen on rehellisesti sanottuna ollut vaikeinta, mitä olen elämässäni tähän asti kokenut. Se on ollut pitkääkin pidempi ja äärimmäisen uuvuttava prosessi, jossa olen joutunut antamaan ihan kaikkeni, ja joskus enemmänkin. Mutta vihdoin olen saanut hieman huokaista asian osalta.

Mutta valitettavasti tämä helpotuksen tunne saavutamastani terveydestä ei kuitenkaan ole jäänyt pitkäaikaisesti.Tästä Upeasta asiasta huolimatta olen terveyteni osalta valitettavasti joutunut nimittäin kokemaan myös vastoinkäymisiä. Pitkään elin sairauden sumentamassa maailmassa, tuntematta nautintoa tai hyvinvointia, saati onnea. Pitkään jokainen päivä oli minulle vain tuskaista hengissä sinnittelyä. Ja sitten, kun vihdoin, vihdoin monen vuoden piinan, ahdistuksen, pelon ja loputtoman väsymyksen jälkeen sain maistaa palan hyvää oloa, pääsin jopa tereyden syrjään kiinni, iskikin elämä vastaan.

Menemättä tarkemmin sairauskertomukseni yksityiskohtiin, sain muutama kuukausi sitten viattoman antibioottikuuin seurauksena sairauden, joka ei sinänsä ole vaarallinen, mutta joka on tehnyt oloni välillä hyvinkin tuskaiseksi ja kivuliaaksi. Olen kokeillut jos minkälaista lääkettää apteekista niin lääkärin määräämänä, kuin niin apteekin kuin luontaistuotekaupan käsikauppatavaravalikoimastakin -tuloksetta. Viimeisellä käynnilläni lääkärilläni totesi hän, ettei hän voi muuta kuin nostaa kädet pystyyn. Sairauteni ja kipuni on sen luonteinen, ettei siihen peruslääkkeistä tai hoidoista ole apua, ja todennäköisesti sairauteni kestää jos ei loppuelämääni, niin ainakin vuosia. Kiputilani on päivittäitä, kroonista, eivätkä edes kipulääkeet tunnu siihen tehoavan. Välillä itken ja huudan tuskissani, koska en muuhun pysty.

Viime viikolla taas käydessäni tavallisessa silmäläääkärin tutkimuksessa, sain kuulla verkkokalvoni irronneen. Tilanne oli niin paha, että riski näkökykyni menettämisestä kokonaan oli suuri. Pääsin kiireellisellä pävisystysläheteellä leikkaukseen heti seuraavana päivänä. Leikkaus sisälsi suuren riskin epäonnistumisesta, eikä silmieni kohtalo ole vieläkään täysin selvillä, mutta onneksi olin maamme parhaissa käsissä, ja nyt käyn säännöllisesti kontrolleissa tarkastamassa tilannettani ja hoidon tehoa. Jokainen voi varmasti kuvitella, millaista pelkoa huoli näkäkyvynsä menettämisestä aiheuttaa. Elämäni yksi pelottavimmista hetkistä oli varmasti maata avuttomana leikkauspöydällä pää muovipussissa tuntien, kuinka silmääni leikataan, täysin kykenettömänä muuta tekemään kuin rukoilemaan.

Joskus todella mietin, onko siinä mitään rajaa, kuinka paljon yhdelle ihmiselle voidaan antaa kestääkseen. Heti kun tunsin selviäväni vähän selvemmille vesille anoreksiasta iskivät muut sairaudet päälle, vaikka ensimmäisessä ja siitä toipumisessakin olisi ollut mielestäni jo yhdelle ihmiselle riittämiin. Mielessä pyörii kysymyksiä: Olenko todella ansainnut kaiken tämän? Eikö minulla ole oikeutta tuntea terveyttä, ja hyvinvointia? Samalla kuitenkin tiedän, että nämä kysymykset ovat täysin turhia.

Ja toisaalta tiedän, että koetelemukseni ovat myös kasvattaneet ja vahvistaneet minua valtavasti. Se, onko kaikella kokemallani ollut jokin tarkoitus, selviää minulle ehkä joskus myöhemmin, tai sitten ei. Ehkäpä esimerkiksi ymmärrän työssäni vaikeista oloista tulleita ja kovia kokeneita lapsia jollakin tavalla paremmin kuin toinen helpomman tien kulkenut. Tai ehkä en.

Mutta vaikka en uskokaan siihen, että vaikeat koettelemukset jalostaisivat mitenkään ihmistä, ja vaikka antaisin ainakin osan enemmän kuin mielelläni pois, olen alkanut luottaa siihen, ettei täällä kenellekään anneta sittenkään yhtään enempää, kuin minkä pystyy kantamaan. Sillä jos ei muuta, ovat kokemukset ainakin opettaneet minulle yhden asian itsestäni: tuo elämä eteeni mitä hyvänsä, kestän sen kyllä. Olen jo osoittanut olevan paljon rohkeampi ja paljon vahvempi, kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Ja ehkä jopa onkin niin, idolini Cheekin sanoin, että "ainutlaatuinen elämä kasvattaa ainutlaatuisia ihmisiä".

<3: Ida